torstai 8. joulukuuta 2011

Riskitöntä joulua!

Joulu kuuluu niihin pyhiin, jolloin kannattaa pelata varman päälle. Tämä kirjoitus vinkkeineen on omistettu kaikille riskinottokyvyttömille joulunviettäjille.

Että tarjoilut eivät menisi pipariksi…

Joulu ja syöminen ovat erottamattomat ystävykset. Helpoin tapa pilata joulu on torpedoida joulupöydän antimet. Tarjoilujen kanssa kannattaa olla tarkkana, ja siksi ensimmäinen vinkkini liittyykin juuri niihin. Nimittäin: Joulun varmimmat reseptit löytyvät Ruokapirkka-lehdestä, siitä K-kauppojen ilmaisesta lärpäkkeestä. Jos tottelee Pirkkaa, ei munaa keittiössä. Reseptit ovat niin yksinkertaisia ja selkeitä, että jopa minä onnistun niillä. Kaikesta päätellen jossain suomalaisella syrjäseudulla on Keskon koelaboratorio, jossa rotat hikoilevat kokinhatut päässä ja testaavat ohjeiden toimivuuden.

Ruokapirkassa parasta on se, että lehteä ei voi unohtaa kotiin. Paikallisessa automarketissa lehtiteline nököttää kaupan sisääntuloporttien läheisyydessä, ja kauppaan kahta kättä heilutellen tuleva asiakas voi käyttää lehden reseptejä ostoslistana. Ja juuri ostoslistat ovat keittiössä onnistumisen avain. Tulee mieleen eräskin kerta, kun lähdin kauppaan hakemaan ainekset Banoffeen pikaversioon (arvaattekin varmaan kotoisamman nimityksen tuotokselle). Banoffeehen tarvitaan digestivekeksejä, vispikermaa, sitruunamehua, kinuskikastiketta, voita, banaaneja ja kaakaojauhetta.  Kotona huomasin, että olin unohtanut ostaa digestivekeksit, vispikerman, sitruunat, kinuskikastikkeen ja voin. En valmistanut kaakaobanaaneja vaan lähdin uudelle ostoskierrokselle.

Vaivannäkö aineksien hankinnassa kannattaa, koska se mahdollistaa ohjeiden orjallisen noudattamisen. Enää en ala sikkesumaroimaan lisäämällä tai poistamalla raaka-aineita, vaikka joskus ohjeet tuntuvatkin hulluilta. Esimerkiksi lettutaikinaan laitan uskollisesti sokeria ja suolaa, vaikka oman logiikkani mukaan suola ja sokeri kumoavat toistensa voimavaikutuksen. Ruokapirkassakin on eritasoisia reseptejä. Itse suosin ohjeita, joissa lukee mahdollisimman monta kertaa "sekoita". Vältän ohjeita, jotka sisältävät sanan liivate.  Unohdan myös ohjeet, joissa laitetaan jotain yöksi jääkaappiin, koska elämä on lyhyt ja koska innostus on takuulla laantunut seuraavaan päivään mennessä.

Että lahjansaajat olisivat pähkinöinä…

Seuraava vinkkini liittyy lahjoihin tai tarkemmin ajateltuna paketointiin. Pomminvarman paketoinnin salaisuus on lahjapussit. Lahjoja on ihana ostaa, mutta niiden paketoiminen on sitten onnetonta puuhaa. Itse olen liian kärsimätön ja kiireinen askartelemaan hienoja paketteja, joten suosin lahjapusseja. Joskus sujautan jopa silkkipaperia lahjapussin sisälle ja olo on tosi chic. Lahjapussien ostossa keskeisintä on olla katsomatta hintoja, koska loppusummaa ynnäillessä saattaa tulla äkkikuolema. Kuten minulle eilen. Onko lahja halpa vai lahjapussi kallis, jos ne maksavat yhtä paljon? Kas siinäpä kysymys. No kuitenkin. Tänä jouluna päädyin ostamaan lahjapaperia, mikä osoittautui tietenkin virheeksi. Ruttuinen ja teipikäs lahja on sympaattinen ainoastaan silloin, kun sen tekijä on alle kouluikäinen tai mies. Sanotaan, että ajatus on tärkein, mutta joskus sitä jää miettimään mikä ajatus siitä rekanallejääneennäköisestä askartelusta oikein huokuu? Se, että lahjan antaja yritti ilahduttaa, vai se, että lahjan antaja ei välitä saajasta viittä kessuakaan?  Paketeistani tuli niin rumia, että päätin olla kirjoittamatta lahjan antajan nimeä. Arvaavat kyllä.

Jos siis haluaa onnistua paketoinnissa, kannattaa ostaa lahjapusseja.

Että pyhät eivät jäisi tähdenlennoksi vain…

Joulunvietto on hyvä rakentaa perinteiden varaan mikäli haluaa pelata varman päälle. Perinteissä on parasta juuri niiden yllätyksettömyys. Perinteiden puuttuessa niitä voi myös luoda. Perheemme vakiokäytäntönä on jouluaamun sauna (tiedän, tosi originellia). Joulusaunassa punainen retroradio raikaa ja Tiimarin parin euron tontut sissivät paljaita saunojia. Saunan jälkeen syömme runsaan aamupalan laajennetun perheen voimin. 

Viime jouluna halusin aloittaa uuden perinteen ja sijoitin joitakin eurosia Willow Treen seimiasetelmaan Ajatuksena oli järjestää jokajouluinen spektaakkeli, jossa koristeet otetaan juhlallisesti esille ja samalla kerrotaan jälkipolvelle Jeesus-lapsesta. Mielikuvissani tuo hetki on rauhallinen, juhlallinen, jännittynyt ja ehkä hiukan salaperäinenkin.  Vielä tänä vuonna toimitus ei sujunut odotetulla tavalla. Kaiken edellämainitun sijasta tunnelma oli hiukan kireä ja jokseenkin meluinen. Hahmojen asettelu huipentui koristeiden styroksilaatikon osittaiseen teurastukseen - käytännön toteutusta pitää siis vielä hioa ensi vuotta varten. Seimisetti on kuitenkin osoittautunut tarpeelliseksi hankinnaksi. Olimme eilen koko perheellä asuinalueemme perhepäivähoitajien järjestämässä joulutempauksessa, jossa kiersimme metsässä jouluaiheisilla rasteilla. Yhdellä rastilla oli seimiasetelma, oikein enkelit ja kaikki. Kolmivuotiaamme mielestä seimessä makasi apina...

Että koti ei palaisi poroiksi…

Riskittömään joulunviettoon kuuluu paloturvallisuudesta huolehtiminen. Itse olen saanut kuluneella viikolla kaksi kouriintuntuvaa muistutusta siitä miten helposti asiat voivat luisua väärille raiteille. Ja miten pilkka saattaa joskus sattua omaan nilkkaan.
Ensimmäinen ohops-tilanne sattui pari päivää sitten. Päivitin Facebook-statustani seuraavalla tavalla:  Nyt pitää varmaan lyödä läppärin kansi kiinni, että en vaan ole sellainen kuuluisa nettiäiti. Kyllä ennen vanhaan kaikki oli paremmin kun perheenäiditkin katseli vaan telkkaria!”  Samoihin aikoihin 3-vuotiaamme istui ruokapöydän alla (keinokuitumatolla) ja yritti saada tulitikkua syttymään. Tosiaan kannatti lopettaa viisastelu ja katsoa vähän mitä ne kohdun hedelmät oikein puuhailevat.
Toisen muistutuksen tulella leikkimisen vaarallisuudesta sain eilen, kun mieheni ja appiukkoni latasivat takkaan puita makkaranpaistotarkoituksessa. Muuten hyvä, paitsi että oli  pari muuttujaa matkassa. Olin sisustuslehtien innoittamana polttanut takassa kynttilöitä. Olosuhteista johtuen kynttilät vähän riehaantuivat sillä seurauksella, että talia valui hiukan sinne takan alempiinkin kerroksiin. Takkaa sytyttäessä roihu oli melkoinen ja lieskat levisivät kirjaimellisesti koko takkaan. Pitkä tarina lyhyesti: tarvittiin palokunta ja pari hiilidioksidipulloa sammutuspuuhiin. Tai kuten esikoinen asian ilmaisi: "Isi ja pappa paistoi makkaraa, ja sitten tuli sellainen tilanne." Todellakin. 
Ken haluaa pelata varman päälle, huolehtikoon paloturvallisuudesta. 

                    Makkaranpaisto gone bad. Mieheni tallensi tilanteen.
 
Riskitöntä joulua vaan kaikille,
Hanna
Ps. Yksi tuhannen taalan vinkki tuli vielä mieleen! Jouluroskien keskeltä kannattaa pelastaa yksi sopivankokoinen pahvilaatikko. Kun joulu on lusittu, laatikon voi leikata levyiksi, ja levyjen ympärille voi kääriä kilometrinpituiset jouluvalot siisteille kerille. Tästä vinkistä kiitätte minua vuoden päästä.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Pitää kiinni ja päästää irti

Vaikeinta äitiydessä on oppia pitämään kiinni ja päästämään irti. Pitämään kiinni siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta viedä oman sydämen alla kasvanutta. Ja silloin kun näin kuitenkin tapahtuu; päästämään irti siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

On opittava, että on joitakin ovia, joita ei voi avata. Ja että kuitenkin maailmassa on pelkkiä äitien lapsia, joista sairaala ei omista ainoatakaan.

On opittava pitämään kiinni siitä minkä sydämessä tietää oikeaksi, ja päästettävä irti järjen äänestä, joka on aina samaa mieltä niiden muiden kanssa.

On opittava puristamaan hellästi ja itkemään hiljaa pystyäkseen aamulla vakuuttamaan, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin.

On kannettava vastuu ja kuljettava eteenpäin. On lakattava vilkuilemasta olan yli vapaaehtoisten varalta.

On hylättävä itsesyytökset ja vaalittava myötätuntoa omaa itseään kohtaan.

