Kotiäidin helpot päivät


Johanna Horkka sai kaveripiirissäni monta aamenta Helsingin uutisissa julkaistulle kolumnilleen Äiti lähtee nyt töihin, moi!  Kolumnissa Horkka kuvaa lapsiperheen arkea sellaisina päivinä, kun ainoa havaittavissa oleva tasapaino on kauhun tasapainoa. Itse kolumnista todettakoon, että tunnistan kirjoituksen yhteydet tosielämään.

Horkasta tuli hetkellisesti kotiäitien sankari, koska hän uskalsi sanoa ääneen, että lasten kanssa kotona oleminen on verrattavissa työleiriin. En tiedä oliko tämä näkökulma jollekin uusi, mutta kun nyt kerran paljastuslinjalle ollaan lähdetty, niin jatketaan Horkan viitoittamalla tiellä, ja paljastetaan vielä se viimeinenkin kotiäitien keskuudessa vaalittu salaisuus:

On päiviä, jolloin kotona oleminen on naurettavan helppoa.


On tavallinen arkiaamu. Kello on 7.30. Ajelen kuntosalilta kotiin energiaa pursuten ja luottavaisin mielin. Yleensä hyvin tehty treeni takaa kepeän olotilan useiden tuntien ajaksi, joten päivä on hyvin pohjustettu. Liikennevaloissa alkaa olla ruuhkaa, ja olen iloinen siitä, että ajan päinvastaiseen suuntaan kuin työmyyrät. Koukkaan kotimatkalla ruokakaupan kautta, mikä tarkoittaa sitä, että yksi päivän työläistä rasteista on suoritettu ennen kuin Neppajymykerhossa on liimattu ensimmäistäkään silkkipaperia.

Kotona on rauhallista. Kaksi unentuoksuista pikkumiestä syö sohvalla aamupalaa ja katsoo piirrettyjä. Varpaat heiluvat tunnusmusiikin tahtiin. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja liityn seuraan. Vähitellen piirretyt vaihtuvat leikkeihin ja pääsen vaihtamaan tv-kanavaa.  Nigellan keittiössä tehdään taas vaihteeksi lohturuokaa. Unohdun seuraamaan kuinka tv-kokitar elehtii tunnelmavalaistussa keittiössä, ja selostaa reseptiä niin kuin lukisi eroottista novellia. Koen hetkellistä huonoa omaatuntoa siitä, että en istu kylmässä autossa matkalla kohti duunipaikkaa, kuten eräs nimeltämainitsematon työisi.

Huono omatunto ja Nigellan karkailevat hiussuortuvat jäävät, kun lasten vauhti kiihtyy siinä määrin, että leikeille tarvitaan avarammat puitteet. Lähdemme alueen perhepäivähoitajien suosimalle leikkikentälle, jossa seura on taattu säällä kuin säällä. Oma aika kuluu leppoisasti hoitajien ja muiden äitien kanssa jutellessa. Lapset leikkivät sopuisasti - kuten leikkikentällä useimmiten. (Niin kuin on ollut tapana sanoa: Leikkikentällä parasta on se, että siellä ei ole sun eikä mun leluja, ainoastaan paljon Jumalan hiekkaa.)

Ulkoilun jälkeen ruoka maistuu. Kukaan kolmesta ei kiukuttele. Pienin menee päiväunille ja toiseksi pienin kerhoon. Itselleni jää laskennalliset 180 minuuttia aikaan tehdä mitä lystää. Ainoana rajoittavana tekijänä on kodin seinät. Onnistuu! Päätän omistaa kolmetuntisen tällä kertaa musiikkiharrastukselle. Elämä tuntuu mukavalta.

Kello 15.20 herätän nukkuvan unilta ja haen kerholaisen kotiin. Leikin väsyttämä kerholainen nukahtaa matkalla, ja vartin tirsojen ansiosta hän on mukiinmenevää seuraa myös loppuillan. Meno on kovimmillaan, kun lapset löytävät huolella piilotetut rumpukapulat. Harhautan jälkikasvua sen verran, että bänditreenit vaihtuvat muihin leikkeihin. Ruokaa, kahvittelua, lisää Pikkukakkosta ja kaikilla on hyvä boogie. Sitten voidaankin alkaa tähyilemään ikkunasta josko työisi tulisi pian kotiin. Ja isihän tulee.

Sen kummemmin erittelemättä sanon nyt vain, että on monta syytää pitää kuvatun kaltaista päivää helppona päivänä. Ne, jotka ovat samassa elämäntilanteessa tietävät millä perustein.

On syytä epäillä, että on muitakin äitejä, joita elämä silloin tällöin hellii helpoilla päivillä. Helpoista päivistä nautiskellaan salassa niin kuin viimeisestä suklaapalasta konsanaan. Mutta myöntäkää kollegat - ilmiö nimeltä kotiäidin helpot päivät on olemassa!

Helpoista päivistä vaietaan ennen kaikkea työisien seurassa. Jotenkin sitä tulee kuvailtua päivän tapahtumia aika maltillisin sanakääntein. Ettei vaan joutuisi epäedullisiin lähtöasetelmiin, kun kilpaillaan (leikkimielisesti tietenkin) siitä, kumman elämä on kovempaa. 

Käsi sydämelle! Oletko mukavan päivän jälkeen rypistänyt otsan ja ynähtänyt vastaukseksi muunneltua totuutta, kun työisi kyselee päivän kuulumisia? Minä olen.Ihan vaan varmuuden vuoksi.