sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi ja hätinä muistimmekaan, että hänellä oli oikea kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vaari. Vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon jälkeen. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, omille lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin. 

Kun vaari sitten kuoli, ja oli aika mennä avoimen arkun äärelle, yllätyin siitä, että kaikkien periaatteideni ja asiantuntijasuositusten vastaisesti jätin lapset kotiin. Lähdin matkaan yksin ja vähin äänin. 

Muistan kuinka pieneen huoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Sukulaisten läsnäolosta huolimatta kävelin hiljaisuuteen, jossa kynttilän liekkikin kunnioitti kahden maailman kohtaamista lepattamalla mahdollisimman vähäeleisesti. Huoneen keskellä lepäsi arkku, jonka keskellä lepäsi vaari - ihan yhtä vaarattomana ja yllätyksettömänä kuin muutkin vainajat. Vaarin iho oli silennyt ja kasvojen kärsimys vaihtunut levollisuuteen. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Ympärillä ihmiset nyyhkyttivät. Vaarin iho tuntui kylmältä ja kuolleelta, ja kuollut hän todella olikin. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt pieneen huoneeseen toteamaankin, että hän ei ole enää täällä. En tarkalleen tiedä missä, mutta ei täällä ainakaan. Vaari oli mennyt, ja routaiseen maahan tultaisiin laskemaan pelkkä elämänlahjan muisto ja sen käärepaperit. Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. 

Päivät kuluivat, mutta en päässyt yli siitä ajatuksesta, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle ja estänyt heitä kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Mitä minä oikein ajattelin? Sitäkö, että lapset kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa, kun arkussa olen minä? Kuka silloin selittää ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa. "Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä. Kotona lapset kyselivät taivaasta, ja ainoa mitä tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. 

Hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset, sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten saavuin kappeliin sovitusti etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa. 

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiinpukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus tuntui kirittävän askelia, ja ne hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta. Juttelimme siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni, ja yhdessä kokeilimme ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea, ja sitten vaarin kylmennyttä ja kangistunutta poskea. Kyllä, kuollut on, totesimme yhteistuumin. Lopuksi laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Suntio tuli sulkemaan arkun kannen ja me kolme katselimme miten hän ruuvasi arkun neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Suntion silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Loput hautajaisista menivät auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli kiitollisuus hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä. Hätkähdin sumusta papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." Näin, kuinka sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät, ja sen kuinka sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti. 

Älkää estäkö heitä.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Erity****rkkyydestä

Olen erity****rkkäKuulun siihen ihmisryhmään, jonka hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja reagoi keskimääräistä voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiinErity****rkkyys ei ole fyysinen tai psyykkinen sairaus. Se on keskushermoston ominaisuus, ja sillä on biologinen perusta. Yritän tällä sanoa, että en ole itse keksinyt käsitettä.

Erity****rkkyys ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Siitä huolimatta erity****rkkyydestä kertominen aiheuttaa joissakin suunnatonta ärsytystä. Erity****rkkä kun olen, haluan ottaa huomioon ärsyyntyjienkin tunteet, ja kunnioitan heidän olemassaoloaan sensuroimalla tekstin keskuskäsitteen eli erity****rkän. Lisäksi haluan tässä kohtaa antaa erityisen herkän jaksuhalin jokaiselle, jonka kovan maailman me erity****rkät pilaamme. Voimia!

Ja sitten takaisin ärsytykseen, nimittäin siihen, mikä siinä erity****rkkyydessä niin hiertää? Luulen ärsytyksen ainakin osittain johtuvan siitä, että monet pitävät puhetta erity****rkkyydestä erikoisuudentavoitteluna. Syytös on sikäli mielenkiintoinen, että kyse on kaikkea muuta kuin harvinaisesta asiasta. Erity****rkkyys koskee noin 15-20 prosenttia väestöstä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Afrikassa asuu 15 prosenttia maapallon väestöstä, mikä tarkoittaa noin miljardia erikoisuudentavoittelijaa. 

