maanantai 28. toukokuuta 2012

Kepeitä ajatuksia kuolemasta

Kuolemaa pelätään, vihataan, vältellään ja parjataan. Toiset romantisoivat kuolemaa, toiset odottavat sitä. Itse olen lähinnä pyrkinyt pääsemään sopuun kuoleman kanssa. Olen pyrkinyt kohtaamaan ja käsittelemään kaikki siihen liittyvät ahdistavat tunteet. Onko tästä kaikesta ajatustyöstä ollut mitään hyötyä, se selvinnee myöhemmin. Mieluiten erittäin pitkän ajan päästä.

On mieletöntä oivaltaa, että elämällä on päätepisteensä. Tietoisuus kuolemasta laittaa vipinää kinttuihin. On alettava heti tekemään niitä asioita, joista oikeasti pitää. On alettava tekemään myös niitä asioita, joista pitää, mutta joissa on todella surkea. Kuoleman tehtävä on pitää huolta siitä, että elämälle ei käy niin kuin sille yhdelle uudelle vaatteelle, joka oli niin ihana, että sitä ei malttanut käyttää kertaakaan. Elämä pitää kuluttaa puhki, ja niistä jäljellejäävistä riekaleista pitää vielä tehdä matonkuteita.

Itse tapaan aina silloin tällöin lenkkeillä hautausmaan poikki palauttaakseni mieleen elämän realiteetit. Hautausmaalla sitten katselen niitä "hiekkalaatikoita" (Noel 2-v), joissa lepää aika monta itseään korvaamattomaksi luullutta ihmistä. Kummasti siinä nimiä tavaillessa kaikkivoipaisuuskuvitelmat karisevat, varsinkin kun törmää kaimaansa.

Kuoleman kohtaaminen toimiikin erinomaisena relaxanttina. Miksi rehkiä kohtuuttomasti, kun kaikelle kuitenkin tulee loppu? Mukaansa ei saa edes yhtä Louis Vuittonin veskaa. Ei aitoa, eikä sitä genuiininnahasta valmistettua. Tästä seikasta tietoisena olen pari kertaa nostanut jalkani polyrottingille ja katsellut vähän puiden latvoja. Kannattaa kokeilla, siihen ei kuole.

Kuolema palvelee lastenkasvatusta. Kun tajuaa jättävänsä lapset maailmaan ihan yksinään, alkaa aika nopeasti muodostua käsitys siitä, miten kasvatustyön askelmerkit kannattaa asetella. Sitä oivaltaa miten tärkeää on katsoa lasta silmiin, ja miten tärkeää on opettaa lasta itkemään, nauramaan, rukoilemaan ja kaatumaan oikein.

Jotkut elävät pitkään ja saavat kuolla vähitellen. He saavat vieroittaa itsensä elämästä asia ja ihminen kerrallaan - siitäkin huolimatta, että lähipiiri ei aina ymmärrä kuoleman prosessiluontoisuutta. Aina löytyy joku, joka jaksaa vetää herneet nenään, kun 92-vuotias Rauha kehtaa jättää Tupperit väliin...

Kuolema on ihmiselämän suurin muutos, tuleepa se sitten hitaasti ja varoitellen tai äkkiseltään. Ajattelen, että Jumala on aika armollinen, kun on suonut mahdollisuuden harjoitella kuolemista joka ilta. Nukahtaminen kun on yhdenlainen välikuolema. Luulenpa, että maailma on paljon parempi paikka siksi, että jokainen ihminen joutuu kerran vuorokaudessa painamaan päänsä tyynyyn (no, kuka mihinkin) tietoisena siitä, että jonain iltana silmät suljetaan viimeisen kerran.

Itse uskon siihen,  että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Kai juuri sen takia tulen kuoleman kanssa toimeen ainakin näin, kun ei tarvitse lähempää tuttavuutta tehdä!  Voin olla uskoni kanssa väärässä. Se tekisi minusta onnellisena eläneen eskapistin, mikä ei ole ihan huono vaihtoehto sekään. Elää ja kuolla onnellisena siis.


Toistaiseksi elossa,

Hanna






6 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Mahtavaa jälleen kerran. Näitä sun tekstejä pitää aina oikein herkutella, kun niitä saa niin harvoin ;) Täytyy kertoa tuo tosiasia meidän koiralle myös tosta laukku hommasta,kun se nytkin nukkuu mun laukussa. :)

Hanna kirjoitti...

No jos mä vähän tiivistän tahtia. Se ei tällä vauhdilla vaadi ihan hirveen kovia ponnisteluja :D

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus jälleen kerran! Erityisesti pidin tosta lastenkasvatusnäkökulmasta. :)

T. Emilia W.

Anne kirjoitti...

Kiitos tekstistäsi <3 Näitä asioita on myös pitänyt miettiä joku aika sitten lähemminkin. Mutta niinhän se on, että kun kuoleman hyväksyy tulevana tapahtuvana niin siitä saa elämään uutta intoa ;)

Anonyymi kirjoitti...

Iso kiitos siitä, että on olemassa blogi mikä ei ole tynnä kaikkea hömppää!!

T: yks tosikko ;)

Anne-Mari Haapala kirjoitti...

Kiitos! Näitä: "tullaanko me sitten taivaasta takas?" ja "onko taivaassa ruokaa/nälkä?"-kysymyksiä meisän 4- ja 7-vuotiaat viljelee harvase päivä! Joten mielessä pysyy se, että kahden maan kansalaisia ollaan!