torstai 8. joulukuuta 2011

Riskitöntä joulua!

Joulu kuuluu niihin pyhiin, jolloin kannattaa pelata varman päälle. Tämä kirjoitus vinkkeineen on omistettu kaikille riskinottokyvyttömille joulunviettäjille.

Että tarjoilut eivät menisi pipariksi…

Joulu ja syöminen ovat erottamattomat ystävykset. Helpoin tapa pilata joulu on torpedoida joulupöydän antimet. Tarjoilujen kanssa kannattaa olla tarkkana, ja siksi ensimmäinen vinkkini liittyykin juuri niihin. Nimittäin: Joulun varmimmat reseptit löytyvät Ruokapirkka-lehdestä, siitä K-kauppojen ilmaisesta lärpäkkeestä. Jos tottelee Pirkkaa, ei munaa keittiössä. Reseptit ovat niin yksinkertaisia ja selkeitä, että jopa minä onnistun niillä. Kaikesta päätellen jossain suomalaisella syrjäseudulla on Keskon koelaboratorio, jossa rotat hikoilevat kokinhatut päässä ja testaavat ohjeiden toimivuuden.

Ruokapirkassa parasta on se, että lehteä ei voi unohtaa kotiin. Paikallisessa automarketissa lehtiteline nököttää kaupan sisääntuloporttien läheisyydessä, ja kauppaan kahta kättä heilutellen tuleva asiakas voi käyttää lehden reseptejä ostoslistana. Ja juuri ostoslistat ovat keittiössä onnistumisen avain. Tulee mieleen eräskin kerta, kun lähdin kauppaan hakemaan ainekset Banoffeen pikaversioon (arvaattekin varmaan kotoisamman nimityksen tuotokselle). Banoffeehen tarvitaan digestivekeksejä, vispikermaa, sitruunamehua, kinuskikastiketta, voita, banaaneja ja kaakaojauhetta.  Kotona huomasin, että olin unohtanut ostaa digestivekeksit, vispikerman, sitruunat, kinuskikastikkeen ja voin. En valmistanut kaakaobanaaneja vaan lähdin uudelle ostoskierrokselle.

Vaivannäkö aineksien hankinnassa kannattaa, koska se mahdollistaa ohjeiden orjallisen noudattamisen. Enää en ala sikkesumaroimaan lisäämällä tai poistamalla raaka-aineita, vaikka joskus ohjeet tuntuvatkin hulluilta. Esimerkiksi lettutaikinaan laitan uskollisesti sokeria ja suolaa, vaikka oman logiikkani mukaan suola ja sokeri kumoavat toistensa voimavaikutuksen. Ruokapirkassakin on eritasoisia reseptejä. Itse suosin ohjeita, joissa lukee mahdollisimman monta kertaa "sekoita". Vältän ohjeita, jotka sisältävät sanan liivate.  Unohdan myös ohjeet, joissa laitetaan jotain yöksi jääkaappiin, koska elämä on lyhyt ja koska innostus on takuulla laantunut seuraavaan päivään mennessä.

Että lahjansaajat olisivat pähkinöinä…

Seuraava vinkkini liittyy lahjoihin tai tarkemmin ajateltuna paketointiin. Pomminvarman paketoinnin salaisuus on lahjapussit. Lahjoja on ihana ostaa, mutta niiden paketoiminen on sitten onnetonta puuhaa. Itse olen liian kärsimätön ja kiireinen askartelemaan hienoja paketteja, joten suosin lahjapusseja. Joskus sujautan jopa silkkipaperia lahjapussin sisälle ja olo on tosi chic. Lahjapussien ostossa keskeisintä on olla katsomatta hintoja, koska loppusummaa ynnäillessä saattaa tulla äkkikuolema. Kuten minulle eilen. Onko lahja halpa vai lahjapussi kallis, jos ne maksavat yhtä paljon? Kas siinäpä kysymys. No kuitenkin. Tänä jouluna päädyin ostamaan lahjapaperia, mikä osoittautui tietenkin virheeksi. Ruttuinen ja teipikäs lahja on sympaattinen ainoastaan silloin, kun sen tekijä on alle kouluikäinen tai mies. Sanotaan, että ajatus on tärkein, mutta joskus sitä jää miettimään mikä ajatus siitä rekanallejääneennäköisestä askartelusta oikein huokuu? Se, että lahjan antaja yritti ilahduttaa, vai se, että lahjan antaja ei välitä saajasta viittä kessuakaan?  Paketeistani tuli niin rumia, että päätin olla kirjoittamatta lahjan antajan nimeä. Arvaavat kyllä.

Jos siis haluaa onnistua paketoinnissa, kannattaa ostaa lahjapusseja.

Että pyhät eivät jäisi tähdenlennoksi vain…

Joulunvietto on hyvä rakentaa perinteiden varaan mikäli haluaa pelata varman päälle. Perinteissä on parasta juuri niiden yllätyksettömyys. Perinteiden puuttuessa niitä voi myös luoda. Perheemme vakiokäytäntönä on jouluaamun sauna (tiedän, tosi originellia). Joulusaunassa punainen retroradio raikaa ja Tiimarin parin euron tontut sissivät paljaita saunojia. Saunan jälkeen syömme runsaan aamupalan laajennetun perheen voimin. 

