lauantai 5. marraskuuta 2011

...But he had never said ameeeen!

Silmiini pisti Seinäjoen Sanomissa julkaistu nettikeskusteluun pohjautuva uutinen (5/10) ja siihen perustuva keskustelu (12/10), joka koski Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires-musikaalin mainontaa maitopurkkien kyljessä. Eräs perheenäiti kritisoi musikaalin mainontafoorumia lasten vampyyripelon nimessä. Juttu poiki mielipiteitä, joista erityisesti kaksi pistivät silmään: ”Aika niidenkin on oppia pelkäämään vai kuvitteletteko kasvattavanne lapsenne ilman pelkoa?” Toinen kommentti komppasi edellistä: ”---Kyllä ne pelot tulee ja jossakin, hyvä että kotona ja näin pienestä”.

Hetkinen, pidetäänpä pieni mietintätauko. Mistä poikii ajatus, että pienen lapsen on hyvä oppia pelkäämään? Ymmärrän, että lapsen pitää oppia pelkäämään avotulta (kuuma), mustaa jäätä (liukas) ja ranskanleipää (100 grammaa sisältää hiilihydraatteja 48,4g, josta sokeria on 1,2g). Mutta onko kaikki pelko hyvää?

Ollessaan aiheellinen, pelko suojelee ihmistä. On kuitenkin mahdollista pelätä täysin aiheetta. Niinkin paljon, että pelko hallitsee koko elämää. Aiheettomalla pelolla tarkoitan lapsen osalta juuri tällaisia vampyyripelkoja. Tai vaikkapa setäpelkoa. Tunnustan kerran eräällä erittäin surkealla hetkellä ottaneeni setäkortin esille. ”Jos et nyt tottele, niin setä tulee hakemaan.”  Se oli epätoivoisen äidin epätoivoinen ratkaisu. Tiskit unohtuvat pöydälle ja karkkipussikin voi teoriassa unohtua kaappiin, mutta tähän kuuluisaan setään meillä aina silloin tällöin palataan lapsen aloitteesta. Ei taida tulla presidentiltä kirjettä seuraavankaan äitienpäivän alla. (Ensi kerralla pidän turpani kiinni.)

Pelko tuntuu olevan monen aikuisen lempiemootio. Illalla ennen nukkumaanmenoa on mukava hakea pieniä vilunväristyksiä kello 22 jälkeisestä ohjelmatarjonnasta. Parisuhde paranee, kun vaimon on pakko silloin tällöin pyytää mies iltamenoiltaan ajoissa kotiin, että saa nukuttua. Yllättävästä kotiinkutsusta johtuen mies saa tuntea itsensä puoleensavetäväksi. Tai sankariksi - mikäli vaimo kertoo kotiinkutsun syyn. Molemmat vaihtoehdot kohottavat miehen itsetuntoa, mutta ensinnä mainittu on  parempi valinta silloin, kun on tullut keskeyttäneeksi jonkun todella legendaarisen illanvieton...

Joskus pelko päätyy huomaamatta myös uskontokasvatuksen keppihevoseksi.  Moni skarppi äiti osaa lukea lapsensa kasvoilta, että muumien mörkö on liikaa, mutta ei huomaa peittää lapsensa korvia, kun joku innokas maailmanlopullamässäilijä maalaa kuulijakunnan silmien eteen helvetin oikein perhekoossa. Itse etsisin lapsille leikkihuoneen siinä vaiheessa, kun eturivin kuulijat tarvitsevat suojalasit saarnaajan syljen torjuntaan. Silloin tietää jonkin jo vaativan työstämistä, jos avainnauhaa imeskelevällä, pimeään kotiin saapuvalla ekaluokkalaisella käy ensimmäisenä mielessä ylöstempaus. Lasten kanssa voi kyllä käsitellä erilaisia uskonnollisia kysymyksiä, mutta lopputulos on parempi mikäli keskustelua käydään lapsen kehitystaso huomioiden. Sääli on sekin, että osa vanhemmista sivuuttaa uskontokasvatuksen kokonaan siihen liittyvien lieveilmiöiden ja oman epävarmuutensa vuoksi.

Muuten. Maailmanlopusta salaa ahdistuneiden kristittyjen helpotukseksi laitan tähän väliin linkin, jonka kautta voi tutustua vähän erilaiseen eskatologiseen näkemykseen. Olen vuosi sitten kuullut sivuston ylläpitäjän puhuvan aiheesta. Ainakin minussa kyseinen näkemys vahvisti intuitiivista aavistustani: Se korkeampi, joka värkkäsi Afrikan savannit, auringonlaskun Himalajalla, Niagaran putoukset ja muut nätit paikat, ei voi millään odottaa niska kyttyrällä käsiä yhteen hieroen, että saisi tuikata tuleen koko paskan ja pistää tilalle jotain niin mielikuvituksetonta kuin kullasta tehdyn kaupungin.