Erity****rkkyys saattaa ärsyttää myös siksi, että se on monelle käsitteenä epäselvä. Erity****rkkä saatetaan virheellisesti ymmärtää ihmisenä, joka itkeskelee ja loukkaantuu olemattomista, ja oikeuttaa  käytöksensä herkkyyteen (tai surkeuteensa tai mihin ikinä) vedoten. Tällöin kyse on kuitenkin erityismarttyyriudesta, joka on ihan eri lahjakkuuden muoto. Toisaalta erity****rkkä saatetaan ymmärtää olohuoneen nurkassa kyhjöttävänä arkana ressukkana, joka laskee alleen, kun kuulee nimensä sanottavan. Erity****rkkyyteen liittyy monia muitakin virheellisiä käsityksiä, jotka kyllä oikenisivat, jos ärsyyntyjä vaivautuisi lukemaan muutaman artikkelin. 

Minua erity****rkkiin liittyvässä ärsytyksessä ärsyttää eniten se, että erity****rkkyydestään puhuviin suhtaudutaan vähän samoin kuin niihin, jotka kutsuvat kaikkia vähänkin hankalia ihmisiä narsisteiksi. Rinnastaminen on ikävää, sillä on ihan eri asia syytellä toista mielenvikaiseksi kuin paljastaa itsestään jotain hyvin henkilökohtaista ja päätyä naurunalaiseksi.

Vielä yhden ärsytyksenaiheen keksin. Erity****rkkyys ärsyttänee siksi, että siitä on viime aikoina puhuttu paljon. Puhuminen on kuitenkin hyvä, sillä tunnistamattomana erity****rkkyyden vaaroja ja mahdollisuuksia on vaikea suitsia. Vaara kohdistuu erityisesti kaltaisiini elämyshakuisiin erity****rkkiin, jotka haikailevat sellaisen elämänrytmin perään, jota keskushermosto ei kestä.  Itse ainakin joudun jatkuvasti huolehtimaan siitä, ettei pikku-Hannalla lähde taaperokärry käsistä.

Lopuksi minulla olisi antaa ohjeita. 

Erity****rkille haluan sanoa, että antakaa ärsyyntyjien ärsyyntyä. Pääasia on, että te itse ymmärrätte oman elimistönne lainalaisuuksia.  Ärsyyntyjille haluaisin oikeastaan sanoa melkein saman, nimittäin sen, että ärsyyntykää vaan ihan kaikessa rauhassa. Säästäkää silti itseltänne kaiken ärsyyntymyksen ja halveksunnan osoittamisen vaiva, koska erity****rkkä kyllä aistii pinnan alla kuplivan antipatian joka tapauksessa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Rahalla saa

Tunnetko sellaisen ihmisen, jonka mielestä raha ei tuo onnea? Pakko heitä on olla, koska lausahduskin on. "Raha ei tuo onnea." Toivoisin, että koko sanonnan voisi kuristaa hengiltä, paloitella osiin ja lähettää erillisiin muovipusseihin pakattuna maatakiertävälle radalle. 

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa terveyttä." Rahalla saa silti ruokaa, ja ruualla saa terveyttä. Olen käynyt kaupassa, ja huomannut, että rahalla saa kuidut, rasvahapot, hivenaineet ja proteiinit. Rahalla saa myös lapsille säänmukaiset ulkoiluvaattet, polkupyörät, liikuntaharrastukset, ja tuskaisen etsinnän jälkeen suksipaketin koululiikuntaan, vaikka vesisuksia olisi tarvittu. Rahalla pääsee hammaslääkärin ja saa apteekista pakolliset lääkkeet. Rahallako ei saa terveyttä? Eipä.

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa rakkautta." Rahalla kuitenkin saa arjen paineettomaksi ja ylimääräiset painot pois parisuhteen päältä. Rahalla saa toimivan pyykkikoneen, tiskikoneen, ja ne uunin typerät vastukset. Rahalla saa kattotiiliä rikkinäisten tilalle ja Supermarion näköisen haalarimiehen kiipeämään katolle niiden kanssa. Rahalla saa maksettua vesilaskun, sähkölaskun, puhelinlaskun ja vakuutukset - kaikkea olen kokeilllut, turha väittää muuta. Ennen kaikkea rahalla saa vapautuksen rahasta puhumisesta ja sen tilalle toisenlaista parisuhdeaikaa. Rahallako ei saa rakkautta? Tavallaan saa.