Viime jouluna halusin aloittaa uuden perinteen ja sijoitin joitakin eurosia Willow Treen seimiasetelmaan Ajatuksena oli järjestää jokajouluinen spektaakkeli, jossa koristeet otetaan juhlallisesti esille ja samalla kerrotaan jälkipolvelle Jeesus-lapsesta. Mielikuvissani tuo hetki on rauhallinen, juhlallinen, jännittynyt ja ehkä hiukan salaperäinenkin.  Vielä tänä vuonna toimitus ei sujunut odotetulla tavalla. Kaiken edellämainitun sijasta tunnelma oli hiukan kireä ja jokseenkin meluinen. Hahmojen asettelu huipentui koristeiden styroksilaatikon osittaiseen teurastukseen - käytännön toteutusta pitää siis vielä hioa ensi vuotta varten. Seimisetti on kuitenkin osoittautunut tarpeelliseksi hankinnaksi. Olimme eilen koko perheellä asuinalueemme perhepäivähoitajien järjestämässä joulutempauksessa, jossa kiersimme metsässä jouluaiheisilla rasteilla. Yhdellä rastilla oli seimiasetelma, oikein enkelit ja kaikki. Kolmivuotiaamme mielestä seimessä makasi apina...

Että koti ei palaisi poroiksi…

Riskittömään joulunviettoon kuuluu paloturvallisuudesta huolehtiminen. Itse olen saanut kuluneella viikolla kaksi kouriintuntuvaa muistutusta siitä miten helposti asiat voivat luisua väärille raiteille. Ja miten pilkka saattaa joskus sattua omaan nilkkaan.
Ensimmäinen ohops-tilanne sattui pari päivää sitten. Päivitin Facebook-statustani seuraavalla tavalla:  Nyt pitää varmaan lyödä läppärin kansi kiinni, että en vaan ole sellainen kuuluisa nettiäiti. Kyllä ennen vanhaan kaikki oli paremmin kun perheenäiditkin katseli vaan telkkaria!”  Samoihin aikoihin 3-vuotiaamme istui ruokapöydän alla (keinokuitumatolla) ja yritti saada tulitikkua syttymään. Tosiaan kannatti lopettaa viisastelu ja katsoa vähän mitä ne kohdun hedelmät oikein puuhailevat.
Toisen muistutuksen tulella leikkimisen vaarallisuudesta sain eilen, kun mieheni ja appiukkoni latasivat takkaan puita makkaranpaistotarkoituksessa. Muuten hyvä, paitsi että oli  pari muuttujaa matkassa. Olin sisustuslehtien innoittamana polttanut takassa kynttilöitä. Olosuhteista johtuen kynttilät vähän riehaantuivat sillä seurauksella, että talia valui hiukan sinne takan alempiinkin kerroksiin. Takkaa sytyttäessä roihu oli melkoinen ja lieskat levisivät kirjaimellisesti koko takkaan. Pitkä tarina lyhyesti: tarvittiin palokunta ja pari hiilidioksidipulloa sammutuspuuhiin. Tai kuten esikoinen asian ilmaisi: "Isi ja pappa paistoi makkaraa, ja sitten tuli sellainen tilanne." Todellakin. 
Ken haluaa pelata varman päälle, huolehtikoon paloturvallisuudesta. 

                    Makkaranpaisto gone bad. 
 
Riskitöntä joulua vaan kaikille,
Hanna
Ps. Yksi tuhannen taalan vinkki tuli vielä mieleen! Jouluroskien keskeltä kannattaa pelastaa yksi sopivankokoinen pahvilaatikko. Kun joulu on lusittu, laatikon voi leikata levyiksi, ja levyjen ympärille voi kääriä kilometrinpituiset jouluvalot siisteille kerille. Tästä vinkistä kiitätte minua vuoden päästä.

lauantai 12. marraskuuta 2011

"Äiti, minä rakastan isiä"

Ehkä kerran vuodessa isänpäivänä voisi hetkeksi luopua valokeilasta ja siirtää sitä metrin verran vasemmalle: meidän perheen isään. Tarkoitan "meidän isällä" puolisoani Teemua, vaikka tiedän, että hän ei ole minun isäni. Joten se siitä. Isän vielä nukkuessa, kahvin poristessa ja suklaamoussekakun sulaessa (keittiön ainoat munat leikkivät jaloissa, joten kakku on haettu kaupasta) on hetki aikaa jakaa ajatuksia siitä, millainen mahtaisikaan olla maailma ilman meidän perheen isää ja muita hänen kaltaisiaan?

Maailma ilman isiä (monikkomuoto) olisi tyhjä ja kolkko paikka. Tyhjä siinä mielessä, että lapsen aikaansaamiseksi tarvitaan kaksi ihmistä, joista toisen on oltava isä-merkkinen. Kolkko siinä mielessä, että esimerkiksi synnytyssalissa kaikuisi ikävästi, ellei isä toimittaisi tuikitärkeää akustiikkalevyn tehtävää.

