sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Rakastit minusta tällaisen

Kirjoitan paljon äitiydestä, mutta harvoin äidistäni. Hiljaisuus johtuu siitä, että suhde omaan äitiin tuntuu liian suurelta analysoitavaksi ja liian pyhältä purettavaksi. Äitisuhdetta tekee mieli kunnioittaa erottamalla se muusta elämästä alttarikaitein.

Äitisuhde on pyhä, sillä äidinrakkaudessa on taivas läsnä. Taivas alkaa jo kohdussa, ja syntymän jälkeen se saa kasvot äidin rinnalla. Taivas on siinä, kun lapsi saa heittäytyä kaikkivoipaisen ja inhimillisten rajoitusten yläpuolella olevaan syliin, ja itkeä siinä sanottavansa.

Oma taivaani on luonteeltaan taistelija. Hän on luja ja vahva nainen, joka tekee maailman valmiiksi, ja erityisesti sillon, jos joku sanoo mahdotonta. Äitini on niitä naisia, jotka suorittavat maisteritutkinnon puolentoista tunnin päivittäisen junamatkan päässä työn ja neljän lapsen ohella.

Taivaani rakastaa tekemällä. Hän jaksaa nähdä vaivaa tärkeänä pitämiensä asioiden vuoksi, ja auttaa silloin, kun tarvitaan, eikä viisi minuuttia myöhemmin. Taivas tuli luokseni sillon, kun heräsin hätäsektion jälkeen ikkunattomasta huoneesta. Se tuli js nosti minut ylös sängystä, auttoi suihkuun ja vaihtoi likaiset leikkausvaatteet puhtausiin vihreisiin. Taivas tuli sillonkin, kun siskonpoika oli loukannut olkapäänsä ja huusi tuskissaan lääkärin levitellessä käsiään. Siskoni viesteistä hätääntyneenä soitin äidille, joka vastasi puhelimeen sadan kilometrin päässä. Olkapää oli jo paikoillaan ja puhelun taustalta kuului siskonpojan iloinen pulputus. 

Äitisuhtesseen on sisäänkirjoitettu myös helvetti. Rakastavassa terveessä suhteessa lapsi saa olla riippuvainen, ja helvetti koittaa siinä vaiheessa, kun kaikkivoipaisuuskuvitelmien on aika mennä rikki. On ollut vaikea tunnustaa oman äidin inhimillisyys, ja varsinkin se, että minun on kannateltava itse itseäni. On suorastaan raivostuttavaa suostua olemaan oman elämänsä paras asiantuntija, kun samaan aikaan voisi kulkea toisen perässä niin kuin määkivä lammas.

Eriytymisen helvetti on silti kaiken vaivan väärti. Itsenäistymisen myötä koen saaneeni takaisin äidinpitämisen riemun, ja vieläpä ilman täydellisyyskuvitelmien tuomaa painolastia. Äiti on ihana, kaunis, järkevä ja rakastettava, mutta silloin kun hän ei tunnu siltä, voin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että äiti on äiti. En tiedä muista, mutta kyllä minä mieluummin nauran kuin itken elämäni ihmisten virheitä.

Olen kiitollinen äidistäni. Hän on rakastanut minusta tälläisen. Hän on rakastanut minua sillä elämänkokemuksella, ja niillä luonteenpiirteillä, jotka hän on itse pyytämättään saanut, eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

