tiistai 29. marraskuuta 2011

Pitää kiinni ja päästää irti

Vaikeinta äitiydessä on oppia pitämään kiinni ja päästämään irti. Pitämään kiinni siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta viedä oman sydämen alla kasvanutta. Ja silloin kun näin kuitenkin tapahtuu; päästämään irti siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

On opittava, että on joitakin ovia, joita ei voi avata. Ja että kuitenkin maailmassa on pelkkiä äitien lapsia, joista sairaala ei omista ainoatakaan.

On opittava pitämään kiinni siitä minkä sydämessä tietää oikeaksi, ja päästettävä irti järjen äänestä, joka on aina samaa mieltä niiden muiden kanssa.

On opittava puristamaan hellästi ja itkemään hiljaa pystyäkseen aamulla vakuuttamaan, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin.

On kannettava vastuu ja kuljettava eteenpäin. On lakattava vilkuilemasta olan yli vapaaehtoisten varalta.

On hylättävä itsesyytökset ja vaalittava myötätuntoa omaa itseään kohtaan.

Vaikeinta äitiydessä on pitää kiinni ja päästää irti. Toiset oppivat sen vain vähän aikaisemmin kuin toiset.






perjantai 18. marraskuuta 2011

Miten kotiäiti pidetään järjissään? Vol 2

Se oli ihan tavallinen keskiviikkoaamu. Tepsuttelin aamuseitsemältä puoliunisena keittiöön, ja aloin tapani mukaan kerätä keittiön tasoille lentäneitä tunnistamattomia objekteja. Hiippailin ympäri keittiötä kuin mikäkin metsästäjä-keräilijä saaden saalikseni lähinnä kaikkea syötäväksi kelpaamatonta. Tämä on joka-aamuinen rutiinini, jonka suoritan saavuttaakseni optimaaliset olosuhteet aamuhetkelleni. Siivouksen lopuksi tallustelin roskiskaapille, tyhjensin saaliini pussiin ja työnsin oven kiinni. Mutta ovipa ei mennytkään kunnolla kiinni. Roskisvaunun matka pysähtyi kaksi senttiä liian aikaisin takapuomin osuessa epämääräiseen putki- ja johtorykelmään. Ovi jäi raolleen - niin kuin se oli tehnyt ainakin viimeiset 365 päivää. Ja sitten se tapahtui.

Massiivinen päänsisäinen räjähdys nimittäin.

Kävelin suorinta tietä ulko-ovesta pihalle sukat maata viistäen. Mielessäni oli vain yksi ajatus: saha. Tartuin varaston oven ripaan sellaisella tarmolla, että ripa oli jäädä käteen. Nappasin seinälle ripustetun sahan, kävelin takaisin keittiöön, kiskaisin roskisvaunun kiskoiltaan ja aloin sahata kuin mielipuolinen. Adrenaliini virtasi, saha kirskui ja palat irtoilivat - ainakin sen jälkeen kun olin hieman auttanut vasaralla.  Käsittelin painavaa kaappia niin kuin jonglööri pallojaan, kuin se olisi höyhenenkevyt. Näillä lihaksilla ne uskomattomien kertomusten äidit ovat nostelleet autoja lastensa päältä! Pikku juttu! Se oli oma Braveheart-hetkeni. Tuntui kun olisin laukannut Mel Gibsonin rinnalla pitkin kumpuilevaa maisemaa. Freeeedoooom!  Hetken aikaa maailmankaikkeus tuntui selkeämmältä paikalta: joihinkin elämää piinaaviin asioihin on sittenkin mahdollista vaikuttaa.    

Keskiviikkoaamun huuma on laskenut, mutta haluan hyödyntää arvokkaan oppimiskokemukseni  pysähtymällä miettimään mitä muuta sitä voisi itse tehdä parantaakseen omaa elämänlaatuaan. Siis roskisvaunun sahaamisen lisäksi. Blogiani seuranneet tietävät minun jakaneen neuvoja isille. Nyt on äitien vuoro. Minäpä kerron.

