sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Gospelkiroilua

Seurakuntapiireissä taidetaan brändääminen. Koska ei ole täysin varmaa onko gospel riittävän puoleensavetävä paketti kelvatakseen kaikille kansoille, olemme me kekseliäät herrantertut lanseeranneet erilaisia gospelmuotoisia toimintoja kansoja houkuttelemaan ja toisaalta omia puuhastelujamme pyhittämään. Täältä tullaan maailma! Me gospeloimme sinut!

Gospeloiminen on helppoa. Se tapahtuu niin, että otetaan mikä tahansa itselle tärkeä harrastus ja liitetään siihen gospel-etuliite. Suomessa voi jo esimerkiksi harrastaa gospelmoottoripyöräilyä ja gospeljumppaa. Meidän seinäjokelaisten omilla Kansanlähetyspäivillä gospelkeilattiin ja vieläpä suomenmestaruudesta. Siis: Jos et muuten pääse lajinsa huipulle, voi aina tehdä siitä gospelversion. 

Perheenäitinä olen päättänyt osallistua kökkään lanseeraamalla gospelkiroilun®. 

Olen niitä ihmisiä, jotka suuttuessaan sanovat ruman sanan, tai kaksi, tai sata, ja sekös hävettää.  Kun oikein ottaa päähän, sanon ikäviä asioita. Puolisoni, joka on ehdottomasti Suomen kiroiluvastaisin ihminen, kyselee usein auttaako kiroileminen todella? Kysymyksellään hän osuu suoraan ongelman ytimeen, nimittäin kyllä auttaa, ja vieläpä runsaasti. Sopivassa tilanteessa kiroileminen antaa tilapäistä helpotusta, mikä tekee kiroilemisesta erityisen koukuttavaa.

Ongelma on siinä, että kolmivuotias esikoiseni on varsin oppivaisessa iässä, joten minun on korkea aika siivota suuni. Matkalla puhtaaseen suuhun tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja kypsempiä itseilmaisukeinoja. Täyteen kiroilemattomuuteen tuskin pääsee kertaheitolla ja siksi avuksi tarvitaan siirtymäsanoja eli gospelkirosanoja.

Gospelkirosanoja on olemassa laaja kirjo ja lisää syntyy jatkuvasti. Tällä hetkellä yleisesti suosittuja gospelkirosanoja ovat esimerkiksi hitsi, hitto, hittolainen, vietävä, venäjävehje ja samperi. Lähes kaikkiin gospelkirosanoihin on mahdollista lisätä voi-etuliite. Voi vehje! on jo ihan käyttökelpoinen huudahdus, kun täysinäinen kananmunakenno lentää vauhdista laattalattiaan.

Ketuttaa on yksi suosituimmista gospelverbeistäni, sillä sen avulla joitakin hauskimpia ilmaisuja on mahdollista sovittaa verbin avulla gospelkorville sopiviksi. Tällaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi ”Ketuttaa kuin liito-oravaa hakkuualueen laidalla” tai ”Ketuttaa niin kuin oravaa, jolla on hampaat poikki ja käpy jäässä”.

Uskallan avata tästä asiasta suuni, koska niilläkin kristityillä, jotka eivät kiroile, on helman alla piilossa joku huolella vaalittu goslpetoiminto, kuten esimerkiksi gospelanteeksiantamattomuus, gospelmässäily ja gospeljuoruilu eli ”esirukouspyyntöjen” välittäminen.

Joten moralisoijat väistykää, ja te muut, alkakaa valmistautua gospelkiroilun sm-kisoihin.






lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anteeks ny sitte!

Onko se nyt niin vaikeaa? No on! Anteeksipyytäminen siis, ainakin vanhemmiten. Olen havainnut, että kykyni pyytää anteeksi tuntuu surkastuvan sitä myötä kun vuosia karttuu.

Lapsuudenkodissani anteeksipyytäminen kuului arjen perustaitoihin. Syötiin, pestiin hampaat, katsottiin muumit, tapeltiin, sovittiin. Kuumaverisien ihmisten perheessä oli pakko osata pyytää anteeksi.Kerran isä asetteli sanansa väärin ja sai karjalanpiirakasta. Lasten kesken lensi milloin barbit ja milloin lenkkarit. Vessan ovessa oli pitkään kolo sen jälkeen kun pikkuveljeni potkaisi siihen laskettelumonolla.

Perheemme olisi pitänyt syntyä Italiaan tai muuhun sellaiseen maahan, jossa suututaan, mekastetaan ja rakastetaan näyttävästi, mutta synnyimme Suomeen. Siksi oli osattava pyytää anteeksi.

Iän karttuessa oma anteeksipyytämisen taitoni alkoi kuitenkin ruostua. Eräänä koleana ja loskaisena talviaamuna huomasin olevani kovaa vauhtia muuttumassa anteeksipyyntöä pihtaavaksi ihmiseksi, joka kyräilee ja katkeroituu ennemmin kuin pyytää anteeksi. Mitä tapahtui? Alkoiko kaikki siitä, kun ensimmäisen kerran tein tietoisen valinnan kääntää kylkeä sen sijaan, että olisin sopinut riidan. Tai ehkä kaikki alkoikin siitä, kun sain niskaani puhtaasti ansaitsemattoman viharyöpyn ollessani kaikkein haavoittuvimmillani, ja kovetin itseni selvitäkseni? En tiedä.

Jotain kuitenkin tapahtui, enkä pidä muutoksesta. Kun katsoo silmiin omaa 3-vuotiasta rintaperillistä, joka on kovaa vauhtia omaksumassa äitinsä toimintamalleja, tulee tarve arvioida omaa toimintaansa. Paiskaapa ovi suutuksissa kiinni - lapsi tekee samoin. Poistupa sotatantereelta nenä pystyssä ilman anteeksipyyntöä - lapsi tekee samoin.  Ymmärrän sen, että mikäli haluan jättää lapsilleni perinnöksi muutakin kuin kasan toimimattomia toimintamalleja,  minun on kiireesti muututtava - tällä kertaa parempaan suuntaan. Aikuiseksi kasvaminen on tylsää ja kivuliasta, mutta haluan kasvaa aikuiseksi myös anteeksipyytämisen suhteen. 

Lopuksi haluan antaa yhden käytännöllisen vinkin anteeksipyytelijöille. Jos sovun ylläpitäminen omissa ihmissuhteissa kiinnostaa, kannattaa välttää ilmaisuja, kuten ”Anteeks ny sitte”, ”No anteeks, että oon olemassa” ja ”Anteeksi, MUTTA”. Ne tarkoittavat kaikki samaa, nimittäin "Haista paska".

Eivät toimi, olen kokeillut.