Maailma ilman isää olisi värittömämpi paikka. Vain isä osaa pukea lapsen siten, että näyttää kuin Huvikumpu olisi oksentanut. Eikä kukaan osaa lahjakkaammin kompensoida tätä maailmalle aiheuttamaansa värikylläisyyttä pukeutumalla erilaisiin  harmaan ja mustan sävyihin kuin isä.

Maailma ilman isää olisi toivottomampi paikka. Ilman isää lapsilla ei olisi ketään keneltä kysyä toista mielipidettä sen jälkeen kun äiti on sanonut EI. 

Maailma ilman isää olisi lohduttomampi paikka. Kukaan ei osaa taitavammin vakuuttaa, että ”autojen kanssa vahinkoja sattuu”, kuin isä. Tämä teesi on muuten testattu myös lapsuudenkodissani ja vieläpä kahteen kertaan. Sekä minä että siskoni olemme peruuttaneet omassa pihassa isän autolla äidin auton kylkeen. Varsinainen liikenneonnettomuus. No, kyllähän autoista toinen liikkui.

Maailma ilman isää olisi rakkaudettomampi paikka. Ja suukottomampi. 

Maailma ilman isää olisi kylmempi paikka. Mikään ei ole parempi tapa aloittaa aamua, kuin sujauttaa kylmät varpaat puolison peiton alle.

Maailma ilman isää olisi rauhattomampi paikka. Kukaan ei osaa ottaa kolmevuotiaan raivokohtausta vastaan yhtä suurella tyyneydellä kuin meidän perheen isä. Hänen rauhallisuutaan kadehtivat hevoskuiskaajat ja zen-mestaritkin. Jos katsoo oikein tarkasti, voi ehkä nähdä ripsien värähtävän, kun puolisoni luo pitkän ja rauhoittavan katseensa kolmivuotiaaseen. (Jos katsoo oikein todella tarkasti, voi nähdä minut siellä sivussa repimässä peliverkkareita.) 

Tätä ei sovi unohtaa: Maailma ilman isää olisi nolompi paikka. Vain puolisoni seurassa voin itkeä itseni uneen jonkun säälittävän pikkuasian takia ilman häpeilyä. Aamulla hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä herrasmiehenä palaa asiaan enää koskaan.

Maailma ilman isää olisi sähköjohdottomampi paikka.
Siitä en kyllä keksi mitään huonoa sanottavaa.

Niin kuin 3-vuotias kerran totesi minulle hennolla äänellä auton takapenkiltä:”Äiti, minä rakastan isiä”. Mitäpä siihen lisäämään.






lauantai 29. lokakuuta 2011

Miten kotiäiti pidetään järjissään?

Jostain syystä lauantaiaamun herääminen on aina viikon takkuisin. Tänäänkin herätessäni olin valmiiksi väsynyt, ja tunsin itseni vähintäänkin maailman kaltoinkohdelluimmaksi ihmiseksi. Jo pelkkä ajatus ruoanlaitosta ja siivoamisesta sai ämmävaihteen silmään. Todellinen harmoninen Kellogg´s cornflakes-herääminen uuteen aamuun (not).

Luulen tämän lauantaishokin olevan jäänne aikakaudelta ennen lapsia. Silloinhan viikonloppu tarkoitti lepoa ja työteliään viikon nollaamista. Oma elimistöni on siinä määrin tapojensa vanki, että se ei ole vieläkään tajunnut vapaapäivien poistuneen valikoimista. Mieleni taas on sen verran tyhmä, että odottaa joka viikko asian olevan toisin. Tämä lauantaiaamu poikkesi kaltaisistaan siinä, että minulla sattui olemaan kampaamoaika varattuna kymmeneksi. Värinvaikutusajalla oli hetki aikaa pohtia miten sitä voisi konkreettisesti parantaa kotiäitien tai pienten lasten äitien olosuhteita. Keksin aika monta kohtaa, ne ovat miehille.

Kotiäidin mielenterveyden ylläpitoon vaaditaan lopulta hyvin vähän. Vähän unta, vähän ruokaa ja vähän harrastuksia. Itse pidän merkittävänä elämänlaadun mittarina juuri ruokarauhaa. Siltä varalta, että joku kehityskelpoinen perheenisä lukee tätä, avaan asiaa hiukan. Ennen kuin ilta koittaa, kotiäiti on todennäköisesti viettänyt kahdeksan tuntia jalkojensa päällä. Hän on lyhyehköjen yöunien voimilla raivannut keskimäärin sata neliötä leluista, parantanut sairaita puhaltamalla, pessyt pari koneellista pyykkiä ja kilpaillut sormet verillä pikkuautoilla Dynacon tallipaikasta. Hän on tehnyt ainakin kolme kattausta, eikä ole siitä huolimatta istunut kertaakaan ruokapöytään. Työisin saapuessa kotiin koittaa hetki, jolloin kotiäiti on ainakin teoriassa lähimpänä suurta fantasiaansa: syödä ruoka lämpimänä kertaakaan tuolista nousematta.

