torstai 23. helmikuuta 2017

Älä tallaa liekkiä

Mielikuvissani ihmisellä on kahdet ääriviivat: ulkoiset ääriviivat ja sisäiset ääriviivat.

Ulkoiset ääriviivat ovat sellaiset, joita voi kädellä koskettaa ja katseella pyyhkiä. Omat ääriviivani tunnistaa ylipolven ulottuvista nahkasaappaista ja paksusta ponnarista. Pitelemättömästä naurusta, termosmukista ja autonavaimista laukun pohjalla. Se minä kulkee töissä, kaupungilla, päiväkodissa ja kahviloissa. Se puolustaa itse itseään, ja kuljettaa toisella olkapäällään puolta maailmaa.

Ulospäin näkyvän minän suojassa on toinen minä ja toiset ääriviivat. Sisempi minä on haavoittuvaisempi ja inhimillisempi. Se näyttäytyy valikoidusti ja vetäytyy helposti. Sen pyynnöt ovat yksinkertaisia ja lapsellisia - niin yksinkertaisia ja niin lapsellisia, että ne on helppo sivuuttaa. 

Sisempi minä haluaa levätä silloin kun ei sovi. Se haluaa syödä istualtaan, unohtua kaupan hyllyjen väliin ja lähteä juhlista ollakseen yksin. Sisempi minä haluaa valita kuka saa koskettaa, ja kieltäytyä ihmisistä, jotka eivät anna mitään, mutta jotka joka kerta repäisevät kulmasta palasen.

Sisempää minää on itsekin helppo kaltoinkohdella, sillä sen kaltoinkohtelu ei vaadi tekemättäjättämistä kummempaa: Sen kun hylkää vaan. Kaltoinkohtelun seurauksena minä tyytyy osaansa ja lakkaa esittämästä pyyntöjään. Se vetäytyy huoneen perimmäiseen nurkkaan niin pieneksi mytyksi, että kuoren hälyyttäessä tyhjyyttään sitä on jo melkein mahdoton löytää.

Olemattomiin kadonnutta sisintä ei voi pakottaa esiin. Sitä odotellessa on pysähdyttävä, revittävä omasta kädestään puhelin ja muut sijaistoiminnot, peruutettava tapaamisia ja tuotettava pettymyksiä. On siedettävä hiljaisuutta ja hyväksyttävä sitä seuraava kielteisten tunteiden vyöry. 

Kun on riittävän hiljaista ja riittävän seesteistä, minä kerää rohkeutensa, koputtaa olkapäälle ja alkaa jälleen esittää yksinkertaisia, mutta elämääpalvelvia pyyntöjään. Ääni on pieni, ja sen kuuluessa on pelkkää viisautta istuutua alas ja pitää kerrankin suunsa kiinni. 

Sisäinen minä alkaa voida hyvin, kun sen pyyntöjä kuuntelee, ja niihin vastaa. Se kasvaa kuorensa kokoiseksi ja täyttää uloimmat ääriviivansa. Itsensä mittaiseksi kasvaneen minän voi tunnistaa silmien palavasta hehkusta ja Mona Lisaa arvoituksellisemmasta hymystä. Hymyn syytä on turha arvailla, sillä se ei ole mitään muuta kuin pimeässä viruneen sielun riemua siitä, että se ylettyy taas katsomaan ikkunasta ulos.

Kun kohtaat syttyneen sielun, tee mitä vaan, mutta älä tallaa liekkiä. Sanon tämän senkin uhalla, että alan kuulostaa joltain epätoivoiselta oman elämäni Maaret Kallio-Hellsteniltä.


tiistai 14. helmikuuta 2017

Jeesuksen kaupparatsut

Aina silloin tällöin joku ratsastaa ylitseni Jeesuksella, sillä lailla kiitolaukkaa ja oikein hiekka pöllyten. Ei auta, että minut on kastettu ja konfirmoitu, eikä se, että olen kahlannut läpi kaikki vapaat ja kahlitut suunnat, raamattukoulun, sekä teologisen tiedekunnan maisteriopinnotkin. Aina löytyy joku, jonka mielestä tämä kaikki ei kohdallani riitä – Jeesuksen sovitustyöstä puhumattakaan. He kutsuvat sitä ilosanomaksi. Koppoti koppoti ihhahhaa!

