torstai 14. syyskuuta 2017

Rakkaus on tyttöjen juttu

Rakkaus on tyttöjen juttu. Rakkaus on selvästi tyttöjen juttu, kun lukee hämmästyttäviä elämäntarinoita naisista kuten Malala Yousafzai, Kim Puch tai Malalai Rahim, joista jokainen on käynyt vereslihalle asti käyvää taistelua pahuutta vastaan.

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista.

Rakkaus ei ole kuohuviinin tahmaamaa cosmopolitanrakkautta eikä se liioin ole mikään kosminen tähtipölyä yskivä voima, joka elää ainoastaan eteeristen villapaitanaisten kirjoituksissa. Rakkaus on kuolemaa vahvempi. Se on lempeyden ja kärsivällisyyden liitto, joka ei etsi omaa etuaan, katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa tai iloitse vääryydestä. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista -  Se on mustaa! 

Rakkaus on mustaa, kun ajattelee, miten Malalai Rahim toimi lääkärinä Afganistanissa, talebanien hallinnon aikana. Rakkaus on mustaa, kun miettii burkhaan piiloutunutta Malalaita matkalla sairaiden luo oman henkensä uhalla. Rakkaus on musta niin kuin yökin, jona Malalai pakeni perheensä kanssa Helmandin joen yli Iranin puolelle. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee Malalaita jatkamassa työtään pakolaisleirin ainoana lääkärinä, ja lopulta Suomessa, oman kotikaupunkini naisten keskuudessa. 

Rakkaus on mustaa silloinkin, kun katselee Vietnamin sodan kuuluisinta valokuvaa yhdeksänvuotiaasta Kim Puchista. Kuvassa Kim juoksee kuvaajaa vastaan kirkuen ja ilman vaatteita sen jälkeen, kun hävittäjät ovat tehneet hyökkäyksen Trang Bangin kylään, ja napalmipommi on sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Rakkaus on mustaa, kun ajattelee kolmannen asteen palovammoista hädin tuskin hengissä selvinnyttä Kimiä kahden pojan äitinä ja YK:n hyväntahdonlähettiläänä puhumassa anteeksiantamisen voimasta.

Rakkaus on mustaa, kun miettii pakistanilaista Malala Yousafzaita, joka puolusti jo 11-vuotiaana tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin ja kritisoi maansa lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee niskaan ja päähän luodin saanutta Malalaa taistelemassa hengestään. Mitä muuta rakkaus on kuin mustaa, kun katsoo, miten Malala heti ensimmäisessä onnettomuuden jälkeisessä julkisessa esiintymisessään jatkaa sinnikkäästi tyttöjen oikeuksista puhumista? 

Rakkaus on mustaa Suomessakin. Rakkaus on mustaa kaikkialla, missä ihmiset antavat anteeksi, sietävät toistensa heikkouksia ja antavat itsestään silloinkin, kun se tekee kipeää. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta vaaleanpunaista se ei ole.
Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä mitään rakkaudesta tai tytöistä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Verta, hikeä ja parikoita

Olen viime aikoina sekä puhunut, kirjoittanut että pyrkinyt olemaan elävä esimerkki omana itsenä olemisen ihanasta voimasta. Olen huomannut, että elämä kevenee kummasti, kun jättää ylimääräiset roolivaatteet kaappiin.

On silti myönnettävä, että olen vähän valehdellut. Sisäisesti olen vapaa, mutta ulkonäön suhteen en uskalla tai halua olla oma itseni. Oikeasti olen pieni pullea perheenäiti liian kireässä kevättakissaan, ja minulle se ei riitä. Asia kirkastui päivänä, jolloin sain lahjaksi ensimmäiset Minna Parikan kenkäni.

Kaikki alkoi Helsingin alennusmyynneistä. Kauppoja kierrellessään äitini oli löytänyt mustat minunnäköiseni Minna Parikan saappaat: Ihanat, lyhytvartiset nahkasaappaat, joiden kärjissä töpöttivät suloiset tupsut. Äiti päätti yllättää minut kalliinpuoleisella kenkälahjalla, ja ilmoitti asiasta kuvaviestillä. Sain tiedon junan saapumisajasta, ja ohjeen noutaa kengät rautatieasemalta.