Ensimmäinen neuvo kuuluu seuraavalla tavalla: Odota vähemmän muilta ja enemmän itseltäsi. Pettyminen ei ole mitään sen kummempaa, kuin että saa jotain muuta kuin mitä odotti. Tulee mieleen lapsuuden joulut, ja tunne, joka valtasi koko kehon ja mielen, kun huomasi kuusen alla olevassa suuressa kovassa paketissa oman nimen.  Kuinka ihanaa oli nautiskellen avata ensin niitä toisia, pienempiä ja pehmeämpiä paketteja. Ohittaa hymyllä iänikuiset Sloggit ja muut semihyvät lahjat leikitellen ajatuksella suuren paketin sisällöstä.  Ehkä siellä on Barbien asuntoauto tai joku muu Mattel-uutuus? Joka tapauksessa varmasti jotain mitä on aina toivonut. Ja sitten avaa paketin, ja paketissa on luistimet. LUISTIMET! Ei luistimissa sinänsä mitään vikaa ole. Sitä vain odotti jotain muuta. Tämä pätee kaikkeen muuhunkin elämässä: kun ei laita niin hirveästi odotuksia muihin, on helpompi säilyttää tyytyväisyytensä elämään. (Tässä välissä en pysty vastustamaan kiusausta, joten neuvon vähän isiäkin. On paljon reilumpaa olla lupaamatta, kuin pettää lupaus. Jos vaimosi kysyy sinulta milloin tulet töistä kotiin, sano se aika jolloin tiedät tulevasi kotiin. Älä siis sano sitä aikaa jolloin sinä haluaisit tulla kotiin, tai aikaa jolloin tiedät, että sinun pitäisi tulla kotiin. Näin rauha pysyy maassa ja sopuli sialle antaa.)

Ohje numero kaksi: Ole neljänä-viitenä päivänä viikossa armoton itsellesi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Siivoa, käy kaupassa, vie lapset pihalle ja hoida hommasi kaikin puolin. Näin ollen voit olla tyytyväinen itseesi, ja levätä sitten hyvällä mielellä ne loput päivät. Muista myös lenkkeillä ja elää muutekin terveellisesti: Keksipaketin kyljessä on kaloritaulukko, joka kertoo yhden annoksen ravintoarvon. Minkään keksipaketin kyljessä ei lue, että jos syöt yhden keksin, on ihan sama jos tyhjäät saman tien koko paketin. Jos elät kurinalaisesti arjessa, pysyt paremmalla tuulella, ja pystyt sitten niinä loppuina päivinä paastoamaan liikunnasta ja nautiskelemaan herkuttelusta. Jos kuitenkin päädyt tyhjäämään koko keksipaketin, muista että se ei ole miehesi vika. Ei edes vaikka hän olisi ostanut paketin.

Sääntö numero kolme: Pyydä apua. Mummeilta, kummeilta ja tarpeen vaatiessa vaikka pummeilta. Itse tiedän olevani tarpeeksi väsynyt pyytämään apua, kun vauvaa nukuttaessa tulee nytkytettyä vaunuja niin, että olkapää on mennä sijoiltaan. Tunnistatko omat väsymerkkisi? Apua on myös muunlaista kuin lastenhoitoapua. Jos viemäri on tukossa, soita putkimies. Se maksaa, mutta toisaalta keksit illaksi varmaan parempaakin tekemistä, kuin hoitaa lapsia miehesi lepuuttaessa päätään allaskaapissa. Putkimies voi korjata putket, mutta hän ei voi hoitaa lapsiasi.

