keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Kun masennus helpottaa

Kun masennus helpottaa, ihminen herää henkiin. On helpompi olla yöllä unessa ja päivällä hereillä. Apatia valuu ulos kehosta. On voimia kurkottaa lohdutukseen, jota luonto lakkaamatta tarjoaa. Kun masennus helpottaa, pystyy iloita pienestä laiturista, jota aaltopeitto keinuttaa; saada lohtua tuulen tasaisesta huminasta, joka leikkaa arjen äänet.

Kun masennus helpottaa, voi nähdä loputtomat mahdollisuudet uuteen iloon. Kun masennus helpottaa, mahdollisuudet eivät vyöry massana yli. Voi valita yhden säikeen, ja seurata sitä.

Kun masennus helpottaa, palaa nauru, joka ei juhli omaa tai toisen epäonnistumista, ja joka kuplii hyvää oloa ja iloa nyt-hetkestä. Kun masennus helpottaa, palaa ennen kaikkea itku. Ei syvä ja raskas, joka hukuttaa ja huuhtoo horisontin, vaan pieni ja ystävällinen, joka puhdistaa sydämen silmät niin, että näkee eteensä.

Kun masennus helpottaa, menneisyyden  ahdistus vuotaa yhä harvemmin nykyhetkeen. Kun masennus helpottaa, mieli ei enää hädissään etsi uhkaa ympäriltään, vaan osaa yhdistää tunteen ja tuskallisen muiston. Kun masennus helpottaa, sanaton ahdistus alkaa jakautua pienempiin ja käsiteltävempiin osiin.

Kun masennus helpottaa, haaveet löytävät kotiin. Kun masennus helpottaa, muistot löytävät myös. Voi matkata mielessään lapsuuden mummolaan ja kurkistaa jokaiseen kaappiin, tai muistella, miltä konseptipaperi tuntui käteen ylioppilaskirjoituksissa. Kun masennus helpottaa, voi lopettaa muistelun milloin haluaa.

 Kun masennus helpottaa, lakkaa jatkuvasti pelkäämästä, että jotain pahaa tapahtuu juuri meille. Kun masennus helpottaa, alkaa uskoa iloisiin yllätyksiin. Kun masennus helpottaa, alkaa selvemmin nähdä, mikä tähän hetkeen johti. Että olosuhteet olivat ankarat ja säälimättömät, ja että iskut toistensa perään eivät antaneet muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä niin syvälle itseen, ettei mikään koske tai kosketa. 

Kun masennus helpottaa, pitää opetella  hyväksymään toivon perässä laahustava pelko . Pelko siitä, että joku tai jokin puhaltaa sammuksiin avuttoman ja vastasyntyneen elämänliekin. Kun masennus helpottaa, pitää uskaltaa luottaa siihen, että ravittu ilo voimistuu ja lopulta kuroo pelkoon niin pitkän etumatkan, että pelko eksyy lopullisesti.

Kun masennus helpottaa. 
Niin, aivan kuin se alkaisi helpottaa.


- Hanna

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Yksi tavallinen

On yksi ihan tavallinen päivä paikallisessa yläkoulussa. Puijottelen ruuhkaisan käytävän läpi luokan ovelle. Pyydän oppilaita siirtymään sivuun. Osalla on kuulolaite kiinni, joten työnnän oven auki hitaasti, mutta varmasti. Ovi lakaisee sivuun viimeisetkin viivyttelijät. 
- Taas tätä saatanan uskontoa, tervehtii yksi. 
- No niin on, vaikka enempi Jeesuksen kuitenkin, vastaan.

Päivä yläkoulussa lähtee käyntiin niin kuin vain yläkoulussa voi lähteä. Yhdelle tuottaa suunnattomia vaikeuksia kantaa lyijykynää mukanaan. Toinen ei saa sitä repustaan. Kolmas saa kynän repusta, mutta terä puuttuu, ja neljäs on piilottanut teroituspaikalle sinitarralla kiinnittämäni teroittimen. Kun kynäongelma on ratkaistu,
 katsotaan muut muistamiset ja unohtamiset. Joku tarvii lainakirjan ja muutamalla on vihko kotona. Poissaolijat merkkaan kahteen kertaan, koska yksi olikin vain poissaoleva, vaikka paikalla.
 