Ruokarauhan ydin on tyytyväiset lapset. Jos siis kotiäiti haluaa syödä rauhassa, se tarkoittaa, että työisin on onnistuttava pitämään lapset hiljaa kymmenen minuuttia. Jos perheessä on vauva, häntä ei missään nimessä saa laittaa sitteriin. Mikäli vauva laitetaan sitteriin, ruoasta nauttimisen sijasta kotiäiti alkaa sääliä muusta perheestä erillään olevaa kuopusta, mikä taas estää ruoan laukaisemien hyvänolon signaalien pääsyn aivoihin. Se, että lapsi  iloisesti jokeltelee ja viihtyy itsekseen, ei ole mikään selitys. Kopiokoneen laulussa työskentelevän konttorirotan mielestä lapsen ääntely voi olla tervetullut ääni, mutta ruokapöydässä olevalle kotiäidille ääntely on vain tyyntä myrskyn edellä. Se on kuin puhelimen torkkuhälytys, joka alkaa viattomana piipityksenä ja pienen tauon jälkeen kasvaa korviavihlovaksi ja vaativaksi meteliksi, joka ei lopeta ennen kuin saa haluamansa. Äidin. Koska äiti tietää mitä tulee tapahtumaan, hän syö mielummin lapsi sylissä kuin ottaa sen riskin, että ruokailu keskeytyy juuri kun se on saavuttamassa kliimaksinsa. Kaukaa viisas työisi menee siis vaikka solmuun hämätäkseen jälkikasvua äidin ruokailun ajan. (Jos joku ameeba vielä miettii miksi äiti ei voi syödä lapsi sylissä, kokeilkoon itse. Harjoitella voi vaikka Korkeasaaren apinoilla.)

Ruokarauhan takaamisen lisäksi työisi tekee  hyvin, jos hän silloin tällöin keittää kotiäidille kahvit. Esimerkiksi lauantaiaamuisin. Kofeiiniruiske väsyaamuna voi olla koko perheen koko viikonlopun pelastus. Virtapiikki kun saattaa estää totaalisen sivuluisuun lähdön. Aina niin ei kuitenkaan käy ja silloin työisin tehtävä on ottaa raivo vastaan.  Raivo kannattaa ajatella myrskyävänä merenä, joka kohdataan aalto aallolta. Jos pidät suusi kiinni, et huku. Raivon vastaanottaminen helpottuu, jos ymmärrät, että raivo on kotiäidin itkua. Hän ei vaan osaa itkeä, tai hän ei ole vielä tarpeeksi väsynyt itkeäkseen. Raivotessaan kotiäiti ei tahdo pahaa sinulle, vaan hyvää itselleen. Kotiäidin raivotessa toimi siis kuten toimit silloin kun hän itkee vuolasta itkua.

Kotiäidin kannattaa antaa harrastaa. Ei kannata ihmetellä, jos hän haluaa harjoittaa kamppailulajeja, lihanleikkuuta tai tarkkuusammuntaa. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Ei myöskään kannata ihmetellä ylitsepursuavaa sisustusinnostusta: kotiäiti se vaan kaipailee kaunista ympärillensä peilikuvan petettyä aikoja sitten. Työisi tekee viisaasti, jos painostaa kotiäitiä silloin tällöin käyttämään rahaa myös omaan itseensä. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ehkä paras neuvo työisille tulee kuitenkin tässä: Hallitse ilmeesi, kun kotiäiti ilmoittaa tulevasta menostaan tai on juuri poistumassa menolleen. Sinulla on noin sekunnin sadasosa aikaa loihtia kasvoillesi ilme, jolla vakuutat kotiäidin siitä, että hänen lähtönsä on sinulle sataprosenttisen OK ja totally fine. Muuten ei hyvää seuraa. Tilanne on yhtä vakava kuin silloin, kun seurustelunne alkupuolella nainen kysyi mielipidettäsi koskien hänen uutta upeaa mekkoaan, etkä sinä keksinyt kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Työisi harjoitelkoon tasapainoa huokuvia ilmeitä peilin edessä H-hetkeä varten. Kotiäiti nimittäin on kehonkielen ammattilainen. Aistit virittyneinä hän tulkitsee lastensa ilmeitä, eleitä ja ääniä. Hän on todellakin kyvykäs lukemaan myös miehensä ajatuksia. Jos kotiäiti aistii, ettei hänen lähtönsä saa siunausta, hän lähtee huonolla mielellä. Silloin kaikkien osapuolien vaivannäkö valuu hukkaan.