Sääntö numero neljä: Hyödynnä kaikki tarjoutuvat vapaat, vaikka saatatkin menettää sen ansiosta marttyyrikorttisi. Tiedän, että on pelottavaa suoda itselleen jotain todella hyvää, kun on tarpeeksi kauan siirtänyt omia tarpeitaan tuonnemmas. Se, että lähdet vaikka yksin elokuviin ei tarkoita, että muiden mielestä tämä kahden tunnin nautinto on käypä hinta kahden vuoden ahkeroinnistasi. Anna vapaudentunteen viedä. Ota se riski, että kerran irti päästettyäsi saatat haluta lisää. Todennäköisesti olet saanut itsesi jo niin mahtavaan kotityövireeseen, että selviydyt kyllä paluustasi arkeen. Itse kävin viime viikolla hieronnassa, ja voin kertoa, että se oli ihanaa. Muista, että virkistyt parhaiten tekemällä juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä haluat tehdä. Muista myös, että mikään ei ole elämässä ilmaista.  Saatat joutua jollain tavalla korvaamaan hurvitteluhetkesi, joten tee jotain, mistä todella kannattaa maksaa.

Sääntö numero viisi: Pidä mielesi siellä missä kehosikin on. Kun olet kotona, ole lastesi kanssa myös henkisesti. Katso silmiin, hymyile ja leiki myös niitä leikkejä joita inhoat. Kun kehosi poistuu kotoa, ota mielesi mukaan. Olisi tosi kurjaa, jos kehosi viettäisi hauskan illan ravintolassa, kuntosalilla tai kaupoissa kierrellen, etkä itse tietäisi siitä mitään.

Sääntö numero kuusi: Älä tukahduta tunteitasi, mutta hanki rakentava tapa purkaa niitä. Itse olen ainakin kilon laihempi tämän blogin takia, kun on muukin tapa käsitellä tunteita kuin syöminen. Jos et ole löytänyt itsellesi sopivaa tunteidenpurkukeinoa, näe vaivaa etsiäksesi sellainen. Älä tuhoa puolisoasi ilkeillä sanoilla vain siksi, että sinulla on paha olla. Lopeta piikittely. Muuten puolisosi alkaa muistuttaa riistoviljeltyä eroosion raiskaamaa kukkulaa, tai etelänavan jäätikköä, joka lohkeilee pala palalta mereen.  Älä tuhoa miestäsi, koska rakastat häntä JA tulet tarvitsemaan häntä vielä monta kertaa.

Sääntö numero seitsemän: Rakasta itseäsi ja luota itseesi.
Eeva Kilpeä siteeraten:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Terveisin,
Coffee Housessa vapaahetkeään viettänyt Hanna

lauantai 12. marraskuuta 2011

"Äiti, minä rakastan isiä"

Ehkä kerran vuodessa isänpäivänä voisi hetkeksi luopua valokeilasta ja siirtää sitä metrin verran vasemmalle: meidän perheen isään. Tarkoitan "meidän isällä" puolisoani Teemua, vaikka tiedän, että hän ei ole minun isäni. Joten se siitä. Isän vielä nukkuessa, kahvin poristessa ja suklaamoussekakun sulaessa (keittiön ainoat munat leikkivät jaloissa, joten kakku on haettu kaupasta) on hetki aikaa jakaa ajatuksia siitä, millainen mahtaisikaan olla maailma ilman meidän perheen isää ja muita hänen kaltaisiaan?

Maailma ilman isiä (monikkomuoto) olisi tyhjä ja kolkko paikka. Tyhjä siinä mielessä, että lapsen aikaansaamiseksi tarvitaan kaksi ihmistä, joista toisen on oltava isä-merkkinen. Kolkko siinä mielessä, että esimerkiksi synnytyssalissa kaikuisi ikävästi, ellei isä toimittaisi tuikitärkeää akustiikkalevyn tehtävää.

