torstai 15. helmikuuta 2018

Myrskyt ovat hyviä


Henkilökohtaisten kriisien kuningattarena olen oppinut yhtä sun toista elämän myrskyistä. Vähitellen olen alkanut luottamaan siihen, että myrskyt voi kohdata luottavaisesti pää pystyssä. Tämä johtuu siitä, että elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä myrskyjä.

Elämän myrskyt ovat hyviä, sillä ne eivät anna ihmisen jäädä loputtomasti ajelehtimaan päättämättömyyden merille. Kun oma viisaus ja jaksaminen loppuvat, ystävälliset myrskytuulet saapuvat ja puhaltavat ihmisen matkaan. Matkalla sade, salamat ja veden seinät pelottavat, tietenkin, mutta se ei tarkoita, että loppu olisi onneton.

On ihanaa, ettei elämän myrskyihin voi juurikaan vaikuttaa. Jos vaikuttamismahdollisuuksia olisi, ihminen tyynnyttäisi myrskyt heti ja jäisi vaille kaivattua tunnetta eteenpäinmenemisestä. Jos myrskyt voisi tyynnyttää, ihminen todennäköisesti unohtuisi ulapalle ja vieläpä saisi syyttää siitä itseään. 

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä. Sanon pohjimmiltaan, sillä aaltojen lähestyessä rantaa niiden pohjat ottavat  merenpohjaan, mikä saa aallot kääntymään rantaa päin tuulen suunnasta huolimatta. 
Siinä mielessä aallot ovat kuin elämä itse: Suunta kääntyy vasta, kun pohja tulee vastaan.

Viimeisillä metreillä aallon vauhti hidastuu ja sen harja jyrkkenee voimakkaasti. Silloin saattaa hetken saattaa tuntua kuin loppu olisi koittanut. Todellisuudessa kyse on kuitenkin siitä, että lopussa aalto kerää viimeisetkin voimansa sylkäistäkseen antautuneen rantahietikolle.

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä.
Mieluummin matkustan myrskyllä rantaan kuin ajelehdin ikuisesti.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Naisille, jotka auttavat toisiaan, on varattu erityinen paikka taivaassa

Toisille se oli tavallinen arki-ilta keskellä viikkoa. Tiet olivat hiljaisia, katuvalot olivat vasta syttyneet. Pikkukaupungin tapaan kaupungin ainoa ruuhka oli muodostunut McDonaldsin drive in-luukulle euron juustojen perään. Me emme olleet siinä jonossa. 


Sen sijaan olimme ystävämme kotipihassa tekemässä lähtöä läheiseen markettiin. Mustat takit kahisten sullouduimme ystäväni pieneen henkilöautoon. Hiljaisuus oli painostava ja tirskahduksemme hermostuneita. Olimme jännittyneitä.

Olimme kostoretkellä. 


Tietoomme oli tullut, että ystävämme seurustelutoiveet olivat hiljattain kariutuneet julmalla tavalla. Eräs pariutumishaluinen poikamies oli pyörittänyt yhden naisen sijasta kahta, ja tilanne oli päättynyt ystävämme nöyryytykseksi. Tyttöystävinä me halusimme antaa miehelle tekojensa veroisen kiitoksen. 


Suunnitelmamme oli sympaattinen. Aioimme ostaa kaupungin haisevimman pihvin, raa’an tietenkin, ja tiputtaa sen kirjekuoressa miehen uudenkarhen kerrostalohuoneiston postilaatikkoon. Arvelimme miehen olevan poissa paikkakunnalta, joten toivoimme pihvin ehtivän muhia lämpimässä melko pitkään ennen löytymistään.


Olimme varmasti näkemisen arvoinen ilmestys pienessä pako-autossamme. Sydämeni hakkasi niin, että pulssin olisi voinut mitata pelkällä katseella, kun hiivin rappukäytävää pihvi taskussani. Pokkani piti aina siihen asti, kunnes postiluukun kansi läpsähti kiinni. Sitten iski paniikki. Juoksin rappuset, syöksyin autoon, ja ystäväni  kaasutti niin kuin pankkiryöstäjä parhaimpina päivinään. 