Ja vielä: Työisinä teet hyvin, jos silloin tällöin hierot, silittelet tai rapsuttelet kotiäitiä. Onhan niin, että kotiäiti ansaitsee vähintäänkin saman kohtelun kuin naapurin koira. Koiraa voi rapsutella kuka vaan, mutta jos et sinä helli kotiäitiä, niin ei sitten kukaan.


keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Lue tämä ennen kuin nait yrittäjän


Yrittäjiin ja yrittämiseen liitetään paljon mielikuvia. Haluan nyt jakaa joitakin aiheeseen liittyviä näkökulmia toimittuani 28 vuotta yrittäjän lähiomaisena. Erityisesti kirjoitan kaikille niille rohkeamielisille, jotka harkitsevat vihkivaloja Yrittäjän kanssa. Alla oleva kirjoitus ei päde pseudoyrittäjiin, eli yrittäjiin jotka omaavat työntekijän sydämen ja haaveilevat jonkun muun maksamista hammaslääkärikäynneistä, liikuntaseteleistä ja muunlaisesta leikkirahasta. Mietitkö kumpaan joukkoon mielitiettysi kuuluu? Pseudoyrittäjän tunnistat siitä, että viisi minuuttia ennen virallisen työajan päättymistä hän on työhuoneensa ovella pikajuoksijan lähtöasentoon kumartuneena odottamassa summerin soimista. Pseudoyrittäjän suusta et kuule lauseita, jotka alkavat sanoilla ”Ajattelepa, jos kuule ostettais sellainen iso…” tai ”Mulla on sellainen visio, että viiden vuoden päästä…” Ja niin edelleen.

Mutta lähdetäänpä liikkeelle perusasioista ja otetaan tähän alkuun sellainen matematiikkajuttu. Yrittäjän puolisoksi pyrkivän on hyvä tietää, että kaikki yrittäjän kassaan kilahtava tulo ei ole niin kutsuttua käyttörahaa. Jos yrittäjä ostaa esimerkiksi vetoketoketjuja 10 000 eurolla ja myy sen jälkeen yhden valmistamansa takin kolmellakymmenellä eurolla, hän ei ole tällöin kolmeakymmentä euroa rikkaampi, vaan 9970 euroa köyhempi. Jos aiot rikkaisiin naimisiin, älä katso kassaan vaan kysy sen sijaan mitä jää viivan alle.

Sitten on ne kaikki aikamääreet. Yrittäjän vuorokaudessa on 24 tuntia, vaikka hän ei itse tiedostaisikaan asian laitaa. Usein Yrittäjä käyttääkin epämääräisiä aikaan liittyviä ilmauksia. Oman puolisoni lempiajanmääre on ”tunti pari”. Esimerkiksi ”Mun pitää vielä lähettää pari sähköpostia ja käydä matkahuollossa. Siinä menee tunti pari”. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen olen tajunnut, että kyseessä on sanajärjestysvirhe, ja oikeasti sanonta kääntyy muotoon ”pari tuntia”. Kun perhe istuu aterimet kädessä höyryävän karjalanpaistin äärellä isiä odotellen, näiden kahden ilmaisun välillä on ratkaiseva ero.

Yrittäjän kanssa erilaiset lomat ja juhla-ajat ovat luku sinänsä. Potentiaaliset vapaapäivät saattavat huveta huomaamatta… Otetaan nyt esimerkiksi joulu. Meillä joulun tulo realisoituu Yrittäjän osalta noin kaksi päivää ennen aattoa. ”No nyt mä keskityn tähän meidän perheen jouluun”. Eipä siinä muuta kuin adventtikynttilä palamaan molemmista päistä, että saadaan muu maailma kirittyä kiinni. Myös loma on suhteellinen käsite. Viikon talviloma tuppaa kutistumaan pitkään viikonloppuun eli perjantaivapaaseen. Asiaan on perin vaikea puuttua, koska Yrittäjällä on vaikeiden tilanteiden varalta ässä hihassaan: ”Jos mä en nyt hoida tätä hommaa, niin maanantaina/kesäloman jälkeen/ensi vuonna ei ole kenelläkään enää mitään töitä”. Puolison neuvotteluasemat ovat heikot, koska useimmiten asia on juuri kuten Yrittäjä sanoo. Usein Yrittäjä perustelee reipasta työtahtiaan vedoten johonkin tiettyyn ajanjaksoon, jonka jälkeen työtahti helpottaa. Tämä on bullshittiä, sillä oikeasti työtahti ei helpotu koskaan.

Yrittäjän puolisona joudut myös oppimaan sen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, etkä ole missään turvassa. Sanotaanko vaikka näin, että kymppiuutiset ovat horroria parhaimmillaan. Toisella puolella maapalloa Taotao saa hyppykupan, joka tarttuu juuri siihen eläintarhan työntekijään, joka asuu juuri siinä korttelissa, jonka asukkaat työskentelevät juuri siinä tehtaassa, joka valmistaa juuri ne vetoketjut, jotka  Yrittäjä juuri tilasi.  Tehdas suljetaan, vetoketjuista tehdään riisipussinsulkijoita, takit jäävät valmistamatta, rahat saamatta. Yrittäjä irtisanoo joukon työntekijöitä, ja on sen jälkeen sekä riistoporvari että sika. Ketuilla on luolansa ja työntekijöillä liittonsa, mutta yrittäjällä ei ole mihin päätänsä laskea.

Ehkä yksi asia on vielä mainittava. Monilla tuntuu olevan mielipide siitä, miten Yrittäjän yrityksen asiat pitäisi hoitaa. Jostain syystä näistä näkemyksistä halutaan kertoa juuri sinulle (vaikka et ole tehnyt mitään pahaa). Tiedättehän, kaikki olisi paljon paremmin, jos yritysjohto olisi kaiken muun sijasta keskittynyt järjestelemään kuulakärkikyniä värijärjestykseen.