-No niin, aloitetaan.
-Pitääkö nää kirjoittaa? 
-Kyllä. 
-Onko pakko?
-On.
Paitsi että niiden muutaman erityishaasteiden kanssa painivan ei ole, mutta
unohdin tehdä valmiit muistiinpanot. Hupsista.
- NYT NE PUHELIMET POIS!
Kaikki tottelevat, paitsi tyttö, joka käyttää puhelimen kameraa pelinä ja korjaa huulimeikkiään.

Tunnin aiheena on arvot. Pysähdymme pohtimaan mitkä ovat niitä perimmäisiä asioita, joita todella elämältä haluamme. Laitan oppilaat tekemään tehtävää, jonka avulla he oppivat käsitteitä, mutta tulevat myös ajatelleeksi omia arvojaan. Moni huomaa, että tämänhetkinen arki on ristiriidassa arvojen kanssa. Muutama taas huomaa arvostavansa ihan eri asioita kuin viisi minuuttia sitten. 

Keskustelemme. Avaan tuuletusikkunan, ja samalla yritän raottaa sydäntänikin, vaikka paikalla on oppilas, jonka halveksiva katse ja ilkeät sanat osuvat maaliin miltei aina. Otan tietoisen riskin, koska on turha yrittää ohjata oppilaita aitoon dialogiin, ellei suostu siihen itse. Puhuessani huomaan miten muutaman oppilaan ajatukset raksuttavat villisti. Yhden silmissä näkyy katse, jota hartaasti odotan, ja jonka toivossa marraskuun pimeät aamut tuntuvat siedettäviltä. Oppilas on oivaltanut jotain. En tiedä mitä, mutta silmissä kimaltaa pieni ja henkilökohtainen oivallus, joka tallentuu sellaiseen tiedostoon, joka ei rasahda kokeen jälkeen roskakoriin. 

Riskinotto kannatti ensimmäisellä tunnilla, mutta seuraavalla ei. Toisen tunnin jälkeen olo on kuin lyijytäytekynällä rei'ille rääkätyllä ilmapallolla, johon empaattiset kasipuolen oppilaat yrittävät turhaan puhaltaa ilmaa. Voi kunpa joku ottaisi narusta ja vetäisi maata pitkin opettajanhuoneeseen. Vaan eipä ota eikä vedä. Minulla on 600 murrosikäistä lasta täynnä jäsentymättömiä tunteita, jotka otan vastaan 45 minuutin annoksina keskimäärin viidestä kuuteen kertaa päivässä. Työ on merkityksellistä, työ on uuvuttavaa. 

Kun päivän viimeinen oppilas on poistunut luokasta, sähköposti on taltutettu ja oman luokan asiat hoidettu, painan pään käsien varaan ja annan koivupöydän hetken kannatella. Mietin millä mentaliteetilla pitäisi porskuttaa, että jaksaa seuraavat kolmekymmentä vuotta kivettymättä ja kovettumatta. Paljonko uskaltaa antaa itsestään? Milloin antaa liikaa? Missä menee raja, jossa lakkaa hymyilyttämästä mopon pakoputki kainalossa luokkaan tuleva oppilas, tai liikuttamasta se takapenkin kovia kokenut, joka jaksaa päivästä toiseen näytää urheaa naamaa. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Jonkun kuitenkin täytyy kasvattaa ja opettaa näitä nuoria sitä päivää varten, jolloin edeltävä sukupolvi astuu syrjään, eikä äitikään ole katsomassa perään. Sillä pitäähän jokaisen osata pitää huolta itsestään, asioistaan ja oikeuksistaan (tt, bi, li, ge, opo, en, ru, at, ai, ma, yh), ajattelella kriittisesti (ue, ai, hi) mutta kuitenkin luovasti (ku, mu, ma, ke), koska maailma muuttuu koko ajan. Silti loogsesti (fy, ke, ma), koska tietyt perusperiaatteet eivät muutu, ja käytännöllisesti (ko, tt, tn, ts), koska todellisuus vaatii useimmiten toimeen tarttumista.