Vaikeinta äitiydessä on pitää kiinni ja päästää irti. Toiset oppivat sen vain vähän aikaisemmin kuin toiset.






perjantai 18. marraskuuta 2011

Miten kotiäiti pidetään järjissään? Vol 2

Se oli ihan tavallinen keskiviikkoaamu. Tepsuttelin aamuseitsemältä puoliunisena keittiöön, ja aloin tapani mukaan kerätä keittiön tasoille lentäneitä tunnistamattomia objekteja. Hiippailin ympäri keittiötä kuin mikäkin metsästäjä-keräilijä saaden saalikseni lähinnä kaikkea syötäväksi kelpaamatonta. Tämä on joka-aamuinen rutiinini, jonka suoritan saavuttaakseni optimaaliset olosuhteet aamuhetkelleni. Siivouksen lopuksi tallustelin roskiskaapille, tyhjensin saaliini pussiin ja työnsin oven kiinni. Mutta ovipa ei mennytkään kunnolla kiinni. Roskisvaunun matka pysähtyi kaksi senttiä liian aikaisin takapuomin osuessa epämääräiseen putki- ja johtorykelmään. Ovi jäi raolleen - niin kuin se oli tehnyt ainakin viimeiset 365 päivää. Ja sitten se tapahtui.

Massiivinen päänsisäinen räjähdys nimittäin.

Kävelin suorinta tietä ulko-ovesta pihalle sukat maata viistäen. Mielessäni oli vain yksi ajatus: saha. Tartuin varaston oven ripaan sellaisella tarmolla, että ripa oli jäädä käteen. Nappasin seinälle ripustetun sahan, kävelin takaisin keittiöön, kiskaisin roskisvaunun kiskoiltaan ja aloin sahata kuin mielipuolinen. Adrenaliini virtasi, saha kirskui ja palat irtoilivat - ainakin sen jälkeen kun olin hieman auttanut vasaralla.  Käsittelin painavaa kaappia niin kuin jonglööri pallojaan, kuin se olisi höyhenenkevyt. Näillä lihaksilla ne uskomattomien kertomusten äidit ovat nostelleet autoja lastensa päältä! Pikku juttu! Se oli oma Braveheart-hetkeni. Tuntui kun olisin laukannut Mel Gibsonin rinnalla pitkin kumpuilevaa maisemaa. Freeeedoooom!  Hetken aikaa maailmankaikkeus tuntui selkeämmältä paikalta: joihinkin elämää piinaaviin asioihin on sittenkin mahdollista vaikuttaa.    

Keskiviikkoaamun huuma on laskenut, mutta haluan hyödyntää arvokkaan oppimiskokemukseni  pysähtymällä miettimään mitä muuta sitä voisi itse tehdä parantaakseen omaa elämänlaatuaan. Siis roskisvaunun sahaamisen lisäksi. Blogiani seuranneet tietävät minun jakaneen neuvoja isille. Nyt on äitien vuoro. Minäpä kerron.

Ensimmäinen neuvo kuuluu seuraavalla tavalla: Odota vähemmän muilta ja enemmän itseltäsi. Pettyminen ei ole mitään sen kummempaa, kuin että saa jotain muuta kuin mitä odotti. Tulee mieleen lapsuuden joulut, ja tunne, joka valtasi koko kehon ja mielen, kun huomasi kuusen alla olevassa suuressa kovassa paketissa oman nimen.  Kuinka ihanaa oli nautiskellen avata ensin niitä toisia, pienempiä ja pehmeämpiä paketteja. Ohittaa hymyllä iänikuiset Sloggit ja muut semihyvät lahjat leikitellen ajatuksella suuren paketin sisällöstä.  Ehkä siellä on Barbien asuntoauto tai joku muu Mattel-uutuus? Joka tapauksessa varmasti jotain mitä on aina toivonut. Ja sitten avaa paketin, ja paketissa on luistimet. LUISTIMET! Ei luistimissa sinänsä mitään vikaa ole. Sitä vain odotti jotain muuta. Tämä pätee kaikkeen muuhunkin elämässä: kun ei laita niin hirveästi odotuksia muihin, on helpompi säilyttää tyytyväisyytensä elämään. (Tässä välissä en pysty vastustamaan kiusausta, joten neuvon vähän isiäkin. On paljon reilumpaa olla lupaamatta, kuin pettää lupaus. Jos vaimosi kysyy sinulta milloin tulet töistä kotiin, sano se aika jolloin tiedät tulevasi kotiin. Älä siis sano sitä aikaa jolloin sinä haluaisit tulla kotiin, tai aikaa jolloin tiedät, että sinun pitäisi tulla kotiin. Näin rauha pysyy maassa ja sopuli sialle antaa.)

Ohje numero kaksi: Ole neljänä-viitenä päivänä viikossa armoton itsellesi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Siivoa, käy kaupassa, vie lapset pihalle ja hoida hommasi kaikin puolin. Näin ollen voit olla tyytyväinen itseesi, ja levätä sitten hyvällä mielellä ne loput päivät. Muista myös lenkkeillä ja elää muutekin terveellisesti: Keksipaketin kyljessä on kaloritaulukko, joka kertoo yhden annoksen ravintoarvon. Minkään keksipaketin kyljessä ei lue, että jos syöt yhden keksin, on ihan sama jos tyhjäät saman tien koko paketin. Jos elät kurinalaisesti arjessa, pysyt paremmalla tuulella, ja pystyt sitten niinä loppuina päivinä paastoamaan liikunnasta ja nautiskelemaan herkuttelusta. Jos kuitenkin päädyt tyhjäämään koko keksipaketin, muista että se ei ole miehesi vika. Ei edes vaikka hän olisi ostanut paketin.

Sääntö numero kolme: Pyydä apua. Mummeilta, kummeilta ja tarpeen vaatiessa vaikka pummeilta. Itse tiedän olevani tarpeeksi väsynyt pyytämään apua, kun vauvaa nukuttaessa tulee nytkytettyä vaunuja niin, että olkapää on mennä sijoiltaan. Tunnistatko omat väsymerkkisi? Apua on myös muunlaista kuin lastenhoitoapua. Jos viemäri on tukossa, soita putkimies. Se maksaa, mutta toisaalta keksit illaksi varmaan parempaakin tekemistä, kuin hoitaa lapsia miehesi lepuuttaessa päätään allaskaapissa. Putkimies voi korjata putket, mutta hän ei voi hoitaa lapsiasi.

Sääntö numero neljä: Hyödynnä kaikki tarjoutuvat vapaat, vaikka saatatkin menettää sen ansiosta marttyyrikorttisi. Tiedän, että on pelottavaa suoda itselleen jotain todella hyvää, kun on tarpeeksi kauan siirtänyt omia tarpeitaan tuonnemmas. Se, että lähdet vaikka yksin elokuviin ei tarkoita, että muiden mielestä tämä kahden tunnin nautinto on käypä hinta kahden vuoden ahkeroinnistasi. Anna vapaudentunteen viedä. Ota se riski, että kerran irti päästettyäsi saatat haluta lisää. Todennäköisesti olet saanut itsesi jo niin mahtavaan kotityövireeseen, että selviydyt kyllä paluustasi arkeen. Itse kävin viime viikolla hieronnassa, ja voin kertoa, että se oli ihanaa. Muista, että virkistyt parhaiten tekemällä juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä haluat tehdä. Muista myös, että mikään ei ole elämässä ilmaista.  Saatat joutua jollain tavalla korvaamaan hurvitteluhetkesi, joten tee jotain, mistä todella kannattaa maksaa.

Sääntö numero viisi: Pidä mielesi siellä missä kehosikin on. Kun olet kotona, ole lastesi kanssa myös henkisesti. Katso silmiin, hymyile ja leiki myös niitä leikkejä joita inhoat. Kun kehosi poistuu kotoa, ota mielesi mukaan. Olisi tosi kurjaa, jos kehosi viettäisi hauskan illan ravintolassa, kuntosalilla tai kaupoissa kierrellen, etkä itse tietäisi siitä mitään.

Sääntö numero kuusi: Älä tukahduta tunteitasi, mutta hanki rakentava tapa purkaa niitä. Itse olen ainakin kilon laihempi tämän blogin takia, kun on muukin tapa käsitellä tunteita kuin syöminen. Jos et ole löytänyt itsellesi sopivaa tunteidenpurkukeinoa, näe vaivaa etsiäksesi sellainen. Älä tuhoa puolisoasi ilkeillä sanoilla vain siksi, että sinulla on paha olla. Lopeta piikittely. Muuten puolisosi alkaa muistuttaa riistoviljeltyä eroosion raiskaamaa kukkulaa, tai etelänavan jäätikköä, joka lohkeilee pala palalta mereen.  Älä tuhoa miestäsi, koska rakastat häntä JA tulet tarvitsemaan häntä vielä monta kertaa.

Sääntö numero seitsemän: Rakasta itseäsi ja luota itseesi.
Eeva Kilpeä siteeraten:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Terveisin,
Coffee Housessa vapaahetkeään viettänyt Hanna

lauantai 12. marraskuuta 2011

"Äiti, minä rakastan isiä"

Ehkä kerran vuodessa isänpäivänä voisi hetkeksi luopua valokeilasta ja siirtää sitä metrin verran vasemmalle: meidän perheen isään. Tarkoitan "meidän isällä" puolisoani Teemua, vaikka tiedän, että hän ei ole minun isäni. Joten se siitä. Isän vielä nukkuessa, kahvin poristessa ja suklaamoussekakun sulaessa (keittiön ainoat munat leikkivät jaloissa, joten kakku on haettu kaupasta) on hetki aikaa jakaa ajatuksia siitä, millainen mahtaisikaan olla maailma ilman meidän perheen isää ja muita hänen kaltaisiaan?

Maailma ilman isiä (monikkomuoto) olisi tyhjä ja kolkko paikka. Tyhjä siinä mielessä, että lapsen aikaansaamiseksi tarvitaan kaksi ihmistä, joista toisen on oltava isä-merkkinen. Kolkko siinä mielessä, että esimerkiksi synnytyssalissa kaikuisi ikävästi, ellei isä toimittaisi tuikitärkeää akustiikkalevyn tehtävää.

Maailma ilman isää olisi värittömämpi paikka. Vain isä osaa pukea lapsen siten, että näyttää kuin Huvikumpu olisi oksentanut. Eikä kukaan osaa lahjakkaammin kompensoida tätä maailmalle aiheuttamaansa värikylläisyyttä pukeutumalla erilaisiin  harmaan ja mustan sävyihin kuin isä.

Maailma ilman isää olisi toivottomampi paikka. Ilman isää lapsilla ei olisi ketään keneltä kysyä toista mielipidettä sen jälkeen kun äiti on sanonut EI. 