Uskalsimme pysähtyä vasta toisella puolella kaupunkia. Siellä nousimme autosta, katsahdimme toisiimme ja räjähdimme voitonriemuiseen, kyyneleitä valuttavaan nauruun.


Tuona päivänä opin, mikä voima on naisten välisessä ystävyydessä. Naisina pystyimme samaistumaan toistemme tunteisiin ja aistimaan ystävämme kivun ja häpeän. Intuitiivisesti ymmärsimme, että ystävämme omanarvontunto oli saanut isoja lommoja, ja me halusimme suoristaa ne - pihvillä.


Kyllähän me pohjimmiltaan tiesimme, ettei pihvi postilaatikossa ole mikään hinta särkyneestä sydämestä. Peri-inhimillinen kostoretkemme teki silti tehtävänsä, sillä mielessämme se palautti olosuhteet ennalleen ja narrin narrin paikalle. Opimme, että silloinkin, kun poikaystävät pettävät, tyttöystävät lähtevät lihakauppaan.


Sitä emme tienneet, että nuo nuoruusvuosien särkyneiden sydänten myötäelämiset olisivat vasta laimeaa alkusoittoa tulevalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten monet ystävistäni tulisivat vielä kokemaan petetyn naisen kohtalon. Miten monet heistä myöhemmin katselisivat ovensuusta, kuinka ihminen, jolle he olivat parhaat vuotensa antaneet, lähtee ja jättää taakseen kokonaisen elämän rauniot.


Viimeisten vuosien myötä minulle on lopullisesti selvinnyt, miten ihmeellinen voima on naisten välisessä ystävyydessä. 

Yhdessä me voimme olla kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, maahan lyödyt, mutta emme tuhotut. 


Uskon, että naisille, jotka auttavat toisiaan, on varattu aivan erityinen paikka taivaassa.





Kuva: Pixabay

 


maanantai 12. helmikuuta 2018

Suomalaisten parisuhteiden väärinymmärretyin lause?

Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisissa parisuhteissa kaikkein väärinymmärretyin lause on tämä: ”Tule mun työ”. Sisukkaan suorittajakansan suussa herkkä huokaus tuntuu kääntyvän muotoon: ”Tule, mun työ!”. Ja työhän tulee - ja vie mennessään monta hyvää parisuhdetta.

Uskon, että liiallinen työnteko on yksi suurimmista nykyparisuhteiden ongelmista. Asiaa pahentaa se, ettei ongelmaa uskalleta tunnustaa. Moni kyllä myöntää tekevänsä runsaasti työtä, mutta harva myöntää edes itselleen mitään silloin, kun työnteko on ylittänyt sairaan ja terveen välisen rajan. Se on sääli. Nimittäin, vaikka työ ei työtä tekemällä lopu, moni parisuhde kyllä loppuu.

Mistä liiallisen työnteon sitten tunnistaa?
Hälytyskellojen pitäisi soida, mikäli työnsä määrää tai sisältöä täytyy jatkuvasti selitellä läheisilleen. Aidosti pakolliset työtehtävät ovat sellaisia, joiden tärkeyden pystyy paketoimaan yhteen lauseeseen. Esimerkiksi ”työpaikka palaa”, on lause, jota ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Sen kun lähtee vaan.

Toinen liiallisen työnteon merkki on siinä, kun työssä onnistuminen tai epäonnistuminen alkaa määritellä koko perustyytyväisyyden tilaa. Kolmas, ja mielestäni täysin selkeä liiallisen työnteon merkki on se, kun puoliso joutuu kiihkeästi perustella, miksi työpaikalla käyminen keskellä yötä ON itseasiassa työssäkäymistä, vaikka visiitti kestäisikin vain pari minuuttia. 

Liialliseen työntekoon kannattaa puuttua heti, kun sen huomaa. On pelkästään iloinen asia, että kotona on joku, joka odottaa. Työympäristössä ihmiset saattavat pettyä, kun luotettavana pidetty resurssi katoaa, mutta se ei haittaa! Pidemmällä aikavälillä on fiksumpaa jakaa pettymystä tasaisesti ympärilleen, kuin kerätä sitä siihen yhteen ämpäriin, joka saatetaan kaataa kotiovella niskaan.

