torstai 14. kesäkuuta 2012

Pari sanaa siivoamisesta

Sanonta "Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta" lienee kaikille tuttu. Tiesitkö, että on olemassa toinenkin sanonta, jolla voidaan pelastaa avioliittoja? Sanonta kuuluu: "Sen minkä teet kodillesi, teet vaimollesi".

Yleisen uskomuksen mukaan naiselle ei riitä mikään. Olen asiasta eri mieltä. Nainen tyytyy itseasiassa erittäin vähään.  Riittää, että mies siivoaa. Tai jos tarkkoja ollaan: Riittää, että mies ei sotke.

Sotkematta jättäminen  on universumin jokaisen organismin perusvelvollisuus, myös miehen. Sotkematta jättäminen on esimerkiksi sitä, että laittaa likaiset vaatteet pyykkikoriin,  käytetyt astiat tiskikoneseen ja säilyttämisen arvoiset paperit mappeihin.

Sotkematta jättämisessä ratkaisevinta on ajoitus. Luetut sanomalehdet kasataan nätisti heti lukemisen jälkeen, tyhjä vessapaperirulla laitetaan roskiin välittömästi paperin loputtua ja reissukassi tyhjätään saapumispäivänä, mikäli päivänvaloa riittää (ja kesällähän se ei kesken lopu). Sotkematta jättämisessä ajoitus ratkaisee nimenomaan siksi, että niin kutsuttu viikkosiivous koostuu pääsääntöisesti juuri niiden tavaroiden siirtelemisestä,  jotka joojoo-ihminen vannoi siirtävänsä ”IHAN KOHTA”.

Sotkematta jättämisestä ei jaeta lisäpisteitä, kunniakirjoja tai ylimääräisiä päänsilittelyjä. Sitä ei myöskään koskaan tule kutsua siivoamiseksi, sillä mikään ei ärsytä perheen siivousvastaavaa enempää kuin hänen työnsä rinnastaminen moiseen puuhasteluun.

Siivousterveisin,

Hanna

Ps. Sitten kun sotkematta jättäminen sujuu, voi kokeilla siivoamista. Siivoaminen ei nimittäin ole ollenkaan niin vaikeaa, kuin miltä se näyttää! Yksinkertaisimmillaan siivoaminen on sitä, että väärissä paikoissa olevat asiat viedään niille varatuille paikoille. Ei riitä, että ympäri huushollia lojuvat tavarat jaotellaan epämääräisiin kasoihin, kuten ”sellusta valmistetut objektit”, ”muoviset esineet” tai ”jostakin irronneet osat”. Monella elämän osa-alueella riittää, että yrittää parhaansa, mutta siivoaminen ei ole yksi näistä. Sen kun muistaa, kaikki kyllä järjestyy!


       

maanantai 28. toukokuuta 2012

Kepeitä ajatuksia kuolemasta

Kuolemaa pelätään, vihataan, vältellään ja parjataan. Toiset romantisoivat kuolemaa, toiset odottavat sitä. Itse olen lähinnä pyrkinyt pääsemään sopuun kuoleman kanssa. Olen pyrkinyt kohtaamaan ja käsittelemään kaikki siihen liittyvät ahdistavat tunteet. Onko tästä kaikesta ajatustyöstä ollut mitään hyötyä, se selvinnee myöhemmin. Mieluiten erittäin pitkän ajan päästä.

On mieletöntä oivaltaa, että elämällä on päätepisteensä. Tietoisuus kuolemasta laittaa vipinää kinttuihin. On alettava heti tekemään niitä asioita, joista oikeasti pitää. On alettava tekemään myös niitä asioita, joista pitää, mutta joissa on todella surkea. Kuoleman tehtävä on pitää huolta siitä, että elämälle ei käy niin kuin sille yhdelle uudelle vaatteelle, joka oli niin ihana, että sitä ei malttanut käyttää kertaakaan. Elämä pitää kuluttaa puhki, ja niistä jäljellejäävistä riekaleista pitää vielä tehdä matonkuteita.