"Raha ei tuo onnea, koska sillä ei saa mielenrauhaa." Rahalla saa silti jonkinlaisen tunteen selviämisestä, ja rauhoittaahan se, kun tietää, että on varaa varasuunnitelmiin. Rahalla pystyy myös pitämään työstä lomaa, jonka jälkeen pystyy ajattelemaan työstä järkevästi, jonka jälkeen uskaltaa pitää lisää lomaa, jonka jälkeen osaa käyttää aikansa oikein. Se lisää mielenrauhaa. Rahalla saa myös tunteen siitä, että on niin kuin muutkin, ja ettei tipu kelkasta. Rahassa parasta on kuitenkin se, että sillä pystyy lopettaa rahan ajattelemisen. Rahallako ei saa mielenrauhaa? Saapas.

Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä rahattomuudesta.

Kyllä minä oikeasti ymmärrän, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Siis sen, että todellinen rikkaus on ihan jossain muualla kuin materiassa, ja sen, että ihmiset, kuten minä emme tiedä köyhyydestä mitään - millään mittarilla mitattuna. Etelä-Sudanissa ne tietävät köyhyydestä, ja se mies, joka sanoi lehtihaastattelussa, ettei köyhällä ole varaa unelmiin, tietää. 

Tiedän kuitenkin miltä tuntuu, kun ruokakaupan kassalla ei mene korttiosto läpi, ja sen, miten typerältä tuntuu kuunnella jonkun valittavan rahojaan käytyään ensin tuhlaamassa ne Malediiveilla. Ehkä tarkemmin ajateltuna "Raha ei tuo onnea" on kelpo sanonta, jos sen säästää pahan päivän varalle. Sitten kun tili on miinuksella ja säästöpossu teurasautossa, voi hyvillä mielin kuuluttaa rahattomuuden onnellisuutta kuulostamatta lainkaan typerältä.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Täällä, ylempänä!

Kirjat ovat kotiinsasidotun tapa matkustaa paikkoihin, joita ei muuten pääsisi näkemään. Aloitin opiskelemaan erityispedagogiikkaa saadakseni jatkaa kotonaoloa vauvan kanssa, mutta kävikin niin, että opiskelut yllättivät. Ne veivät minut sivupoluille, jotka olivat koko ajan alkaneet takapihaltani, ja joista samaan aikaan olin ollut autuaan tietämätön.  

Erityisen paljon minua ovat puhuttaneet tarinat vammaisuudesta. On ollut hämmentävää lukea vammaisuuden monista muodoista, ja siitä, miten lujassa ihmisen arvoinen elämä voi olla vielä 2000-luvun Suomessakin. Tarinat muuttuivat musteesta lihaksi, kun tutustuin ihmiseen - kirjoittaja hänkin - jonka todellisesta elämästä kirjani ovat minulle  kertoneet.

"Emme me ole mitään erityisihmisiä, vaan ihmisiä, joilla on erityinen näkökulma ihmisyyteen. Siihen eläytymien on jokaisen ihmisen, ei erityisopettajan tehtävä", hän sanoo. Yhtenä aamuna tein työtä käskettyä ja eläydyin hänen tarinaansa. Kirjoitin tekstin, jonka myötä toivon, että yksi maan  näkymättömistä tytöistä tulisi näkyväksi. Toivon, että jonain päivänä hän kirjottaa itse  koko oman pitkän tarinaansa yksiin kansiin, ja vie meidät lukijat niin häkellyttäviin maisemiin, että jonkun pitää muistuttaa hengittämään.

Osa tekstistä on suoraan hänen omista kirjoituksistaan.


                               ***


Täällä, ylempänä!