Maailma ilman isää olisi lohduttomampi paikka. Kukaan ei osaa taitavammin vakuuttaa, että ”autojen kanssa vahinkoja sattuu”, kuin isä. Tämä teesi on muuten testattu myös lapsuudenkodissani ja vieläpä kahteen kertaan. Sekä minä että siskoni olemme peruuttaneet omassa pihassa isän autolla äidin auton kylkeen. Varsinainen liikenneonnettomuus. No, kyllähän autoista toinen liikkui.

Maailma ilman isää olisi rakkaudettomampi paikka. Ja suukottomampi. 

Maailma ilman isää olisi kylmempi paikka. Mikään ei ole parempi tapa aloittaa aamua, kuin sujauttaa kylmät varpaat puolison peiton alle.

Maailma ilman isää olisi rauhattomampi paikka. Kukaan ei osaa ottaa kolmevuotiaan raivokohtausta vastaan yhtä suurella tyyneydellä kuin meidän perheen isä. Hänen rauhallisuutaan kadehtivat hevoskuiskaajat ja zen-mestaritkin. Jos katsoo oikein tarkasti, voi ehkä nähdä ripsien värähtävän, kun puolisoni luo pitkän ja rauhoittavan katseensa kolmivuotiaaseen. (Jos katsoo oikein todella tarkasti, voi nähdä minut siellä sivussa repimässä peliverkkareita.) 

Tätä ei sovi unohtaa: Maailma ilman isää olisi nolompi paikka. Vain puolisoni seurassa voin itkeä itseni uneen jonkun säälittävän pikkuasian takia ilman häpeilyä. Aamulla hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä herrasmiehenä palaa asiaan enää koskaan.

Maailma ilman isää olisi sähköjohdottomampi paikka.
Siitä en kyllä keksi mitään huonoa sanottavaa.

Niin kuin 3-vuotias kerran totesi minulle hennolla äänellä auton takapenkiltä:”Äiti, minä rakastan isiä”. Mitäpä siihen lisäämään.






´     Kuva kuvassa: Studio Street /Marko Koivuporras


Hyvää isänpäivää kaikille isille ja esi-isille toivottaen,

Hanna

lauantai 5. marraskuuta 2011

...But he had never said ameeeen!

Silmiini pisti Seinäjoen Sanomissa julkaistu nettikeskusteluun pohjautuva uutinen (5/10) ja siihen perustuva keskustelu (12/10), joka koski Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires-musikaalin mainontaa maitopurkkien kyljessä. Eräs perheenäiti kritisoi musikaalin mainontafoorumia lasten vampyyripelon nimessä. Juttu poiki mielipiteitä, joista erityisesti kaksi pistivät silmään: ”Aika niidenkin on oppia pelkäämään vai kuvitteletteko kasvattavanne lapsenne ilman pelkoa?” Toinen kommentti komppasi edellistä: ”---Kyllä ne pelot tulee ja jossakin, hyvä että kotona ja näin pienestä”.

Hetkinen, pidetäänpä pieni mietintätauko. Mistä poikii ajatus, että pienen lapsen on hyvä oppia pelkäämään? Ymmärrän, että lapsen pitää oppia pelkäämään avotulta (kuuma), mustaa jäätä (liukas) ja ranskanleipää (100 grammaa sisältää hiilihydraatteja 48,4g, josta sokeria on 1,2g). Mutta onko kaikki pelko hyvää?

Ollessaan aiheellinen, pelko suojelee ihmistä. On kuitenkin mahdollista pelätä täysin aiheetta. Niinkin paljon, että pelko hallitsee koko elämää. Aiheettomalla pelolla tarkoitan lapsen osalta juuri tällaisia vampyyripelkoja. Tai vaikkapa setäpelkoa. Tunnustan kerran eräällä erittäin surkealla hetkellä ottaneeni setäkortin esille. ”Jos et nyt tottele, niin setä tulee hakemaan.”  Se oli epätoivoisen äidin epätoivoinen ratkaisu. Tiskit unohtuvat pöydälle ja karkkipussikin voi teoriassa unohtua kaappiin, mutta tähän kuuluisaan setään meillä aina silloin tällöin palataan lapsen aloitteesta. Ei taida tulla presidentiltä kirjettä seuraavankaan äitienpäivän alla. (Ensi kerralla pidän turpani kiinni.)

Pelko tuntuu olevan monen aikuisen lempiemootio. Illalla ennen nukkumaanmenoa on mukava hakea pieniä vilunväristyksiä kello 22 jälkeisestä ohjelmatarjonnasta. Parisuhde paranee, kun vaimon on pakko silloin tällöin pyytää mies iltamenoiltaan ajoissa kotiin, että saa nukuttua. Yllättävästä kotiinkutsusta johtuen mies saa tuntea itsensä puoleensavetäväksi. Tai sankariksi - mikäli vaimo kertoo kotiinkutsun syyn. Molemmat vaihtoehdot kohottavat miehen itsetuntoa, mutta ensinnä mainittu on  parempi valinta silloin, kun on tullut keskeyttäneeksi jonkun todella legendaarisen illanvieton...

Joskus pelko päätyy huomaamatta myös uskontokasvatuksen keppihevoseksi.  Moni skarppi äiti osaa lukea lapsensa kasvoilta, että muumien mörkö on liikaa, mutta ei huomaa peittää lapsensa korvia, kun joku innokas maailmanlopullamässäilijä maalaa kuulijakunnan silmien eteen helvetin oikein perhekoossa. Itse etsisin lapsille leikkihuoneen siinä vaiheessa, kun eturivin kuulijat tarvitsevat suojalasit saarnaajan syljen torjuntaan. Silloin tietää jonkin jo vaativan työstämistä, jos avainnauhaa imeskelevällä, pimeään kotiin saapuvalla ekaluokkalaisella käy ensimmäisenä mielessä ylöstempaus. Lasten kanssa voi kyllä käsitellä erilaisia uskonnollisia kysymyksiä, mutta lopputulos on parempi mikäli keskustelua käydään lapsen kehitystaso huomioiden. Sääli on sekin, että osa vanhemmista sivuuttaa uskontokasvatuksen kokonaan siihen liittyvien lieveilmiöiden ja oman epävarmuutensa vuoksi.

Muuten. Maailmanlopusta salaa ahdistuneiden kristittyjen helpotukseksi laitan tähän väliin linkin, jonka kautta voi tutustua vähän erilaiseen eskatologiseen näkemykseen. Olen vuosi sitten kuullut sivuston ylläpitäjän puhuvan aiheesta. Ainakin minussa kyseinen näkemys vahvisti intuitiivista aavistustani: Se korkeampi, joka värkkäsi Afrikan savannit, auringonlaskun Himalajalla, Niagaran putoukset ja muut nätit paikat, ei voi millään odottaa niska kyttyrällä käsiä yhteen hieroen, että saisi tuikata tuleen koko paskan ja pistää tilalle jotain niin mielikuvituksetonta kuin kullasta tehdyn kaupungin.

Summa summarum: Kasvatuskeinona pelko on tehokas mutta ongelmallinen apulainen. Se ratkaisee ehkä yhden ongelman, mutta tuo kymmenen uutta tilalle. Välttäkäämme siis.




Pelotonta lauantaita toivotellen,

Hanna

lauantai 29. lokakuuta 2011

Miten kotiäiti pidetään järjissään?

Jostain syystä lauantaiaamun herääminen on aina viikon takkuisin. Tänäänkin herätessäni olin valmiiksi väsynyt, ja tunsin itseni vähintäänkin maailman kaltoinkohdelluimmaksi ihmiseksi. Jo pelkkä ajatus ruoanlaitosta ja siivoamisesta sai ämmävaihteen silmään. Todellinen harmoninen Kellogg´s cornflakes-herääminen uuteen aamuun (not).

Luulen tämän lauantaishokin olevan jäänne aikakaudelta ennen lapsia. Silloinhan viikonloppu tarkoitti lepoa ja työteliään viikon nollaamista. Oma elimistöni on siinä määrin tapojensa vanki, että se ei ole vieläkään tajunnut vapaapäivien poistuneen valikoimista. Mieleni taas on sen verran tyhmä, että odottaa joka viikko asian olevan toisin. Tämä lauantaiaamu poikkesi kaltaisistaan siinä, että minulla sattui olemaan kampaamoaika varattuna kymmeneksi. Värinvaikutusajalla oli hetki aikaa pohtia miten sitä voisi konkreettisesti parantaa kotiäitien tai pienten lasten äitien olosuhteita. Keksin aika monta kohtaa, ne ovat miehille.

Kotiäidin mielenterveyden ylläpitoon vaaditaan lopulta hyvin vähän. Vähän unta, vähän ruokaa ja vähän harrastuksia. Itse pidän merkittävänä elämänlaadun mittarina juuri ruokarauhaa. Siltä varalta, että joku kehityskelpoinen perheenisä lukee tätä, avaan asiaa hiukan. Ennen kuin ilta koittaa, kotiäiti on todennäköisesti viettänyt kahdeksan tuntia jalkojensa päällä. Hän on lyhyehköjen yöunien voimilla raivannut keskimäärin sata neliötä leluista, parantanut sairaita puhaltamalla, pessyt pari koneellista pyykkiä ja kilpaillut sormet verillä pikkuautoilla Dynacon tallipaikasta. Hän on tehnyt ainakin kolme kattausta, eikä ole siitä huolimatta istunut kertaakaan ruokapöytään. Työisin saapuessa kotiin koittaa hetki, jolloin kotiäiti on ainakin teoriassa lähimpänä suurta fantasiaansa: syödä ruoka lämpimänä kertaakaan tuolista nousematta.