Summa summarum: Kasvatuskeinona pelko on tehokas mutta ongelmallinen apulainen. Se ratkaisee ehkä yhden ongelman, mutta tuo kymmenen uutta tilalle. Välttäkäämme siis.




Pelotonta lauantaita toivotellen,

Hanna

8 kommenttia:

saaramaija kirjoitti...

Pelkoja (omia ja lapsen) hyvin paljon viime aikoina pohtineena kiitän kirjoituksesta :)

Anonyymi kirjoitti...

Mites sä itse ajattelet maailmanlopusta/Jeesuksen takaisin tulemisesta? Sen tapahtumisesta??? T. Emilia

saaramaija kirjoitti...

Lisätäkseni vielä, mä edelleen muistan kun se "Kuollut mies" oli puhumassa silloin joskus ja se maalaili helvetin hirveyksiä siinä hyvinkin elävästi. Lapset juoksenteli kirkkosalissa ja mä muistan ajatelleeni, että mitä ihmettä noi muksut täällä tekee, eikö kukaan tajua et tää on nyt aika k-18 matskua...

past0r1 kirjoitti...

toisaalta lapset osaavat usein jättää saarnamiehen puheet omaan arvoonsa. oppivat tämän ilmeisesti vanhemmiltaan, jotka kyllä saattavat sanoa äänekkään aamenen kuitenkaan noudattamatta pastorin puheen "helppoja ja käytännöllisiä" ohjeita... ;P

Helpommin pieniin taitaa heijastuakin juuri omien vanhempien elämä ja sen ilot, surut sekä pelot. Meilläkin lapset ovat oppineet säikkymään koiria isin ja äidin reaktiot nähdessään...

Hanna kirjoitti...

Mulla ei ole mainstream kristinuskoon muita lisäyksiä (:D :D) kuin tuo näkemys, jonka linkitin.

Onhan tosiaan niin, että vanhemmat ovat niitä parhaita pelkojen (toki myös kaiken positiivisen) siirtäjiä. Siksi pitäiskin itse työstä mahdollisimman paljon omia pelkojaan ja ylipäätään kyseenalaistaa monia toimintamalleja, että ei tulisi jätettyä niitä perinnöksi jälkipolvelle.

Paljoltihan nämä on myös luonnekysymyksiä. Toiset lapset on herkempiä kuin toiset. Mun lapsuudenkodissa hengelliset asiat oli pinnalla ainoastaan toisen vanhemman kanssa, eikä osallistuminen seurakunnan juttuihin ollut kovin aktiivista. Muistan tosin olleeni 11-12-vuotiaana yhdessä raamiksessa mukana, jossa oli joku pedonmerkistä fiiliksissä oleva tyyppi. Muistan murehtineeni et mitä jos muhun sellainen laitetaan ilman mun tahtoa ja sitten päädyn automaatiolinjalle helvettiin. Sanoisin, että lapsen ei kuuluisi miettiä tälläisiä. Meillä kotona kristillisyys on ollut sellaista äärimmäisen kiihkotonta jalat maassa (tai puoli metriä sen alapuolella)-tyyppistä, ja sen takia ehkä kotona ei ole edes osattu ajatella mitä lapsen päässä voi liikkua.

Ongelmahan on, että aikuinen osaa paremmin analysoida pelkojansa ja niiden realistisuutta, mutta lapsi on niiden suhteen monin paikoin aika aseeton.

Hanna kirjoitti...

(Tuntuu kyllä olevan ihan omantyyppinen ilmiö sellainen "massacre-kristillisyys". Olispa mielenkiintoista tietää mitä on sen taustalla, että ihminen viehättyy kauheilla asioilla mässäilemisestä... Vaikea ajatella miten se sama piirre ilmenee jos unohdetaan seurakuntaympäristö. Kai joku kauhuleffoihin tai tosielämän kauhukuviin viehtyminen on piirre samasta ilmiöstä. Voisko joku viisas kertoa tai edes arvata.)

Hanna kirjoitti...

(Ehkä pitää olla tylsä elämä tai kuollut tunne-elämä, joka vaatii vähän vahvemmat ärsykkeet. Lisäksi vaatii kaiketi ainakin vahvan uskon siihen, että itse on siellä "parempien" puolella... Ja ehkä ihan huippuempaattinenkaan ei voi olla.)

saaramaija kirjoitti...

No voi tuska, kirjoitin pitkän rimpsun ja se hävisi!
Äh, sinne katosi mun tutkielma pelosta. Mutta tiivistettynä asian oleellinen ydin: minä aion suojella lapsiani hengelliseltä väkivallalta, jota on esimerkiksi lasten altistaminen pedon merkkien, lopun ajan ahdistusten ym helluntailaisten rakastamien aiheiden kuulemiselle. Ja omat pelkoni, hengellisistä peloista pimeän pelon kautta suljetun paikan pelkoon yritän voittaa Jumalan rakkaudella. Sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon! Ja sille mä sanon Aamen :)