Eivät katso silmiin. Katsovat alemmas. Eivät katso rintojani - sekin olisi parempi - vaan katsovat jalkojani, jotka eivät toimi kuten muilla ja samaan aikaan toimivat kuitenkin. Tasaisin väliajoin katseet valuvat alas ja muistuttavat poikkeuksesta, jonka teen sääntöön.

Sanovat, että olisin Jumalalle kunniaksi, jos parantuisin - ihme, jota kaikki voisivat katsella ja ihmetellä niin kuin sirkuksen karvaista naista. Katson itseäni peilistä: Olen tyttö, jolla on hymy ja asuun sopivat korvikset. Eikö se tosiaan riitä ihmeeksi, että kannan tämän ainutlaatuisen kehoni ja elämäntaidon opettajani pää pystyssä ja hyvyyteen uskoen? Tai se, että en välittömästi kurista jokaista, joka haluaa rukoilla minua tulemaan terveeksi. Joksikin muuksi kuin mitä olen.

Mietin sitä viimeksi tänään, kun taksikuski kysyi, että tarvitsenko apua, ja vastasin, että kiitos en. Ja hän sanoi, että aikoo sitten kunnioittaa sitä. Ja sitten puhuimme siitä, kuinka se on joillekin kamalan vaikeaa. Että kuinka kuuntelematta tehdään ja kosketaan. Ja sitten vain mietin, kuinka siihen törmääkin oikeastaan kaikkialla, siihen kohtaamisen vaikeuteen, epävarmuuteen ja siitä seuraavaan kuuntelematta toimimiseen. 

Kunpa pastoreilla olisi taksikuskien koulutus!
Ehkä sitten välttyisin ihmisiltä, jotka keräävät viikkokausia rohkeutta tullakseen rukoilemaan puolestani. Välttyisin keksimästä aina vaan uusia tapoja sanoa ei kiitos, ja kiusalliselta hiljaisuudelta, joka laskeutuu, kun yhtäkkiä maailmassa ei ole muita rukousaiheita kuin nämä jalat. 

Minulla on punaiset kiharat hiukset. Ne ovat nimeni i-kirjaimen piste ja huutomerkki: Minulla on oikeus olemassaoloon ja sen koko kauneuteen. Välillä mietin, pitäisikö silti kirjoittaa lappu kaulaan. Sellainen, jossa lukee, että olen täydellinen juuri näin. Tai ehkä pitäisi olla monisanaisempi, ja kertoa, mitä osaan. Että minulla on kyky löytää kauneutta sieltä, mistä muut eivät sitä osaa etsiä, ja että osaan nousta myrskyn yläpuolelle ketterämmin kuin yksikään niistä, jotka kutsuvat minua valuvikaiseksi. Vai pitäiskö vain kirjottaa, että minä olen täällä. 

Olen täällä, ylempänä! Katso minua.

 
Teksti on kirjoitettu yhdessä Jenniina Järven kanssa. Jenniinan runoutta löydät Instagramista nimimerkillä kukalohduttaisinyytia

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Robottikätinen poika

Liikennepuistossa on hiljaista ja leikkikentälläkin touhuaa vain muutamia lapsia. Istun aurinkoisella paikalla, mutta kädet ovat kylmät - johtuvat ilmasta tai pitkittyneestä jännitystilasta. Tuuli kahisuttaa koivunlehtiä toisiaan vasten ja sinistä taivasta vasten. 

Olen hereillä ja en ole hereillä. Viimeinen vuosi on ollut elämäni kuluttavin. Olen valvonut enemmän kuin koskaan, ja ollut väsyneempi kuin koskaan. Ihmiset kyselevät miten jaksan, ja yritän olla vastaamatta: en mitenkään. Ihminen jaksaa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Taustalta kuuluu ohiajavien autojen ääniä, kun nojailen puiston viileään penkkiin. Heiluttelen rattaissa olevaa lasta takaisin uneen.

Aurinkolasien takana saan olla rauhassa leikkikentän muilta vanhemmilta. Lasit päässä näen, mutta en tule nähdyksi. Olen henkinen raajarikko, eikä minulla ole nyt kenellekään mitään annettavaa. Haluan pysyä piilossa, ja aurinkolasit ovat burkhani. Ajatukset keskeytyvät, kun kuulen turvahiekkaan uppoavat juoksuaskeleet. 