Ruokarauhan ydin on tyytyväiset lapset. Jos siis kotiäiti haluaa syödä rauhassa, se tarkoittaa, että työisin on onnistuttava pitämään lapset hiljaa kymmenen minuuttia. Jos perheessä on vauva, häntä ei missään nimessä saa laittaa sitteriin. Mikäli vauva laitetaan sitteriin, ruoasta nauttimisen sijasta kotiäiti alkaa sääliä muusta perheestä erillään olevaa kuopusta, mikä taas estää ruoan laukaisemien hyvänolon signaalien pääsyn aivoihin. Se, että lapsi  iloisesti jokeltelee ja viihtyy itsekseen, ei ole mikään selitys. Kopiokoneen laulussa työskentelevän konttorirotan mielestä lapsen ääntely voi olla tervetullut ääni, mutta ruokapöydässä olevalle kotiäidille ääntely on vain tyyntä myrskyn edellä. Se on kuin puhelimen torkkuhälytys, joka alkaa viattomana piipityksenä ja pienen tauon jälkeen kasvaa korviavihlovaksi ja vaativaksi meteliksi, joka ei lopeta ennen kuin saa haluamansa. Äidin. Koska äiti tietää mitä tulee tapahtumaan, hän syö mielummin lapsi sylissä kuin ottaa sen riskin, että ruokailu keskeytyy juuri kun se on saavuttamassa kliimaksinsa. Kaukaa viisas työisi menee siis vaikka solmuun hämätäkseen jälkikasvua äidin ruokailun ajan. (Jos joku ameeba vielä miettii miksi äiti ei voi syödä lapsi sylissä, kokeilkoon itse. Harjoitella voi vaikka Korkeasaaren apinoilla.)

Ruokarauhan takaamisen lisäksi työisi tekee  hyvin, jos hän silloin tällöin keittää kotiäidille kahvit. Esimerkiksi lauantaiaamuisin. Kofeiiniruiske väsyaamuna voi olla koko perheen koko viikonlopun pelastus. Virtapiikki kun saattaa estää totaalisen sivuluisuun lähdön. Aina niin ei kuitenkaan käy ja silloin työisin tehtävä on ottaa raivo vastaan.  Raivo kannattaa ajatella myrskyävänä merenä, joka kohdataan aalto aallolta. Jos pidät suusi kiinni, et huku. Raivon vastaanottaminen helpottuu, jos ymmärrät, että raivo on kotiäidin itkua. Hän ei vaan osaa itkeä, tai hän ei ole vielä tarpeeksi väsynyt itkeäkseen. Raivotessaan kotiäiti ei tahdo pahaa sinulle, vaan hyvää itselleen. Kotiäidin raivotessa toimi siis kuten toimit silloin kun hän itkee vuolasta itkua.

Kotiäidin kannattaa antaa harrastaa. Ei kannata ihmetellä, jos hän haluaa harjoittaa kamppailulajeja, lihanleikkuuta tai tarkkuusammuntaa. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Ei myöskään kannata ihmetellä ylitsepursuavaa sisustusinnostusta: kotiäiti se vaan kaipailee kaunista ympärillensä peilikuvan petettyä aikoja sitten. Työisi tekee viisaasti, jos painostaa kotiäitiä silloin tällöin käyttämään rahaa myös omaan itseensä. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ehkä paras neuvo työisille tulee kuitenkin tässä: Hallitse ilmeesi, kun kotiäiti ilmoittaa tulevasta menostaan tai on juuri poistumassa menolleen. Sinulla on noin sekunnin sadasosa aikaa loihtia kasvoillesi ilme, jolla vakuutat kotiäidin siitä, että hänen lähtönsä on sinulle sataprosenttisen OK ja totally fine. Muuten ei hyvää seuraa. Tilanne on yhtä vakava kuin silloin, kun seurustelunne alkupuolella nainen kysyi mielipidettäsi koskien hänen uutta upeaa mekkoaan, etkä sinä keksinyt kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Työisi harjoitelkoon tasapainoa huokuvia ilmeitä peilin edessä H-hetkeä varten. Kotiäiti nimittäin on kehonkielen ammattilainen. Aistit virittyneinä hän tulkitsee lastensa ilmeitä, eleitä ja ääniä. Hän on todellakin kyvykäs lukemaan myös miehensä ajatuksia. Jos kotiäiti aistii, ettei hänen lähtönsä saa siunausta, hän lähtee huonolla mielellä. Silloin kaikkien osapuolien vaivannäkö valuu hukkaan.

Ja vielä: Työisinä teet hyvin, jos silloin tällöin hierot, silittelet tai rapsuttelet kotiäitiä. Onhan niin, että kotiäiti ansaitsee vähintäänkin saman kohtelun kuin naapurin koira. Koiraa voi rapsutella kuka vaan, mutta jos et sinä helli kotiäitiä, niin ei sitten kukaan.

Hartiahierontaa odotellessa,

Hanna

torstai 27. lokakuuta 2011

Kolmas mahdollisuus

Psykologit (kuten Dr Phil) sanovat, että nuoruus on ihmisen toinen psykologinen syntymä. Nuoruus on mahdollisuus paikata lapsuuden vinoutumia. Korjata vanhaa, rakentaa uutta ja sen sellaista. Olen pohtinut mitä ihmettä tekevät ne, jotka munasivat sen toisenkin mahdollisuuden? Olen  löytänyt vastauksen kaikille kaltaisilleni varjossa kasvaneille, jotka tarvitsevat kolmatta psykologista syntymää. Vastaus on suoraan edessäni ja se on Facebook.

Itse synnyin kolmannen kerran reilut kolme vuotta sitten, kun sosiaalisen median taianomainen maailma tuli elämääni.  Facebook on ikkuna ulkomaailmaan. On mahtavaa kytsiä mitä muut ihmiset tekevät ilman että tarvitse väijyä iltaisin  kenenkään puskissa. Parasta Facebookissa on kuitenkin se, että se on myös ikkuna sisään. Viimeinkin pieni ihminen tulee nähdyksi sellaisena kuin on! Tai sellaisena kuin haluaisi olla. Facebookissa kun nämä kaksi asiaa menevät ihanasti sekaisin. Naamakirjassa voi esitellä koko idealisoidun elämäntyylinsä: Mitä syö, miten asuu, mitä ostaa ja miten viettää vapaa-aikaa.  Tästä on kehitelty myös versio 2.0 meille, jotka haluavat elää lastensa kautta.

Facebook on armollinen, koska se auttaa unohtamaan. Seinälle voi kirjoitella kaikki mukamimmat tapahtumat ja näppärimmät verbaalikikkailut. Miten hoitavaa onkaan päästä vuosien jälkeen selaamaan omaa seinäänsä ja ihmettelemään miten mahtava tyyppi sitä onkaan. Ja ne kuvat! Profiilikuvaksi voi ladata vaikka kymmenen vuotta vanhan kuvan (tai jonkun muun missä ei näytä lihavalta), ja aikansa sitä tuijotettuaan alkaa itsekin uskoa näyttävänsä kuvan hahmolta.

Facebook-käyttäjiä on moneen junaan, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiäkin sekalaisessa käyttäjäkunnassa on havaittavissa. Itse jaottelen käyttäjät viiteen pääryhmään: lörppöihin, siveellisiin, vihjailijoihin, haamuihin ja spämmääjiin.

Lörpöt ovat sosiaalisen median kivijalka. He ovat itsesuojeluvaistottomista henkilöistä koostuva ryhmä, jonka sosiaalisen median käyttöaste on korkea, mutta itsesensuuri alhainen. He jakavat elämästään joka yksityiskohdan, eivätkä osaa hävetä sitä. Lörppöjä  paheksutaan, vaikka kaikessa avoimuudessaan he todellisuudessa ovat sosiaalisen median suola. Facebook ilman lörppöjä olisi kuin autiomaa ilman hiekkaa.
Lörpöllä on paljon kavereita ja hän on helpostilähestyttävä  tyyppi - niin kuin nyt kuka tahansa, joka on kertonut elämästään kaiken viidellesadalle lähimmälle ystävälleen. Lörppöyden kääntöpuoli on siinä, että alhaisesta itsesensuurista johtuen lörpön tulee silloin tällöin kustua omille kintuilleen.

Toinen selkeästi erottuva sosiaalisen median käyttäjäryhmä on siveellisten joukko. Siveellisiin kuuluva facebookkaaja päivittää silloin tällöin staustaan ja saattaapa riehaantuessaan ladata muutaman mobiilitiedostonkin. Siveellisen mielestä vähemmän on enemmän.  Silloinkin kun siveelliseltä lipsahtaa tekstiä statuskenttään, pysytään yleensä kaukana henkilökohtaisesta tasosta. Kouluttautunut siveellinen siteeraa mielellään tunnettuja henkilöitä ja kirjailijoita. Vähän tavallisempi siveellinen leipoo statuksissan sämpylöitä, odottaa perjantain tuloa ja korkeintaan harmittelee kesän loppumista. Hän osaa äärimmäisissäkin tunnetiloissa laimentaa ajatuksensa salonkikelpoisiksi statuspäivityksiksi. Siveellinen mielletään helposti ahkeraksi, tasapainoiseksi ja hyvän itsekurin omaavaksi henkilöiksi, koska hän pystyy pidättäytymään kaikenlaisista julkisista brutaaleista mielenilmauksista. Hän säilyttää salaperäisyytensä, mutta siveellisenä pysyttelemisen kääntöpuoli on siihen kytkeytyvä yksinäisyys. Siveellinen yrittää olla vaikeissakin tilanteissa reipas ja jää siksi vaille sympatiatykkäyksistä ja muista ilmaisista myötätunnonilmaisuista. Yksi asia täytyy vielä mainita: siveellinen ei todennäköisesti unohda onnitella sinua syntymäpäivänäsi.

Vihjailijat ovat siveellisten alalaji. Joskus nimittäin siveellinenkin tuntee vastustamatonta halua itsensä paljasteluun. Vihjailija eroaa tavallisesta siveellisestä siinä, että hän facebookkaa salakielellä. Käyttämällä salakieltä hän voi säilyttää cooliutensa ja samalla nauttia kiinnijäämisen pelon tuomasta jännityksestä.  Esimerkiksi raskaudestaan vihjailija ilmoittaa "salakielellä": kuten "<3 :-) ",  "VÄSYTTÄÄ" tai ”Oksettaa!!"  Vihjailijan päivityksiä rakastavat erityisesti muut vihjailijat, jotka vastaavat vihjailijan soidinhuutoihin tykkäyksin ja kommentein. Usein kommentit muodostuvat pelkistä hymyistä - sellaisista, joilla osoitetaan sisäpiiriin kuuluminen. Yleensä vihjailija rakastaa kiertoviestejä, ja on salaperäisesti kertomassa statuksessaan alkkariensa värin tai minkä tahansa muun yksityiskohdan hyvän asian, kuten eläinten viikon puolesta. Tavallisesti vihjailijan statuspäivitys on kuitenkin "Siis ette ikinä arvaa ;) ;)" tai muu vastaava. Vihjailijaksi voidaan luokitella myös sellainen henkilö, joka omasta mielestään kirjoittaa selvää suomea, mutta käytännössä kukaan ei ymmärrä hänen tajunnanvirtaansa. Mikäli hän on ammatiltaan tai luonteeltaan taiteilija, häntä pidetään älykkäänä. Muussa tapauksessa häntä pidetään hiukan omituisena.

