torstai 12. tammikuuta 2017

Kolme alastonta cowboyta

Kun on istunut melkein kahdeksan kuukautta vauva sylissä ja sohva takapuolessa, on aika poistua kotoa ilman vauvaa ja ilman sohvaa.  

Viikko sitten lähdin salille. Otin tunnin ryhmäliikuntahien alle ja puolen tunnin infrapunasaunahien päälle. Toisen puolitoistatuntisen tuhlasin yleiseen lorvimiseen, hiusten kuivatteluun ja suoristusraudan lämmittelyyn. Time well spent, sanoisin. En kuitenkaan voinut olla muistamatta ja muistelematta edellistä kertaa, jolloin vähän vastaavalla tavalla lähdin pidemmän tauon jälkeen huuhtomaan vauvavuoden pölyjä.

Elettiin keskilämmintä keskikesää 2012. Ruoho tuoksui, kahvi läikkyi ja terassilaudat notkuivat jalan alla. Kaikki oli ihan hyvin, paitsi että olin väsynyt. Todella, todella väsynyt.  Jokainen pidempään valvonut tietää tilan, jossa pää pysyy kasassa juuri ja juuri, mikäli vastoinkäymisten summa on nolla, pikkulinnut tuovat lehden nokassaan ja siili kaataa kahvimaidon. Niin väsynyt olin.

Jos ei voi lepuuttaa mieltä yöllä nukkumalla, on sitä lepuutettava päivällä hukkumalla - no ei sentään, mutta lähdin kuitenkin uimahallille leppoisan kroolaaus- ja höyrysaunahetken toivossa. Olin anonut huviluvan ajoissa, pakkannut repun ajoissa ja tarkistanut repun sisällön ajoissa. 
- Voinko nyt mennä hyvällä mielellä?, kysyin mieheltäni.
- Voit.
- Saanko olla ihan rauhassa?
- Saat.
- Heippa! (Äläkä soita perään.)

Altaan vesi tuntui kylmältä, niin kuin se aina aluksi tuntuu. Sukelsin hiljaisuuteen. Sitten vedin pitkiä verkkaisia vetoja tasaisella rytmillä. Ehkä se taas tästä, ajattelin, kun olin uinut muutaman altaanmitan. Veto, veto, veto, käänn---
Siihen loppui leppoisa uintireissu.

Samaan aikaan toisaalla mieheni seisoskeli terassilla kaikkensa-antaneissa pallokuvioisissa Björn Borgin boksereissaan. Muuta hänellä ei sitten päällä ollutkaan, ainoastaan vauva vaippasillaan kainalossa ja nelivuotias nälkäsilmä näköetäisyyden päässä. Pian lähtöni jälkeen pojat olivat yhdessä tuumin päättäneet grillata lounaaksi makkaraa. Kaikki oli sujunut hyvin siihen asti, kunnes vauva oli kakannut ja ovi oli paukahtanut kiinni. Lukkoon, kuinkas muuten. Tarvittiin joku, joka tulisi avaamaan oven, ja se joku olin minä.

En tiedä kumpi oli enemmän hämillään, minä, vai se hallivalvoja, joka seisoi orvon näköisenä radan päässä kyselemässä josko olen Kivisalon Hanna. Vai olisiko se kaikkein hämmentynein kuitenkin ollut se vastapäisen talon asukas, jonka ruohonleikkuupuuhat keskeytyivät, kun kolme alastonta cowboyta saapui kyselemään puhelinta lainalle. Mieheni ei sentään ollut kietoutunut takapihalta löytämäänsä vihreään pressuun, vaikka kertomansa mukaan oli sitäkin harkinnut. 

Muistan vieläkin sen väsymyksen siivittämän alkukantaisen raivon, jonka valtaan jouduin kiskoessani farkkuja märkää reittä pitkin. Hiukset vettävaluvina, vaatteet joten kuten päällä sujahdin altaille vievän portin puomin alta, harpoin parkkipaikalle ja ajoin ylinopeutta kotiin. Terassille päästyäni keräsin aggression rippeet, keuhkot täyteen ilmaa ja kiroilin niin maan perusteellisesti heittäessäni avainnipun hiljaisena seisoskelevan mieheni sekä hätiin rientäneen appiukon jalkoihin.  