Joten: ”Tule mun työ” vai ”Tule, mun työ!”? Missä on pilkun paikka tänään? Toivottavasti ei ainakaan töissä.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Yksi pitkä käytävä

Parisuhteemme alkoi sairaalan teho-osastolta, loputtoman käytävän päästä. Minä olin meistä kahdesta se, joka pääsi kävellen paikalle. Muistan vieläkin huokauksina purkautuvan jännityksen, kun kävelin teho-osaston käytävää ja etsin tuttuja kasvoja. Vaikka olimme siinä vaiheessa vielä ystäviä, vaistosin, että tuleva kohtaaminen tulisi muuttaman elämäni suunnan.

Se oli yksi loputtoman pitkä käytävä.

Musiikki oli alun perin yhdistänyt meidät toisiimme. Ensimmäiset muistikuvat miehestäni ovat rumpujen takaa. Sieltä hänellä oli ollut ilmeisen esteettömät näkymät lavan etuosassa heiluvaan laulajaan. Kaipa hän oli jossain säkeistön ja kertosäkeistön välissä heittänyt sydämensä pleksin yli, ja sen seurauksena päätynyt varovasti kyselemään suhteemme mahdollisuuksia. Rehellisenä, mutta parisuhteisiin pessimistisesti suhtautuvana nuorena naisena arvioin todennäköisyyden pienemmäksi kuin yksi miljoonasta. 

Todellinen elämä ei kuitenkaan noudata todennäköisyyksiä. Ei ainakaan meidän kohdallamme. Ja niin kävi, että yhtenä loskaisena helmikuun aamuyönä pakettiauto lähti heittelehtimään pimeällä tiellä ja päätyi vastaantulevien kaistalle. Siinä yhdessä korviahuumaavassa rysähdyksessä muuttui monen ihmisen elämä, myös minun, vaikka en autossa ollutkaan. Yksi lensi tähtenä taivaalle, toinen katon kautta auton takaosaan ja minä elämäni toistaiseksi isoimman päätöksen eteen: Joko peräännyn nyt, tai en peräänny koskaan.

Se oli yksi loputtoman pitkä käytävä. Käytävän päässä odotti mies kasvot kalpeana, myötätunnosta valkoinen bestman rinnallaan. Kattokruunujen valot loistivat valkoisia seiniä vasten, kun kuljin isäni rinnalla kohti alttaria. Pappi puhui niin kuin papit puhuivat, ja me onnelliset unohdimme kaiken niin kuin hääparit unohtavat. Emme itkeneet kirkossa, kuten kuin emme itkeneet teho-osastollakaan. Nauroimme ehkä, hermostuksissamme. 

Myöhemmin me kyllä itkimme, yhdessä ja erikseen, kun kohtasimme yksi kerrallaan kaikki ne loputtoman pitkät käytävät.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, mistä minä sitoutumista pelkäävä ihminen sain rohkeuden kävellä viimeiset askeleet teho-osaston sängyn laidalle? Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, olisinko uskaltanut kävellä käytävän päähän? Sinne missä mies makasi sängyssä kasvot kalpeana ja silmät puoliksi raollaan

Parisuhteemme alkoi siis sairaalan teho-osastolta, loputtoman käytävän päästä. Olisin kävellyt oikean sängyn ohi, ellei minulla olisi ollut saattajaa matkassa – niin vieraalta mies näytti haaleanruskeassa sairaalapaidassa, jossa kuka tahansa terveyden perikuva olisi saanut hoitajat huutamaan elvytyskärryä. 

”Näytät ihan kuusikymppiseltä”, totesin ajatuksissani tai ääneen, kun katseemme kohtasivat.

Mies vastasi hymyyn luovuttaneen ihmisen hymyllä, ja näytti vanhukselta.

Ihan minun mieheltäni.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Miekka, sydän ja joulun rauha

”Sinun omankin sydämesi läpi miekka on käyvä.” Ne olivat sanat, jotka lausuttiin Marialle lasketun ajan lähestyessä. Sanat tulivat vanhan ja viisaan miehen suusta. Miehen, sillä kukaan tervejärkinen nainen ei päästäisi sellaisia sanoja raskauden herkkyyteen kiedotun naisen kuullen. Paljon onnea ja tässä on miekka.