Haamut ovat oma lukunsa sosiaalisessa mediassa. Suurin osa heistä on lupsakoita keski-iän ylittäneitä harmittomia satunnaiskäyttäjiä, jotka ovat unohtaneet salasanansa. Haamuihin lukeutuu myös joukko epävarmoja facebookkaajia, jotka eivät vielä ole keksineet miten hakukenttä eroaa statuspäivityskentästä, eivätkä siksi uskalla käyttää kumpaakaan. Haamuista viheliäisimpiä ovat kyylääjähaamut, jotka vierailevat Facebookissa usein mutta jälkiä jättämättä. Kyylääjähaamun olemassaoloa ei tiedosta, kunnes sitten eräänä päivänä törmää hänenlaiseensa kaupan kassajonossa. Jollain omasta mielestään viattomalla pikku kysymyksellä kyylääjähaamu paljastaa olevansa perillä jokaisesta elämäsi pienimmästäkin yksityiskohdasta. Kyyläjähaamun kohtaaminen on aina pelottava kokemus.

Spämmääjät taas koostuvat sekalaisesta joukosta facebookkaajia, jotka tykittävät etteeriin jatkuvalla syötöllä musiikkia, videopätkiä tai linkkejä omaa ideologiaansa tukeviin artikkeleihin.  Spämmääjät hyödyntävät tehokkaasti keltaisen lehdistön kohuotsikot. Spämmääjiksi lukeutuvat myös kaikki rinnakkaistodellisuudessa elävät Farmvillen tai Mafia Wars-pelin myötä elämänhalunsa menettäneet yksilöt.

Sellaista. Aloitin tämän postauksen kirjoittamalla kolmannesta syntymästä, ja nyt olisi varmaan oikeaoppista vetää ajatukset yhteen ja palata alun teemaan. En kuitenkaan keksi mitään järkevää lopetusta ja kellokin on paljon, joten lopetan tämän kirjoituksen juuri siten kuten äidinkielenopettajani Liisa Visti kielsi: THE END.

Päivitän, siis olen olemassa

Lörppö-Hanna

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Lue tämä ennen kuin nait yrittäjän


Yrittäjiin ja yrittämiseen liitetään paljon mielikuvia. Haluan nyt jakaa joitakin aiheeseen liittyviä näkökulmia toimittuani 28 vuotta yrittäjän lähiomaisena. Erityisesti kirjoitan kaikille niille rohkeamielisille, jotka harkitsevat vihkivaloja Yrittäjän kanssa. Alla oleva kirjoitus ei päde pseudoyrittäjiin, eli yrittäjiin jotka omaavat työntekijän sydämen ja haaveilevat jonkun muun maksamista hammaslääkärikäynneistä, liikuntaseteleistä ja muunlaisesta leikkirahasta. Mietitkö kumpaan joukkoon mielitiettysi kuuluu? Pseudoyrittäjän tunnistat siitä, että viisi minuuttia ennen virallisen työajan päättymistä hän on työhuoneensa ovella pikajuoksijan lähtöasentoon kumartuneena odottamassa summerin soimista. Pseudoyrittäjän suusta et kuule lauseita, jotka alkavat sanoilla ”Ajattelepa, jos kuule ostettais sellainen iso…” tai ”Mulla on sellainen visio, että viiden vuoden päästä…” Ja niin edelleen.

Mutta lähdetäänpä liikkeelle perusasioista ja otetaan tähän alkuun sellainen matematiikkajuttu. Yrittäjän puolisoksi pyrkivän on hyvä tietää, että kaikki yrittäjän kassaan kilahtava tulo ei ole niin kutsuttua käyttörahaa. Jos yrittäjä ostaa esimerkiksi vetoketoketjuja 10 000 eurolla ja myy sen jälkeen yhden valmistamansa takin kolmellakymmenellä eurolla, hän ei ole tällöin kolmeakymmentä euroa rikkaampi, vaan 9970 euroa köyhempi. Jos aiot rikkaisiin naimisiin, älä katso kassaan vaan kysy sen sijaan mitä jää viivan alle.

Sitten on ne kaikki aikamääreet. Yrittäjän vuorokaudessa on 24 tuntia, vaikka hän ei itse tiedostaisikaan asian laitaa. Usein Yrittäjä käyttääkin epämääräisiä aikaan liittyviä ilmauksia. Oman puolisoni lempiajanmääre on ”tunti pari”. Esimerkiksi ”Mun pitää vielä lähettää pari sähköpostia ja käydä matkahuollossa. Siinä menee tunti pari”. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen olen tajunnut, että kyseessä on sanajärjestysvirhe, ja oikeasti sanonta kääntyy muotoon ”pari tuntia”. Kun perhe istuu aterimet kädessä höyryävän karjalanpaistin äärellä isiä odotellen, näiden kahden ilmaisun välillä on ratkaiseva ero.

Yrittäjän kanssa erilaiset lomat ja juhla-ajat ovat luku sinänsä. Potentiaaliset vapaapäivät saattavat huveta huomaamatta… Otetaan nyt esimerkiksi joulu. Meillä joulun tulo realisoituu Yrittäjän osalta noin kaksi päivää ennen aattoa. ”No nyt mä keskityn tähän meidän perheen jouluun”. Eipä siinä muuta kuin adventtikynttilä palamaan molemmista päistä, että saadaan muu maailma kirittyä kiinni. Myös loma on suhteellinen käsite. Viikon talviloma tuppaa kutistumaan pitkään viikonloppuun eli perjantaivapaaseen. Asiaan on perin vaikea puuttua, koska Yrittäjällä on vaikeiden tilanteiden varalta ässä hihassaan: ”Jos mä en nyt hoida tätä hommaa, niin maanantaina/kesäloman jälkeen/ensi vuonna ei ole kenelläkään enää mitään töitä”. Puolison neuvotteluasemat ovat heikot, koska useimmiten asia on juuri kuten Yrittäjä sanoo. Usein Yrittäjä perustelee reipasta työtahtiaan vedoten johonkin tiettyyn ajanjaksoon, jonka jälkeen työtahti helpottaa. Tämä on bullshittiä, sillä oikeasti työtahti ei helpotu koskaan.

Yrittäjän puolisona joudut myös oppimaan sen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, etkä ole missään turvassa. Sanotaanko vaikka näin, että kymppiuutiset ovat horroria parhaimmillaan. Toisella puolella maapalloa Taotao saa hyppykupan, joka tarttuu juuri siihen eläintarhan työntekijään, joka asuu juuri siinä korttelissa, jonka asukkaat työskentelevät juuri siinä tehtaassa, joka valmistaa juuri ne vetoketjut, jotka  Yrittäjä juuri tilasi.  Tehdas suljetaan, vetoketjuista tehdään riisipussinsulkijoita, takit jäävät valmistamatta, rahat saamatta. Yrittäjä irtisanoo joukon työntekijöitä, ja on sen jälkeen sekä riistoporvari että sika. Ketuilla on luolansa ja työntekijöillä liittonsa, mutta yrittäjällä ei ole mihin päätänsä laskea.

Ehkä yksi asia on vielä mainittava. Monilla tuntuu olevan mielipide siitä, miten Yrittäjän yrityksen asiat pitäisi hoitaa. Jostain syystä näistä näkemyksistä halutaan kertoa juuri sinulle (vaikka et ole tehnyt mitään pahaa). Tiedättehän, kaikki olisi paljon paremmin, jos yritysjohto olisi kaiken muun sijasta keskittynyt järjestelemään kuulakärkikyniä värijärjestykseen.

Yrittäjän kanssa elämisessä on myös monia hyviä puolia. Silti olen sitä mieltä, että yritysjuttujen kuunteleminen menee työstä ja puolison pitäisi saada siitä palkkaa.

Yritteliästä päivää. Toivotaan, että lykästää!

Hanna


Busy busy! Yrittäjän kanssa naimisissa jo vuodesta 2005.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Waka-waka-ee-ee!

Oletko kyllästynyt hienoihin kuntosaleihin, avariin pukuhuoneisiin ja ylihintaisiin neonvärisiin trikooriepuihin? Minä en, mutta olen nyt kehittänyt teille muille kotiäideille uuden liikuntalajin, jolla voitte saada kadonneen uumanne takaisin! Minullahan sitä ei ole koskaan ollutkaan, enkä aio muuta teeskennellä toisin kuin eräät. Kehittelemäni treeni on yhdistelmä erilaisia suosittuja ryhmäliikuntamuotoja, mutta nämä harjoitukset voit tehdä ihan ilmaiseksi vaikka omassa ahtaassa ja sotkuisessa kodissasi. Parasta on se, että kukaan ei pääse alle 70 euron kuukausimaksulla tirkistelemään autotallin oven levyistä takapuoltasi.

Babycombat
Aloitetaan lämmittelystä. Babycombat on kiihkeätempoista lusikkaruokailua ja nyrkkeilyä yhdistelevä laji, joka takaa tuskanhien valumisen alta aikayksikön. Babycombat koostuu yksinkertaista lusikka kädessä tehtävistä liikkeistä, joiden tarkoitus on saattaa mahdollisimman paljon sosetta vastaparin suuhun. Peek-a-Boo on liike, jossa nyrkkeilijän kädet ovat hänen kasvojensa suojana ja vastustajaa kohti edetään ylävartaloa heiluttaen. Tyyli tarjoaa ylimääräistä suojaa kasvoille, ja sillä on helppo iskeä lusikka vastustajan suuhun oikeaa suoraa käyttäen. Kun vastustaja yrittää iskeä takaisin sylkemällä soseet päin naama, on aika tehdä duck and jab eli sukelluksenomainen väistöliike, jossa lopuksi niitataan lusikka suuhun vastustajaa lähinnä olevalla kädellä.

