lauantai 12. marraskuuta 2016

Ilman sinua, isä

Rakas isä. Sinulta olen saanut suurimman lahjan, jonka ihminen voi toiselta saada: Elämän lahjan. Ilman sinua kohdallani olisi tyhjä paikka. Ilman sinua ei olisi minua. 

Ilman sinua, isä, ei olisi näitä rakkaita ja joskus raivostuttavia sisaruksia. Ei ketään, jota heittää suutuspäissään lenkkarilla, eikä ketään, jota halata kesken Nintendo-pelin riemun niin, että maitohammas irtoaa.

Ilman sinua, isä, maailma ei tietäisi Metsurinlenkin ihmeistä. Ilman sinua ei olisi Noelia, Oliveria eikä Hugoa. Ilman sinua meiltä  puuttuisi täyteen rastittu lelukuvasto, hammasharjojen rivi ja sata suukkoa päivässä. Ilman sinua minulta puuttuisi sata pukluakin, mutta menköön.

Ilman sinua, isä, näyttäisin joltain toiselta. Ilman sinua puuttuisi tämä tumma luonnonkihara ja siniset silmät, joilla sain kerran työpaikankin. Ilman sinua minulla ei olisi hymyä, josta pidän, eikä tavaramerkiksi muodostunutta naurua. Ilman sinua ei olisi helppoa rusketusta, jonka saan kävelemällä pihan poikki aurinkoisena päivänä. Ilman sinua ei olisi näitä kovettuneita jalanpohjiakaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Isä, ilman sinua en ajelisi päivittäin tätä tunteiden vuoristorataa. Ilman sinua ei olisi räiskyvää persoonaa, eikä portaatonta ääNENvoimaKUUDEN sääTELYä - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ilman sinua minulla ei olisi tätä tunnemaailmaa, josta, ja jolla kirjoittaa ja laulaa. Kiitos, isä, tempperamentista, ja anteeksi, että heitin sinua karjalanpiirakalla voipuoli edellä.

Ilman sinua, isä, minulla ei ihan varmasti olisi tätä huumorintajua, jonka voimalla on naurettu sairaalassa vaikeimpien hetkien yli. Ilman sinua ei myöskään olisi ollut mallia hulluttelevasta ja hassuttelevasta perheestä eikä itsekeksittyjen laulujen perinteestä. Ilman sinua en tietäisi miltä näyttää Aarno Ranisen ylähuuli tai suomalais-turkkilainen tanssi. Ilman sinua en tietäisi, että kaskas on couscousin veli. 

Olethan sinä, isä, huumorintajua koetellutkin. Ilman sinua en tietäisi miltä tuntuu teinistä, jolle kuulutetaan ohi ajavasta Chryslerista "MÄ OON HANNAN ISÄ JA MÄ OON HULLU!". Muistatko? Nauroit makeasti päälle. Ilman sinua, isä, en tietäisi millaista on kuovitella koulun pihassa BMW:llä Kari Tapion tahtiin. Ilman sinua en todellakaan tietäisi, ja sen aion kyllä maksaa takaisin heti, kun keksin miten.

Ilman sinua, isä, en olisi nyt tässä kiittämässä sinua. Muistathan, isä, että olet tärkeä ja tarpeellinen silloinkin, kun kaupan ovet eivät käy tai on muuten huono päivä. "
Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan".

Hyvää isänpäivää!

- Hanna


 


lauantai 5. marraskuuta 2016

Täältä ikuisuuteen ja takaisin

Herkistyn aina pyhäinpäivän tienoilla. Pimeä hautausmaa ja lepattavat kynttilät saavat sydämenkin lepattamaan. Askel hidastuu, kun katselee ympärilleen. Miten paljon rakkautta yhdellä silmäyksellä! Jokainen kynttilä kertoo tarinaa: Miten me tapasimme, miten me rakastimme ja miten me luovuimme.