Parikan kenkien laatikkokin on niin kaunis, että sitä tekisi mieli suudella. En suudellut laatikkoa, mutta heti kotiinpäästyäni rapistelin vaaleanpunaiset silkkipaperit auki. Sille kenkäriemulle olisi Tuhkimokin jäänyt kakkoseksi! En voinut uskoa, että olin saanut lahjaksi oikeat designkengät, ja vieläpä sellaiset, jotka nostaisivat kenet tahansa perheenäidin hiekkalaatikkosarjasta todelliseen mammaliigaan.

Kengät olivat täydelliset - niin luulin. Olin lahjasta niin hurmioitunut, etten osannut aavistaa ongelmia, vaikka olinkin saanut kenkien saatteeksi ohjeet siitä, miten ne laitetaan jalkaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään siinä kohtaa, kun kenkien varret tulivat mainituiksi: ”Myyjä sanoi, että ne löystyvät kyllä”.

Sitten ei muuta kuin kengät jalkaan! Otin Parikasta napakan otteen ja työnsin jalkaterän varresta sisään. Ihme kyllä, en saanut jalkaa perille asti. Työnsin, painoin ja kiskoin, mutta varret eivät joustaneet. Alkoi tulla kuuma. Istuin tuolille, ja yritin uudestaan. Venytin vartta. Revin vartta. Huusin! Ei toivoakaan. Soitin hätäpuhelun äidille, ja äiti kannusti ihanasti. Noudatin ohjeita, ja vaihdoin ohuemmat sukat. Kokeilin ilman sukkia, uudestaan sukkien kanssa, ja heitin kengän seinään.

Jonkin aikaa tuskanhuutoja, ähinää ja kolinaa seinän takaa kuunnellut puoliso uskaltautui varovasti kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen. Siinä vaiheessa taisin istua lattialla hikisenä ja hajareisin, niin kuin mikäkin kurahousukamppailua käyvä uhmaikäinen. Alaleukakin siinä taisi väpättää, kun pyysin miestä auttamaan elämää suuremmassa tehtävässä. Puolisoni yritti olla nauramatta kiskoessa kenkää jalkaani.

Kun puolisoni luovutti, toivoni alkoi hiipua. Olin niin lähellä mahdollisuutta kuvitella itsestäni liikoja, ja kuitenkin niin kaukana! Lähdin viemään kenkiä makuuhuoneen vaatekaappiin, mutta Parikanmaku suussani sai minut antamaan kengille vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Ajantaju meni, mutta kellosta katsottuna 45 minuutin kuluttua projektin aloittamisesta istuin sängyllä hikisenä, punaisena, peukalo vertavuotavana, mutta tupsukengät jalassa.

Myönnän, että en minä ulkonäön suhteen uskalla tai halua olla oma itseni. Haluan olla enemmän! Parikat osoittivat, että olen valmis epätoivoisiin tekoihin asian puolesta.

Parikat ovat nyt päässeet ulkoilemaan pariinkin otteeseen, ja mustaan villakangasviittaan yhdistettynä ne saattavat hyvinkin luoda vaikutelman ihmisestä, joka on kaikkea enemmän, eikä mitään vähemmän. Mikäli joku päivä ohitsesi viilettää kyseinen tupsukenkäinen nainen, älä kuitenkaan usko illuusioon. Viitan alla piileskelee tavallinen pullea perheenäiti, jonka peukalosta vuotaa verta.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 3.5.2017

maanantai 28. elokuuta 2017

Toivo oli tullut jäädäkseen

Kaikki alkoi pimeästä elämänvaiheesta, pitkien päivien sarjasta, joiden yli en pystynyt näkemään. Niinä aikoina tuntui niin kuin putoaisin loputtomiin, vailla pohjaa, vailla kiinniottajaa. Jossain harmaiden päivien ja yöttömien öiden välillä aloin epäillä, että enää vain itseni ulkopuolelta tuleva rakkaus voisi saada minut uskomaan siihen, että on olemassa joku, jonka syliin pudota.