En muista itkinkö paluumatkalla vai en. Todennäköisesti en jaksanut. Etelä-Pohjalaisella sisulla kuitenkin ajoin takaisin uimahallille, sujahdin puomin alta takaisin pukuhuoneen puolelle, riisuin vaattet, vedin märän uimapuvun päälle ja uin loppuun sen mitä olin suunnitellutkin. Höyrysaunassa olo oli aika tyhjä.

Mitä tästä opimme?
1. Hanki vara-avain 
2. Älä grillaa alasti
3. Valehtele nimesi uimahallissa 

- Hanna




keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Mä huudan, mä huudan!

Mä huudan. Lapsille. Se on hirveää. 

Muuallakin huudetaan, mutta huonon omantunnon korventamana olen aina varma siitä, että muualla huudetaan vähemmän kuin meillä. Tai jos huudetaan yhtä paljon, niin ei ainakaan yhtä kovaa.

Tässä talossa huutamiseen liittyviä epätoivon hetkiä on usein. Oma ehdoton aiheeseen liittyvä suosikkikohta on se, jossa lapsille huudetaan naama punaisilla läiskillä, että LOPETTAKAA se HUUTAMINEN! Tiedätte jutun esimerkin voimasta.

Olen yrittänyt kotona soveltaa työssä oppimaani niin sanottua pedagogista kiukkua. Kasvatuksen nimissä olen tiukentanut äänensävyä ja kiristänyt kehonkieltä ilman varsinaista suuttumuksentunnetta. Ihan kiva, mutta ei toimi. Ei edes aviomieheen. Liikettä alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tunne tulee peliin mukaan, ja kytkintä ovat nostaneet sekä maltti että valtti.

Lapsille huutaminen on sikäli turhauttava laji, että siitä on harvoin hyötyä. Sanottavansa  saisi nopeammin perille ottamalla intensiivisen katsekontakin ja ilmaisemalla asian määrätietoisesti. Vielä kun sanomaansa tehostaisi auttamalla lasta tekemisen alkuun, niin kyllä lähtisi. Mutta eihän sitä väsyneenä jaksa! Sillon on hyvä huutaa sohvalta katteettomia uhkauksia ja esittää itselleen ja muille, että kyllä tässä niin on yritetty, mutta ei ne vaan tottele!

Olen yrittänyt vähentää huutamista, ja olen siinä onnistunutkin. Tällä temperamentilla vaan on pitänyt aloittaa kaukaa lähtöviivan takaa ja maaliin on vielä pitkä matka. Hyvä minä, silti! Aion jatkaa yrittämistä. En kestä ajatusta kurahousuissa töpöttävistä suloisista lapsenlapsista, ja naama väristen huutavista vanhemmista, joiden olemuksesta ja sanakäänteistä tunnistan itseni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Yhdestä olen koittanut pitää kiinni. Silloin kun lapsi väsyneenä ja vihaisena huutaa pahimmat solvauksensa, ja vakuuttaa, että ei enää tykkää äitistä, laitan kädet pienille olkapäille, katson (taas) intensiivisesti silmiin, ja vakuutan, että minäpä tykkään susta silti. 

Eikö se siitä!

- Hanna

Ps. Anteeksi-sana on kätevä arkisessa käytössä. Joskus olen käynyt herättämässä nukkuvat lapset anteeksipyyntöä varten. Ovat varmaan unissaan osanneet arvostaneet elettä...

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Alussa meitä oli kaksi

Alussa meitä oli kaksi. Kaksi nuorta ja kaunista puolivalmista aikuista täynnä uskoa itseensä ja unelmiinsa. 

Meitä oli kaksi. Oli sympaattinen paritalon puolikas, kiiltävät autot, yritys ja opiskelupaikka korkeakoulussa. Oli pyöristyvä vatsa ja neljänkymmenen viikon lepatus sen pohjalla. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. 