Kävelen usein hautausmaan läpi. Siksi, että se on lenkkipolkuni varrella, ja siksi, että päivittäinen kuoleman poikki kulkeminen muistuttaa rakkaista, jotka vielä ovat. Kävely hautausmaalla on matka täältä ikuisuuteen ja takaisin. Kaunis, hoidettu ja tarkasti laitettu pihamaa rauhoittaa, ja saa uskomaan järjestykseen silloinkin, kun oma elämä on sekaisin. 

Vuodesta toiseen riipaisevinta on ohittaa hautakivi menetettyjen lasten muistolle. Ruskea kaiverrettu kivi seisoo muista erillään. Se muistuttaa toiveista, jotka eivät toteutuneet, ja lapsista, jotka syntyivät silmät kiinni. Sen hautakiven kohdalla ajatukset katkeavat ja sanat loppuvat. Pysähdyn kiven äärelle, ja itken niitä äitejä, jotka huusivat tuskansa saamatta surulleen edes omaa hautakiveä.

Vuosi sitten kuljin tätä samaa hiekkatietä lapsi kohdussa ja toinen kädestä puristaen. Esikoisen silmät tarttuivat menetettyjen lasten hautakiveen. Näin, miten pieni mieli ehti tavata tekstiä, vaikka kuinka yritin kiristää askelta jäisellä maalla. 

- Toivottavasti äiti meille ei käy noin, poika sanoi hiljaa.
- Sitä me toivotaan, ja niin uskotaan, vastasin rohkeutta tavoitellen ja kyyneleitä pidätellen. 

Niin me jatkoimme matkaa sukuhaudalle kuolemasta ja taivaasta jutellen. 

Täältä ikuisuuteen ja takaisin. Se on reitti, jota kannattaa opetella kulkemaan.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Lihava olo

Lihavuus ei ole lukema puntarissa, vaan se on tunne. Se on lihava olo

Minulla lihava olo ilmenee tunteena siitä, että kävellessä kompastuu omiin reisiin. Tämä siksi, että vartalonmallini on päärynä, ja alan täyttyä pohjalta. Raskauksien myötä läski tosin on noussut päähän asti.

Minulla on usein lihava olo. Ainoa hetki, jolloin en tunne lihavaa oloa, on silloin, kun olen juuri laihtunut viisi kiloa tai silloin, kun olen sokerihumalassa. Siksi olen sokerihumalassa usein. 

Se on kierre. Kanelikierre.

Sokerihumalaa seuraa sokerikrapula. Krapulaan auttaa loiventava, esimerkiksi keksi, tai oikeastaan koko keksipaketti. Jos on syönyt yhden keksin, onhan ihan sama, vaikka söisi koko keksipaketin, ja sen keksipaketin paketin. 

Lihavalla ololla ei ole aina mitään tekemistä painon kanssa. Laihallakin ihmisellä voi olla lihava olo. Tämä johtuu siitä, että laihan ihmisen vähäiset läskit ovat silmillä. Siksi hän näkee läskiä kaikkialla mihin katsoo. Laihoillakin ihmisillä pitää olla oikeus lihavaan oloon, vaikka se onkin ärsyttävää meidän vähän lihavempien ihmisten mielestä. 

Lihavaa oloa lieventää kauniit vaatteet. Varsinkin oikean kokoiset. Viime viikolla olin rohkea, ja ostin vaatteita sille vartalolle, jonka omistan, enkä sille vartalolle, jonka toivoisin omistavani. Olen kasvanut ihmisenä muutakin kuin kokoa, joten en leikannut kokolappuja pois. 

Koko on vain numeroita, ja elämän progressiivinen tapa verottaa kyllä pitää huolen siitä, että lopulta me kaikki mahdumme samankokoiseen arkkuun. 

Otetaan pullakahvit sille!

- Hanna

Ps. Sanovat, että kannattaa iloita siitä mitä on, eikä itkeä sitä mitä puuttuu. Sain ystävältä edellä mainittua ajatusta myötäilevän vinkin, ja aionkin käydä ostamassa pyöräilykypärän, jossa lukee "I love my brain".