Olen yrittänyt varjella uskoani sillä, että pyrin jatkuvasti erottelemaan toisistaan aasilla ratsastavan Jeesuksen ja Jeesuksella ratsastavat aasit. Ensinnä mainittu kutsuu itseään sydämeltään lempeäksi ja nöyräksi, lähestyy ihmistä viattomana vastasyntyneenä, kuluttaa parit sandaalit ja tekee pääsiäisjuhlilla isoimman sisääntulonsa aikansa mopoautolla. Lopulta hän kuolee rikollisten puolesta - edelleen yhtä viattomana kuin vastasyntyneenä. Jälkimmäisenä mainitut saattavat myös kutsua itseään lempeiksi ja nöyriksi, mutta se ei estä heitä hyppäämästä ratsujen selkään ja laukkailemasta siksakkia evankelioitavien yli Raamattu kainalossa ja suu vaahdoten.Tälläisten Jeesuksen kaupparatsujen jäljiltä olo on kaikkea muuta kuin ilonkelioitu.

Jos joskus päädyt tilanteeseen, jossa koet itsesi kristinuskon uhriksi, suosittelen, että käyt ajatuksissasi läpi muutaman seikan. Ensinnäkin, kumpi juoksi yli, Jeesus vai aasi? Kavionjäljet naamassa paljastavat syyllisen. Toiseksi, jos toteat tulleesi kaupparatsun yliajamaksi, kannattaa muistaa, että viestintuojaa ei saa ampua, ei edes itsepuolustustarkoituksessa.  Kolmanneksi, vaikka Jeesuksen kaupparatsut vaikuttavat siltä, että he tietävät tismalleen mitä he ovat tekemässä, he eivät todellakaan tiedä mitä he ovat tekemässä. Sori siitä, sanoi Jeesuskin ristillä.   

Koppoti koppoti ihhahhaa!

 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ihmettelen vaan

Olin yhdeksänvuotias, kun äidinäitini sairastui aggressiiviseen syöpään. Leikkauksessa syöpä todettiin niin laajalle levinneeksi, että veitset tippuivat pöytään, haavat ommeltiin kiinni ja äidinäiti lähetettiin kotiin kuolemaan. Elinaikaa annettiin kolme kuukautta. Kolmen kuukauden jälkeen lääkärit levittelivät käsiään. Syöpä oli kadonnut taivaan tuuliin. Mistä päin mahtoi puhaltaa? Ihmettelen vaan.

Puolisoni joutui rajuun auto-onnettomuuteen.  Autoa ei enää autoksi tunnistanut. Yhteinen ystävämme lensi törmäyksessä eteenpäin ja menehtyi, puolisoni lensi törmäyksessä taaksepäin ja selviytyi. Tutkinnassa katosta löytyivät pääniskusta syntyneet jäljet. Puolisoni päässä ei ollut jälkeäkään sen iskeytymisestä kattoon. Kolaripaikalta lähti hälytysajossa ollut mies, joka kertoi nähneensä paikalla enkeleitä. Mahtoiko olla järjissään? Ihmettelen vaan.

Lukioikäisenä koin voimakkaan henkilökohtaisen pyhän kokemuksen. Tavallisena arki-iltana, nukkumaanmenon yhteydessä mielessä alkoi soida rippikouluajoilta tuttu lintuteemainen laulu. Tulin niin täyteen iloa, että ylimääräinen valui yli kuumina kyynelinä ja kasteli tyynyn. Viiden vuoden kuluttua olin tilanteessa, jossa minulle vieras ihminen rukoili saman laulun sanoilla. Siitä viiden vuoden kuluttua tärisin ambulanssin etupenkillä matkalla Lastenklinikalle. Sain kolmelta toisilleen tuntemattomalta ihmiseltä identtisen yhden lauseen viestin. Viestissä lenteli se sama lintu. Mikähän laji mahtoi olla kyseessä? Ihmettelen vaan.

Saahan sitä ihmetellä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Äitimaattivaihteella

Pikkulapsiperheen pieni elämänpiiri pyörii välillä niin olematonta kehää, että joskus horisontti katoaa ja aivot kytkeytyvät automaattivaihteelle. Automaattivaihteelle, jota voi tuttavallisemmin kutsua myös äitimaattivaihteeksi.

Äitimaattivaihteella paksumpikin bullshitti menee läpi. Sitä uskoo, että lapsi laittaa kupin tiskikoneeseen "heti" pleikkapelin jälkeen, ja sen, ettei lapsi soittele hätävaraksi tarkoitetulla prepaidliittymällä minnekään - Mitä nyt isälle parikymmentä keskeytystä työpäivään tärkeillä teemoilla, kuten "Hei, mä oon nyt tässä halkopinon vieressä". 