Ajattelin, että se joku olisi rakkaus, ja että rakkaus on Jumala.

Halusin kokea olevani rakkaudesta täysi, turvassa. Samaan aikaan välttelin sitä, mitä eniten kaipasin. Ajattelin, että armoa riittää kaikille muille, paitsi minulle. Osasin vain ajatella, että ehkä, ehkä jos saisin toimia  välikätenä rakkauden Jumalan ja ihmisten välillä, ehkä silloin osa eläväksitekevästä voimasta tarttuisi hihansuihini. Minulle kyllä kelpaisivat rippeetkin.

Jotkut puhuisivat sattumasta, minä johdatuksesta, mutta kun olin valmis, lempeä tuuli alkoi varovasti työntämään eteenpäin. Tuuli puhalsi sinäkin pilvisenä aamuna, jolloin huomasin toistuvasti ajattelevani kouluaikaista ystävääni. Ystäväni oli joutunut kasvokkain elämänjuuria repivän menetyksen kanssa, kun hänen pienen veljensä iso elämä oli päättynyt puiselle sillalle. Siellä se oli keinunut mustan veden päällä, kahden rannan välillä ja lopulta valinnut taivaan.

Sille sillalle särkyi myös isosiskon sydän.

Mikä suru, mikä pimeä, ajattelin, kun seisoin kirjakaupan hyllyjen välissä ja etsin oikealta tuntuvaa lahjaa. Mitä sanoisin ja minne edes menisin, sitä en tiennyt. Emme olleet tavanneet vuosiin, enkä tiennyt hänen osoitettaan. Sitäkään en tiennyt, minkälaisen jäljen murskaava menetys oli  jättänyt tai olivatko vieraat tervetulleita suruun. Ilman lempeän tuulen päättäväistä ohjausta en olisi uskaltanut.

Kirjoitin kortin ja suljin sen kirjekuoreen. Lahjan laskin auton etupenkille.

Kerrostalojen korkeat seinät ja puistot seisoivat tutuilla paikoillaan, kun ajelin hiljaisen kaupungin poikki ja etsin tietä oikean oven taakse. Tietyömaa keskeytti matkan, ohjasi kiertotielle. Kiertotie kulki puiston poikki, joen rantaan ja lopulta puisen sillan yli. Mäki nousi loivana kohti kirkkoa, lämmin tuuli puhalsi. Etäämmällä näin kaksi naisen hahmoa: Tien yli kulkivat ystäväni askeleet.

Pysäytin auton tien sivuun. Olo oli hämmentynyt, epäuskoinenkin. Välissä kaikki nämä vuodet ja siinä hän seisoi edessäni. Otin lahjaan varovaisesti käsiini ja nousin autosta. Sanat olivat huteria, mutta kosketus luja. Siinä me seisoimme ja halasimme toinen toisiamme synkän virran yli. Autolle palasin vapisevin jaloin ja elämän ihmeellisyys perhosenkevenä olkapäällä.

Päivät vaihtuivat, vuodet kuluivat. Iloitsin, surin, toivuin, menetin, sain ja saavutin. Muisto kahden hämärässä kulkevan ihmisen yllättävästä kohtaamisesta ei silti haalistunut. Liekin lailla se lämmitti käsiä kylminä päivinä.

Viime keväänä ajelin samaa reittiä puiston poikki joen rantaan. Sillalle saapuessa satuin katsahtamaan taivaalle. Sen yläpuolella lenteli varis oksa nokassaan.

Mieleen nousi Raamatun kertomus kaiken tuhoavasta tulvasta, jonka päättymisen merkiksi kyyhkynen kantoi nokassaan tuoretta oliivipuun lehteä. Oma elämäni oli ollut tulvaveden vallassa, ystäväni elämä oli ollut tulvaveden vallassa, mutta viimein maa oli kuiva, talvi vaihtumassa kevääseen.