Maailma ilman isää olisi värittömämpi paikka. Vain isä osaa pukea lapsen siten, että näyttää kuin Huvikumpu olisi oksentanut. Eikä kukaan osaa lahjakkaammin kompensoida tätä maailmalle aiheuttamaansa värikylläisyyttä pukeutumalla erilaisiin  harmaan ja mustan sävyihin kuin isä.

Maailma ilman isää olisi toivottomampi paikka. Ilman isää lapsilla ei olisi ketään keneltä kysyä toista mielipidettä sen jälkeen kun äiti on sanonut EI. 

Maailma ilman isää olisi lohduttomampi paikka. Kukaan ei osaa taitavammin vakuuttaa, että ”autojen kanssa vahinkoja sattuu”, kuin isä. Tämä teesi on muuten testattu myös lapsuudenkodissani ja vieläpä kahteen kertaan. Sekä minä että siskoni olemme peruuttaneet omassa pihassa isän autolla äidin auton kylkeen. Varsinainen liikenneonnettomuus. No, kyllähän autoista toinen liikkui.

Maailma ilman isää olisi rakkaudettomampi paikka. Ja suukottomampi. 

Maailma ilman isää olisi kylmempi paikka. Mikään ei ole parempi tapa aloittaa aamua, kuin sujauttaa kylmät varpaat puolison peiton alle.

Maailma ilman isää olisi rauhattomampi paikka. Kukaan ei osaa ottaa kolmevuotiaan raivokohtausta vastaan yhtä suurella tyyneydellä kuin meidän perheen isä. Hänen rauhallisuutaan kadehtivat hevoskuiskaajat ja zen-mestaritkin. Jos katsoo oikein tarkasti, voi ehkä nähdä ripsien värähtävän, kun puolisoni luo pitkän ja rauhoittavan katseensa kolmivuotiaaseen. (Jos katsoo oikein todella tarkasti, voi nähdä minut siellä sivussa repimässä peliverkkareita.) 

Tätä ei sovi unohtaa: Maailma ilman isää olisi nolompi paikka. Vain puolisoni seurassa voin itkeä itseni uneen jonkun säälittävän pikkuasian takia ilman häpeilyä. Aamulla hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä herrasmiehenä palaa asiaan enää koskaan.

Maailma ilman isää olisi sähköjohdottomampi paikka.
Siitä en kyllä keksi mitään huonoa sanottavaa.

Niin kuin 3-vuotias kerran totesi minulle hennolla äänellä auton takapenkiltä:”Äiti, minä rakastan isiä”. Mitäpä siihen lisäämään.






´     Kuva kuvassa: Studio Street /Marko Koivuporras


Hyvää isänpäivää kaikille isille ja esi-isille toivottaen,

Hanna

lauantai 5. marraskuuta 2011

...But he had never said ameeeen!

Silmiini pisti Seinäjoen Sanomissa julkaistu nettikeskusteluun pohjautuva uutinen (5/10) ja siihen perustuva keskustelu (12/10), joka koski Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires-musikaalin mainontaa maitopurkkien kyljessä. Eräs perheenäiti kritisoi musikaalin mainontafoorumia lasten vampyyripelon nimessä. Juttu poiki mielipiteitä, joista erityisesti kaksi pistivät silmään: ”Aika niidenkin on oppia pelkäämään vai kuvitteletteko kasvattavanne lapsenne ilman pelkoa?” Toinen kommentti komppasi edellistä: ”---Kyllä ne pelot tulee ja jossakin, hyvä että kotona ja näin pienestä”.

Hetkinen, pidetäänpä pieni mietintätauko. Mistä poikii ajatus, että pienen lapsen on hyvä oppia pelkäämään? Ymmärrän, että lapsen pitää oppia pelkäämään avotulta (kuuma), mustaa jäätä (liukas) ja ranskanleipää (100 grammaa sisältää hiilihydraatteja 48,4g, josta sokeria on 1,2g). Mutta onko kaikki pelko hyvää?