Tai otetaanpa esimerkiksi laulu, johon juuri viittasin. Se, jossa piiri pieni pyörii ja lapset siinä "hyörii". Hyörii? Anteeksi nyt, mutta mitä on hyöriminen? Se ei ole mitään muuta kuin raiteiltaansuistuneen laulunkirjoittajan epätoivoinen riimi pyörimiselle, vaan ethän sinä kaltaiseni kana-aivo ole sitä huomannut. Se johtuu tietenkin äitimaattivaihteesta.

Äitimaattivaihteella ihminen tekee enemmän kuin ajattelee: Itse olen esimerkiksi juonut rintamaitoani, lähtenyt päiväkodista kenkäsuojat jalassa ja tarjonnut tuttia niin miehelle kuin vauvan takapuolelle.

Äitimaattivaihteella mielessä pysyvät vain kaikkein tärkeimmät asiat, hienoiset yksityiskohdat sen sijaan häviävät niin kuin juoppo Alkoon. Päivökotiin kyllä muistaa viedä luistimet, mutta ei suojia ja sen täytetyn lomakkeen, mutta ei ksylitolipastillirahoja. Ainakaan ei jumppapäivänä muista viisivuotiaan ylikasvaneita varpaankynsiä ja mustan sukkanukan värjäämiä jalanpohjia. Niitähän on todella kätevä "ihan nopskaa" ulkovaatteissa pestä päiväkodin vessan lavuaarissa, ja yrittää samaan aikaa esittää lapselle, että toiminta on ihan normaalia, mutta "ei silti kerrota kellekkää". (Ei tosin tarvinut kertoa yhtään mitään, koska kilikilikello soi, ovi tempaistiin auki ja koko lapsiryhmä ryntäsi vessaan käsienpesulle.)

Äitimaattivaihteessa parasta on kantolupa äitimaattiaseeseen. Äitimaattiaseella pystyy tulittamaan samoja yksinkertaisia käskylauseita päivästä toiseen jatkuvalla syöttöllä. Se, jos mikä on kätevää, kun ei tarvitse edes ajatella mitään. Koneisto suorittaa toistuvasti latauksen, virityksen, laukaisun ja hylsynpoiston niin kauan kuin liipaisinta painetaan. Ei muuta kuin tulta munille!

Niin ja hyöritään, kun tavataan!

- Hanna
 

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kattoikkunoita

Sairaalan vierihoito-osastolta lähtee kahdenlaisia äitejä. Toiset ovat niitä, jotka jättävät osaston onnellisina ja punaposkisina. He puristavat kädessään maljakosta pelastettua kukkakimppua isän kannatellessa turvakaukalossa nukkuvaa lasta. Sisällä vietettyjen päivien jälkeen auringonvalo tuntuu poikkeuksellisen kirkkaalta.

On myös toisenlaisia äitejä. He kulkevat äänettömin askelin pitkin sairaalan hämäriä käytäviä yövuoron vaihtumisen jälkeen. Ei ole kukkakimppua, ei noutajaa eikä turvakaukaloa. Ne tulevat sitten myöhemmin, jos tulevat. Kotiin lähtee vieraalta tuntuva hutera vartalo. Ovella vastassa on pelkkä tähtitaivas.

                           ***

On rutiininomaisen sairaalapäivän ilta. Kuljen Lastenklinikan hiljaisia käytäviä. Vastasyntyneiden teho-osaston kohdalla automaattiovet käyvät. Ovet työntävät käytävälle ulkovaatteisiin pukeutuneen vaalehiuksisen nuoren naisen. Olalla keikkuu sairaalasta lahjaksi saatu Libero-laukku, joka erottaa kotiinlähtöluvan saaneet muista äideistä.

Kohdallani nainen havahtuu ajatuksistaan ja minua katsovat lammikonkokoiset siniset silmät. Surulliset ja eksyneet silmät, joilla liukastelee ainakin tuhat bambia. Hetki on lyhyt, mutta se ei estä minua eläytymästä ventovieraan ihmisen tunteiden vyöryyn ja lähtemisen vaikeuteen. Empatian aalto pyyhkäisee ylitseni. Tartun katseeseen, ja yritän kaikin voimin viestittää, että näen hänet, ja että tunnen tien, joka on hänelle uusi ja tuntematon. Sitten hetki on ohi. Nousen hissillä kerroksiin, joissa nukkuvat sairaalan hyväosaiset lapset - ne joiden ennuste on selvä. Olisi pitänyt sanoa jotain. 

Päivät kuluvat ja osastolla aika käy pitkäksi. En saa kohtaamista mielestäni. Mitä lapselle on tapahtunut? Onko tilanne edennyt? Huomasiko nainen, että näin hänen tunteidensa sekamelskan ja että otin siitä osan kannettavakseni? Kuljen ruokalasta osastolle maanalaisia tunneleita pitkin. Nousen hissillä hyväosaisten kerroksiin. 