Päätän työpäiväni koulun viereiseen S-markettiin. Se on eheyttävä kokemus, mikäli osaa välttää tupakkaringin ja siihen liittyvän raportoimisvelvoitteen. Ruokakauppaan ei oppilaan ja opettajan roolit yllä. Siellä me kaikki olemme vain pieniä ihmisiä samalla irtokarkkihyllyllä. Saan iloisia tervehdyksiä, ja eräs elämäntapajurottaja kysyy niin kohteliaasti kuulumisia, että minulta meinaa mennä kävelykyky. Suureksi ihmetyksekseni saan vielä ostoskassieni kanssa kantoapua.
Aika monena perjantaina päiväkotia kohti kaasuttelee puolivaloin ja takki tyhjänä yksi madafakin Hanna. Tänään ei ole se päivä. Ehkä tässä työssä sittenkin on jotain järkeä.

- Hanna

 






torstai 25. elokuuta 2016

Ratkaisevat pari minuuttia

Elämä on jatkumo, joka koostuu parin minuutin jaksoista. Jos ihminen ei kykene tekemään parissa minuutissa mitään, voi yhtä hyvin peruuttaa kestotilauksen nimeltä koko loppuelämä. Tämä pätee erityisesti lapsiperheissä, joissa ruuanlaiton, vessa-assistenttina toimimisen ja laastarinetsinnän väliin jää korkeintaan se pari minuuttia.

Meillä kotona käydään jatkuvaa debattia siitä, miten nämä "parit minuutit" pitäisi hyödyntää. "Mä oon istunut tässä sohvalla vain pari minuuttia", on lause, joka saa silloin tällöin Etelä-Pohjalaisen primadonnan sisun pintaan ja silmät salmiakkikuvioille. "Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään", aiheuttaa saman reaktion, vaikka rakastan sen sanojaa todella, TODELLA paljon. Meilllä nyt vaan on lasten lisäksi huollettavana tämä rakennuskin, jota kodiksi kutsutaan.

Meditoidaanpa asiaa hetken, ja tarkastellaan vaikka jälkimmäisen esimerkkilauseen mielekkyyttä erilaisiin yhteyksiin sijoitettuna.

Eduskuntatalon rappusilta on löytynyt  ajastettu räjähde. Rakennusta evakuoidaan kiireellä, hätääntyneitä ihmisiä juoksee kohti uloskäyntejä. Edustalle on kerääntynyt kuhiseva väkijoukko, jonka eteen kaartaa poliisin pommiryhmän panssaroitu auto. Ikkuna aukeaa, ja ihmisjoukon korviin kantautuu verkkainen ja hieman tympääntynyt miesääni:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai 

Rio. Estádio Olímpico João Havelange. Juoksijat ovat telineissään, yleisö pidättää hengitystä. Jokaisen sekunnin sadasosa vie lähemmäs lähtölaukausta. Yhtäkkiä yleisö kuohahtaa. Usain Bolt on repäissyt itsensä lähtötelineestä ja seisoo nyt turhautuneena takakenossa kädet lanteilla. Mitä Usain sanoo?
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai

Mies vilkaisee naista sivusilmällä. Onhan se kaunis ja lapsilukukaan ei ole vielä täynnä. Makuuhuoneen ovi on raollaan, eivätkä lapset ole vielä päässeet koulusta. Vaan nainenpa lukee ajatukset:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Olenkohan nyt riittävän selkeä ja ymmärrettävä? 

Parissa minuutissa ehtii tehdä vaikka mitä: voittaa olymipiakullan, rakastua tulisesti, sopia riidan, laittaa alulle uuden elämän, syödä suklaalevyn tai saada seitsemän oikein lotossa.

Itseasiassa monet arjen kannalta merkitykselliset asiat tapahtuvat parissa sekunnissa. Olen oikein ottanut aikaa:
- Takin laittaminen naulakkoon, kesto 3,5 sekuntia
- Laturijohdon irrottaminen pistokkeesta ja sujautus laatikkoon (yhdellä kädellä, vauva kainalossa), kesto 7 sekuntia
- Tyhjän vessapaperirullan siirtäminen telineestä roskakoriin, kesto 4 sekuntia

Parissa sekunnissa ehtii tehdä vaikka mitä, saatika sitten parissa minuutissa! Siinähän ehtii vaikka pelastaa kokonaisen avioliiton. Painakaa tämä pitkäkestoiseen muistiinne! Peace!