Itse tapaan aina silloin tällöin lenkkeillä hautausmaan poikki palauttaakseni mieleen elämän realiteetit. Hautausmaalla sitten katselen niitä "hiekkalaatikoita" (Noel 2-v), joissa lepää aika monta itseään korvaamattomaksi luullutta ihmistä. Kummasti siinä nimiä tavaillessa kaikkivoipaisuuskuvitelmat karisevat, varsinkin kun törmää kaimaansa.

Kuoleman kohtaaminen toimiikin erinomaisena relaxanttina. Miksi rehkiä kohtuuttomasti, kun kaikelle kuitenkin tulee loppu? Mukaansa ei saa edes yhtä Louis Vuittonin veskaa. Ei aitoa, eikä sitä genuiininnahasta valmistettua. Tästä seikasta tietoisena olen pari kertaa nostanut jalkani polyrottingille ja katsellut vähän puiden latvoja. Kannattaa kokeilla, siihen ei kuole.

Kuolema palvelee lastenkasvatusta. Kun tajuaa jättävänsä lapset maailmaan ihan yksinään, alkaa aika nopeasti muodostua käsitys siitä, miten kasvatustyön askelmerkit kannattaa asetella. Sitä oivaltaa miten tärkeää on katsoa lasta silmiin, ja miten tärkeää on opettaa lasta itkemään, nauramaan, rukoilemaan ja kaatumaan oikein.

Jotkut elävät pitkään ja saavat kuolla vähitellen. He saavat vieroittaa itsensä elämästä asia ja ihminen kerrallaan - siitäkin huolimatta, että lähipiiri ei aina ymmärrä kuoleman prosessiluontoisuutta. Aina löytyy joku, joka jaksaa vetää herneet nenään, kun 92-vuotias Rauha kehtaa jättää Tupperit väliin...

Kuolema on ihmiselämän suurin muutos, tuleepa se sitten hitaasti ja varoitellen tai äkkiseltään. Ajattelen, että Jumala on aika armollinen, kun on suonut mahdollisuuden harjoitella kuolemista joka ilta. Nukahtaminen kun on yhdenlainen välikuolema. Luulenpa, että maailma on paljon parempi paikka siksi, että jokainen ihminen joutuu kerran vuorokaudessa painamaan päänsä tyynyyn (no, kuka mihinkin) tietoisena siitä, että jonain iltana silmät suljetaan viimeisen kerran.

Itse uskon siihen,  että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Kai juuri sen takia tulen kuoleman kanssa toimeen ainakin näin, kun ei tarvitse lähempää tuttavuutta tehdä!  Voin olla uskoni kanssa väärässä. Se tekisi minusta onnellisena eläneen eskapistin, mikä ei ole ihan huono vaihtoehto sekään.

Elää ja kuolla onnellisena, siis.









keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Yhteisvastuukeräys

Olen lupautunut toimimaan yhtenä tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kerääjistä. Lykättyäni tehtävän suorittamista kuukauden päivät, päätän hoitaa homman pois jaloista. Piankos sitä nyt yhden pikku kadunpätkän ovet kolkuttelee, ajattelen.

Lähden matkaan reippaasti ja kannan rinta rottingilla nimikylttiäni. Siinä lukee "arkienkeli" ja nimeni alla. Kyllä kelpaa, vaikka se ensin tavaamani "arkkienkeli" olisikin ollut mahtipontisempi. Muutaman sata metriä kuljettuani tajuan, että minulla ei ole mukana a) kynää keräyslistan täyttämiseen eikä b) kirjekuorta rahoille. Epäilen, että seteleitä taskuihin sullova ker(j)ääjä saattaisi herättää epäluottamusta, joten kieppaan vielä kodin kautta.

Toinen lähtö ei ole yhtä reipas kuin ensimmäinen. Rattaissa istuva ihmiskilpi, vajaan vuoden vanha kääpiö-Gabrielini alkaa päästellä tympääntyneitä äännähdyksiä jo ennen kuin ehdimme kurvata pois kotikadulta. Jatkan matkaa sitkeästi, koska uskon, että keräystulos on parempi lapsen kanssa kuin ilman.  Ei kai kukaan pysty vastustamaan neljän hampaan hymyä?