Toddlerpump
Kun lihakset ovat vetreinä, on aika siirtyä lihaskunto-osuuteen. Toddlerpump on lihaskestävyysharjoittelua, jossa käydään läpi kehon kaikki tärkeimmät lihakset uhmakohtauksen myötä levyksi pingottunutta taaperoa painona käyttäen. Erityistä toddlerpumpissa on se, että et voi etukäteen päättää kuinka raskaan harjoituksen haluat tehdä. Harjoitus jatkuu niin kauan kuin taaperossa uhmaa riittää. Silloin kun taaperon lunnasvaatimukset ovat kohtuuttomat (esimerkiksi kuten meillä ”kakka takaisin peppuun!”) saattaa mennä helposti tuntikin. Yhden tunnin aikana kertaat useaan otteeseen liikkeitä kuten askelkyykky, penkkipunnerrus, tukastaveto (taapero), hauiskääntö ja punnerrus ranskalaisella torilla.

Panicspinning
Verkkaisessa kotiäidin arjessa on toisinaan vaikea saada sykkeitä nousemaan rasvanpolttotasolle, maksimisykkeestä puhumattakaan. Panicspinningissä sykehuippu on taattu. Toimi seuraavalla tavalla: piilota autonavaimet laittamalla ne johonkin ”varmaan talteen”, josta ne ”varmasti löydät”. Sitten asetu mukavasti sohvalle viltin alle ja anna silmien painua kiinni. Ai niin, säädä ensin puhelimen äänet täysille ja herätyskello soimaan noin viisi minuuttia ennen lapsen päiväkerhon tai koulun loppumista. Kun sitten heräät julmettuun meteliin ja luulet kolmannen maailmansodan syttyneen, lupaan että kuolainen tyyny lentää kuin leppäkeihäs rynnätessäsi puolialastomana pyörävarastoon. Polje muotojesi edestä! Jos maailmankaikkeus on puolellasi, pihalla sataa kaatamalla. Jaksaa jaksaa!

Zumbates
Lopuksi LAITA VERHOT KIINNI. Pue yllesi verkkahousut sekä bikinien yläosa, laita Shakiran levy cd-soittimeen. Vetkuta takapuolellasi kahdeksikkoa niin vauhdikkaasti, että selluliittikin alkaa voida pahoin (zumba). Laula mukana ja taputa käsiäsi musiikin tahtiin. Miehesi nauraa sinulle niin, että häneltä on tulla pissa housuun. Sinultakin meinaa tulla, mutta eri syistä. Jännitä lantionpohjan lihakset tämän estämiseksi (pilates). Anna palaa, koska zumbateksessa ei ole olennaista miltä näytät. Pääasia on, että kaikilla on kivaa!

Ei muuta kuin Waka-waka-ee-ee!!

Hanna

torstai 1. syyskuuta 2011

Enkeleitä, onko heitä?

Jos tavallisen keski-ikäisen suomalaisen uskonnollinen sielunmaisema pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi  lapsuudesta tuttu harras enkelitaulu.  Kuvassa kaunis valkosiipinen enkeli saattelee kahta lasta pitkin kuohuvan kosken ylle kaartuvaa rikkinäistä siltaa.

Enkelit näyttävät olevan kovassa noususuhdanteessa uskonnollisilla markkinoilla. Nuo kauniit eteeriset hahmot liihottelevat paikalle liehuvissa luomuksissaan aina kun luonnon vaarat uhmaavat tai hellan levy on unohtunut päälle. Käteviä, sanon minä. Enkelit ovat myös ihania, koska ne eivät vaadi oikeudenmukaisuutta eivätkä mitään muutakaan. Mikäs on sen mukavampaa kuin ikävistä moraalisista velvoitteista vapaa uskonnollisuus? Viimeinkin on mahdollista sekä syödä kakku että säilyttää se.

Enkeleillä on muutakin käyttöä kuin toimia kodin hyvinä haltioina. Enkelikuoro toimii myös ilman selkeää uskonnollista identiteettiä kuolleiden sielujen kaatopaikkana: ”Hän on nyt enkelinä ja suojelee meitä tuolla”. Eikä niin suurta rikollista, etteikö enkeliksi yltäisi: ”Hän on nyt taivaassa ja ryöstelee siellä pankkeja.” Samaan enkelikuoroon sijoitetaan nykyään myös lemmikkejä. Eläinten oikeuksien aikakaudella Mustillakin on oikeus siipiin.

Pysähtyykö kukaan koskaan pohtimaan, että mitkä ihmeen enkelit? Kenen tallissa ne oikein lentelevät? Ovatko siipiveikot kenties islaminuskossa esiintyviä henkiolentoja eli jinnejä, kristinuskon Jumalan viestintuojia vai Märtha Louisen enkelikoulun maskotteja? Ehkä yksi enkeleiden suosion salaisuus piileekin siinä, että ne ovat uskontorajat ylittävä ilmiö. Risti, puolikuu tai Daavidin tähti voivat olla liian provosoivia, mutta kukapa enkelistä suuttuisi. Monikulttuurisessa maassa kannattaakin aina pitää pari enkelikorttia kaapissa. Mikäli ei ole varma kortitettavan henkilön uskonnollisuudesta, enkeli on varma valinta - ei mene keulimiseksi, mutta saadaan toivotuksiin hieman taivaallista väreilyä.
Klassisessa kristinuskossa enkeleillä on kyllä oma paikkansa (eikä minulla ole mitään sitä vastaan). Enkeleitä ei kuitenkaan palvota, eivätkä ne Raamatun kuvausten mukaan ole edesmenneitä meikäläisiä. Kristinuskon mukaan taivaassa ei kuoleman jälkeen ole luvassa lentoharjoittelua, mutta kylläkin muuta mukavaa puuhastelua kaverien kanssa.

Suomen kansan keskuudessa enkeliusko lienee jonkinlaista New agella laimennettua kristinuskoa. Mielenkiintoista on se, että tämä jokseenkin hataralla pohjalla oleva enkeliuskonnollisuus tuntuu tyydyttävän niitä henkilöitä, jotka ovat hylänneet klassisen kristinuskon älyllisesti kestämättömänä todellisuudenselityksenä. Oli miten oli, enkeleihin langenneiden kannattaa varautua siihen, että vielä jonain päivänä perheen leikki-ikäinen (tai teini-ikäinen) saattaa laittaa vanhempansa selkä seinää vasten ja alkaa penätä jonkinlaista kehyskertomusta enkelitarinoille.

Niin kuin vauvamuskarissa kolme vuotta sitten lauleltiin: "Enkelin siipien havinaa, ja iloa, onnea syvää". Toista säkeistöä ei koskaan laulettu...

Hanna

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Gospelkiroilua

Seurakuntapiireissä taidetaan brändääminen. Koska ei ole täysin varmaa onko gospel riittävän puoleensavetävä paketti kelvatakseen kaikille kansoille, olemme me kekseliäät seurakunta-aktiivit lanseeranneet erilaisia gospelmuotoisia toimintoja. Maailman gospeloiminen on helppoa! Otetaan mikä tahansa itselle tärkeä harrastus ja liitetään siihen gospel-etuliite. Suomessa voi esimerkiksi harrastaa gospelmoottoripyöräilyä ja gospeljumppaa. Meidän seinäjokelaisten omilla Kansanlähetyspäivillä gospelkeilattiin ja vieläpä suomenmestaruudesta. Tässäpä vinkki kaikille kunnianhimoisille: Jos et pääse lajisi huipulle, voit tehdä siitä gospelversion. Saatat piankin voittaa lajisi gospelsuomenmestaruuden (GSM).

Perheenäitinä olen päättänyt osallistua kökkään lanseeraamalla gospelkiroilun®. Nimittäin, kun oikein ottaa päähän, sanon ruman sanan. Heti perään on tunnustettava, että en ole asiasta ylpeä. Kyseisen tabun käsitteleminen vaatii kuitenkin ulostulon kaapista, joten tässä minä olen! Uskallan avat suuni, koska niilläkin kristityillä, jotka eivät kiroile, on helman alla piilossa joku rakkaudella vaalittu kivittämiseni estävä synti. Suosittuja helmasyntejä sisäpiireissä ovat esimerkiksi gospelanteeksiantamattomuus, gospelmässäily ja gospeljuoruilu eli ”esirukouspyyntöjen” välittäminen.

Mihin kiroilua sitten tarvitaan? Puolisoni (joka on ehdottomasti Suomen kiroiluvastaisin ihminen) kyselee usein auttaako kiroileminen todella? Kysymyksellään hän osuu suoraan ongelman ytimeen. Nimittäin kyllä auttaa! Sopivassa tilanteessa kiroileminen antaa tilapäistä helpotusta, mikä tekee kiroilemisesta erityisen koukuttavaa. Kyllä siinä saattaa muutaman ärräpään joutua päästämään, kun kesken rentouttavimman uimahallivierailun hallivalvoja tulee ilmoittamaan, että nyt pitäisi käydä kotona päästämässä lukittujen ovien takana kyhjöttävät perheenjäsenet takaisin sisälle. Takuuvarmasti suustani olisi päässyt painokelvotonta materiaalia, mikäli olisin ollut puolisoni Björn Borgeissa miettimässä lähdenkö hiipparoimaan naapurista kuuluvaa ruohonleikkurin ääntä kohden boxereissa vai pihalta löytyvässä pressussa. Toki kehon paljaita kohtia olisi voinut peittää vauvalla ja antaa taaperon vaipassa haisevan tavaran harhauttaa muita aisteja. Kerrankin roolit menivät näin päin! Yleensä minä olen se, jolle sattuu ja tapahtuu. 

Takaisin asiaan. Kolmivuotias esikoiseni on varsin oppivaisessa iässä, joten äidin on korkea aika siivota suunsa. Lapsi oppikoon rumat sanansa hiekkalaatikolta ja itse voin sitten puhtaana yksilönä siunailla naapurin vapaiden kanojen munia. Täyteen kiroilemattomuuteen tuskin pääsee kertaheitolla ja avuksi tarvitaankin muutamia siirtymäsanoja. Gospelkirosanoja siis. Tällä hetkellä yleisesti suosittuja gospelkirosanoja ovat esimerkiksi hittolainen, venäjä ja uusimpana vehje. Kaikkiin on mahdollista lisätä voi-etuliite. Mitään edellä mainituista en kuitenkaan haluaisi kuulla lapseni hihkaisevan ehtoollisen asetussanojen välissä, mutta jostain on aloitettava.