- Hanna

lauantai 20. elokuuta 2016

Pahoinvointiohjeita


Kaikki haluavat voida hyvin. Minäkin. En silti pääse irti siitä ajatuksesta, että hyvinvoinnin kiihkeä tavoittelu johtaa useammin pahoinvointiin kuin hyvinvointiin. Jos kuitenkin haluaa tavoittaa tilan, jolla tällä hetkellä saa varmimmin hyväksyntää, kannattaa noudattaa  seuraavia ohjeita.

1.Syö oikein

Älä kuitenkaan syö siten, miten ravitsemussuositukset neuvovat, vaan sen kohuartikkelin mukaan, jota sosiaalisessa mediassa eniten jaetaan. Vaihda kaikki ulkomainen kotimaiseen, kotimainen luomuun ja luomu lähiluomuun. Syö lähiluomu varmuuden vuoksi raakana. Kaikki ruoka, johon ihminen on kajonnut, on pahaa. Kaikki takapihalta löytyvä on ehdottomasti hyvää, kuten esimerkiksi punaiset kärpässienet. Syö niitä.

2. Liiku

Huolehdi päivittäisistä kestävyys-, lihaskunto-, intervalli- ja liikkuvuusharjoitteista. Älä unohda kehoa ja mieltä yhdistäviä lajeja tai raitista ilmaa, sillä stressi lihottaa keskivartaloa ja aiheuttaa syöpää. Jos rahat eivät riitä salimaksuihin, ota toinen työ. Jos aika ei riitä salilla käymiseen, jätä toinen työ. Pyri olemaan laiha, muttei liian, sekä lihaksikas, muttei liian.

3. Lääkkeet

Heitä lääkkeet roskiin. Heti. Kaikki. Myös ne, joiden varassa henkiriepusi riippuu. Lääkkeiden takana on katala lääketeollisuus, ahneet liikemiehet ja mustat enkelit, jotka haluavat viedä rahasi. Luontaistuotteiden ja ravintolisien takana sen sijaan ovat rauhaarakastavat kalsarihipit, jotka tehtailevat keskoskaappeja saimaannorpille eivätkä välitä rahasta. Korvaa lääkkeesi niillä luontaistuotteilla ja ravintolisillä, joita sosiaalisessa mediassa eniten suositellaan. Tuplaa annostus.

4. Ajattele positiivisia  

Kuoliko läheinen? Ei se mitään, tuleehan niitä uusia! Jäitkö auton alle - No olisihan se voinut olla rekkakin!  Tärkeintä on, että et ajattele ikäviä ajatuksia, etkä ainakaan valita. Positiivisten ajatusten lisäksi suosi positiivisia ihmisiä. Negatiiviset ihmiset ovat epämiellyttäviä energiasyöppöjä. Laita puhelimeesi soitonesto koskemaan kaikkia, jotka ovat kokeneet menetyksiä, eivätkä ole toipuneet niistä kahdessa viikossa. Kyllä he pärjäävät, kunhan vain ajattelevat positiivisesti/uskovat enemmän/välttävät pahaa karmaa/käyttävät mielen piilevää voimaa.

5. Happy, happy!

Keskity pitämään itsesi onnellisena, keinolla millä hyvänsä. Jos joku asia tuottaa itsellesi onnea, se on oikein, jos taas pahaa mieltä, se on väärin. Unohda logiikka. Jos joku vie sinun puolisosi, ja siitä tulee paha mieli sinulle, se on väärin. Jos sinä viet jonkun puolison, mutta siitä tulee hyvä mieli sinulle, se on oikein. Tai oikeastaan: Moraaliset kysymykset ovat uskonnollisia ja uskonnollisuus on jälkijättöistä, joten ole moderni, äläkä ajattele vaikeita. Yolo!

Tuliko hyvä olo? 

- Hanna



sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pitäisi rakastaa enemmän

Se alkaa pienestä värähdyksestä vastasyntyneen suupielessä. Refleksinomaisesti. Pieni hymynkare, joka pyytää, että ethän minua milloinkaan jätä. Eikä kukaan voi työntää sylistään mitään niin suloista kuin unissaan hymyilevä vauva. Hymy, naurun alkeet. Ne pitävät lapsen turvassa. Hengissä. 

Aamu vaihtuu päivään, päivä yöhön, viikot kuluvat. Hymy siirtyy silmiisi. Se on silta välillämme. Sinä olet minun, minä olen sinun. Pitäisi hymyillä enemmän.