 Puolitoista tuntia myöhemmin tiedän, että yllättävän moni pystyy.   Samassa ajassa minulle on myös selvinnyt, että näillä nurkilla ei tonttimaata tuhlata! Omakotitalojen lisäksi yhden onnettoman kadun varteen on onnistuttu asettelemaan yhdeksän rivitaloa! Se siitä pikku kadunpätkästä. Alueen suunnittelija on takuulla pelannut lapsena Tetristä.

Olen  iloinen jokaisesta ovesta, jota ei avata. Brosyyrit postilaatikkoon vaan ja se on morjens! Jossain vaiheessa tajuan,  että olisi noloa viedä kirkkoherranvirastoon tyhjä kuori, joten alan toivomaan, että joku sittenkin olisi kotona. Toiveisiini vastataan ja keräys alkaa tuottaa tulosta. Kahdessa kodissa murtaudutaan alaikäisen säästöpossuun. Sellaista se elämä on.

Kotimatkalla olo on jotenkin kunnollinen. Yhteisvastuu painaa yllättävän vähän.

Otteita elävästä elämästä:

- Hei. Haluaisitteko osallistua Yhteisvastuukeräykseen?
- Voi että... Kun mulla ei ole YHTÄÄN käteistä!
- Haluaisitko siinä tapauksessa tälläisen tilisiirron?
- En.
- Kiitos ja hyvää illanjatkoa.

***
- Hei. Haluaisitteko osallistua Yhteisvastuukeräykseen?
- Joo, odotas pieni hetki (perheenisä kaivaa kukkaroaan).
Laitan rahat kirjekuoreen, mutta kuori kiepsahtaakin ylösalaisin, ja kolikot sinkoilevat iloisesti portaita pitkin lumihankeen ja vähän muuallekin...
- Nyt ei tainnut mennä apu aivan perille asti. Kiitos ja hyvää illanjatkoa!
Yritän lopettaa hihittelyn ennen seuraavaa ovea.

***
- Hei. Rahat tai henki.
Saan rahat. Sukulaismieheltä.
- Kiitos ja hyvää illanjatkoa.

***

Ensi vuonna uudelleen. Ehkä.



torstai 19. tammikuuta 2012

Kauppareissujen syvin olemus

Jokainen kauppareissu on arvoitus. Kotoa lähtiessä harvoin osaa aavistaa mitä tuleman pitää, vaikka loppuviimein ostoskierros automarketissa onkin vain heijastusta kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Merkit ovat ilmassa, jos niitä osaa lukea. Itse lajittelen omat kauppareissuni neljään pääkategoriaan: Viisi leipää ja kaksi kalaa, Haunting Zombie im Toppahaalarit, Viikonloppufiilis ja Arjen säästöjä.



Viisi leipää ja kaksi kalaa-kauppareissut ovat niitä kaikkein raivostuttavimpia. Ensin näkee sen vaivan, että lähtee liikenteeseen, ja sitten se vähäinenkin lähdön hetkellä ollut draivi ehtyy ja loppuu tyystin ennen kuin ehtii saavuttamaan marketin haukottelevat liukuovet. Hyllyjen välissä laahustaessa tuntuu siltä, että oikeastaanhan sitä ei tarvitse ostaa juuri mitään. Jauheliha – no sitä on ehkä pakastimessa, vessapaperin voi korvata menneen sesongin serveteillä, hiivan ruokasoodalla ja niin edelleen. Omia vakuutteluja on helppo uskoa ainakin silloin, kun ei ole kotona jaksanut avata jääkapin ovea ja tarkistaa puutteita. Jos on lähtenyt liikenteeseen täyteen ahdetulla vatsalaukulla, silloin myös kylläisyyskeskus tukee tätä harhaista ajattelua. Sanotaan, että nälkäisenä ei saa lähteä ruokaostoksille, mutta ainakin niiltä reissuilta tulee ostettua jotain. Viisi leipää ja kaksi kalaa - ostosreissu onkin saanut nimensä siitä, että kategoriaan sijoittuvien kauppavisiittien jälkeen kassin sisältö täytyy siunata, mikäli aineksista aikoo loihtia ateriat edes yhdelle päivälle. Yleensä siunailu alkaakin heti kotona, kun kassia tyhjätessä huomaa unohtaneensa nekin harvat tuotteet, jotka oli tullut kirjoittaneeksi takin taskussa elbanneeseen ostoslistaan.