Yrittäjän kanssa elämisessä on myös monia hyviä puolia. Silti olen sitä mieltä, että yritysjuttujen kuunteleminen menee työstä ja puolison pitäisi saada siitä palkkaa.

Yritteliästä päivää. Toivotaan, että lykästää!


lauantai 17. syyskuuta 2011

Waka-waka-ee-ee!

Oletko kyllästynyt hienoihin kuntosaleihin, avariin pukuhuoneisiin ja ylihintaisiin neonvärisiin trikooriepuihin? Minä en, mutta olen nyt kehittänyt teille muille kotiäideille uuden liikuntalajin, jolla voitte saada kadonneen uumanne takaisin! Minullahan sitä ei ole koskaan ollutkaan, enkä aio muuta teeskennellä toisin kuin eräät. Kehittelemäni treeni on yhdistelmä erilaisia suosittuja ryhmäliikuntamuotoja, mutta nämä harjoitukset voit tehdä ihan ilmaiseksi vaikka omassa ahtaassa ja sotkuisessa kodissasi. Parasta on se, että kukaan ei pääse alle 70 euron kuukausimaksulla tirkistelemään autotallin oven levyistä takapuoltasi.

Babycombat
Aloitetaan lämmittelystä. Babycombat on kiihkeätempoista lusikkaruokailua ja nyrkkeilyä yhdistelevä laji, joka takaa tuskanhien valumisen alta aikayksikön. Babycombat koostuu yksinkertaista lusikka kädessä tehtävistä liikkeistä, joiden tarkoitus on saattaa mahdollisimman paljon sosetta vastaparin suuhun. Peek-a-Boo on liike, jossa nyrkkeilijän kädet ovat hänen kasvojensa suojana ja vastustajaa kohti edetään ylävartaloa heiluttaen. Tyyli tarjoaa ylimääräistä suojaa kasvoille, ja sillä on helppo iskeä lusikka vastustajan suuhun oikeaa suoraa käyttäen. Kun vastustaja yrittää iskeä takaisin sylkemällä soseet päin naama, on aika tehdä duck and jab eli sukelluksenomainen väistöliike, jossa lopuksi niitataan lusikka suuhun vastustajaa lähinnä olevalla kädellä.

Toddlerpump
Kun lihakset ovat vetreinä, on aika siirtyä lihaskunto-osuuteen. Toddlerpump on lihaskestävyysharjoittelua, jossa käydään läpi kehon kaikki tärkeimmät lihakset uhmakohtauksen myötä levyksi pingottunutta taaperoa painona käyttäen. Erityistä toddlerpumpissa on se, että et voi etukäteen päättää kuinka raskaan harjoituksen haluat tehdä. Harjoitus jatkuu niin kauan kuin taaperossa uhmaa riittää. Silloin kun taaperon lunnasvaatimukset ovat kohtuuttomat (esimerkiksi kuten meillä ”kakka takaisin peppuun!”) saattaa mennä helposti tuntikin. Yhden tunnin aikana kertaat useaan otteeseen liikkeitä kuten askelkyykky, penkkipunnerrus, tukastaveto (taapero), hauiskääntö ja punnerrus ranskalaisella torilla.

Panicspinning
Verkkaisessa kotiäidin arjessa on toisinaan vaikea saada sykkeitä nousemaan rasvanpolttotasolle, maksimisykkeestä puhumattakaan. Panicspinningissä sykehuippu on taattu. Toimi seuraavalla tavalla: piilota autonavaimet laittamalla ne johonkin ”varmaan talteen”, josta ne ”varmasti löydät”. Sitten asetu mukavasti sohvalle viltin alle ja anna silmien painua kiinni. Ai niin, säädä ensin puhelimen äänet täysille ja herätyskello soimaan noin viisi minuuttia ennen lapsen päiväkerhon tai koulun loppumista. Kun sitten heräät julmettuun meteliin ja luulet kolmannen maailmansodan syttyneen, lupaan että kuolainen tyyny lentää kuin leppäkeihäs rynnätessäsi puolialastomana pyörävarastoon. Polje muotojesi edestä! Jos maailmankaikkeus on puolellasi, pihalla sataa kaatamalla. Jaksaa jaksaa!

Zumbates
Lopuksi LAITA VERHOT KIINNI. Pue yllesi verkkahousut sekä bikinien yläosa, laita Shakiran levy cd-soittimeen. Vetkuta takapuolellasi kahdeksikkoa niin vauhdikkaasti, että selluliittikin alkaa voida pahoin (zumba). Laula mukana ja taputa käsiäsi musiikin tahtiin. Miehesi nauraa sinulle niin, että häneltä on tulla pissa housuun. Sinultakin meinaa tulla, mutta eri syistä. Jännitä lantionpohjan lihakset tämän estämiseksi (pilates). Anna palaa, koska zumbateksessa ei ole olennaista miltä näytät. Pääasia on, että kaikilla on kivaa!