                              * * *

Lastenhuoneen oven takaa kuuluu kuplivaa naurua. Hihitys kääntyy hekotukseksi, sitten kiljahdusten kautta hysteeriseksi nauruksi. Vilkaisen kelloa keittiössä, se on reippaasti yli kymmenen. Iltasatua syntyy samalla, kun sitä kerrotaan. Tänään Seppo-siilillä on maitoallergia ja sen mukaiset oireet. Toiveet nukahtamisesta saa kohta hyvästellä. Kuuntelen poikieni naurua. Molemmilla omanlaisensa sävelmät. Kuulen, ja tunnistan ne aina, vaikka ne miten sekoittuisivat muihin. Pitäisi nauraa enemmän.
Pitäisi nauraa, joskaan ei enää illalla kymmenen jälkeen. 

Paitsi silloin, kun istut vieressäni sohvalla, ja otsasi rypyistä voi lukea päivän tekemättäjääneet työt. Voi miten me nauramme. Minä heittäydyn eteenpäin ja sinä taaksepäin. Nauramme niille merkityksille, jotka vain me kaksi voimme yhteisen elämämme kautta ymmärtää. Yhteinen mielikuvitus ja yhteinen nauru, ansiomerkkimme jaetuilta vuosilta. Tätä minä kaipaan silloin, kun olet matkoilla. Sinä olet minun, minä olen sinun, eikä sohvan toiselle puolelle enää ole pitkä matka. Pitäisi tosiaan nauraa enemmän.

                              * * *

Olohuoneessa kuuluu kaappikellon tasainen nakutus ja keittiöstä kantautuva jääkaapin tasainen hurina. Aika kuluu, vaikka ei sen kulkua enää kukaan laske. Istut nojatuolissasi niin kuin aina. Tervehdin, annan suukon karhealle poskellesi. Ennen en suukottanut, mutta nyt opettelen uutta tapaa. Suukotan, koska ei sinua suukota kukaan muukaan, ja koska sillä kärsimätön ärähtelysi häviää, samoin vuosien tuoma katkeruus ja kaunaiset puheet. Yhdellä suukolla. Pitäisi suukottaa enemmän.

Minä keitän kahvia ja sinä kerrot aina samat asiat. Kuka vieraili viimeksi ja keneltä tuli postikortti. Millä sanoilla lääkäri kertoi, että mummun syöpä on selittämättömällä tavalla parantunut, ja kuinka mummu sitten eli vielä yli kymmenen vuotta. Hörpin kahvia, sinä pitelet mukia vapisevin käsin. Kerrot, miten mummun kuoleman jälkeen näit hänet yöllä unessa. Unessa mummun vieressä seisoi mies. 
- Mutta nyt en muista, mitä se mummu siinä unessa sanoi.
- Että olisi pitänyt rakastaa enemmän, muistutan. 
- Jaa, niinkös se olikin, sinä sanot, ja harot harmaita hiuksiasi.
- Niin se oli.

Tämän minä muistan.
Pitäisi rakastaa enemmän. 

- Hanna




perjantai 29. heinäkuuta 2016

Unelmamessuilla

Minäkin kävin asuntomessuilla. Tietenkin, Seinäjoella kun asutaan. Posti ilmeisesti hukkasi kutsun blogistien ennakkokierrokselle, joten matka Pruukinrantaan kävi rahvaasti lipputoimiston kautta. Lahjomattomana kävijänä en ole kenellekään velkaa yhtään tunnelmakuvaa, joten voin luvan kanssa keskittyä epäoleellisiin huomioihin ja pohdintoihin.

Messuilla havaitsin, että...

...Varsinaiselle messualueelle pitää kulkea näytteilleasettajien muodostamaa ostoskatua, jossa meno sisäänheittäjineen on kuin Alanyalaisella
rantabulevardilla kuumimpaan turistiaikaan. Vieläkin saa syljeskellä rintakarvoja suusta. Kyllä, ehdottomasti haluan tässä kolmen tunnin messuvierailun aikana vaihtaa kännykkäliittymää, treenata korsetin kuntoon
ja tehdä sähkösopimuksen. Oliko muuta?