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kumman ottaisit?

Onnellinen parisuhdearki on yhden yksinkertaisen valinnan päässä. On valittava haluaako kumppanistaan itselleen puolison vai vanhemman. Huonot uutiset on siinä, että molempia ei voi saada, hyvät uutiset siinä, että toisen voi. 

Vanhempi

- Toimii herätyskellona torkutustoiminnolla
- Kantaa taloudellisen vastuun, kertoo kun ei ole rahaa uuteen käsilaukkuun
- Keräilee lämpenemään jätetyt ruuat
- On ylpeä melkein tiskikoneeseen laitetuista astioista  
- Soittaa fanfaarin ja ampuu konfetteja, kun näkee pedatun sängyn
- Etsii "hukassa" olevat tavarat ennen kuin hukkaaja itse on yrittänyt 
- Antaa vitamiinit, ja sanoo, kun pitää pissalle 
- Ottaa vastaan  "joo-joo" ja "ihan kohta"  -vastauksia  
- Ymmärtää kiukuttelua, joka johtuu "ei mistään"
- Ei oleta, että anteeksipyynnön jälkeen   mikään muuttuu 
- Iloitsee pikku apulaisesta 

Puoliso 

- Huolehtii itsestään ja omista asioistaan
- Odottaa vastavuoroisuutta, ihan kaikessa 
- Kantaa osavastuun arjesta, kodista ja lapsista 
- Olettaa, että sanat tarkoittavat jotain 
- Jakaa sängyn, myös alasti

Kumman haluat? 
Muistutan edelleen, että vain toisen voi saada. 

Tämän katon alla puoliso saa kaksi ääntä, vanhempi ei yhtään. Miten teillä?

- Hanna

Ps. Jos tulit siihen tulokseen, että kaipaat vanhempaa, niin muuta toki takaisin kotiin. Veikkaan, että siellä asuva henkilö ilahtuu runsain määrin paluun tekevästä aikamies/nais/pojasta/tytöstä. Kasvattihan hän sinut ihan itse! (hih hih)

maanantai 10. lokakuuta 2016

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Satunnaiset kohtaamiset todella ovat niitä parhaimpia. Mielenkiintoisia asioita tapahtuu erityisesti silloin, kun mieli on tyyni, ajatukset järjestyksessä ja ihminen kulkee kaikki aistit auki. Silloin saattaa käydä niin, että hetki tarttuu ihmiseen ja tempaa mukaansa mitä merkillisimpiin tapahtumasarjoihin. Minulle kävi kerran sillä tavalla.

Oli aurinkoinen syysilta Helsingissä vuonna 2006. Suoritin silloin opettajaopintojani yliopistossa. Opiskelin, nautin ja opiskelin - usein iltaan saakka. Sinäkin päivänä olin istunut lasikattoisessa kirjastossa tuntikausia. Kotimatkalla nojailin bussin numero 14 ikkunaan, ja katselin kuinka valo välkkyi värikkäissä lehtipuissa.

Kotimatka Pajamäkeen kulki Kampin kautta, Kauppakorkean ohi, läpi korkeiden kivitalojen Töölön. Kyseisenä päivänä katse kiinnittyi mäellä kohoavaan Töölön kirkkoon ja sitä reunustavaan puistoon, jonka muotoonsa leikatut pensaat olivat työllistäneet kaupungin puutarhureita. 

Näkymä poikkesi tavallisesta. Puisto oli ulkotulin koristeltu ja ihmisiä täynnä -  ihanaa! Kuin sähköiskun saaneena läimäytin stop-nappia, jonka seurauksena kuskille tuli kiire jarruttaa. Kun seuraavan kerran ehdin ajatella, huomasin seisovani kadunvarressa ja katselevani bussin perävaloja. 