 Paskasta aion luopua. Sana luetaan Etelä-Pohjanmaalla tavallisten sanojen joukkoon, mutta etelässä ja erityisesti ulkomailla paskalla on huono klangi. Ketuttaa on yksi suosituimmista gospelverbeistäni. Joitakin hauskimpia ilmaisuja on mahdollista sovittaa verbin avulla gospelkorville sopiviksi. Tällaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi ”Ketuttaa kuin liito-oravaa hakkuualueen laidalla” tai ”Ketuttaa niin kuin oravaa, jolla on hampaat poikki ja käpy jäässä”. Kyseiset ilmaisut olen poiminut facebook-kaverini statuksista, joten kiitos sinulle jos luet tämän ja tunnistat itsesi! (Nauroin itseni pöydän alle, mutta en todennäköisesti painanut tykkää-nappulaa, koska eihän se olisi ollut sopivaa!!)

Matkalla puhtaaseen suuhun tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja kypsempiä itseilmaisukeinoja. Mikäli olet kuitenkin käyttänyt gospelkirosanoja kävelysauvoina kohti terveempää tulevaisuutta, voit halutessasi jakaa ne alla olevassa kommenttiboksissa.

Terveisin, Hanna

Ps. Yleensä toista käskyä ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä” pidetään ainoastaan kiroilemattomuusteesinä. Muistaakseni olen jostain sollamolaisesta tekstistä käsin ymmärtänyt, että alun perin käskyllä viitattiin oikeudenkäynnilliseen tilanteeseen.  Todistaja pystyi Jumalan nimeen vedoten saattaa toisen ihmisen syylliseksi rikoksesta, myös ilman muita todisteita. Näin ollen Jumalan nimen väärinkäyttö saattoi maksaa jollekulle syyttömälle kovat rangaistukset. Mutta myönnetään, kiroileminen on silti typerää.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Elämää sillipurkissa (osa 2)

Perjantai 22.7.2011

Pohjalukemat: Vahingosta viisastuneena pakkaamme auton valmiiksi jo edellisenä iltana ja lähdemme leppoisissa tunnelmissa ajelemaan kohti pääkaupunkiseutua. Kaikki sujuu hyvin aina Parkanon Shellille asti, kunnes Teemu lausuu kuuluisat viimeiset sanansa – lähes viimeiset ennen Helsinkiä. Matka on piiiiiitkä ja kuoppainen. Tarkalleen ottaen 267,5 kilometriä pitkä ja kuoppainen.  Pysähdymme ulkoiluttamaan esikoista Ideaparkin HopLopissa. Onneksi matkan aikana ei tapahdu mitään hauskaa, joka tuhoaisi hyvän behavioristisesti motivoituneen mielenilmaisuni. Tarkoitus on varmistaa, ettei samaa keskustelua tarvitse käydä enää ikinä uudelleen. Oppi ne Pavlovin koiratkin. Haukahdan ja annan tassua vasta Rastilan leirintäalueella, jonne emme pääse majoittumaan edelleenkään. Nyt uskomme sen.

Huippulukemat: Kreikan matka jäi suunnitelmista huolimatta varaamatta, mutta ei se mitään! Vuosaaren rannasta löytyy ystävä vuosien takaa, kuuma ja kostea meri-ilma sekä kreikkalainen ravintola terasseineen, aurinkovarjoineen ja musiikkeineen. Ihan kuin ulkomailla! Olen varma, että ravintolan perältä olisi löytynyt pieni likainen vessa, jossa pissa haisee ja vessapaperista on muisto vain jäljellä. Edes suomalaiselta työntekijältä tilaamisesta ei meinaa tulla mitään.  Tiskillä yritämme pidätellä naurua ja vääntää tilausta rautalangasta: kak-si kah-vi-a, lim-sa, ve-si ja jää-te-lö. Erinäisten käänteiden jälkeen saamme haluamme. Juttua ja naurua riittää! Aika loppuu kesken.                           

Lauantai 23.7.2011

Pohjalukemat: Heräämme Oittaan leirintäalueelta puolipilviseen aamuun. Leiripaikka sijaitsee Bodomjärven rannalla, mutta markkinointisyistä puhukaamme kuitenkin Oittaan leirintäalueesta. Telttapaikkoja lienee aina vapaana. Norjasta kantautuu huonoja uutisia: Utöyan saarella sekopää nimeltään Anders Behring Breivik on päästellyt hengiltä kymmenittäin nuoria. Tragedian laajuus alkaa selvitä. Breivik tituleeraa itseään kristityksi ja homokeskustelun jäljiltä savuavia noitarovioita sytytellään taas. Pitääpä kaivella kortisonit ja bepanthenit esille.

Huippulukemat: Espoolais-ruotsalaisesta elämyspuistosta leijuu lihapullien tuoksu ja käännämme auton nokan seuraavaksi kohti Ikeaa. Lapsi leikkii täysin rinnoin pikkukeittiössä ja me vanhemmat leikimme, että Ikealla syöminen on halpaa. Pääasia on, että kaikilla on kivaa! Matka jatkuu kohti merenrantaa, koska Eiran edustalla on pakko käydä jokaisella kesäreissulla. Löydämme pikkuruiselle mopoautollemme ykkösluokan paikan ihan rannan tuntumasta! Pokkaa löytyy, joten leiri pystyyn. Matkailuautoilun hyvä puoli on siinä, että äkkilähtö onnistuu, mikäli lappuliisa/poliisi/pursiseuran puheenjohtaja käy kohden.





Illalla meitä reissussa rähjääntyneitä vanhempia odottaa ykkösluokkainen yllätys. Isovanhemmat saapuvat kaupunkiin, ottavat lapset ja lähettävät meidät rentoutumaan Flamingo Spahan. Spassa harjoitetaan rankemman luokan syrjintää ja siksi se on lähes paratiisi. Kylpylään on kaikilta alle 20-vuotiailta pääsy kielletty. Aloitamme nautiskelun yrttinyyttihieronnalla (meinaan tipahtaa) ja jatkamme rentoutumista teen, hedelmien, erilaisten saunojen ja suihkujen testailulla. Ihastun suihkuun, josta tulee vuorotellen kylmää ja kuumaa vettä. Yritän olla kiljumatta jääkylmän veden alla, koska kylpylän Spa etiquette (ströblôô!) muistuttaa kunnioittamaan ”muiden alueella ja hoidossa olevien asiakkaiden rauhaa”. Kiljun siis äänettömällä, ja koska kukaan ei näe, menen suihkuun yhä uudelleen ja uudelleen.
Sunnuntai 24.7.2011

Pohjalukemat: Ei pohjalukemia.

Huippulukemat: Puolisollani on ollut joko erinomainen lapsuus tai vaihtoehtoisesti paljon vaillejäämisiä. Siksi poikkeammekin paluumatkalla vielä Puuhamaassa. Saattaahan olla, että Sanifani, Jukupark, HopLop ja Linnanmäki viikossa eivät riitä 3-vuotiaalle. Puuhamaa vempeleineen osoittautuu mainioksi paikaksi taaperolle, vaikka kahvilat ja muut yleiset tilat soveltuisivatkin näyttämöksi tuhlaajapoikakertomuksen sikopaimen-kohtaukselle. Puuhaamme, grillailemme ja nautimme Mummin ja Nupan seurasta. Varsinainen päivällinen nautitaan Lielahden American Dinerissa. Ruokailun jälkeen on taas helppo ymmärtää, miksi osa jenkeistä tarvitsee moottoriajoneuvon ruokakaupan sisälläkin. Kotiinpaluiden erikoisammattilaisena matkan varsinainen päättyminen ei ole ongelma. Tavarat ovat hetkessä paikoillaan ja kuivausrumpu päättää vaikeroinnin jo ennen puolta yötä. Ensi kesänä uudestaan!



Ps. Olen muuttanut asetuksia, ja nyt blogin kommentoiminen pitäisi onnistua.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Elämää sillipurkissa osa 1 (matkapäiväkirja)

Maanantai 18.7.2011

Pohjalukemat: Teemu ja Noel lähtevät hakemaan asuntoautoa Alavudelta ja itse jään tekemään lähtöä kotiin. Pakkaaminen on aina kamalaa, mutta tällä kertaa se tapahtuu poikkeuksellisen kaoottisissa tunnelmissa. Pienen touhuamisen jälkeen tilanne on seuraavanlainen: vauva huutaa sitterissä, oikea käsi vuotaa verta, vasemman käden peukalo on palanut, lasagnen valkokastike palaa pohjaan, makaroonilaatikon kuori tummuu uhkaavasti. Itse etsin epätoivoisesti ihoteippirullan alkupäätä todettuani kolmen Salama-laastarin jälkeen, että nyt tarvitaan järeämpiä aseita. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka saavat miettimään elämän tarkoitusta. Seitsemän tunnin pakkaamisen jälkeen olemme valmiita seikkailuun! 


Huippulukemat: Oliver nukkuu tyytyväisenä kaukalossa, Noel torkkuu isän vieressä auton etupenkillä omassa istuimessaan. Aurinko paistaa juuri sopivalla lämmöllä ja suomalaiset kesämaisemat vilisevät at matkailuauton ikkunoista. Matkanteon onnellisin vaihe on käsillä: ei enää kotona eikä vielä perillä. Vaatteet ovat puhtaat, tavarat oikeilla paikoillaan ja jääkaappi täynnä ruokaa. Mielikuvat tulevasta lomasta vellovat täysillä. ”Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, ajetaan hiljempaa…” Teemu moikkailee vastaantulevia karavaanareita niin, että käsi kohta irtoaa.




Tiistai 19.7.2011

Pohjalukemat: Ensimmäinen aamu alkaa vesisateella. Asuntovaunumme on yksi iso hiekkasärkkä. Sillipurkki jää pieneksi, esikoinen vinkuu ja kiukuttelee, tavarat ovat hukassa ja kulttuurishokki on ehdottomasti ylimmillään. Kalajoki on köyhien Ibiza. Tätä pitäisi markkinoida brittituristeille. Masennun siitä ajatuksesta, että tämän lähemmäksi lomaa perheessämme ei päästä vielä pitkiin aikoihin. Soitan puhelun yleiseen hätänumeroon, mummille siis. Mummi päättää omasta aloitteestaan järjestellä loppuviikon suunnitelmansa uusiksi. Pidän hiljaisen hetken kaikkien niiden äitien muistolle, jotka joutuvat elämään ilman mummia.