"Äiti, äiti!" Nelivuotias juoksee keinuilta luokseni ja viisoo leikkitelineille hengästyneenä: "Kato äiti!". Leikkitelineiden luona seisoo suunnilleen samanikäinen poika, jolla on proteesikäsi.  Väsyttää niin, että vapisen, mutta lapseni on kummissaan, ja haluaa tietää mikä kädessä on. Ajatus liikkuu sen verran, että ymmärrän tilaisuuteni tulleen. Tällä kertaa en hyssyttele enkä yritä viedä lapsen huomiota muualle, vaan käsken mennä juttelemaan pojan kanssa ja kysymään häneltä itseltään. Omallani on vatsa täynnä teippiä ja taitosta sairaalareissun jäljiltä, ja tajuan, että tässä on hetkeni normalisoida elämän monimuotoisuutta. "Kerro missä oot ollut", huikkaan perään, kun lapsi lähtee takaisin leikkitelineille.

Näen ja kuulen, kuinka lapseni aloittaa keskustelun. Silmät loistavat, kun hän alkaa puhua sanoilla, jotka olemme hänelle antaneet. Hän esittelee teippauksiaan, ja toinen kuuntelee tarkkaavaisesti. Sitten on pojan vuoro esitellä proteesiaan: "Tämä on robottikäsi!". Robottikäsi alkaa liikkua omia ihmeellisiä liikeratojaaan, ja lapseni seuraa sen liikettä ja liikkeeseen kuuluvia äänitehosteita keskittyneesti. Että ihan oikea robottikäsi.

Kahden toisilleen tuntemattoman lapsen kohtaaminen on luonnollinen. Keskustelun, ja lasten avoimuuden seuraaminen osuu minussa syvällä olevaan ydinjäähän, ja sulattaa siitä palan. Olen onnellinen itkusta, joka alkaa taltuttaa ylikierroksilla käyvää kehoani kohti lepotilaa. Olen onnellinen myös aurinkolaseista, joiden suojassa saan itkeä rauhassa. Lasit höyrystyvät kyynelistä, ja on pakko ottaa ne pois kuivaamisen ajaksi. Itku helpottaa oloa, ja vapauttaa minut leikkimään lasten kanssa. Tämä on elämäni.

Robottikätisen pojan kohtaamisesta on jo vuosia aikaa, mutta kuva siitä on pysynyt kirkkaana mielessä. Muisto vahvistaa minussa puolta, joka ei halua, eikä suostu peittelemään omaa särkyneisyyttään. Olemalla avoimesti inhimillinen ihminen ottaa satutetuksitulemisen riskin, mutta riskin ottaa mielellään, jos toisessa vaakakupissa on koko ainutkertainen elämä, ja vaarana, että kulkee sen läpi jonakin muuna kuin mitä todella on.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kakkua ja kaksijakoisia tunteita

Lasten syntymän myötä elämä muuttui kaksijakoiseksi. Ennen lapsia arki koostui selkeän hyvistä ja huonoista päivistä, eikä kysyttäessä ollut epäselvää kumpi on menossa. Lasten myötä yksiselitteiset tunteet ja yksiselitteisen hyvät ja huonot hetket ovat saaneet väistyä kaksijakoisuuden tieltä. Antakaa kun selitän.

Kaksijakoisuus alkaa jo odotusaikana. Arki lakkaa tuntumasta arjelta, kun käsittää, että samassa kehossa elää sisäkkäin kaksi ihmisistä. Siis kaksi ihmistä! Ihanaa! Sitten tajuntaan iskee hirvittävä menettämisenpelko, eikä enää olekaan niin ihanaa. Jos aivastaa väärässä kohtaa, lapselle voi tulla geenivirhe ja eriparisilmät. 