Meitä oli kolme. Oli ihana, mutta sairas lapsi, taantuma ja yrityksen saneeraus. Oli leikkauksia ja uuden opettelua. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuisi kaiken muun lisäksi hyviäkin asioita. 

Meitä oli neljä. Oli sairas, mutta ihana lapsi, sekä terve ja ihana, mutta valvottava lapsi. Oli konkurssi, rahahuolet ja loppuunpalamisen alkeet. Oli pitkä ja pimeä talvi. Oli muistoja ajoista, jolloin luotti siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita.

Meitä oli. Muuta en muista.

Meitä oli viisi. Oli uusia voimia, uusia alkuja ja uskoa tulevaisuuteen. Oli uusi yritys, uusi työ ja uusi lapsi - ihana, taas. Oli tieto siitä, että kaikenlaisille ihmisille tapahtuu kaikenlaisia asioita. 

Meitä on viisi. Ja samaan aikaan meitä on edelleen kaksi. Ei enää niin nuorta, eikä kaunistakaan, mutta edelleen yhdessä.

Ja joka kerta, kun saamme hetken vetää henkeä ja olla kahdestaan, muistamme, miksi valitsimme toisemme alunperin...Ja miltä tuntuu taas odottaa hyviä asioita.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Lapsiperheen lahjatoivomattomuuslista

Meillä uskotaan joulupukkiin, hammaskeijuun ja Jeesukseen. Kahteen ensimmäisenä mainittuun ei meinaa riittää käteinen, mutta joulu tulee silti yhtä varmasti kuin Hasbron lelu-uutuudet ja tultapierevä vaahtokarkkikoira. 

Tähän mennessä itselläni on takana seitsemän lapsiperhejoulua. Seitsemän lihavaa, muovintäyteistä ja alle kolmevuotiaalle soveltumattomia pieniä osia sisältävää joulua. Kun juhlaa katselee näiden vilkkuvien valojen, vääränkokoisten pattereiden ja liian vaikeiden käyttöohjeiden perspektiivistä, ei enää osaa toivoa lahjoja. Osaa vain olla toivomatta. 

Joten, Rakas Joulupukki, ole tänä vuonna reilu kaveri, äläkä tuo meille:

1. Lapset lomauttavia leluja 

Lelu, joka ei työllistä lasta, on huono lelu, siitäkin huolimatta, että Pukki olisi itse haaveillut sellaisesta ollessaan pieni tonttunen. Lelujen idea on siinä, että niillä leikitään. Ei siinä, että ne leikkivät itse itsellään. 

2. Tunnistus- ja lajitteluleikkejä loppuvuodeksi 

Meillä on paljon pitkäkarvaisia nukkamattoja, joista on pidemmän päälle tuskallista kaivella tunnistamattomia muoviosia lajiteltavaksi ja paikoilleenpalautettavaksi (Legot tunnistan!). Älä tuo mitään, missä on miljoona osaa tai yli. Jos tuot, olet säilytysratkaisun velkaa.

3. Kovaäänisiä leluja ilman virtanappia

Vannon, että puhkon poron molemmat silmät, mikäli tuot tänne vielä yhdenkin vilkkuvan ja kovaäänisen helvetinkolun, josta puuttuu virtanappi ja/tai äänenvoimakkuuden säätö. Kuulostaa tylyltä, mutta niillä taskukokoisilla tivoleilla on taipumus pyrkiä pimeällä jalan alle, erityisesti pitkällisten nukutussessioiden päätteeksi.

4. Samaa asiaa viidettä kertaa

Meillä on pistetty paloiksi kahdet leikkirummut, yhdet vähän oikeammat leikkirummut ja yhdet oikeat sähkörummut. Rummut löytyvät listalta tänäkin vuonna. Vedä yli.

5. Vanhempien lasten lahjoja

Älä tuo lahjoja, joihin lapsen ikä ei riitä. Vauva ei tarvi polkupyörää.

6. Lahjoja, joihin ei ole ensi vuonna varaa

Jos aiot tänä jouluna tuoda sähköauton, kotikäyttöisen maailmanpyörän ja minisukellusveneen, katso, että pystyt ensi vuonna samaan. On vanhemman tehtävä tuottaa, ja opettaa lasta kestämään pettymyksiä, ei joulupukin.
 
