lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anteeks ny sitte!

Onko se nyt niin vaikeaa? No on! Anteeksipyytäminen siis. Olen havainnut, että kykyni pyytää anteeksi tuntuu surkastuvan sitä myötä kun vuosia karttuu. Lapsuudenkodissani anteeksipyytäminen kuului arjen perustaitoihin. Syötiin, pestiin hampaat, katsottiin muumit, tapeltiin, sovittiin. Useamman kuumaverisen ihmisen muodostama perhe on melko otollinen paikka harjoitella anteeksipyytämistä. Kerran isä asetteli sanansa väärin ja sai karjalanpiirakasta - toivottavasti meni voipuoli edellä. Sisko sai milloin barbiesta ja milloin lenkkarista - mitäs juoksi alle. Vessan ovessa oli pitkään kolo sen jälkeen kun pikkuveljeni potkaisi siihen laskettelumonolla. Tervetuloa Saarelaan! Meidän olisi ehkä pitänyt syntyä Italiaan. Italiassa suututaan, mekastetaan ja rakastetaan huomattavasti näyttävämmin kuin Suomessa. Sitä paitsi: Italiassa mustakin on väri!

Ja sitten. Eräänä koleana ja loskaisena talviaamuna huomasin olevani kovaa vauhtia muuttumassa kyräileväksi, anteeksiantamattomaksi ja kyyniseksi ämmäksi, joka ei osaa pyytää anteeksi. Mitä tapahtui? (Tai ”Mitä pahahtu?”, kuten esikoisellani on tapana kysyä.) Ehkä kaikki alkoi siitä, kun ensimmäisen kerran tein tietoisen valinnan kääntää kylkeä sen sijaan, että olisin sopinut riidan. Tai ehkä kaikki alkoikin siitä, kun sain niskaani puhtaasti ansaitsemattoman viharyöpyn ollessani kaikkein haavoittuvimmillani.

Aikuiseksi kasvaminen on tylsää ja kivuliasta, mutta pakollista, kun katsoo silmiin 3-vuotiasta rintaperillistä, joka on kovaa vauhtia omaksumassa äitinsä toimintamalleja. Oikein omien toimintamallieni monumentti! Sillä erotuksella, että tätä monumenttia ei rajatakaan puiston laitaan pelargonioilla ja hopeahärkeillä, vaan se on aina silmissä. Paiskaapa ovi suutuksissa kiinni, lapsi tekee samoin. Poistupa sotatantereelta nenä pystyssä ilman anteeksipyyntöä, lapsi tekee samoin.  EIKÖ TÄÄLLÄ SAA OLLA MISSÄÄN OMILTA SYNNEILTÄÄN RAUHASSA! Oman lapsen kamppailu orastavaa pahuutta, syyllisyyttä ja häpeää vastaan on alkanut. Nyt on kiire muuttua, mikäli haluan jättää lapsilleni perinnöksi muutakin kuin kasan toimimattomia toimintamalleja.

Olen löytänyt ainakin yhden syyn siihen, miksi anteeksipyytäminen on niin vaikeaa. Nimittäin ennen kuin voi pyytää anteeksi, on pakko myöntää tehneensä väärin. Ja sekös lujille ottaa. Varsinkin jos pääkoppaa hallitsee mustavalkoinen ajattelutapa, jossa ihminenkin on joko hyvä tai huono. Mustavalkoisen ajattelun orja ei pysty myöntämään virhettään, koska virheen myöntäminen tekisi hänestä hänen omissa silmissään kokonaan huonon ja kokonaan epäonnistuneen. Tällaiseen ajattelumalliin ei sovi sellainen ajatus, että voisi olla yhtä aikaa rakastettu ja epätäydellinen. (Tähän kohtaan annan pienen kirjavinkin: Lue Ben Malisen Häpeän monet kasvot. Jos olet laiska, googlaa Ben Malinen + häpeä)

On myös vaikeaa myöntää tehneensä väärin, koska myöntämisestä seuraa syyllisyyden tunne. Syyllisyys on terve elämää suojeleva tunne, mutta varsin ikävä ja hankalasti käsiteltävä, jos siitä ei ole ulospääsyä. Onkin mielenkiintoista nähdä miten suomalainen luovuus puhkeaa kukkaan, kun maallistumisen myötä syyllisyydentunteiden kanssa on pärjättävä ilman sitä typerää Jeesusta.

Ilman sen kummempia perusteluja annan yhden käytännönläheisen vinkin kaikille anteeksipyytelijöille. Vältä seuraavia ilmaisuja: ”Anteeks ny sitte”, ”No anteeks, että oon olemassa” ja ”Anteeksi, MUTTA”. Ne ovat kaikki haistapaskan veroisia ilmaisuja. Eivät toimi, kokeiltu on!

Anteeksipyydellen, Hanna

2 kommenttia:

Miia kirjoitti...

Totisesti!!! :)

Vaimo kirjoitti...

Todella hyvin kirjoitettu! Antoi hyvin pohdittavaa ja sanoitti mietteitä vanhemmuudesta ja parisuhteesta.