Raskauspahoinvointi on ihan oma lukunsa. Ensin se helpottaa oloa vahvistamalla tunnetta siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Pari, tai parikymmentä oksennusta myöhemmin moni olisi valmis luottamaan asioiden sujumiseen ilman pahoinvointiakin, mutta eihän se niin mene. Pahoinvointi sen kun jatkuu vaan, ja päivittäinen oksentelu opettaa lähinnä sen, että todella on mahdollista sekä syödä kakku että säästää se.

Kaksijakoisuus koskee myös kehon ulkoisten muutosten aiheuttamia tunteita. Raskausaikana jokainen nainen saa ainakin jossain määrin kokea kiinteän vatsan ihmeen. Itse rakastan raskauden mukanatuomaa Salvador Dali-efektiä, eli sitä, että mahan suhteettoman suuri koko saa kehon muut osat näyttämään pienemmiltä. Ilo tosin on lyhyt, sillä jo pian tulevat turvotukset, nesteet nousevat jaloista naamaan ja hengittämiseen tarvitaan snorkkelia. 

Hormoonit ja niiden tanssittamat mielialanvaihtelut vasta kaksijakoisia ovatkin! Raskauden myötä tempperamentin saa kertoa kahdella, ja muutenkin kaikki tunteet kasvavat kerrostalon kokoisiksi. Muistan, kuinka esikoisen odotuksen loppuvaiheilla löysin terassiltamme kuolleen jäniksenpoikasen, ja menin niin pois tiloiltani, että mieheni joutui kesken työpäivän lähtemään haudankaivuupuuhiin. 

Synnytyksen myötä elämän kaksijakoisuus lopulta räjähtää käsiin. Iloinen perhetapahtuma on jossain määrin harhaanjohtava nimitys kivuliaalle toimitukselle. Syntynyt ihana ja ihan oma vauva saa koko kehon kiljumaan riemusta, mutta sitten alkaa yskittää, tikit kiristyvät ja tekee mieli kiljua ihan muista syistä.

Ei kaksijakoisuus lapsen syntymään lopu, mutta tämä luettelointini loppuu. Lasten syntymän myötä elämä muuttuu kaksijakoiseksi, eikä sille voi mitään. Ota siis lisää kakkua.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Levällään oleva elämä

Heräsin aamulla tyynyjen ja peittokasan välistä. Petivaatteet jäivät sänkyyn levälleen.

Puin vaatekasan päällimmäisenä olleet imetysliivit. Rinnat jäävät niissä ikävästi levälleen.
Lähdin kotoa kirjastoon. Tiskialtaaseen jäi astiat levälleen.

Kirjastossa lähdin kyselemään salasanaa wifiin. Omaisuuteni jäi pöydälle levälleen.

Sain salasanan, lysähdin tuoliin ja jäin siihen levälleen. Ja tässä levällään olen vieläkin. Tietokoneen ruudulla odottavat keskeneräiset tiedostot. Jätin ne eilen siihen levälleen.

Lähelläni istuvat abiturientit alkavat keskustella. 
- Teeksä yleensä virheitä?, kysyy valkopaitainen poika.
- En mä tee, harmaapaitainen tyttö vastaa.

Puhuvat kielikokeista, mutta naurattaa silti. Itse teen enimmäkseen virheitä. Elämässä ja muutenkin.

Abit jatkavat keskustelua. Vitsailevat ylioppilaskokeiden vastauksia tarkastavista YTL:n sensoreista. Epäilevät heitä salaseuran jäseniksi, jotka juovat pyöreän pöydän ympärillä pienistä pahvimukeista ja vasta kuolinvuoteella henkäisevät:
- Olin sensori.

Naurattaa taas. 

Ihan hyvä tämä levällään oleva elämä, vaikka väsyttää niin, että teksti näkyy välillä kahtena. Pakko silti vaihtaa istumapaikkaa, että saan tehtyä edes yhden tehtävän valmiiksi. 






































Jos vaivauduit tänne asti scrollaamaan, niin kerrottakoon, että ensimmäisessä kohdassa valehtelin: Sängyn petasin, koska äiti tulee käymään.

Niin ja lehdestä luin, että kainalotissit ovat taas muotia.