Puistossa oli meneillään ulkoilmamessu, joka oli juuri päättymässä ehtoolliseen. Katselin harmistuneena, kuinka puisto alkoi tyhjentyä ihmisistä.  Lähdin aikani kuluksi kävelemään kohti Meilahtea seuraavaa bussia odotellessa. Aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa, kun saavutin Naistenklinikan ja sen pysäkin.

Bussiin asti en kuitenkaan päässyt, sillä tienposkessa makasi keski-ikäinen ihan tavallisen näköinen suomalainen nainen. Nainen oli sekavassa tilassa ja sopersi jotain itkunsekaisella äänellään. Yritin kysellä mistä hän oli tulossa tai mihin menossa, mutta selityksestä ei ottanut selvää. 
- Minua väsyttää, nainen toisteli.

Tiedustelin, kiertelin, kaartelin, kyselin ja johdattelin. Melko pitkällisen haastatteluprosessin päätteeksi minulla oli kassassa joitain oleellisia tietoja: Nainen oli ollut huolissaan terveydentilastaan ja siksi lähtenyt naistenklinikalle. Klinikalta - jonne hän ilmeisesti oli rohjennut alkoholin voimin - hänet oli käännytetty, sillä aika oli seuraavalle päivälle. Kotiinsa nainen ei suostunut tai kyennyt, eikä hän myöskään suostunut tai kyennyt nousemaan ylös maasta.

Kun mikään taivuttelu ei auttanut, soitin naistenklinikalle, ja annoin selkokielisen kuvauksen tilanteesta, joka ulkoseinän toisella puolella oli meneillään. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä. Kerroin soittavani siinä toivossa, että nainen olisi päässyt sisään (ja minä kotiin), mutta hoitaja ainoastaan toivotti naisen tervetulleeksi klinikalle oikeana päivänä oikeaan aikaan. 

Aurinko oli jo laskenut, ja ulkona alkoi olla todella kylmä. Nainen se vaan ei suostunut hievahtamaan paikoiltaan. Sitkeä tapaus! Hän jatkoi kehääkiertäviä puheitaan ja mainitsi väsystään uudellen ja uudelleen. Aloin olla melko epätoivoinen. Jossain siinä vähän ennen kärsivällisyyden loppumista nainen kuitenkin yhtäkkiä nousi ylös ja kertoipa vielä  kotiosoitteensakin. Huvittavaa sinänsä, että asunto sijaitsi korttelin päässä. 

Käsikynkässä matka taittui yllättävän nopeasti. Vähän ennen ulko-ovea aloin jännittämään josko avaimet sopisivat lukkoon, mutta niin vaan iloisen rasahduksen jälkeen olimme lämpimässä rappukäytävässä ja toisen rasahduksen jälkeen naisen kodin eteisessä.

Muutamalla vilkaisulla kävi selväksi, ettei asunnossa asunut muita. Eteisestä aukesi pieni tummasävyinen olohuone kirjahyllyineen, ja sinne olohuoneeseen seuralaiseni rojahti. Lattialle vai sohvalle - en enää muista. Olisi tuntunut vastuuttomalta häipyä niin vaan, joten etsin naisen puhelimesta jonkun jolle soittaa, ja päädyin soittamaan hänen äidilleen.

Kerroin äidille kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä.  Kerroin mitä sairaalasta sanottiin, ja että nyt olisin lähdössä kotiin. Äiti sen sijaan kertoi olevansa pitkän ajomatkan päässä, ja sen, että en missään tapauksessa voinut jättää hänen tytärtään yksin siinä tilassa. Minun teki mieli sanoa, että ei tullut yöpaitaa ja hammasharjaa mukaan, mutta en sanonut.