Minkälaisen reaktion sanat saivatkaan aikaan vaaleansinisen ilmapallomeren alla? Voin kuvitella ystävien jännittyneet ilmeet, kun elämää pursuava äiti repäisee kirjekuoren auki posket hehkuen. Sellofaaniin kääritty vaippakakku ja perinteinen kermakakku rinta rinnan. ”Sinun omankin sydämesi läpi...”. Hengetön hetki ja kalpenevat kasvot, kun kortti putoaa pöydälle.


Mutta vaikka äiti miten pelkää, hän ei lakkaa rakastamasta. Ei elävää lasta, ei kärsivää lasta, ei kuollutta lasta eikä lasta, joka ei koskaan saanut syntyä. Äiti ei lakkaa. Kuolematon rakkaus ja äärimmäinen kyky sietää toisen ihmisen kivun äärellä on kirjoitettu naiseen soluihin. Kun sanat tulevat lihaksi ja miekan metallinen välähdys halkaisee ilman, nainen huutaa ja vapisee, mutta ei väisty.


Voin tuntea ytimmissäni kivun, jota Maria tunsi pääsiäisen kuudennella hetkellä, kun kiihkeästi verta pumppaava sydän alkoi vuotaa hallitsemattomasti. Näen lapsen, joka vaikertaa tuskaansa ja Marian, joka pitelee rintaansa, yrittäen epätoivoisesti sulkea taivaasta maahan ulottuvaa haavaa. Uskoiko hän onnistuvansa siinä siroilla naisen käsillään? Kun keskipäivän pimeys koitti ja maa tärähteli, mitetin, ratkesiko Maria niin kuin esirippu mennen ja tulevan välillä.


Näkikö Maria, että jossain pimeyden keskellä loistivat ne samat tähdet, jotka olivat loistaneet rauhaa ensimmäisenä jouluna. 


”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä vaipuko epätoivoon”.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulu tulee sellaisena, kuin se haluaa tulla

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Juhlasta ei voi puhua, kun ajattelee viisitoistavuotiasta ensisynnyttäjää pimeässä yössä. Hallinnan tunteen täytyi olla kaukana, kun ovi toisensa jälkeen paukahti kiinni kasvojen edessä. Ovet sulkeutuivat, aivan kuten ne sulkeutuivat kotikylässäkin, kun tieto luvattomasta lapsesta levisi.

Luulen, että hiljaisuus peitti nuoren parin alleen niin kuin peitto, kun he laskivat supistusten välejä hetkeen, johon on kuoltu steriileissäkin olosuhteissa. Voin kuvitella Marian raskaan hengityksen ja lantion päälle laskeutuvan kerrostalon painon. Pakokauhun tunteen on täytynyt olla valtava, kun ainoa käsi, jota saattoi puristaa, ei synnyttämisestä mitään tiennyt.

Ihmiselle, jolle hallinnan tunne on taivas, ja täydellinen kontrollin menettäminen on kuolemaakin pahempaa, ensimmäinen joulu on täydellinen mysteeri.

Ensimmäisen joulun jäsentelemättömän kaaoksen muisteleminen saa minut palaamaan omaan kriittisimpään hetkeeni. Siihen, jossa kaikki elämäni siihenastiset pelot tiivistyivät nuppineulanpään kokoiseen pisteeseen. Ensimmäisen joulun muisteleminen palauttaa minut synnytyssaliin, jossa vuorokauden mittainen väsytystaistelu päättyy sydänäänten romahtamiseen.

Kun ajattelen ensimmäistä joulua, ajattelen sänkyä, joka riuhtaistaan liikkeelle. Ajattelen tyhjillä käytävillä kaikuvia juoksuaskeleita sekä puuskutusta hissin ovien sulkeuduttua. Ensimmäistä joulua ajatellessa katselen, kuinka minua ja hallinnantunnettani raahataan kohti leikkaussalia. Katselen, kuinka luovutan kaiken, millä on koskaan ollut väliä, elämänantajan käsiin.

Marian huuto tähtien kirjailemassa yössä. Viileässä ilmassa höyryävän lämmin vastasyntynyt ja kasvojen täydelliset piirteet. Maria kuiskailemassa lapsen korvaan hänen nimeään – samaa nimeä, jota kahden tuhannen vuoden kuluttua itkun keskeltä toistelen ennen kuin nukahdan. Sitten syntyy poika. Meille molemmille.