Haunting Zombie im Toppahaalarit-ostosreissut ovat ikimuistoisimpia. Ne ovat kauppareissuja, joille on lähdetty kohtaloa uhmaten lasten uniajan jälkeen. Lasten kanssa. Itse koin tälläisen ostoselämyksen viimeksi eilen. Esikoinen kulki perässäni pikkuruisia ostoskärryjä lykäten mustat rinkulat silmien ympärillä. Koko kauppareissun ajan takaani kuului tasaisella nuotilla "Sä oot tyhmä, äiti sä oot tyhmä, sä oot tyhmä". No nyt juksasin. Kyllä sinne väliin mahtui myös kimakampaa protestia sen jodosta, että menin laittamaan Täplä-jugurtit vahingossa omaan kärryyni... Joskushan käy niin, että lapsi flippaa ihan totaalisesti. Siinä tulee yllättävän hiki kun pitelee toisella kädellä täysin holtittomasti rimpuilevaa viisitoistakiloista ja toisella kädellä nostelee tavaraa hihnalle. Tämäntyyppisissä tilanteissa säädän puheäänelle volumerajoituksen ja otan kasvoilleni lammasmaisen hymyn, jolla viesitän: Minä tarjoan tämän lystin. Tuon pitkältä tuntuvan lyhyen hetken ajan kaikki marketissa asioivat äiti-ihmiset saavat kokea syvää iloa siitä, että huutava lapsi on kerrankin jonkun muun.



Viikonloppufiilis-kauppareissut ovat parhaita! Ne ovat niitä reissuja, kun on vain kertakaikkisen hyvä boogie. Usein nämä kauppareissut sijoittuvat nimensä mukaisesti viikonlopun kynnykselle. Viikonloppufiilis saa aikaan tunteen, että korkeintaan taivas on rajana. Kauppareissuilta tulee ostettua kaikenlaista jännittävää. Erikoisia juustoja, käteviä tarjoussilikonivuokia, tulppaaneja, herkkuja ja vaikka mitä! Tuntuu, että ostoskärryt lentävät ja sitä hymyilee leveästi kaikille vähänkin tutun näköisille vastaantulijoille. Kassalla ostosten loppusumma on paljon, mutta mitäpä tuosta. Pääasia, että on hyvä fiilis.



Arjen säästöjä-kauppareissut ovat seurausta viikonloppufiiliksestä. Ne ovat eräänlainen kauppareissujen krapula. Sillä aina väistämättä koittaa maanantai, tai joku muu päivä, jolloin rahat loppuvat. Silloin tehdään Arjen säästöjä. Arjen säästöjä-kauppareissuilla syleillään bonuskortteja ja ostetaan tarjoustuotteita. Parhaat tarjoustuotteet löytyvät seuraamalla juonen näköisinä askeliaan pidentäviä ikäihmisiä ja muita tarjoushaukkoja. Toki, jos on varaa, voi myös tilata maakuntalehden ja lukea tarjoukset sieltä. Säästöliekillä lepattavan shoppailijan kannattaa olla tarkkana: Juonivat kauppiaat ovat ripustaneet isoja tarjouskyltin näköisiä hintalappuja ympäri kauppaa. Loukut on viritetty juuri meidänlaisiamme markettirottia varten. Aina silloin tällöin kannattaa varovasti nostaa tälläisen tarjouksen helmaa ja kurkistaa alkuperäisestä hintalapusta tuotteen normaali hinta. Jos hinta on sama kuin "tarjouksessa", ei ole mitään syytä ostaa kyseistä tuoteta yhtään enempää kuin mitä tarve vaatii. Arjen säästämistä on se, että ei paasaa päiväysvanhoja  mutta avaamattomia tarjoustuotteita roskakoriin.


En minä vielä lopettanut.


Haluan muistuttaa muutamasta käyttäytymissäännöstä, joita noudattamalla kaikkien automarketasiakkaiden rinnakkaisshoppailu sujuu jouhevammin.