Muuten vapaat kädet.

- Hanna


lauantai 12. marraskuuta 2016

Ilman sinua, isä

Rakas isä. Sinulta olen saanut suurimman lahjan, jonka ihminen voi toiselta saada: Elämän lahjan. Ilman sinua kohdallani olisi tyhjä paikka. Ilman sinua ei olisi minua. 

Ilman sinua, isä, ei olisi näitä rakkaita ja joskus raivostuttavia sisaruksia. Ei ketään, jota heittää suutuspäissään lenkkarilla, eikä ketään, jota halata kesken Nintendo-pelin riemun niin, että maitohammas irtoaa.

Ilman sinua, isä, maailma ei tietäisi Metsurinlenkin ihmeistä. Ilman sinua ei olisi Noelia, Oliveria eikä Hugoa. Ilman sinua meiltä  puuttuisi täyteen rastittu lelukuvasto, hammasharjojen rivi ja sata suukkoa päivässä. Ilman sinua minulta puuttuisi sata pukluakin, mutta menköön.

Ilman sinua, isä, näyttäisin joltain toiselta. Ilman sinua puuttuisi tämä tumma luonnonkihara ja siniset silmät, joilla sain kerran työpaikankin. Ilman sinua minulla ei olisi hymyä, josta pidän, eikä tavaramerkiksi muodostunutta naurua. Ilman sinua ei olisi helppoa rusketusta, jonka saan kävelemällä pihan poikki aurinkoisena päivänä. Ilman sinua ei olisi näitä kovettuneita jalanpohjiakaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Isä, ilman sinua en ajelisi päivittäin tätä tunteiden vuoristorataa. Ilman sinua ei olisi räiskyvää persoonaa, eikä portaatonta ääNENvoimaKUUDEN sääTELYä - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ilman sinua minulla ei olisi tätä tunnemaailmaa, josta, ja jolla kirjoittaa ja laulaa. Kiitos, isä, tempperamentista, ja anteeksi, että heitin sinua karjalanpiirakalla voipuoli edellä.

Ilman sinua, isä, minulla ei ihan varmasti olisi tätä huumorintajua, jonka voimalla on naurettu sairaalassa vaikeimpien hetkien yli. Ilman sinua ei myöskään olisi ollut mallia hulluttelevasta ja hassuttelevasta perheestä eikä itsekeksittyjen laulujen perinteestä. Ilman sinua en tietäisi miltä näyttää Aarno Ranisen ylähuuli tai suomalais-turkkilainen tanssi. Ilman sinua en tietäisi, että kaskas on couscousin veli. 

Olethan sinä, isä, huumorintajua koetellutkin. Ilman sinua en tietäisi miltä tuntuu teinistä, jolle kuulutetaan ohi ajavasta Chryslerista "MÄ OON HANNAN ISÄ JA MÄ OON HULLU!". Muistatko? Nauroit makeasti päälle. Ilman sinua, isä, en tietäisi millaista on kuovitella koulun pihassa BMW:llä Kari Tapion tahtiin. Ilman sinua en todellakaan tietäisi, ja sen aion kyllä maksaa takaisin heti, kun keksin miten.

Ilman sinua, isä, en olisi nyt tässä kiittämässä sinua. Muistathan, isä, että olet tärkeä ja tarpeellinen silloinkin, kun kaupan ovet eivät käy tai on muuten huono päivä. "
Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan".

Hyvää isänpäivää!

- Hanna


 


lauantai 5. marraskuuta 2016

Täältä ikuisuuteen ja takaisin

Herkistyn aina pyhäinpäivän tienoilla. Pimeä hautausmaa ja lepattavat kynttilät saavat sydämenkin lepattamaan. Askel hidastuu, kun katselee ympärilleen. Miten paljon rakkautta yhdellä silmäyksellä! Jokainen kynttilä kertoo tarinaa: Miten me tapasimme, miten me rakastimme ja miten me luovuimme.