Äiti oli kuitenkin oikeassa, niin kuin äidit usein ovat. Vasta siinä vaiheessa tulin kysyneeksi naiselta, josko alkoholilla oli tullut huuhdeltua alas muutakin kuin ruokaa. Vastaus oli myönteinen (lääkkeitä), mutta määrästä (useampia) en saanut tarkkaa tietoa. Sanoin äidille heipat ja soitin hätäkeskukseen. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin, en enää kärsivällisesti, saadut tiedot. Kerroin alkoholista, lääkkeistä ja äidistä. Kerroin, että haluaisin jonkun tarkistamaan tilanteen, että äiti saisi nukuttua, ja nainen herättyä. Hätäkeskus lupasi lähettää ambulanssin ja minä lupasin pysyä linjoilla niin kauan, että apu saapuisi paikalle.

Ilta oli musta, katuvalot loistivat ja hengitys huurusi, kun pitelin auki kerrostalon ulko-ovea ambulanssimiehille. Teki mieli purkaa turhautumista kiljumalla, mutta en kiljunut, vaan aloitin jälleen kerran kertomaan kuka olen, miksi soitin ja niin edelleen. Miehet tuijottivat minua epäuskoisen näköisenä.
- Miten sinä tähän liityt, ja ennen kaikkea mitä sinä täällä teet?, tivasi toinen miehistä. 
- Sitä kuule mietin tässä itsekin, vastasin.
Ei tullut siinä vaiheessa muutakaan mieleen.

Päästin miehet sisään ja lähdin vähin äänin. Kävellessä kohti Naistenklinikan pysäkkiä katselin pimeää taivasta ja koitin sulatella tapahtunutta. Tunsin helpotusta, mutta myös vahvaa tunnetta siitä, että olin ollut juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Kotiin päästyäni huokaisin syvään ja riisuin ulkovaatteet naulakkoon. Iltapala mielessä suuntasin keittiöön, ja ohimennessä napsautin stereoihin virrat. Sitten tapahtuikin jotain merkillistä: Radiossa alkoi soida laulu, jonka kertosäkeistössä olivat juuri ne sanat, joita nainen oli pitkin iltaa toistellut. Voin kertoa, että kylmät väreet menivät silloin, ja menevät vieläkin tätä kirjoittaessa.

Tässä elämässä on paljon sellaisia asioita, joista en ole varma, mutta siitä olen aivan varma, että sinä iltana todella olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

- Hanna

 

perjantai 7. lokakuuta 2016

Antikristus ja squashmaila

Satunnaiset kohtaamiset ovat joskus niitä parhaimpia - ainakin silloin, kun uskaltaa kohdata ventovieraan ytimestään käsin ja jättää odotetut käytösmallit henkariin. Joskus nimittäin käy niin, että vastapuoli kelluukin samalla aaltopituudella ja syntyy aito kohtaaminen. Kohtaaminen voi olla millainen vaan: Se voi olla liikuttava, vapauttava, puhdistava tai ihan vaan hilpeä.  

Muutama viikko sitten kohdalleni osui yksi tällaisista satunnaisista kohtaamisista. Sijoitan sen kategoriaan hilpeät. Juttu meni osapuilleen näin...

Varastoa siivotessa vastaan tuli uudenkarhea vielä myyntipakkauksessa oleva squashmaila. Mieheni rakkain urheiluharrastus oli aikoinaan urheiluvälineiden ostaminen, joten kapistukselle ei ollut tullut varsinaista käyttöä. Setelin tuoksu mielessä laitoin mailan myyntiin paikalliselle av-yv-kirppikselle. FB-kirppareilla menee kaupaksi kertaalleen pureskellut varpaankynnetkin, joten olin mailan suhteen melko toiveikas. Ostajaa vaan ei kuulunut.

Olin jo menettämässä toivoani, kunnes sitten erään syksyisen päivän iltana puhelimen ruutuun ilmestyi Facebookin ihananpunainen ilmoitusmerkki! Alustava varaus kaverin puolesta! Jippikayjei-hei sä tsiigaat voittajaa-a-aa! Olin jo poksauttamassa kuoharipulloa auki ja vetämässä kartiohattua päähän, kunnes tulin vilkaisseeksi mailan varsinaisen ostajan Facebook-profiilia.