...Lakean kerrostalossa sijaitsevassa Mäihä Galleria Konstissa pönötti Paula Blåfieldin keramiikkateos Voodoolady. Ladyssä kohtaa Länsi-Afrikkalainen
keskipäivän aurinko ja Itä-Helsinkiläisen kassialman flow. Voodooladyn pää on täynnä nauloja eli neuloja. Jäin pohtimaan toimiiko voodoo oikeasti, ja onko voodoomuija yhteydessä messupäivänä alkaneeseen päänsisäiseen pistelyyn ja vihlontaan? Kipu alkaa, kun ajattelen puolisöpöä omakotitaloamme. (Talo on rakennettu silloin, kun rautakaupasta vielä sai yhdeksänkymmentälukua metritavarana ja pyökki oli tarjouksessa.) Kipu helpottuu, kun revin listaa, kaakelia tai maalipurkin kantta auki. Pikkusisko nimittää tilaa sisustuspsykoosiksi. 

Muitakin havaintoja tein, muun muassa sen, että...

...Ulkoporeamme on uusi leipäkone. 

...Sängynpääty on oltava. Mies ehdotti, että kirjotetaan tussilla seinään "sängynpääty". Sitten meillä on sellainen. 

...Mustan, keltaisen ja valkoisen yhdistelmä on nyt ahkerassa käytössä. Sitä meille, keinolla millä hyvänsä. 

...Seinäjoen seurakunta on pystyttänyt messuille oman pisteensä. Ehdotan jatkossa asuntomessua joka sunnuntai klo 10.00.

...Messutaloja on sisustettu yhteistyössä sisustus-, kaluste, puutarha- ja kaiken maailmaan puimurifirmojen kanssa. Kuulemma joidenkin kohteiden osalta euromääräisesti huomattava osa kalustuksesta kerätään messujen päätteeksi
pois. Yksi veikkasi, että ainakin osa ulkoporeammeista lähtee. Eräs messuvieras kuului pohtivan josko siirtonurmikko tarkoittaa sitä, että nurmikotkin rullataan ja siirretään messujen jälkeen muualle. Tämä kaikki hämmentää. Miten suomalainen voi mitenkään tietää paljonko pitää kadehtia? 

Lisäksi joillekin voi olla liikaa se, että...

...Talojen vieressä olevat perhekuvat paljastavat, että kauniiden talojen lisäksi myös asukkaat ovat kauniita. 

Ehkä kuitenkin...

...Kertaalleen palaneesta Riihestä säästetty hiiltynyt puukappale toimii sopivana realiteettiterapiana messukohteissa huokailevalle vieraalle: Kaikella on hintansa. 

Ennen kaikkea havaitsin, että asuntomessuilla tarjoillaan unelmaa. Se on vähän sama, kuin katselisi kotisohvalla kymmenen pisteen maisemakuvaa Malediiveiltä. Valkoinen hiekka, turkoosi meri, vaaleanpunaisten sävyjen kautta yönsiniseen kääntyvä ilta. Aaltojen raskas rytmi, iholla kevyt tuuli ja rinnassa haikeanlämmin kaipaus nuoresta rakkaudesta. Mielikuva on kuitenkin vain mielikuva, ja se tärveltyy, kun siitä tulee todellisuutta. Todellisessa elämässä kengissä on märkää hiekkaa, verensokeri on matalalla ja
rantaa pitkin koikkelehtiminen näyttää omituiselta, kun pitää vaivihkaa yrittää palauttaa pakaroiden väliin rullautuneita pikkuhousuja paikoilleen.

Samoin on asuntomessujen laita: Messut tarjoavat mielikuvan toteutuneesta unelmasta ja onnellisuudesta. Joillekin se on liikaa. Toisten unelmia voi kuitenkin rauhassa katsella ahdistumatta, kadehtimatta ja masentumatta, kun muistaa, että kenelläkään ei ole kaikkea ja sähkölasku kyllä löytää tiensä
Pruukinrantaankin. 

Voit siis olla onnellinen tai onneton juuri siellä missä olet nyt.

Heippa!


- Hanna


Ps. Ne pikkuhousut kannattaa ihan vaan nopeasti nypätä pois sieltä takapuolesta. 

 
Keltaista, valkoista ja mustaa, keinolla millä hyvänsä.