Ei muuta kuin Waka-waka-ee-ee!!


torstai 1. syyskuuta 2011

Enkeleitä, onko heitä?

Jos tavallisen keski-ikäisen suomalaisen uskonnollinen sielunmaisema pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi  lapsuudesta tuttu harras enkelitaulu.  Kuvassa kaunis valkosiipinen enkeli saattelee kahta lasta pitkin kuohuvan kosken ylle kaartuvaa rikkinäistä siltaa.

Enkelit näyttävät olevan kovassa noususuhdanteessa uskonnollisilla markkinoilla. Nuo kauniit eteeriset hahmot liihottelevat paikalle liehuvissa luomuksissaan aina kun luonnon vaarat uhmaavat tai hellan levy on unohtunut päälle. Käteviä, sanon minä.

Enkelit ovat myös siitä ihania olentoja, koska ne eivät vaadi oikeudenmukaisuutta eivätkä mitään muutakaan. Enkeleillä on myös käyttöä kodin hyvinä haltioina, ja enkelikuoro taas toimii ilman uskonnollista identiteettiä kuolleiden sielujen loppusijoituskohteena: ”Hän on nyt enkelinä ja suojelee meitä tuolla”- Eikä niin suurta rikollista, etteikö enkeliksi yltäisi: ”Hän on nyt taivaassa ja ryöstelee siellä pankkeja.”

Samaan enkelikuoroon sijoitetaan nykyään myös lemmikkejä. Eläinten oikeuksien aikakaudella Mustillakin on oikeus siipiin.

Mietin, pysähtyykö kukaan pohtimaan, että mitkä ihmeen enkelit? Kenen tallissa ne oikein lentelevät? Että ovatko siipiveikot kenties islaminuskossa esiintyviä henkiolentoja eli jinnejä, kristinuskon Jumalan viestintuojia vai Märtha Louisen enkelikoulun maskotteja?

Ehkä enkeleiden suosion salaisuus piileekin juuri siinä, että ne ovat uskontorajat ylittävä ilmiö. Risti, puolikuu tai Daavidin tähti voivat olla liian provosoivia, mutta enkelistä ei suutu kukaan. Monikulttuurisessa maassa, kun on pari enkelikorttia kaapissa, niin hyvin pärjää. Mikäli ei ole varma kortitettavan henkilön uskonnollisuudesta, enkeli on varma valinta - ei mene keulimiseksi, mutta saadaan toivotuksiin hieman taivaallista väreilyä.

Klassisessa kristinuskossa enkeleillä on kyllä oma paikkansa, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Raamatussa enkeleitä ei kuitenkaan palvota, eivätkä ne Raamatun kuvausten mukaan ole edesmenneitä meikäläisiä.

Suomen kansan keskuudessa enkeliusko lienee jonkinlaista New agella laimennettua kristinuskoa.
Mielenkiintoista on se, että tämä jokseenkin hataralla pohjalla oleva enkeliuskonnollisuus tuntuu tyydyttävän niitä henkilöitä, jotka ovat hylänneet klassisen kristinuskon älyllisesti kestämättömänä todellisuudenselityksenä.

Oli miten oli, enkeleihin langenneiden kannattaa varautua siihen, että vielä jonain päivänä perheen leikki-ikäinen (tai teini-ikäinen) saattaa laittaa vanhempansa selkä seinää vasten ja alkaa penätä jonkinlaista kehyskertomusta enkelitarinoille. Enkeli ilman kontekstia on kuin - no, enkeli ilman siipiä.

Enkelin siipien havinaa joka tapaukessa!





sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Gospelkiroilua

Seurakuntapiireissä taidetaan brändääminen. Koska ei ole täysin varmaa onko gospel riittävän puoleensavetävä paketti kelvatakseen kaikille kansoille, olemme me kekseliäät herrantertut lanseeranneet erilaisia gospelmuotoisia toimintoja kansoja houkuttelemaan ja toisaalta omia puuhastelujamme pyhittämään. Täältä tullaan maailma! Me gospeloimme sinut!

Gospeloiminen on helppoa. Se tapahtuu niin, että otetaan mikä tahansa itselle tärkeä harrastus ja liitetään siihen gospel-etuliite. Suomessa voi jo esimerkiksi harrastaa gospelmoottoripyöräilyä ja gospeljumppaa. Meidän seinäjokelaisten omilla Kansanlähetyspäivillä gospelkeilattiin ja vieläpä suomenmestaruudesta. Siis: Jos et muuten pääse lajinsa huipulle, voi aina tehdä siitä gospelversion. 

Perheenäitinä olen päättänyt osallistua kökkään lanseeraamalla gospelkiroilun®. 

Olen niitä ihmisiä, jotka suuttuessaan sanovat ruman sanan, tai kaksi, tai sata, ja sekös hävettää.  Kun oikein ottaa päähän, sanon ikäviä asioita. Puolisoni, joka on ehdottomasti Suomen kiroiluvastaisin ihminen, kyselee usein auttaako kiroileminen todella? Kysymyksellään hän osuu suoraan ongelman ytimeen, nimittäin kyllä auttaa, ja vieläpä runsaasti. Sopivassa tilanteessa kiroileminen antaa tilapäistä helpotusta, mikä tekee kiroilemisesta erityisen koukuttavaa.