 Kiitos äiti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sydän ei puhu

Huonon keskustelun tunnusmerkkejä on monia, mutta laiskojen itsestäänselvyyksien käyttäminen on yksi ärsyttävimmistä. Turhauttavista keskusteluista turhauttavimmat rakentuvat sellaisten perustelujen varaan, joita edes keskustelija itse ei pidä totena.
Ykköspaikan vievät ehdottomasti kaikki sydämen personifikaatioon pohjautuvat perustelut. ”Hei Jane, sun on oikeesti tehtävä mitä sun sydän sanoo.” Kuulostaako tutulta? Jos Janen sydän sanoo, että Yazka täytyy pistää lihoiksi, niin pitääkö Janen vielä silloinkin kuunnella sydäntään, vai olisko syytä antaa muillekin äänille mahdollisuus? Jos Janen sydän voi pettää, voi pettää kenen tahansa muunkin sydän - niin pienissä kuin suurissa asioissa. Sitäpaitsi: Sydän ei ole elävä olento, se on elin. Sydän ei puhu, se lyö.
Räjäyttävänä kakkosena tulevat kaikki totuudenkieltämisväittämät, kuten ”Ei oo mitään yhtä totuutta”. Väittäessään, että ei ole yhtä totuutta, keskustelija tulee lausuneeksi juuri sellaisen. En jaksa esittää, etteikö tälläinen väite saisi aivoni ylikuumenemaan. Jos ei usko yksiin totuuksiin, kannattaa lakata latelemasta niitä. ”Ei oo mitään oikeeta tai väärää” on myös nopeasti kumottavissa. Jos nappaan sanojan kädestä autonavaimet ja ajan tuliterän katumaasturin katon kautta ympäri, oikean ja väärän konsepti kirkastuu hyvin nopeasti. Siinä on turha esittää korvausvaatimuksia ja heiluttaa lakikirjaa, jos ei kerran usko oikeaan ja väärään
"Kerran me vaan eletään" on myös klassikko, ja se yltää tänään kolmannelle sijalle. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides suomalainen uskoo jällensyntymiseen, ja niistä lopuista leijonanosa uskoo sen yhden kerran kestävän ikuisesti. Molempiin katsontakantoihin sisältyy ajatus siitä, ettei ole ihan yhdentekevää miten elämänsä elää. Kerraneläminen onkin innokkaassa käytössä yleensä sillon, kun ihmisellä on tarve selitellä virheitään. Tälläisiltä kerraneläjiltä tekisi mieli kysyä, voisivatko he mitenkään ajatella elävänsä sillä tavalla, ettei heidän yksi kertansa olisi muille aivan täyttä kärsimystä.
Jos haluat saada keskustelukumppanin hulluuden partaalle, aloita näillä kolmella. Laiskat itsestäänselvyydet voivat joskus toimia osana keskustelua, mutta usemmiten ne lähinnä ärsyttävät ja rampauttavat kanssakäymisen. Voin toki olla väärässä. Siinä tapauksessa ei muuta kuin sydämen perässä juoksentelemaan sitten. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.

Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.

Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon - vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt  elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki. 

Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä. 

Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä. 

Ps. Menkää hoitoon kaikki!




sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian lyhyt otsatukka suojelee idiooteilta

Elettiin mustaa ja kylmää talviaamua yhdeksänkymmentäluvulla. Olin yläasteen kynnyksellä ja juuri herännyt. Peilistä katsoi lapsenpyöreä tyttö, jonka kevennetty otsatukka oli kasvanut ulos mitastaan. Silmillä roikkuvat hiukset kai estivät minua näkemästä tulevaisuuteen, sillä annoin oranssipäiset keittiösakset isän käteen ja pyysin häntä siistimään otsatukkani.

Saksien terävät reunat painautuivat paksua hiusta vasten ja metallin hankaava ääni kertoi, että hiukset olivat hävinneet taistelun muutamalla painalluksella. Hävinneet tosiaan. Peilin äärelle palattuani minua odotti järkyttävä näky, kun entinen pitkä ja kevennetty otsatukka ylti hätinä puoleenväliin otsaa. Lopputulosta ei parantanut sekään, että luonnontaipuisa hiusalaatu sain otsurin käpertyymään loukkaantuneennäköisesti ihoa vasten.

Siinä hetkessä tuntui niin kuin koko elämäni ja tulevaisuuteni olisi leikattu ja lakaistu roskapussiin silmieni edessä. Itkin, panikoin ja syytin isää elämäni pilaamisesta. Isä yritti vakuutella, että elämäni kyllä kasvaisi takaisin, mutta peilikuva puhui vakuuttavammin. Olisin halunnut lukkiutua huoneeseni ennaltamääräämättömäksi ajaksi.

Kouluun oli kuitenkin lähdettävä. Pahinta tilanteessa oli se, että olin sopinut samalle illalle kouludiscotreffit ystäväni kanssa. Ystäväni oli saanut discoluvan vain mukaanlähtöni ehdolla, ja jos olisin vetätynyt kammiooni, olisi otsatukkani asettunut vaakalaudalle ystävänikin tulevaisuuden. Lähdin discoon nöyryytettynä. En tiedä johtuiko se Nuija ja tosinuija-tyylisestä otsurista vai mistä, mutta hitaille ei ollut hakijoita ja sain ihan rauhassa toimittaa suojelusenkelin tehtäviäni.

Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen jyrsitystä otsurista, kehosta puoliksi lapsen sekä siitä, että minulta kiellettiin kaikki vähänkin kotitekoiselta kiljulta haisevat menot. Sain kasvurauhan, jonka turvin etsiä itseäni ja niitä elämäni tärkeimpiä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat saamaan kulkuluvan herkimmille alueille.

Olen onnellinen kasvurauhasta, ja siitä, että löysin ne ihmiset, jotka silmiään räpäyttämättä pystyvät katsomaan pimeyteen minussa. Siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta olen  kiinnittynyt tähän elämään. Älä siis sure liian lyhyttä otsatukkasi - mikä se ikinä onkaan. Liian lyhyt otsatukka on kuin suojaväri, joka suojelee idiooteilta. Muista se.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Viideksi kotiin

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. En muista montako viikkoa ja montako viikonloppua on mennyt edellisestä vapaasta. Hartiasi liikahtelevat unen tahtiin. Ranteessasi on kello, jonka puista kellotaulua sinun ei tarvitse tänään katsoa.

En tiedä olenko koskaan muistanut riittävän selvästi sanoa, miten paljon arvostan työtä, jota olet tehnyt ensin perheemme selviämisen, sitten sen hyvinvoinvoinnin eteen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei minun pahimpina aikoina tarvinnut tietää erääntyneiden laskujen loppusummaa. Me molemmat kävimme töissä, mutta vain sinä tiesit tilanteen epätoivoisuuden, ja silti pysyit paineen alla vakaampana kuin minä hyvänä päivänäni.

Joskus mietin, mistä sait kaikkien niiden virallisten tahojen alaspainamisten jälkeen voimaa taistella itsellesi unelmasi näköisen yrityksen. En ymmärrä, miten pystyit näkemään mielessäsi valmiina sellaista, mitä et ollut edes aloittanut ja rakentamaan kaiken tyhjästä tyhjin käsin. Ihmettelen miten pystyit samaan aikaan taistelemaan uuden alun esteitä ja byrokratiaa vastaan, vaikka olit niin väsynyt, että et istuessasi pysynyt hereillä. Sitäkin mietin, miten edes tunnistit unelmasi, kun olit niin pitkään joutunut palvelemaan muiden omia. 

Ihailen sitä, miten pyyteettömästi olet antanut kaiken liikenevän ajan ja rakkauden lapsillemme. Minusta tuntuu, että koet ajoittan niin huonoa omaatuntoa poissaolostasi, että et huomaa miten paljon olet läsnä. Toivoisin, että näkisit itsesi silloin, kun olet nukahtanut 80-senttiseen sänkyyn 6- ja kohta 9-vuotiaan väliin. Sänky on pelkkiä käsiä ja jalkoja, ja niin täynnä rakkautta, ettei sinne jää neliösenttimetriäkään tyhjää tilaa. 

Tiedän, että olen sinulle välillä vaativa. Työn, ja perheen ulkopuolisten ihmisten vaatimukset vievät sinua välillä niin kuin virta. Katson  tehtäväkseni vetää sinut kuiville aina, kun lähdet lipumaan. Pyydän ja korotan ääntäni, ja jatkossakin sanoillani ravistan ja huudan sinut hereille aina, kun tarve vaatii.En pelkää riidellä hyvän asian puolesta.

Valitsin sinut vapaaehtoisesti kaikkien ihmisten joukosta. Et ollut silloin viimeinen vaihtoehtoni, mutta toivon, että lopussa olet. 

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. Ranteessasi on kello, jonka ostin sinulle lahjaksi. 

Joku aika sitten istuin siinä, missä nyt nukut, ja mietin sanoja, jotka alkuperäisen suunnitelman mukaan piti kaivertaa kellotaulun taakse. Ensimmäinen vaihtoehtoni olivat laulun sanat: Minä sinua vaan. Tiedät kyllä sen laulun, jossa lauletaan: Jos joskus syliin mustan maan/ mä sua joudun kantamaan/ niin minä sinua vaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut arkisempi Viideksi kotiin - ihan vain muistutukseksi. 