Ollessaan aiheellinen, pelko suojelee ihmistä. On kuitenkin mahdollista pelätä täysin aiheetta. Niinkin paljon, että pelko hallitsee koko elämää. Aiheettomalla pelolla tarkoitan lapsen osalta juuri tällaisia vampyyripelkoja. Tai vaikkapa setäpelkoa. Tunnustan kerran eräällä erittäin surkealla hetkellä ottaneeni setäkortin esille. ”Jos et nyt tottele, niin setä tulee hakemaan.”  Se oli epätoivoisen äidin epätoivoinen ratkaisu. Tiskit unohtuvat pöydälle ja karkkipussikin voi teoriassa unohtua kaappiin, mutta tähän kuuluisaan setään meillä aina silloin tällöin palataan lapsen aloitteesta. Ei taida tulla presidentiltä kirjettä seuraavankaan äitienpäivän alla. (Ensi kerralla pidän turpani kiinni.)

Pelko tuntuu olevan monen aikuisen lempiemootio. Illalla ennen nukkumaanmenoa on mukava hakea pieniä vilunväristyksiä kello 22 jälkeisestä ohjelmatarjonnasta. Parisuhde paranee, kun vaimon on pakko silloin tällöin pyytää mies iltamenoiltaan ajoissa kotiin, että saa nukuttua. Yllättävästä kotiinkutsusta johtuen mies saa tuntea itsensä puoleensavetäväksi. Tai sankariksi - mikäli vaimo kertoo kotiinkutsun syyn. Molemmat vaihtoehdot kohottavat miehen itsetuntoa, mutta ensinnä mainittu on  parempi valinta silloin, kun on tullut keskeyttäneeksi jonkun todella legendaarisen illanvieton...

Joskus pelko päätyy huomaamatta myös uskontokasvatuksen keppihevoseksi.  Moni skarppi äiti osaa lukea lapsensa kasvoilta, että muumien mörkö on liikaa, mutta ei huomaa peittää lapsensa korvia, kun joku innokas maailmanlopullamässäilijä maalaa kuulijakunnan silmien eteen helvetin oikein perhekoossa. Itse etsisin lapsille leikkihuoneen siinä vaiheessa, kun eturivin kuulijat tarvitsevat suojalasit saarnaajan syljen torjuntaan. Silloin tietää jonkin jo vaativan työstämistä, jos avainnauhaa imeskelevällä, pimeään kotiin saapuvalla ekaluokkalaisella käy ensimmäisenä mielessä ylöstempaus. Lasten kanssa voi kyllä käsitellä erilaisia uskonnollisia kysymyksiä, mutta lopputulos on parempi mikäli keskustelua käydään lapsen kehitystaso huomioiden. Sääli on sekin, että osa vanhemmista sivuuttaa uskontokasvatuksen kokonaan siihen liittyvien lieveilmiöiden ja oman epävarmuutensa vuoksi.

Muuten. Maailmanlopusta salaa ahdistuneiden kristittyjen helpotukseksi laitan tähän väliin linkin, jonka kautta voi tutustua vähän erilaiseen eskatologiseen näkemykseen. Olen vuosi sitten kuullut sivuston ylläpitäjän puhuvan aiheesta. Ainakin minussa kyseinen näkemys vahvisti intuitiivista aavistustani: Se korkeampi, joka värkkäsi Afrikan savannit, auringonlaskun Himalajalla, Niagaran putoukset ja muut nätit paikat, ei voi millään odottaa niska kyttyrällä käsiä yhteen hieroen, että saisi tuikata tuleen koko paskan ja pistää tilalle jotain niin mielikuvituksetonta kuin kullasta tehdyn kaupungin.

Summa summarum: Kasvatuskeinona pelko on tehokas mutta ongelmallinen apulainen. Se ratkaisee ehkä yhden ongelman, mutta tuo kymmenen uutta tilalle. Välttäkäämme siis.




Pelotonta lauantaita toivotellen,

Hanna