Kävelen usein hautausmaan läpi. Siksi, että se on lenkkipolkuni varrella, ja siksi, että päivittäinen kuoleman poikki kulkeminen muistuttaa rakkaista, jotka vielä ovat. Kävely hautausmaalla on matka täältä ikuisuuteen ja takaisin. Kaunis, hoidettu ja tarkasti laitettu pihamaa rauhoittaa, ja saa uskomaan järjestykseen silloinkin, kun oma elämä on sekaisin. 

Vuodesta toiseen riipaisevinta on ohittaa hautakivi menetettyjen lasten muistolle. Ruskea kaiverrettu kivi seisoo muista erillään. Se muistuttaa toiveista, jotka eivät toteutuneet, ja lapsista, jotka syntyivät silmät kiinni. Sen hautakiven kohdalla ajatukset katkeavat ja sanat loppuvat. Pysähdyn kiven äärelle, ja itken niitä äitejä, jotka huusivat tuskansa saamatta surulleen edes omaa hautakiveä.

Vuosi sitten kuljin tätä samaa hiekkatietä lapsi kohdussa ja toinen kädestä puristaen. Esikoisen silmät tarttuivat menetettyjen lasten hautakiveen. Näin, miten pieni mieli ehti tavata tekstiä, vaikka kuinka yritin kiristää askelta jäisellä maalla. 

- Toivottavasti äiti meille ei käy noin, poika sanoi hiljaa.
- Sitä me toivotaan, ja niin uskotaan, vastasin rohkeutta tavoitellen ja kyyneleitä pidätellen. 

Niin me jatkoimme matkaa sukuhaudalle kuolemasta ja taivaasta jutellen. 

Täältä ikuisuuteen ja takaisin. Se on reitti, jota kannattaa opetella kulkemaan.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Lihava olo

Lihavuus ei ole lukema puntarissa, vaan se on tunne. Se on lihava olo

Minulla lihava olo ilmenee tunteena siitä, että kävellessä kompastuu omiin reisiin. Tämä siksi, että vartalonmallini on päärynä, ja alan täyttyä pohjalta. Raskauksien myötä läski tosin on noussut päähän asti.

Minulla on usein lihava olo. Ainoa hetki, jolloin en tunne lihavaa oloa, on silloin, kun olen juuri laihtunut viisi kiloa tai silloin, kun olen sokerihumalassa. Siksi olen sokerihumalassa usein. 

Se on kierre. Kanelikierre.

Sokerihumalaa seuraa sokerikrapula. Krapulaan auttaa loiventava, esimerkiksi keksi, tai oikeastaan koko keksipaketti. Jos on syönyt yhden keksin, onhan ihan sama, vaikka söisi koko keksipaketin, ja sen keksipaketin paketin. 

Lihavalla ololla ei ole aina mitään tekemistä painon kanssa. Laihallakin ihmisellä voi olla lihava olo. Tämä johtuu siitä, että laihan ihmisen vähäiset läskit ovat silmillä. Siksi hän näkee läskiä kaikkialla mihin katsoo. Laihoillakin ihmisillä pitää olla oikeus lihavaan oloon, vaikka se onkin ärsyttävää meidän vähän lihavempien ihmisten mielestä. 

Lihavaa oloa lieventää kauniit vaatteet. Varsinkin oikean kokoiset. Viime viikolla olin rohkea, ja ostin vaatteita sille vartalolle, jonka omistan, enkä sille vartalolle, jonka toivoisin omistavani. Olen kasvanut ihmisenä muutakin kuin kokoa, joten en leikannut kokolappuja pois. 

Koko on vain numeroita, ja elämän progressiivinen tapa verottaa kyllä pitää huolen siitä, että lopulta me kaikki mahdumme samankokoiseen arkkuun. 

Otetaan pullakahvit sille!

- Hanna

Ps. Sanovat, että kannattaa iloita siitä mitä on, eikä itkeä sitä mitä puuttuu. Sain ystävältä edellä mainittua ajatusta myötäilevän vinkin, ja aionkin käydä ostamassa pyöräilykypärän, jossa lukee "I love my brain".