 
Voodoolady. Kuva napattu osoitteesta https://www.facebook.com/Konstiry/posts/1088335797924277

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kotiäiti ja työisi synnyttämässä

On lämmin toukokuinen päivä. Makaan terassilla riippukeinussa ja arvuuttelen kolmannen lapsemme syntymäpäivää. Synnytyksen odottaminen on aina jännittävää, mutta tällä kierroksella hikoiluttaa, koska laskettu aika osuu keskelle työisin kuuminta sesonkia. Työisi on löytänyt maailmasta juuri itsensä kokoisen markkinaraon, mutta asian kääntöpuolena on se, ettei tuuraajia ole. Ei edes silloin, kun vaimon ympärysmitta on täysi. ”Mulle kävis synnytys tänä viikonloppuna tai seuraavan kerran viikon päästä”, työisi toteaa, kun raskaus on jo yliajalla. Nauran, kunnes tajuan, että työisi on puoliksi tosissaan. Olemme yhdessä sopineet mitkä keikat tehdään, joten ei auta kuin sopeutua.

Kun perheeseen syntyy kolmas lapsi, maailma ei pysähdy. Niinpä synnytyksen käynnistymisestä huolimatta toimin autokuskina, supistelen jalkapallokentän laidalla, puhaltelen yölla sängyssä ja aamulla ostosteeveen ääressä. Synnytystukihenkilönäni on sähkövirralla kipuaistimuksia häiritsevä TENS, joka on elektrodilätkillä kiinni alaselässäni. Kun supistaa, painan laukaisimen nappia, ja annan sähkön virrata niin, että nuppi tutisee.

Herään muutaman tunnin yöunien jälkeen. Työisin keikka kestää ainakin ilta viiteen, joten sitä ennen ei sovi synnyttää. Viestittelen, että täällä kaikki hyvin, rauhassa vaan! Yritän lykätä sairaalaan lähtöä ainakin niin kauan, että ehdin vastaanottaa esikoisen koulusta. Kotiin tultuaan esikoinen syö ruispalat ja katselee tarkkaavaisesti kuinka keräilen tavaroitani. Yritän olla niin kuin ei mitään, mutta ilmeisesti epäonnistun, sen verran monet heipat, halaukset ja suukot saan. "Hyvää matkaa", toivottaa pikkumies ja minä pidättelen kyyneleitä autoon asti. Pelottaa, koska kaikilta matkoilta ei palata.