Olin saada paskahalvauksen.

Profiilikuvassa punaista taustaa vasten kurkotti mustanpuhuva kammottava kasvoton mies. Sellainen veitsenheilutusvideoiden ja 90-luvun saatananpalvontadokumenttien hahmojen hybridi. Kansikuvassa komeili kynttilöin valaistu alttari pääkalloineen ja eri uskontoihin viittaavine symboleineen.  Sanotaanko vaikka niin, että Hyvää Paimenta lampaineen ei sillä alttarilla määkinyt. 

Siinäpä sitten olikin ongelmaa kerrakseen, kun rahankuva vilkkui silmissä, kaupat oli sovittu, mutta pikku teologilta menikin pupu pöksyyn.  Kirjoitin, pyyhin, kirjoitin, pyyhin ja mietin jo pitääkö tässä soittaa Riku Rinne kauppojen välimieheksi. Yritin keksiä jotain järkevänkuuloista tekosyytä, jonka varjolla välttäisin tapaamasta varsinaisen ostajan, olisin paljastamatta raukkamaisuuttani ja silti tekisin kaupat. En keksinyt.

Niinpä tein sen, mitä joskus teen ja toimin niin sanotusti ytimestä käsin. Kytkin rajoittimet pois päältä, suljin kriittisen ajattelun ja kirjoitin sen mitä aivot ensimmäisenä tuottivat:

 - En tiennytkään, että antikristus pelaa squashia. 

Hieno pelinavaus, Hanna. Vanhan sanonnan mukaan on myöhäistä katua, kun tavara on jo housussa, joten reippaana tyttönä jatkoin valitsemallani uralla ja ilmoitin, että kuvan näköiselle kaverille en ovea avaa. (Enkä todellakaan anna osoitetta!)

No, kannatti olla reipas, sillä kyseisen pimeyden lähettilään ihan tavallisen näköinen kaveri seisoi seuraavana aamuna klo 8.00 kotioveni takana ja lunasti mailan antikristuksen puolesta. Hyvä niin, sillä Jeesus-aurani onkin sen verran vahva, että antikristus olisi todennäköisesti alkanut sulaa ja kuplia viimeistään kaksi metriä ennen kotioveamme. Sitten kaupat olisivat jääneet tekemättä kokonaan. 

En tiedä havaitsinko oikein vai kuvittelinko molemminpuoleisen hilpeyden kaupantekohetkellä. Siinä minä seisoin ovenraossa yöpaitasillani vauva kainalossa ja yritin pitää naamaa virastolukemilla.
Jälkeenpäin sain viestin, jossa kerrottiin, että  antikristus on iloinen ostoksestaan, ja kuulemma ihan "tirautti onnen verikyyneleen". 

Minua kohtaaminen nauratti loppupäivän, ja naurattaa oikeastaan vieläkin. En osaa sanoa kumpi oli riemullisempaa: Asian tiimoilta käyty epätavallinen dialogi, vai sen tajuaminen, miten helpoksi hankalat asiat käyvät, kun tekee mitä haluaa ja sanoo juuri sen mitä ajattelee. Siihen yllytän teitä nyt!  Antakaa joskus mennä ja katsokaa kuinka käy. Aina ei käy hyvin, mutta se onkin sitten toinen tarina.

Hyvää yötä!

- Hanna





 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Konepeltiä syvemmälle


Auto on minulle kiehtova mysteeri, ja mysteerinä haluaisin sen myös pysyvän. Silti elämä silloin tällöin heittää eteen tilanteita, jotka pakottavat katsomaan asioita konepeltiä syvemmälle. Koska minä ja kaikki mustat autoni olemme kokeneet yhdessä jos jonkinlaista, voin kaiketi jakaa teille, hyvät lukijani, muutaman autoiluun liittyvän vinkin.