Lopulta kävi niin, että tilaukseen tuli virhe, ja kello jäi kaivertamatta. Aluksi se harmitti, mutta ei oikeastaan enää: Nyt voit päivän vaatimuksista riippuen kuvittella kellotaulun kääntöpuolelle sen tekstin, jota sillä hetkellä enemmän tarvitset.

Yritä silti tulla viideksi kotiin.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maailman epävirallisin arvotesti

Arvojen mukaan on yllättävän helppo elää, jos ne tiedostaa. Siis todella tiedostaa. 
Jos kysyn sinulta mitkä ovat elämäsi viisi tärkeintä asiaa, pystytkö kirjoittamaan ne paperille? Entäpä, jos pyydän sinua rajaamaan ne kolmeen tärkeimpään, onnistuuko? 

Jos lähelläsi ei ole ketään, kenelle tarvitsisi esittää, käytä merkintävälineistä nöyrintä eli lyijykynää.

Seuraavaksi arvioi kolmen tärkeimmän arvon listaasi. Jos listaltasi löytyy yleviä sanoja, kuten rakkaus, oikeudenmukaisuus tai vapaus, etsi sanoille konkreettisemmat vastineet. Listaa niiden alapuolelle käytännönläheisiä asioita, joita epämääräisten sanojen, kuten vaikkapa rakkauden toteutuminen elämässäsi tarkoittaa. Jos et keksi mitä rakkaus tarkoittaa tavallisena arkipäivänä klo 16.30, se tuskin on elämäsi tärkeimpiä asioita.

Annan esimerkin: Itselleni yksi tärkeimmistä arvoista on terveys, ja terveyden saralta ensisijaisesti mielenterveyden vaaliminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vahdin yöuniani, laskettelen ylikierroksia monta kertaa päivässä, harrastan liikuntaa siinä määrin, mitä kehoni kestää stressitasojen nousematta, ja toisaalta pidän huolta siitä, että kuitenkin liikun. Lisäksi hoidan mieltäni terveellä hengellisyydellä, kirjoittamalla, ja käymällä terapiassa kursimassa kasaan elämäntarinaani.

Aukeneeko? Jos aukenee, sovella esimerkkiä omaan elämääsi. Jos ei aukene, siirry kissavideoihin.

Kun olet saanut kirjoitettua elämäsi keskeiset arvot selityksineen, tee kalenteritesti. Ota kalenteri esiin ja katso paljonko käytät aikaa arvostamiisi asioihin. Jos perhe on tärkein, paljonko vietät perheen kanssa aikaa?  Jos terveys on tärkeä, hoidatko sitä?  Vai onko kuitenkin niin, että ulkonäkö on tärkeä ja terveys sen harmiton sivutuote? Jos parisuhde on tärkeä, panostatko siihen, vai tulevatko puolisoa ennen työ, vanhemmat, sisarukset ja naapurin undulaatitkin? Mieti. Lähimmiltä on yleensä lyhyin matka varastaa. 

Toinen kätevä ja omia prioriteettejä selventävä testi on niin sanottu apuva-testi, yksi yksinkertainen kysymys: Kenen puoleen käännyt hädän hetkellä? Äidin, ystävän, Jumalan, puolison, työn? Tai kenelle soitat ensimmäisenä ja kerrot  elämäsi tärkeiden tapahtumien pisimmät ja yksityiskohtaisimmat versiot? Kysymys on tärkeä, sillä ihmisellä voi olla vain yksi lähin liittolainen ja käytännön teot useimmiten joko vahvistavat liittolaisuutta tai tuhoavat sitä. 
Takaisin kalenteritestiin. Usein kalenteritestin jälkeen käy niin, että on muutettava käsitystä itselleen tärkeistä asioista tai sitten raivattava elämästään lisää tilaa aidosti tärkeäksi kokemilleen asioille. Itse olen tehnyt molempia. Olen kuitenkin huomannut, että tiedostetut arvot auttavat tekemään järkeviä valintoja silloin, kun pitää valita kahden hyvän ja kivan väliltä, ja silloin, kun joku oman selkänahkansa käyttänyt tulee riipimään omaani. 