Ongelma on siinä, että kolmivuotias esikoiseni on varsin oppivaisessa iässä, joten minun on korkea aika siivota suuni. Matkalla puhtaaseen suuhun tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja kypsempiä itseilmaisukeinoja. Täyteen kiroilemattomuuteen tuskin pääsee kertaheitolla ja siksi avuksi tarvitaan siirtymäsanoja eli gospelkirosanoja.

Gospelkirosanoja on olemassa laaja kirjo ja lisää syntyy jatkuvasti. Tällä hetkellä yleisesti suosittuja gospelkirosanoja ovat esimerkiksi hitsi, hitto, hittolainen, vietävä, venäjävehje ja samperi. Lähes kaikkiin gospelkirosanoihin on mahdollista lisätä voi-etuliite. Voi vehje! on jo ihan käyttökelpoinen huudahdus, kun täysinäinen kananmunakenno lentää vauhdista laattalattiaan.

Ketuttaa on yksi suosituimmista gospelverbeistäni, sillä sen avulla joitakin hauskimpia ilmaisuja on mahdollista sovittaa verbin avulla gospelkorville sopiviksi. Tällaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi ”Ketuttaa kuin liito-oravaa hakkuualueen laidalla” tai ”Ketuttaa niin kuin oravaa, jolla on hampaat poikki ja käpy jäässä”.

Uskallan avata tästä asiasta suuni, koska niilläkin kristityillä, jotka eivät kiroile, on helman alla piilossa joku huolella vaalittu goslpetoiminto, kuten esimerkiksi gospelanteeksiantamattomuus, gospelmässäily ja gospeljuoruilu eli ”esirukouspyyntöjen” välittäminen.

Joten moralisoijat väistykää, ja te muut, alkakaa valmistautua gospelkiroilun sm-kisoihin.






lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anteeks ny sitte!

Onko se nyt niin vaikeaa? No on! Anteeksipyytäminen siis, ainakin vanhemmiten. Olen havainnut, että kykyni pyytää anteeksi tuntuu surkastuvan sitä myötä kun vuosia karttuu.

Lapsuudenkodissani anteeksipyytäminen kuului arjen perustaitoihin. Syötiin, pestiin hampaat, katsottiin muumit, tapeltiin, sovittiin. Kuumaverisien ihmisten perheessä oli pakko osata pyytää anteeksi.Kerran isä asetteli sanansa väärin ja sai karjalanpiirakasta. Lasten kesken lensi milloin barbit ja milloin lenkkarit. Vessan ovessa oli pitkään kolo sen jälkeen kun pikkuveljeni potkaisi siihen laskettelumonolla.

Perheemme olisi pitänyt syntyä Italiaan tai muuhun sellaiseen maahan, jossa suututaan, mekastetaan ja rakastetaan näyttävästi, mutta synnyimme Suomeen. Siksi oli osattava pyytää anteeksi.

Iän karttuessa oma anteeksipyytämisen taitoni alkoi kuitenkin ruostua. Eräänä koleana ja loskaisena talviaamuna huomasin olevani kovaa vauhtia muuttumassa anteeksipyyntöä pihtaavaksi ihmiseksi, joka kyräilee ja katkeroituu ennemmin kuin pyytää anteeksi. Mitä tapahtui? Alkoiko kaikki siitä, kun ensimmäisen kerran tein tietoisen valinnan kääntää kylkeä sen sijaan, että olisin sopinut riidan. Tai ehkä kaikki alkoikin siitä, kun sain niskaani puhtaasti ansaitsemattoman viharyöpyn ollessani kaikkein haavoittuvimmillani, ja kovetin itseni selvitäkseni? En tiedä.

Jotain kuitenkin tapahtui, enkä pidä muutoksesta. Kun katsoo silmiin omaa 3-vuotiasta rintaperillistä, joka on kovaa vauhtia omaksumassa äitinsä toimintamalleja, tulee tarve arvioida omaa toimintaansa. Paiskaapa ovi suutuksissa kiinni - lapsi tekee samoin. Poistupa sotatantereelta nenä pystyssä ilman anteeksipyyntöä - lapsi tekee samoin.  Ymmärrän sen, että mikäli haluan jättää lapsilleni perinnöksi muutakin kuin kasan toimimattomia toimintamalleja,  minun on kiireesti muututtava - tällä kertaa parempaan suuntaan. Aikuiseksi kasvaminen on tylsää ja kivuliasta, mutta haluan kasvaa aikuiseksi myös anteeksipyytämisen suhteen. 

Lopuksi haluan antaa yhden käytännöllisen vinkin anteeksipyytelijöille. Jos sovun ylläpitäminen omissa ihmissuhteissa kiinnostaa, kannattaa välttää ilmaisuja, kuten ”Anteeks ny sitte”, ”No anteeks, että oon olemassa” ja ”Anteeksi, MUTTA”. Ne tarkoittavat kaikki samaa, nimittäin "Haista paska".

Eivät toimi, olen kokeillut.