Hissin ovi sulkeuu takanani, ja olen jo ohittamassa viereisen osaston ovea, kun se aukeaa. Satojen ovien sairaalassa, juuri oikealla hetkellä ovesta astuu turvakaukaloa kantava mies ja sama vaalehiuksinen sinisilmäinen nainen. Silmät ovat edelleen kuin lammikot, mutta nyt ne läikkyvät riemua. Hymy leviää entisestään, kun hän huomaa ja tunnistaa minut. Mihin tässä sanoja tarvitaan? Riemu siirtyy ja kuplii rinnassa koko loppupäivän.


                             ***


Välillä elämä ajaa itse kunkin meistä ahtaaseen nurkkaan. Silloin ei auta kuin keskittyä hengittämiseen ja odottaa apua, joka saapuu oikeaan aikaan.

Pysähtyneen tilan hienous on elämän pienet nyanssit, jotka tulevat esiin, kun kierrokset laskevat. Sopivat sanat sopivalla hetkellä, radiossa soiva laulu tai kohtaaminen vastasyntyneiden teho-osaston ovella voivat hetkessä avata kattoikkunan suljettuun huoneeseen. 

Joskus tunne elämän merkityksellisyydestä on kiinni yhdestä katseesta. Sillä yhdellä katseella saattaa tulla nostaneeksi hukkuvan ja itsensä sen mukana.






perjantai 27. tammikuuta 2017

Rauhassa ruma

Kahvilassa käy tasainen puheensorina. Pitelen kuppia kaksin käsin ja kuuntelen kuinka lasten pillimehujen ryystö sekoittuu taustalla polveilevaan keskusteluun. Viereisessä pöydässä istuu pari freesiä ja puolihuolimattomiin treenivaatteisiin pukeutunutta parikymppistä. Siinä he istuskelevat, ja tietämättään edustavat minulle sitä ärsyttävän täydellistä ihmistyyppiä, jonka vyötärö on kakkupalaa kapeampi. Sitä, jonka omasta mielestä kuitenkin "pitäs laihduttaa ainaskii pari kiloo". Katsoisivat tänne päin. 

Hörpin kahvia ja koitan vaivihkaa tunnustella vatsaani. Siellä se halvatun kengurupussi yhä roikkuu niin kuin puoliksi tyhjätty ostoskassi.
Muistelen, kuinka joskus kymmenen vuotta sitten itsekin ihan tosissani mietin, mitä kummaa niille naisvartaloille oikein iän ja lasten myötä tapahtuu? Yhdessä hetkessä ollaan kuntosalin pukuhuoneen peilillä tupsuttelevia gaselleja, toisessa treenivaatteet hätäpäissään muovikassiin sullovia kameleita, joiden kyttyrät vaan ovat tipahtaneet väärälle puolelle. 

Muistan senkin, kuinka naisvartalon muodonmuutosta koskevat pohdiskeluni saivat päätöksensä edellisen raskauteni puolivälissä. Silloin löysin särmästi viikatut alushousuni t-paitapinosta, johon mieheni ne oli käytetyn kangasmäärän perustella lajitellut. Sen koommin ei ole tarvinnut ihmetellä, mitä ihmettä sille naisvartalolle oikein iän ja lasten myötä tapahtuu. Nyt tiedän. Sille tapahtuu elämä. 

Yhden vartalon taktiikalla pitää selvitä koko aikuiselämän mittaisesta temppuradasta: valvotuista öistä, kotitöistä, kotiin kannetuista töistä - lasten kantamisesta puhumattakaan. On selvää, että eletty elämä alkaa näkyä, vaikkapa sitten peilissä. 

Vaan tiedättekö mitä? Saa näkyäkin! 
Silloin kun arki on yksi pöydälle unohtunut maitopurkki tai turvaistuimeen kuivanut oksennus, vähintä mitä voi tehdä, on antaa itsensä edes olla rauhassa ruma. Tulee nimittäin sekin aika, jolloin freesit parikymppiset alkavat vertailla luomupuuvillalaatuja ja yhdistelmävaunuja, ja silloin me kamelit huitaisemme kyttyrät takaisin selkään ja rokkaamme tämän maailman uuteen uskoon!



torstai 12. tammikuuta 2017

Kolme alastonta cowboyta

Kun on istunut melkein kahdeksan kuukautta vauva sylissä ja sohva takapuolessa, on aika poistua kotoa ilman vauvaa ja ilman sohvaa.  