Oksaa nokassaan kantava lintu.
Silloin tiesin, että toivo oli tullut jäädäkseen.



keskiviikko 23. elokuuta 2017

He ovat minun lapsiani kuitenkin

Ensimmäistä kertaa elämässä olen joutunut kohtaaman omaan lapseen kohdistuvan kiusaamisen herättämiä tunteita. Veljellistä, lasten ikätasoon kuuluvaa pientä kiusaa on aina ollut, mutta ei koskaan sellaista, joka vaikuttaisi lapseen syvemmällä tasolla. 

Kunnes nyt.

Automatkalla lapsi kertoi päivällä kuulluista, ulkonäköön kohdistuneista ilkeistä sanoista. Eivät ne isoja sanoja olleet, mutta sattuivat osumaan arkaan paikkaan. Tavallisen, melko kovaäänisen puhetulvan sijaan lapsen sanat tulivat katkonaisesti. Ihan kuin puhuminen olisi sattunut. 

Voi olla, että kuvittelin, mutta tuntui niin kuin lapsi olisi yrittänyt toimia kuten äitinsäkin ja pakottaa itseään sanomaan ääneen ajatuksia, jotka saivat hänet häpeämään. Sanoja seurasi hiljaisuus, jonka aikana lapsen silmistä näkyi niiden takana käyvä kuhina: Mikä on totta? Mitä minä ajattelen, mitä äiti ajattelee ja mitä se yksi lapsi ajattelee. 

Pieni eskarilainen ja kolme isoa tulkintaa. 

Ääneenlausuttuna vaikeimmatkin asiat menettävät suurimman tuhovoimansa, joten yritin kysymyksillä auttaa lasta eteenpäin. 

- Jos on monta mielipidettä samasta asiasta, eikä tiedä mitä ajatella, kenen mielipidettä kannattaa kuunnella? Kannattaako uskoa jonkun yhdentekevän ihmisen mielipidettä, vai sen, joka rakastaa?
- Sen, joka rakastaa, lapsi vastasi.
- Kuka rakastaa?
- Äiti ja isä.

Hymy.

Kahden sekunnin kuluttua etupenkki oli tyhjä ja lapsi eteisessä ulkovaatteita riisumassa. Otin yksivuotiaan turvaistuimesta ja menin perässä. Yritin vielä painottaa, että ellei kiusaaminen lopu, tarvittaessa äidistä kyllä löytyy leijonan ominaisuudet. Pojan huomio oli jo muualla, kavereissa ja leikeissä. Ulko-ovi kävi. 

Illalla lapsi tuli innostuneena kotiin kaverien  (ihan muiden kuin kiusaavien kaverien)  luota.
-Äiti! Mä pidin mun omia puolia! Sanoin, että mua pitää uskoa, tai muuten sä suutut ja tuut vetämään niitä turpaan!

Ehkä kaveritaitoja on vielä hiottava. 

Lapsen kiusaamisesta johtuvien tunteiden käsitteleminen herättää itsessäkin surua. Silti, jollain erikoisella tavalla näen tilanteessa mahdollisuudet myös hyvään. Ehkä nämä ovat niitä tapahtumia, joiden kautta lapset oppivat myötätuntoa muita kohtaan.  Ehkä näiden tapahtumien myötä veljekset oppivat kohtelemaan toistensa ominaispiirteitä hyvin. Ehkä tätä kautta lapset oppivat löytämään jotain ainutlaatuisuudestaan, ja saavat käyttöön voimat, joka vapautuvat, kun mukautuminen lakkaa.

Ehkä. Ehkä eivät. Ennemmin silti kasvatan kuin katselen vierestä kuinka käy.

He ovat minun lapsiani kuitenkin.

Auta niin kauan kuin voit

Lyhyin tie laahustavasta arjesta yltäkylläiseen elämään käy antamisen kautta. Opin asian epämukavalla tavalla, kun uupumuksen laukaisema ahdistus pakotti ammattiavun lisäksi etsimään muita keinoja olon helpottamiseksi. Apu löytyi yllättävästä paikasta, senhetkisestä käytännöllisen teologian tenttikirjasta. Kirjoittajaa en enää muista, mutta ajatuksen kyllä: ”Jos olet epätoivoisessa avuntarpeessa, etsi joku, joka tarvitsee apua vielä enemmän.” Kirjoittajan mukaan pimeään paikkaan joutunut ihminen voi auttaa itseään auttamalla muita.