1. Älä tunge erikoisparkkeihin mikäli et ole pätevöitynyt niihin
Lapsiperheiden parkkiruudut ovat meille perhe-elämän runtelemille  maailman ainoa paikka, jossa voimme edes pienen hetken kokea olevamme eliittiä. Pidetään siis paikat vapaana niille, joille ne kuuluvat. Joku etu siitä pitää saada, että ostaa yhden maidon sijasta kymmenen! (Vaikka minä en kyllä osta). Onko mikään niin mahtavaa, kuin päräyttää merkattuihin ruutuihin farmarillaan ja heilutella neljää autonovea ihan vain siitä ilosta, että ei osu mihinkään! Melko usein merkatuille paikoille kuitenkin pyrkii sinne kuulumattomia henkilöitä. Moni aikaisemmin invapaikalle parkkeerannut kaljapullonpalauttaja on mitä ilmeisimmin kokenut ihmeparantumisen.


2. Kunnioita muiden asiakkaiden yksityisyyttä
Älä koskaan anna katseesi vaeltaa muiden asiakkaiden ostoskärryihin ilman lupaa. Ostoskärryihin kurkkiminen on sopimatonta, koska niiden sisältö paljastaa ihmisestä kaiken. Kassaneideillä pitäisi olla vaitiolovelvollisuus. Sen verran kovalta tuntuu toistuvasti levittää koko elämänsä heidän silmiensä eteen.

3. Noudata kulkusuuntia ja väistämissääntöjä
Shoppailu sujuu kivuttomasti, jos menet virran mukana kuin kuolleet kalat konsanaan. Mielestäni ainoa oikea tapa kiertää automarketti on aloittaa kierros hedelmä-vihannes osastolta. Hevi-osastolla kuluu ainakin  50% kauppareissuun kuluvasta energiasta kaiken sen sukkuloimisen, pussittamisen ja punnitsemisen takia. Mikäli osasto olisi kierroksen lopussa, en jaksaisi ostaa sieltä mitään... Joka tapauksessa vastakarvaan kulkemista pitäisi rajoittaa ainakin ruuhka-aikoina. Ja vielä väistämissäännöistä: Automarketissa asioidessa on hyvä soveltaa tuttua kivi-paperi-sakset -menetelmää. Jos kaksi asiakasta saapuu samalle kassalle samaan aikaan, ja toisella on ostoskärry täynnä ruokaa ja toisella tyyliin banaaniterttu, tyyppi tertun kanssa saa mennä ensin. Jos taas banaanitertun ostaja ja äiti parin lapsen kanssa saapuu kassalle yhtä aikaa, lapsiperhe voittaa banaaniterttutyypin. Jos  taas kaksi lapsiperhettä saapuu yhtä aikaa kassalle, etuajo-oikeus on sillä äidillä, jonka lapset huutavat kovempaa. Se on kaikkien yhteinen etu.


Näillä ajatuksilla teitä markettiin saatellen,


Hanna



maanantai 16. tammikuuta 2012

Annetaan palautetta!

Tässä huushollissa merkittävä osa riidoista kehittyy erilaisissa palautteenantotilanteissa. Kevyt sanailu yltyy muutamassa sekunnissa valtavaksi metakaksi, jonka jälki vastaa tornadon vierailua telttailualueella. Mikä meni pieleen? Mieheni  mukaan se, että minä en osaa keskustella.
 - Saattaa olla, mutta sellaistahan ei sovi mennä myöntämään. Omasta mielestäni kaikki sujuisi paremmin, mikäli puolisoni vain osaisi antaa rakentavaampaa palautetta.

Onnistunut palautteenantotilanne edellyttää pelisilmää.  Ennen kuin alkaa jakelemaan älykkäitä huomioita, on tehtävä pikainen skannaus, ja arvioida haluaako vastapuoli ylipäätään kuulla mitään palautetta.  Useimmiten ei halua. On eri asia haluta kehuja ja kannustusta kuin latistavaa arviota kulloisenkin suorituksen tasosta. Oma glooriantarpeeni pukeutuu hyvin usein kysymyksen muotoon: No, miten mulla meni? Kerta toisensa jälkeen puolisoni menee samaan halpaan ja alkaa erittelemään huomioitaan. Ja sitten pää halkeaa. Enhän minä nyt mitään viiltävää analyysia kaivannut, vaan ihania ja itsetuntoa hellästi hiveleviä adjektiiveja! Tästä voimme oppia sen, että kysymyksen ei pidä antaa hämätä. Jos henkilö läähättää innosta kuin tennispallon nähnyt terrieri, hän kaipaa todennäköisesti  vain taputusta päälaelle ja maksimissaan pientä rapsuttelua korvan takaa. Hyvä poika!