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Enkelit lauloivat, kun lapsi syntyi, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli pimeys. Ensimmäisen joulun tunnelman tavoittaa, kun lakkaa puristamasta siitä rystyset valkoisina. Joulu tulee sellaisena, kun se tänä vuonna haluaa tulla. Se tulee, kun luopuu täydellisyyteen pyrkimisestä: täydellisistä lahjoista, ruuasta, siisteydestä ja täydellisestä elämästä ylipäätään.

Kun puhutaan joulusta, en ajattele sokerikuorrutteen sopivinta koostumusta enkä mustekynällä kirjoitettuja täsmällisiä joulutervehdyksiä. En helman pituutta, en jouluverhojen valikoimaa. Ensimmäisen joulun vertaansa vailla olevaa epävarmuutta minä ajattelen, kun pöytäliina levähtää ilmassa auki ja laskeutuu ruokapöydän kannelle kyyhkysen lailla.

Päästän irti. Annan joulun tulla sellaisena, kuin se haluaa tulla.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 13.12.2017

tiistai 14. marraskuuta 2017

Mene rauhassa

Nainen heittäytyi tuntemattoman miehen jalkoihin. Tuntemattoman miehen, joka samaan aikaan tuntui niin ihmeellisen tutulta – niin kuin ystävä vuosien takaa tai ventovieras, jonka silmät näkevät perille asti. Siinä tuntematon mies oli. Jalat tukevasti maata vasten.

Nainen alkoi itkeä. Hän alkoi itkeä mennyttä elämäänsä. Sen pimeitä paikkoja, joihin ei voinut vieraita päästää. Nainen itki myös menneisyyttään, ja sitä, mitä se olisi voinut olla. Toivoakin hän itki. Ja valoa, ja kauneutta ja kaikkea, mikä oli nyt hänen käsiensä ulottuvilla.

Nainen ei välttänyt valtoimenaan valuvista hiuksista. Aikakauden normien mukaan ne olivat verrattavissa paidan riisumiseen. Silti nainen antoi hiusten liimautua märille kasvoilleen ja sekoittua lattian likaan. Hän tarttui hiuksiinsa, ja alkoi kuivata niillä miehen jalkoja, jotka oli juuri kastellut kyynelillä.

Naisen kaulassa roikkui pieni tuoksuöljypullo. Kun jalat olivat kuivat, nainen avasi korkin, ja antoi öljyn valua paljaille jaloille. Huumaavalla tuoksulla, jolla nainen oli aikaisemmin peittänyt iholtaan vieraiden miesten tuoksun, voideltiin sinä päivänä tuntemattoman miehen jalat.

Tuntematon mies otti vastaan kyyneleet, hiukset ja kyseenalaisilla tuloilla hankitun tuoksun. Rakkautta se oli.

***

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla, kun nimettömäksi jäänyt nainen kohtasi silloin vielä tuntemattoman miehen. Olisin halunnut nähdä miehen rakkaudesta levolliset silmät ja jokaisen hyväksyvän eleen. Pyhyyden, joka oli pyhyyttä, eikä pyhyydeksi naamioitunutta kovuutta.

Olisinpa saanut olla paikalla, ja painaa mieleen kaikki äänen sävyt ja painot. Huoneessa olevan valon ja sivustaseuraajien kiihtyneen hengityksen. Olisinpa saanut seistä edes hiljaisena oviaukolla ja etäältä kuulla sanat, joita kauniimpia ei voi lausua ihmiselle, joka seisoo elämänsä raunioilla. 

Mene rauhassa.

Mene, niin kuin ”Älä kuvittelekaan, että jäisit maahan makaamaan, tai että raahautuisit jalassani autiomaata pitkin hiekkaa niellen.” Ja rauhassa. Rauhassa, niin kuin ilman itsesyytöksiä, itsesääliä tai virheiden varaan rakennettua identiteettiä.

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla. Mutta en ollut. Voin silti mielikuvissani tehdä matkan kahden tuhannen vuoden taakse, ja palata matkalta mukanani sanoja sinulle tähän päivään: 

Saat anteeksi.

Mene rauhassa.