Lähdetään liikkeelle liikkeellelähdöstä. 

Oli tilanne mikä hyvänsä, ennen starttaamista kannattaa tehdä pieni läsnäoloharjoitus. Ensin hengitetään syvään. Sitten suljetaan silmät, ja herätetään aistit tunnustelemalla ohjauspyörän viileää pintaa. Mieti, onko ratti muhkurainen, sileä, muovinen, nahkainen tai kenties pillimehuinen? (Tarkoituksena on irroittaa ajatukset päivän tehtävälistasta.) Seuraavaksi pyri tiedostamaan hyvin syvällä tavalla, että autossa ei niin halpaa osaa olekaan, että sitä olisi varaa korjauttaa. KESKITY. Kun ajatus on kirkas, käynnistä auto, ja katso, voi hyvä ihminen katso, mihin peruutat.

Itse olen peruutellut kaikenlaisiin autoihin. Isoihin autoihin, pieniin autoihin, tuttujen autoihin ja tuntemattomien autoihin. Volvot kestävät runtaamista parhaiten. Olen paristi peruuttanut Volvoon tai Volvolla, ja vain yhdellä kerralla tarvittiin korjaamoa. Se oli silloin, kun peruutin isän autolla äidin autoon. 10/10! Sisko teki kolmen vuoden päästä saman tempun, joten oikeastaan 11/10. (Edit: itseasiassa meidän kaikkien neljän on tullut kolhittua vanhempien autoja.)

Peruuttaminen on aina potentiaalinen vaaratilanne, mutta tarkasti saa katsoa silloinkin, kun lähtee ajamaan eteenpäin. Tielle voi tulla kaikenlaista, esimerkiksi eläimiä. Autokoulussa opetettiin, ettei liikenteessä pidä koskaan koiraa pienempää väistää, mutta lisäisin sääntöön yhden poikkeuksen, ja se on betoniporsas. Kyllä betoniporsasta kannattaa väistää. Yritin kerran Lidlin parkkipaikalla Auto-opiston ohjeilla, ja autohan siinä hävisi, kun kaksi kovaa otti yhteen. Onneksi jäi vain pieni jälki, sillä kyseinen Audi aikoinaan luovutettiin saatesanoilla: "Voit ajaa ihan minkä ojan yli haluat, mutta mitään ei sitten korjata." Eikä muuten korjattu.

Tästä tuleekin mieleen varoittaa ojista. Varsinkin pihasta kääntyessä kannattaa olla tarkkana. Ojista ei voi oikaista, ei edes toisella takarenkaalla. Pohjakosketuksesta kuuluu ihan hirvittävä ääni, sellainen karmea lasahdus. Ääni kerää takuuvarmasti kaikkien huomion, ja sen jälkeen on todella kuumottavaa pysähtyä katsomaan josko jäi jotain sisäelimiä ojanpohjalle. Kerran sain puhelinsoiton perään, ja olihan se noloa lähteä hakemaan kaverin pihaojasta löytynyttä hinauskoukkua. 

Sellaisen ohjeen myös voisin antaa, että älä koskaan lainaa kenenkään autoa ellei ole ihan pakko. Jos kuitenkin päädyt lainauspuuhiin, niin ainakin lähde liikkeelle kaikessa rauhassa. Minä en lähtenyt silloin, kun piti neitsytmatkalle pakettiautolla. Oli rapsakka pakkaspäivä, aika vähissä ja piti hakea vielä iso kosketinsoitin kyytiin toiselta puolelta kaupunkia. Tartuin pakun rattiin kädet täristen, ja sain kyllä auton valutettua pihasta kadulle, mutta siihen se sitten jäi, poikkipäin tietenkin. Auto suostui ainoastaan nytkähtelemään eteenpäin, vaikka poljin kaasua niin, että pohje oli krampata. Otin ilmiöpohjaisen hätäpuhelun miehelle, ja sain selitykseksi, että en osaa käyttää vaihteita. Minä väänsin, käänsin ja kaasutin, ja lopulta sain auton liikkeelle tahdonvoimalla - niin luulin. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että olisi kannattanut pysähtyä ihmettelemään mikä on vialla ennen kuin poliisit pysäyttivät ihmettelemään mikä on vialla. Paketiauton perä oli valtavan savupilven peitossa. Näytti kuin Alladin olisi juuri hinkannut minut ja pakettiauton esiin taikalampustaan. Siinä minä sitten katsoin epäuskoiselta näyttävää poliisia silmästä silmään, ja vannoin, että en minä tänne toiseen päähän mitään huomannut enkä haistanut. Savu hälveni, auto jäähtyi ja sitten se taas toimikin.