Lapsen synnyttäminen on melkein yhtä intiimiä puuhaa kuin sen tekeminen, joten mieluummin hyppään rattiin kuin soitan hätiin jonkun appiukontapaisen. Matka sairaalaan kestää kaksi supistuksen väliä. Tottakai juuri kaupungin kapeimman sillan kohdalla tulee jättimäinen supistus. Sen ainoan kerran, kun haluaisin väistää tien sivuun hengittelemään, on meikäläisen etuajo-oikeus. Kaiken huipuksi puskurin eteen kaartaa papparainen Eslallaan. Tekee mieli painaa kaasua.
Sairaalaan pääseminen tuntuu erävoitolta. Saavun synnytysvastaanotolle reppu selässä ja selkä hiessä. Supistaaaaaaa…. Vastaanottotiskillä ei ole ketään. Kierrän odotustilassa kehää ja puhaltelen. Sohvalla istuskelee mies, joka ulkonäön perustella voisi olla Lähi-idästä lähtöisin. En tiedä miten päin olisin, kun tajuan miltä näytän: Selässäni on iso musta reppu, repusta tulee johto, ja johdon päässä oleva laukaisin on kädessäni. Tekee mieli selittää! Tai edes vitsailla. Näin muukalaisvihaisena aikana ei ole varmaa ymmärtäisikö ventovieras huumorini luottamuksen osoituksena, joten pidän mölyt mahassa ja hihittelen seinään päin. Saan mieheltä ymmärtäväisen hymyn.
Ystävällinen kätilö ottaa minut vastaan ja vie käyrien kautta tarkkailuhuoneen. Saan kipupiikin. Sen voimin pystyn makoilemaan muutaman tunnin. Jossain vaiheessa kipu kasvaa niin suureksi, että toivon lisää lääkettä. Ihmettelen yhtäkkiä alkaneita vilunväreitä, joihin minulle ei tarjota peittoa kummempaa. Pöydällä on kuumemittari, joten alan oma-aloitteisesti mittailla lämpöjä.  36.6, 37.1, 37.4, 38.1 ja niin edelleen. Ei aikaakaan, kun jo tärisen horkassa ja olo on ihan hirveä. Vihdoin kätilö tilaa labrat ja tulee laittamaan  uudestaan käyrille.
Kun työisi viimein saapuu pelipaikalle, synnytys on hyvässä vauhdissa, ja rouvalla holtti pois. Huudan supistukset ja nyyhkytän niiden välit. Isi on hiukan hämmentynyt siitä, että nyt onkin tosi kyseessä. Olisin tietysti voinut varoittaa. Osastolla on menossa vuoronvaihto, eikä henkilökuntaa näy. Kivuista huolimatta tilanne ei ole edennyt kunnolla, ja synnytys alkaa muistuttaa katastrofaalista hätäsektioon päättynyttä esikoisen synnytystä. Ehkä siksi paniikki saa vallan. Viimeistään siinä kohtaa, kun tulehdusarvojen todetaan nousseen ja sektion uhka lävähtää päälle, tunnen olevani mennyttä naista.
Pääsemme saliin. Vauvan sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeat ja omat verenpaineet sukeltavat. Ilokaasusta ei ole taaskaan mitään hyötyä. Sanovat, että huutaminen ei auta, mutta huudan naamariin, ja se hitto vie auttaa! Paniikkitärinä sen sijaan ei ole avuksi, kun pitäisi osua neulalla selkäytimeen. Selässä rutisee ja minä puristan kätilöopiskelijan kättä kyynelten ja rään sekoituksen valuessa sitä pitkin. Kyllä on kaunis tapahtuma tämä synnytys, ei voi mitään. Työisi katsoo silmiin sillä lailla, että tuntuu. Ei halveksi heikkoutta eikä epäile voimaa. Se auttaa.
Epiduraali vie kivun, mutta tuo tilalle kamalan kutinan. Yritän saada paniikin ja tärinän laantumaan käymällä läpi kaikki mahdolliset keskittymisharjoitukset. Vauvan sykkeet huitelevat välillä jo yli kahden sadan. Veitsen uhka leijuu edelleen ilmassa. Aika kuluu. Sitten yhtäkkiä paniikki loppuu kuin seinään. Kokeilen ajatella  ikäviä, mutta paniikki ei palaa. Ehkä joku rukoilee. 

Synnytys kestää ja kestää. Onneksi  kutina helpottaa sen verran, että pystyn juttelemaan ja nauramaankin. Yhteinen nauru on parisuhteemme liima, ja se tuntuu pitävän kasassa tätäkin synnytystä. Urakkaa on takana melkein kaksikymmentä tuntia, kun saan luvan ponnistaa. Lapsi tulee napanuora kaulan ympärillä ja käsi viittausasennossa (työkaverit sanovat, että niin ne opettajien lapset). Yksitoista minuuttia tuntuu pitkältä. Onneksi käy kuten ennenkin. 19.5.2016 klo 03:51 luulen, että ollaan ihan alkutekijöissä, kun poika syntyy. Tuuletan kuin voittaja. Onnekseni en näe sinistä neljän pisteen lasta. Työisi pitää naaman peruslukemilla, kun kätilöt lähtevät ”vähän virvoittelemaan” vastasyntynyttä. Viereisestä huoneesta kuuluu parkaisu. Makoilen tyytyväisenä, enkä tajua lukea helpotusta kenenkään kasvoilta. Vauva on niin ihana, että en kestä! Näyttää ihan nimeltään, tuumaa isi. Katsomme vuoroin toisiamme ja vuoroin vastasyntynyttä. Ilman toisiamme meillä ei olisi tätä hetkeä eikä tätä lasta. Pieneen hetkeen mahtuu koko maailma.
Aamupala synnytyssalissa maistuu mahtavalta. Suihkun jälkeen oma olo on virkeä, mutta isi näyttää nuupahtaneen nojatuoliin vauva sylissä. Ottakoon tirsat, sillä kohta yrittäjän pitää taas yrittää. Ei sitä rintamaidolla ihan koko perhettä elätetä. Keikkapaikalla työisiä odottaa kukkapuska, joka laitetaan miehekkäästi limsapullomaljakkoon. Myöhemmin samana päivänä työisi nukahtaa kesken puhelun. Mutta vauva on ihana, ja me saadaan viedä se kotiin!

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

- Hanna
Siellä lepää.

Man cave-maljakko.


Kannatti. Taas.