Epätoivoissani tartuin ohjeeseen. Aloin etsiä arkisia tilaisuuksia auttaa ja antaa. Sulloin huonojalkaisen vaarini autoon ja vein häntä syömään ja hautausmaakävelyille. Muistin läheisensä menettäneitä pienillä lahjoilla. Kiitin ja kehuin tuttuja ja tuntemattomia tilaisuuden tullen. Viimeisellä raskausviikollakin siivosin ystävän asuntoa juhlakuntoon. Tärkeän päivän aamuna kävin tekemässä hänelle vielä juhlameikinkin.

Kävi niin kuin kirjassa luvattiin: Auttaminen auttoi. Ystävällisistä teoista ja niihin liittyvistä kohtaamisista tuli ilmareikiä tukahduttavaan ahdistukseen. Lumevaikutuksesta ei ollut kyse, siitä varmistuin hiljattain, kun sain käsiini Ann Voskampin uutuuskirjan Särkymisen lahja. Kirjassaan Voskamp viittaa tutkimustuloksiin, joiden mukaan ystävälliset teot lieventävät ahdistusta, laskevat verenpainetta ja stressihormonin tasoa sekä nostavat endorfiinien määrää veressä. Auttaminen on ilmainen mielialalääke ilman haittavaikutuksia. 

Kaikki auttaminen ei kuitenkaan edesauta hyvinvointia. Vastentahtoinen auttaminen voi katkeroittaa mielen ja yli voimien käyvä auttaminen voi viedä auttamisen ilon. Itse olen nopeasti innostuvana, mutta lyhytjännitteisenä ihmisenä rynnännyt suin päin isoihin hankkeisiin ja katunut niitä jälkeenpäin.

Muistan eräänkin aamun, jolloin istuin lukion aulassa, ja sain mielestäni loistavan idean vanhainkodilla toteutettavasta laajamittaisesta vapaaehtoistyöstä. Innostushuuruissani toimin välittömästi. Iltapäivään mennessä yhteistyökuviot olivat sovittuna ja kymmenkunta pahaa-aavistamatonta vapaaehtoista värvättynä. Mieleen on jäänyt yksittäisiä välähdyksiä vanhainkodilla palloilevista lukiolaistytöistä, ja varsinkin yhdestä, jota talon asukas halusi sylitellä - suukkopalkalla. Muistan myös koollekutsumani hartaushetken, jota en ollut jo muista asioista innostuneena suunnitellut. Pakokauhu oli melkoinen, kun huomasin vahingossa valinneeni synkkääkin synkemmän hartaustekstin. Teksti leikitteli sellaisilla kuolonkankeuden ja kalman veroisilla kielikuvilla, jotka tuntuivat kiusallisilta huomioon ottaen kuulijakunnan ikäjakaumaan. Emme palanneet vanhainkotiin sen koommin.

Epäonnistumisissa on ollut hyvätkin puolensa. Epäonnistumiset auttoivat minua löytämään omalle persoonalle sopivia tapoja antaa ja auttaa. Nykyään ajattelen, että antamisen lahja on oikein mitoitettu silloin, kun sen tuottama ilo kantaa ensimmäisestä ajatuksesta projektin loppuun saakka. Tätä itse muotoilemaani sääntöä pyrin edelleen noudattamaan, vaikka nykyisellään antamislahjakkuuteni onkin enimmäkseen kateissa.

Uskon silti antamisen voimaan. Olen saanut kokea, miten auttamisen ilo kannattelee vielä vuosienkin päästä, joskus jopa tragedian hetkellä. Kolme vuotta sitten näihin aikoihin pitelin sohvasta kaksin käsin ja tuijotin uutislähetystä epäuskoisena. Kuvaruudulta näin taksin takaikkunassa ammottavan luodinreiän ja levottomasti liikehtivän ihmisjoukon. Paareilla kannettiin kahta lakanalla peitettyä ruumista. Toinen lakanan alla kohoilevista ihmisen varjoista kuului ystävälleni.

