Featured Slider

On vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissään - elämänlanka

Olen niitä, jotka ovat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olen tehnyt mahdollisimman paljon yksin, koska itseeni olen voinut luottaa. Jos joku pitkäaikainen projekti on ollut huipentumassa, olen voinut olla varma, etten viimeisenä iltana soita iperuuttaakseni. En aloita pahoittelulla, en jatka mutta-sanalla.

Se, joka pitelee käsissään lailla lankoja, ei pety. Hiertymät käsissä ovat sivuseikka.

Olen halunnut pidellä lankoja käsissäni myös siksi, että ne ovat tehneet oloni turvalliseksi. Olen ajatellut, että lankojen avulla voin hallita elämääni: Jos olen se, joka on kaikesta vastuussa, voin sanella rytmin (se on nopea!), valmistautua ajoissa ja tehdä varmuuden vuoksi enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaanhan, että vain parhaansa yrittäminen riittää, ja minä haluan riittää!

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on turvassa. Olenhan varmasti turvassa?

Ja olenhan minä pidellyt lankoja kyllästymiseen asti. Mutta se ei ole estänyt pettymyksiä, eikä tuonut turvaa. Langat ovat korkeintaan sotkeutuneet vartalooni, ja lopulta olen löytönyt itseni maasta hengästyneenä, sieluni ja maani myyneenä. Vieläpä olen sylkäissyt kaikkensa antanutta kasvoille ja potkaissut ylös ottamaan langoista entistä tiukemman otteen.

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on voimakas. Ja sellainen haluan olla.

Olin niitä, jotka olivat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olin, kunnes kaaduin, enkä enää noussut.

Vasta luovuttaneena ymmärsin katsoa, mihin langat johtivat. Huomasin, etteivät ne vieneet tyhjyyteen, vaan jokaisen päässä seisoi joku, jolla oli oma tahto, omat toiveet ja omat tarpeet. Joku, jolle olin antanut valtaa elämääni, ja joka saattoi käyttää sitä, miten tahtoi. Ymmärsin, että yrittäessäni pitää kaikkia lankoja käsissäni, olin tehnyt itsestäni marionettinuken.

Se oli ratkaiseva oivallus, mutta ei viimeinen kerta, kun löysin itseni maasta suu täynnä hiekkaa. Se oli silti viimeinen kerta, jolloin pakotin itseni väkivaltaisesti ylös. Nykyään yritän olla hellämpi. Jos kaadun, naurahdan niin kuin lapselle, ja sanon, että ylös vaan! Ojennan kädet - ja sakset - ja muistutan, että on vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissä.

Ja se on elämänlanka.

Ps: Olet rakastettu, joten voit yhtä hyvin elää sen mukaan!

Vaikka hän onkin kolmas lapseni, olen hänen ensimmäinen äitinsä

”Äiti, leikki, eego.” Kaksivuotias tavoittelee katsettani ja pyytää leikkimään legoilla. Eikö se voisi leikkiä yksin, ajattelen. Lapsi vastaa äänettömään kysymykseeni tarraamalla kädestä. Menemme leikkihuoneeseen.

”Äiti kato, pikku haukku!” Alan kuljettaa muovieläintä toisella kädellä, mutta se ei riitä. ”Äiti, heppa. Hiihahaa!” Lapsi ottaa kasvoistani kiinni ja kääntää ne itseensä. Miten se voikin aina tietää, milloin en näe, vaikka katsonkin?

Pienet sormet asettelevat tornin päällimmäistä palikkaa ja mielessäni kasaan omaani: ruoka, pyykit ja tiskit. Huipulla tekemättömät työt yhtenä liian suurena kappaleena. Rakennelmani huojuu. Lapsi lyö torninsa nurin, nostaa molemmat kädet ilmaan ja huutaa ”jee”.

Noinko helppoa se on? Elämän uudelleen järjestäminen?

Kymmenen vuoden aikana olen levittänyt ja kerännyt nämä samat palikat tuhat kertaa, mutta lapsi hymyilee koko olemuksellaan ja se liikuttaa sekä sydäntä että kättä. Ymmärrän, että vaikka hän onkin kolmas lapseni, minä olen sentään hänen ensimmäinen äitinsä.

Ja ainoa sellainen.

Suukotan vaaleita hiuksia lapsen otsalla. Lapsi hymyilee, ja juoksee hakemaan kirjaa. Vielä minä opin kasaamaan tämän tornini oikein. ”Äiti lue”, lapsi sanoo, ja ojentaa ensimmäisen palikan. Kiitollisena otan sen vastaan.