Huippulukemat: Ihana luonto! Puolison ja esikoisen polskiessa läheisessä kylpylässä pakkaan Oliverin vaunuihin ja suuntaamme kohti rantaa. Kuljemme loputtomien hiekkadyynien poikki rantaviivaa myötäileviä pitkospuita. Reittimme päättyy rantaan idyllisille sinipunaraidallisille pukukopeille, jollaisia olen viimeksi tainnut nähdä muumeissa. Niin ihanaa, että sama lenkki on toteutettava iltapäivällä uudestaan! Päivä päättyy iltakävelyyn mielettömässä auringonlaskussa. Paljaat varpaat märässä rantahiekassa on mukava kuunnella kaukaisesta hotellista kaikuvaa suomi-iskelmää. Tulee jostain syystä nostalginen olo. Olen miettinyt miten joku voi hurahtaa iskelmään. Ehkä se tapahtuu vähä vähältä tällaisissa hetkissä. Ei malttaisi mennä nukkumaan.


Keskiviikko 20.7.2011

Pohjalukemat: 42 euron päiväunet Jukuparkissa. Jonoja, jonoja, jonoja. Kuuma, kuuma, kuuma. Äkkiä pois täältä.


Huippulukemat:  Hyvää iltaa Pietarsaari! Lähdimme Kalajoelta ihmisvilinää pakoon ja pakkaudumme pienelle pietarsaarelaiselle leirintäalueelle. Vain kaksi asuntoautoa tönöttää nurmikentällä leirintäalueen merkiksi. Paikka näyttää rauhalliselta, mutta ränsistyneeltä. Ajatelkaa vaikka Wasalandiaa kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Käsittämätöntä, että juuri tänään ja juuri täällä pysähtyneisyyden tyyssijassa on tarjolla elävää musiikkia keskellä yötä. Jos Kalajoella korviin kantautuivat ikivihreät iskelmät, Pietarsaari tarjoaa kulutetuimmat rockklassikot. Illan aloittaa paikallinen ylpeys - kaikesta päätellen emme tule kuulemaan heistä aivan lähiaikoina. Ymmärtäähän sen, että Smoke on the water ja Born to be wild on pakko vetää, kun ilta on nuori ja itse on liian vanha breikkaamaan Idolsissa.  Teemu testaa kertakäyttögrillin. Sehän toimii!


Torstai 21.7.2011

Pohjalukemat: Loppuviikon suunnitelmat on lyöty lukkoon ja soitan aamulla ensitöikseni Rastilan leirintäalueelle Helsinkiin. Puhelimitse saan perinteistä helsinkiläistä asiakaspalvelemattomuutta. Lyhyesti sanottuna: älkää tulko tänne. Mutta me emme luovuta! Teemu soittaa Rastilaan päivän mittaan vielä 18 kertaa. Kukaan ei vastaa puhelimeen. Luovutamme sittenkin ja lähdemme suuntaamaan kohti Seinäjokea. Noel jaksaa huutaa koko matkan Pietarsaaresta Härmään. Saavutus se on sekin. Palkitsemme lapsemme hyvästä käytöksestä karkkipussilla Härmäläisellä huoltoasemalla.

Huippulukemat: Metsurinlenkki Camping viisi tähteä. Nyt on pakko vetää henkeä.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anteeks ny sitte!

Onko se nyt niin vaikeaa? No on! Anteeksipyytäminen siis. Olen havainnut, että kykyni pyytää anteeksi tuntuu surkastuvan sitä myötä kun vuosia karttuu. Lapsuudenkodissani anteeksipyytäminen kuului arjen perustaitoihin. Syötiin, pestiin hampaat, katsottiin muumit, tapeltiin, sovittiin. Useamman kuumaverisen ihmisen muodostama perhe on melko otollinen paikka harjoitella anteeksipyytämistä. Kerran isä asetteli sanansa väärin ja sai karjalanpiirakasta - toivottavasti meni voipuoli edellä. Sisko sai milloin barbiesta ja milloin lenkkarista - mitäs juoksi alle. Vessan ovessa oli pitkään kolo sen jälkeen kun pikkuveljeni potkaisi siihen laskettelumonolla. Tervetuloa Saarelaan! Meidän olisi ehkä pitänyt syntyä Italiaan. Italiassa suututaan, mekastetaan ja rakastetaan huomattavasti näyttävämmin kuin Suomessa. Sitä paitsi: Italiassa mustakin on väri!

Ja sitten. Eräänä koleana ja loskaisena talviaamuna huomasin olevani kovaa vauhtia muuttumassa kyräileväksi, anteeksiantamattomaksi ja kyyniseksi ämmäksi, joka ei osaa pyytää anteeksi. Mitä tapahtui? (Tai ”Mitä pahahtu?”, kuten esikoisellani on tapana kysyä.) Ehkä kaikki alkoi siitä, kun ensimmäisen kerran tein tietoisen valinnan kääntää kylkeä sen sijaan, että olisin sopinut riidan. Tai ehkä kaikki alkoikin siitä, kun sain niskaani puhtaasti ansaitsemattoman viharyöpyn ollessani kaikkein haavoittuvimmillani.

Aikuiseksi kasvaminen on tylsää ja kivuliasta, mutta pakollista, kun katsoo silmiin 3-vuotiasta rintaperillistä, joka on kovaa vauhtia omaksumassa äitinsä toimintamalleja. Oikein omien toimintamallieni monumentti! Sillä erotuksella, että tätä monumenttia ei rajatakaan puiston laitaan pelargonioilla ja hopeahärkeillä, vaan se on aina silmissä. Paiskaapa ovi suutuksissa kiinni, lapsi tekee samoin. Poistupa sotatantereelta nenä pystyssä ilman anteeksipyyntöä, lapsi tekee samoin.  EIKÖ TÄÄLLÄ SAA OLLA MISSÄÄN OMILTA SYNNEILTÄÄN RAUHASSA! Oman lapsen kamppailu orastavaa pahuutta, syyllisyyttä ja häpeää vastaan on alkanut. Nyt on kiire muuttua, mikäli haluan jättää lapsilleni perinnöksi muutakin kuin kasan toimimattomia toimintamalleja.

Olen löytänyt ainakin yhden syyn siihen, miksi anteeksipyytäminen on niin vaikeaa. Nimittäin ennen kuin voi pyytää anteeksi, on pakko myöntää tehneensä väärin. Ja sekös lujille ottaa. Varsinkin jos pääkoppaa hallitsee mustavalkoinen ajattelutapa, jossa ihminenkin on joko hyvä tai huono. Mustavalkoisen ajattelun orja ei pysty myöntämään virhettään, koska virheen myöntäminen tekisi hänestä hänen omissa silmissään kokonaan huonon ja kokonaan epäonnistuneen. Tällaiseen ajattelumalliin ei sovi sellainen ajatus, että voisi olla yhtä aikaa rakastettu ja epätäydellinen. (Tähän kohtaan annan pienen kirjavinkin: Lue Ben Malisen Häpeän monet kasvot. Jos olet laiska, googlaa Ben Malinen + häpeä)

On myös vaikeaa myöntää tehneensä väärin, koska myöntämisestä seuraa syyllisyyden tunne. Syyllisyys on terve elämää suojeleva tunne, mutta varsin ikävä ja hankalasti käsiteltävä, jos siitä ei ole ulospääsyä. Onkin mielenkiintoista nähdä miten suomalainen luovuus puhkeaa kukkaan, kun maallistumisen myötä syyllisyydentunteiden kanssa on pärjättävä ilman sitä typerää Jeesusta.

Ilman sen kummempia perusteluja annan yhden käytännönläheisen vinkin kaikille anteeksipyytelijöille. Vältä seuraavia ilmaisuja: ”Anteeks ny sitte”, ”No anteeks, että oon olemassa” ja ”Anteeksi, MUTTA”. Ne ovat kaikki haistapaskan veroisia ilmaisuja. Eivät toimi, kokeiltu on!

Anteeksipyydellen, Hanna

perjantai 15. heinäkuuta 2011

30 asiaa, jotka opin tultuani äidiksi

1. Lapsella on yliluonnollinen kyky aistia hetki, jolloin haarukka lähestyy äidin suuta
2. Hiustenpesu voi aiheuttaa ihmisessä kuolemanpelon veroista kauhua
3. Automatka Pomppulasta kotiin kestää yhden banaanin ja pillimehun verran. Ja vähän päälle.
4. Lapsi pystyy huutamaan niin, että korvat menevät lukkoon
5. Pahvilaatikosta voi tehdä avaruusrangerin lisäksi monia muita asioita
6. Taaperon suukko on maailman ihanin asia
7. 180-senttiä leveä parisänky on mahdollista pedata samalla kun imettää
8. Puna-valkoisilla ja sinisillä Salama-pikkareilla on VISSI ero
9. Kaikki lapset eivät synny terveinä
10. Jos vaisto sanoo eri asioita kuin lääkäri, lääkäri on väärässä
11. Pikkuveljeä voi käyttää tarrakirjana
12. Vesi on märkää (Äiiitiiii tuu ottamaan uikkari poiiiiis!)
13. Elämä ilman mummia on kuin mutakakku ilman minttujäätelöä
14. Happy meal-lelut ovat juuri niin turhia kuin miltä ne näyttävätkin
15. On mahdollista kiihtyä nollasta sataan alle sekunnissa
16. Vahaliitu ei lähde tapetista
17. Vahaliitu lähtee seinäpaneelista
18. Zurk on Buzz Lightyearin isä
19. Lidlin pillimehuissa on surkea pilli
20. Takan tuhkaluukussa voi säilyttää avaimia
21. On olemassa 1-vuotiaalle suunnattuja leluja, joita aikuinen ei osaa käyttää
22. Kaikki vauvat eivät ole samannäköisiä
23. Kuola tuhoaa kännykän
24. Pikkukakkosen osoite on edelleen PL 34733101 Tampere 10
25. Äiti voi olla toiselle äidille susi
26. Kahvinkeittimessä on oltava termoskannu
27. Junassa ei välttämättä tarvitse istumapaikkaa
28. Muuramen Jolla vetää ainakin kolme henkilöä
29. Juhlavaatteet ovat vihtahousun keksintö
30. Voi rakastaa niin paljon, että tekee kipeää

(31. Bloggailu on koukuttavaa)


Reipasta loppupäivää!