Ystäväni - se jota, ja jonka juhlia olin valmistellut – menehtyi toisella puolella maailmaa tekemänsä avustustyön parissa. Kaikkein vaikeimmilla hetkillä auttamisen lahja kantoi. Tenttikirjan äärellä koettu oivallus ja sen seurauksena syntyneet muistot tarjosivat toisia kuvia uutiskuvien rinnalle: Minä kylpyhuoneen seiniä pyyhkimässä, ystäväni nauravat kasvot juhlavaatteiden sovituksen keskellä ja hänen keskittynyt ilmeensä, kun levitän luomiväriä yläluomelle. Ystävänpalveluksesta tuli muisto, jota tarvitsin paljon ystävääni enemmän.

Auttamalla muita voi auttaa itseään. Auta siis niin kauan kuin voit.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 9.8.2017

Etelä-Pohjanmaalla paska ei ole kirosana

Etelä-Pohjanmaalla paska ei ole kirosana. Se on ihanaa. Niin usein arjessa tulee tilanteita, joissa pelkkä harmittelu ei riitä. "Äitiä vähä harmittaa, kun äiti ajoi sata kilometriä harhaan, bensa on loppu ja asutuksesta ei ole tietoakaan". Paskat!

Tottakai ensin yritin pimittää lapsilta paska-sanan käyttömahdollisuudet. Sitten kyllästyin kuuntelemaan "äiti kiroilee"-kanteluja ja paljastin paskan käyttöehdot. Sovittiin, että hokea ei saa, eikä varsinkaan koulussa tai päiväkodissa, mutta silloin saa sanoa paska, kun on hyvät perusteet. 

Tästä on seurannut hauskoja tilanteita.

- Äiti, saako nyt sanoa sen sanan, joka ei ole ruma sana Pohjanmaalla?
- Anna mennä.
- Paska! 

Hetkeä myöhemmin:

- Paska!
- Älä kuitenkaan koko ajan hoe. Sano vain sillon, kun se on perusteltua.
- Elvis [nimi muutettu] kaatoi sun kahvin sohvalle.
- No sitte okei.

Paskan kanssa pitää muistaa maakuntarajat. What happens in Etelä-Pohjanmaa, stays in Etelä-Pohjanmaa. Varsinkin palavereissa kehäkolmosen tuolla puolen kannattaa käyttää jotain muuta sanaa. Ehkä páska voisi toimia?

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Usko, toivo, Turku

Turussa, kaupungissa, joka tunnetaan vuosittaisesta rauhan julistamisesta, kaksi kokonaisen ihmisen kokonaista maailmaa on päättynyt. Uhrien, ja uhrien läheisten elämät eivät tule koskaan olemaan niin kuin ne olivat päivää ennen. Puoli Suomea vetää henkeä ja yrittää toipua äkillisestä turvallisuudentunteen menettämisestä.

Silti, kaikesta tästä tragediasta huolimatta, sosiaalisessa mediassa puskee tunne, joka saa voimaan pahoin. Se tunne on huonosti peitelty vahingonilo, oikeassaolemisen ilo. Uutisten jaot leviävät poliittisilla, uskonnollisilla ja ideologisilla kannanotoilla jatkettuina. MITÄS MÄ SANOIN. Osanoton varjolla, tietenkin.

Niin kuin tässä olisi kyse oikeassa olemisesta. Niin kuin haaskaa ei olisi jäljellä huomennakin. Ikään kuin kaikki eivät tietäisi, että maailmassa on pahaa, ja että kaikesta vastaan laittamisesta huolimatta se on vastassa joka aamu.

Ikään kuin me kaikki emme menisi uppoavan laivan mukana.

Ihmiset, malttakaa mielenne, edes muutaman päivän ajan. Antakaa surevien surra rauhassa. Etsikää myötätuntoa. Rakentakaa lapsille turvallinen tila, jossa kasvaa eheiksi aikuisiksi. Tämä elämän epävarmuus vielä avautuu heillekin täydessä mittakaavassa, ja siitä selvitäkseen he tarvitsevat paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

Ruokkikaa rauhaa, älkää vihaa ja kaaosta.

Koittakaa olla ihmisiksi. Rukoilkaa vaikka.