Viikko sitten lähdin salille. Otin tunnin ryhmäliikuntahien alle ja puolen tunnin infrapunasaunahien päälle. Toisen puolitoistatuntisen tuhlasin yleiseen lorvimiseen, hiusten kuivatteluun ja suoristusraudan lämmittelyyn. Time well spent, sanoisin. En kuitenkaan voinut olla muistamatta ja muistelematta edellistä kertaa, jolloin vähän vastaavalla tavalla lähdin pidemmän tauon jälkeen huuhtomaan vauvavuoden pölyjä.

Elettiin keskilämmintä keskikesää 2012. Ruoho tuoksui, kahvi läikkyi ja terassilaudat notkuivat jalan alla. Kaikki oli ihan hyvin, paitsi että olin väsynyt. Todella, todella väsynyt.  Jokainen pidempään valvonut tietää tilan, jossa pää pysyy kasassa juuri ja juuri, mikäli vastoinkäymisten summa on nolla, pikkulinnut tuovat lehden nokassaan ja siili kaataa kahvimaidon. Niin väsynyt olin.

Jos ei voi lepuuttaa mieltä yöllä nukkumalla, on sitä lepuutettava päivällä hukkumalla - no ei sentään, mutta lähdin kuitenkin uimahallille leppoisan kroolaaus- ja höyrysaunahetken toivossa. Olin anonut huviluvan ajoissa, pakkannut repun ajoissa ja tarkistanut repun sisällön ajoissa. 
- Voinko nyt mennä hyvällä mielellä?, kysyin mieheltäni.
- Voit.
- Saanko olla ihan rauhassa?
- Saat.
- Heippa! (Äläkä soita perään.)

Altaan vesi tuntui kylmältä, niin kuin se aina aluksi tuntuu. Sukelsin hiljaisuuteen. Sitten vedin pitkiä verkkaisia vetoja tasaisella rytmillä. Ehkä se taas tästä, ajattelin, kun olin uinut muutaman altaanmitan. Veto, veto, veto, käänn---
Siihen loppui leppoisa uintireissu.

Samaan aikaan toisaalla mieheni seisoskeli terassilla kaikkensa-antaneissa pallokuvioisissa Björn Borgin boksereissaan. Muuta hänellä ei sitten päällä ollutkaan, ainoastaan vauva vaippasillaan kainalossa ja nelivuotias nälkäsilmä näköetäisyyden päässä. Pian lähtöni jälkeen pojat olivat yhdessä tuumin päättäneet grillata lounaaksi makkaraa. Kaikki oli sujunut hyvin siihen asti, kunnes vauva oli kakannut ja ovi oli paukahtanut kiinni. Lukkoon, kuinkas muuten. Tarvittiin joku, joka tulisi avaamaan oven, ja se joku olin minä.

En tiedä kumpi oli enemmän hämillään, minä, vai se hallivalvoja, joka seisoi orvon näköisenä radan päässä kyselemässä josko olen Kivisalon Hanna. Vai olisiko se kaikkein hämmentynein kuitenkin ollut se vastapäisen talon asukas, jonka ruohonleikkuupuuhat keskeytyivät, kun kolme alastonta cowboyta saapui kyselemään puhelinta lainalle. Mieheni ei sentään ollut kietoutunut takapihalta löytämäänsä vihreään pressuun, vaikka kertomansa mukaan oli sitäkin harkinnut. 

Muistan vieläkin sen väsymyksen siivittämän alkukantaisen raivon, jonka valtaan jouduin kiskoessani farkkuja märkää reittä pitkin. Hiukset vettävaluvina, vaatteet joten kuten päällä sujahdin altaille vievän portin puomin alta, harpoin parkkipaikalle ja ajoin ylinopeutta kotiin. Terassille päästyäni keräsin aggression rippeet, keuhkot täyteen ilmaa ja kiroilin niin maan perusteellisesti heittäessäni avainnipun hiljaisena seisoskelevan mieheni sekä hätiin rientäneen appiukon jalkoihin.  

En muista itkinkö paluumatkalla vai en. Todennäköisesti en jaksanut. Etelä-Pohjalaisella sisulla kuitenkin ajoin takaisin uimahallille, sujahdin puomin alta takaisin pukuhuoneen puolelle, riisuin vaattet, vedin märän uimapuvun päälle ja uin loppuun sen mitä olin suunnitellutkin. Höyrysaunassa olo oli aika tyhjä.

Mitä tästä opimme?
1. Hanki vara-avain 
2. Älä grillaa alasti
3. Valehtele nimesi uimahallissa 

- Hanna