Uskallan väittää, että niille asioille, joita ihminen todella arvostaa, löytyy myös aikaa. Toivottavasti tämän maailman epävirallisimman arvotestin myötä pystyt selkeämmin hahmottamaan itsellesi arvokkaat asiat ja elämään niiden mukaan. Ainakin tee lähimmillesi palvelus ja lakkaa elämästä itsepetoksessa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain parhaat avioliitto-ohjeet

Tavattiin tänään tyttökaverien kanssa kahvikuppien äärellä. Puhe kääntyi siihen, mihin se aina lopulta kääntyy, nimittäin aviopuolisoihin. Keskutelun innoittamana päätin kasata yhteen parhaat kuulemani avioliittoneuvot. 

Ehdottomasti paras avioliittoa koskeva letkautus, jonka olen kuullut, menee seuraavalla tavalla: ”Aivan sama kenen kanssa menet naimisiin, joka tapauksessa joskus tulee päivä, jolloin tekee mieli ampua se (puoliso). En kerro kuka tämän tunnustuksen teki, mutta sen voin kertoa, että kyllä tämä tultasyöksevä tyttökin on heikolla hetkellään näin kokenut – niin paljon kuin miestäni rakastankin.

Toinen hyvä neuvo on peräisin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Siinä vaimonsa kuolinvuoteen äärellä seisovalta mieheltä kysyttiin heidän pitkän parisuhteensa salaisuutta. Vastaus kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: "Se, että ei eroa".  Pitkän parisuhteen salaisuus on siinä, että ei eroa. Kieltämättä hyvä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kolmas kuulemani erinomainen avioliittoneuvo on oikeastaan uudenlainen perspektiivi avioeroon ja siihen liittyvään ajatukseen uudesta alusta. Eräällä ystävälläni on nimittäin tapana sanoa: "Puhtaalta pöydältä saa aloittaa vain kerran". Tämä ajatus koskee erityisesti pariskuntia, joilla on yhteisiä lapsia. Lasten kautta uuteen parisuhteeseen tulee mukaan teidän, heidän ja meidän lasten, koirien, kultakalojen ja anoppien pettymykset ja odotukset. En välttämättä kutsuisi sitä puhtaaksi pöydäksi.

On minulla omiakin ohjeita tarjota. Ensimmäinen niistä liittyy matkusteluun appivanhempien kanssa. Oma suositukseni on se, että jokainen avioliittoa suunnitteleva tekee viikon ulkomaanmatkan puolisoehdokkaan ja tulevien mahdollisten appivanhempien kanssa. Matkustamisen tuoma pieni lisästressi ja viikon tiivis yhdessäolo riittänee paljastamaan mistä värkeistä ehdokas on tehty, ja mitä on odotettavissa kahdenkymmenen vuoden päästä. 

Monien kohdalla edellinen matkustusneuvo tulee liian myöhään, mutta aina voi myös lähteä viikon matkalle puolison ja omien vanhempien kanssa. Lomailu lapsuudenperheen kanssa muistuttaa, mille perhedynamiikalle on puolisovalinnallaan lähtenyt hakemaan vaihtoehtoa alunperin. Itse  kutsun matkoja ainiinjoo-lomiksi. Jos todella haluaa eheytyä, kannattaa matkalle ottaa mukaan myös sisarukset perheineen. 

Lisää omia neuvoja: Jos parisuhteessa joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteessa mitään järkeä, siinä todennököisesti on. Olen observoinut, ja huomannut, että tilanteissa, joissa on aidosti pakko lähteä, sitä ei enää tarvitse miettiä. Sitäpaitsi: Avioliitto itsessään on antautumista syvästi, lujasti ja rajattomasti. Avioliitto on sellaista toisen ihmisen täydellistä hyväksymistä, jossa armo voittaa karman. Ei sillä pohjimmiltaan ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Tässä teille perjantain parhaat avioliitto-ohjeet viikonlopun kynnyksellä. Älkää nyt oikeasti toisianne ampuko.

(Eronneille, ja erityisesti jätetyille toivotan voimia elämän jälleenrakennuspuuhiin. Älkää luovuttako!)