Positiivisen palautteen antaminen kannattaa aina, varsinkin parisuhteessa. Toisin kuin eräät luulevat, positiivisten sanojen varasto on ehtymätön. Turha pelätä, että ne loppuvat kesken. Eivät ne lopu! Parisuhteen onnellinen osuus sen sijaan saattaa loppua lyhyeen mikäli kehuja ruvetaan panttaamaan. 

Myönteisissä sanoissa on sekin mahtava puoli, että ne muuttavat todellisuutta. Usein tunnustuksen saaja haluaa olla saamiensa kehujen veroinen. Jos siippaa kehuu päivittäin, saa ainakin hetkittäin kokea naineensa jotain muuta kuin kuivaksi puristetun tiskirätin. Vain muutama sana, ja näet vilahduksen siitä simpsakasta nuorikosta, jonka kanssa tulit aikoinaan laittaneeksi lusikat samaan laatikkoon. 

Positiivisten sanojen vaikutus on suurimillaan  palautteen  kohdistuessa sellaiseen asiaan, joka on palautteen saajalle Erityisen Tärkeä. Ei ole siis ihan samantekevää mitä kehuu. Kannattaa rohkeasti kehua puolisossa tai  ystävässä niitäkin puolia, jotka itse kokee uhkana - tai joista on kateellinen. Niihin kannattaa suhtautua kuin kuudenkympin kriisissä kuivahtanut senior account mikälie manager  kaverinsa urheiluautoon: Senkun tyyrää kylkeen vaan, niin heti näyttää itsekin paremmalta.

Rakentavan kritiikin antaminen on taitolaji. Suomessa on edelleen vapaalla jalalla tuhansia idiootteja, jotka kuvittelevat, että kyky kritisoida on älykkyyden merkki. Kuka tahansa osaa löytää kuvasta kymmenen virhettä tai kertoa mikä milloinkin on mennyt pieleen. Suu kannattaa pitää viivana aina siihen asti, kunnes kykenee tarjoamaan kritiikin lisäksi myös toimivia korjausehdotuksia tai korvaavia toimintamalleja. Ja tässä tulee nyt yksi sellainen:  hampurilaispalautteen antaminen.

Hampurilaispalautteella tarkoitetaan palautetta, joka avataan kehuilla, terästetään korjausehdotuksella ja päätetään vielä johonkin myönteiseen huomioon.  Alun myönteisen palautteen on oltava tarkkaa. Pelkkä "hyvä" ei riitä. Palautteen saajan korvissa "hyvä" kääntyy muotoon "niin huono, että ei sanotuksi saa". Kehu on kuin suudelma poskelle: se muokkaa maaperää kritiikiin vastaanottamiselle. Kun kritiikin vuoro on, se kannattaa tarjota yksilöityinä ehdotuksina siitä, miten asiaa voisi kehittää. Palaute on hyvä päättää vielä johonkin positiiviseen huomioon, henkiseen halaukseen, jonka voimin palautteen saaja jaksaa tarttua korjausehdotuksiin.

 Väittävät, että hampurilaispalaute toimii. Toki palautetta voi myös antaa kuten kolmevuotias esikoiseni: "Sä oot TYHMÄ ja RUMA. MEE takaisin TÖIHIN!!" Tehoaa sekin.

Joskus palautteenanto menee pieleen. Silloin kannattaa miehekkäästi myöntää tappionsa ja lopettaa ajoissa. Nimittäin kaikkein nöyryyttävintä on almujen vastaanottaminen. Mieluummin sitä laittaa nuppineulan isovarpaankynnen alle ja potkaisee seinään.



ml