Edellämainitun kaltaisen tilanteet, joissa auto jumittuu jonnekin julkiselle paikalle, ovat aina äärimmäisen kiusallisia. Niissä voi valita kahdesta vaihtoehdosta: voi taistella tai voi paeta. Paeta voi tosin vain niissä tilanteissa, joissa ei itse ole päävastuussa autosta. Mieleeni muistuu eräskin taajamamatka isäni kanssa. Sillä ajelulla hävettävänpieni ja hävettävänpunainen Fiat simahti Café Mondeon pihaan toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Kai sillä oli kuukautiset tai jotain. Isä tunsi Fiatin oikuttelut, ja komensi minut  lykkäämään autoa. MINUT! AUTOA! Sillon tein, mitä julkisuuskuvastaan huolestuneen teini-ikäisen tytön oli tehtävä, ja otin jalat alle. Fiat jäi ovet selällään Mondeon pihaan ja minä painelin etukenossa kohti kotia. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun ohitseni kiihdytti hävettävänpieni hävettävänpunainen Fiat. En tiedä kuvittelinko vai ehdinkö tosiaan nähdä ratin takaa isän vahingoniloisen ilmeen. 

Nyt olen aikuinen nainen, joten pakeneminen hankalista autotilanteista on lähes mahdotonta. Hankala tilanne oli viimeksi silloin, kun onnistuin tukkimaan aamukahdeksan ruuhkan Alfa Romeolla. Auto yksinkertaisesti pimeni liikennevaloihin. Sähkövika, mies valisti puhelimitse ja melkein kuulin nyökyttelyn risteykseen asti. Ei siinä auttanut karkuun lähteä, piti nostaa konepelti suorille käsille ja alkaa tempoa mustaan muovilaatikkoon kiemurtelevia johtoja sinusrytmin palauttamiseksi. Toisella kädellä koitin vilkuttaa ohiajaville rauhoittelevasti, että ei tässä mitään, ikään kuin tietäisin mitä olen tekemässä. 

Pakeneminen ei kannata sillonkaan, kun kylkeen kosahtaa toinen auto, tai vaikka juoppo polkupyörällä. Kustannuspoliittisista syistä kannattaa aina soittaa poliisi paikalle. Opin sen, kun kerran ajelin keskustassa puolisoni ihan kivalla BMW:llä. Kävi sillä lailla, että risteyksessä kylkeen pyöräili juoppo. Olin niin helpottunut juopon henkiinjäämisestä ja pyöränkin selviytymisestä (ajatella!), että annoin kuitata koko homman "Ei käyny kuinkaan"-toteamuksella. Sitten jo katselinkin, kuinka nainen lähti nilkuttaen taluttamaan hieman kieroa pyöräänsä. Naarmut siinä bemarin kyljessä olivat sitten ikuisia. Eihän sitä naista jälkeenpäin mistään löytynyt korvausasioita selvittelemään.

Että sellaista! Voisin kertoa vielä vaikka mitä, mutta paperi loppuu, ja tarvitsen appivanhemmilta lainassa olevaa autoa vielä. Saattaa tosin olla, että laina-aika päättyy hyvin pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen.

Turvallisia ajokilometrejä kuitenkin!

- Hanna