perjantai 9. joulukuuta 2016

Lapsiperheen lahjatoivomattomuuslista

Meillä uskotaan joulupukkiin, hammaskeijuun ja Jeesukseen. Kahteen ensimmäisenä mainittuun ei meinaa riittää käteinen, mutta joulu tulee silti yhtä varmasti kuin Hasbron lelu-uutuudet ja tultapierevä vaahtokarkkikoira. 

Tähän mennessä itselläni on takana seitsemän lapsiperhejoulua. Seitsemän lihavaa, muovintäyteistä ja alle kolmevuotiaalle soveltumattomia pieniä osia sisältävää joulua. Kun juhlaa katselee näiden vilkkuvien valojen, vääränkokoisten pattereiden ja liian vaikeiden käyttöohjeiden perspektiivistä, ei enää osaa toivoa lahjoja. Osaa vain olla toivomatta. 

Joten, Rakas Joulupukki, ole tänä vuonna reilu kaveri, äläkä tuo meille:

1. Lapset lomauttavia leluja 

Lelu, joka ei työllistä lasta, on huono lelu, siitäkin huolimatta, että Pukki olisi itse haaveillut sellaisesta ollessaan pieni tonttunen. Lelujen idea on siinä, että niillä leikitään. Ei siinä, että ne leikkivät itse itsellään. 

2. Tunnistus- ja lajitteluleikkejä loppuvuodeksi 

Meillä on paljon pitkäkarvaisia nukkamattoja, joista on pidemmän päälle tuskallista kaivella tunnistamattomia muoviosia lajiteltavaksi ja paikoilleenpalautettavaksi (Legot tunnistan!). Älä tuo mitään, missä on miljoona osaa tai yli. Jos tuot, olet säilytysratkaisun velkaa.

3. Kovaäänisiä leluja ilman virtanappia

Vannon, että puhkon poron molemmat silmät, mikäli tuot tänne vielä yhdenkin vilkkuvan ja kovaäänisen helvetinkolun, josta puuttuu virtanappi ja/tai äänenvoimakkuuden säätö. Kuulostaa tylyltä, mutta niillä taskukokoisilla tivoleilla on taipumus pyrkiä pimeällä jalan alle, erityisesti pitkällisten nukutussessioiden päätteeksi.

4. Samaa asiaa viidettä kertaa

Meillä on pistetty paloiksi kahdet leikkirummut, yhdet vähän oikeammat leikkirummut ja yhdet oikeat sähkörummut. Rummut löytyvät listalta tänäkin vuonna. Vedä yli.

5. Vanhempien lasten lahjoja

Älä tuo lahjoja, joihin lapsen ikä ei riitä. Vauva ei tarvi polkupyörää.

6. Lahjoja, joihin ei ole ensi vuonna varaa

Jos aiot tänä jouluna tuoda sähköauton, kotikäyttöisen maailmanpyörän ja minisukellusveneen, katso, että pystyt ensi vuonna samaan. On vanhemman tehtävä tuottaa, ja opettaa lasta kestämään pettymyksiä, ei joulupukin.
 
Muuten vapaat kädet.

- Hanna

lauantai 12. marraskuuta 2016

Ilman sinua, isä

Rakas isä. Sinulta olen saanut suurimman lahjan, jonka ihminen voi toiselta saada: Elämän lahjan. Ilman sinua kohdallani olisi tyhjä paikka. Ilman sinua ei olisi minua. 

Ilman sinua, isä, ei olisi näitä rakkaita ja joskus raivostuttavia sisaruksia. Ei ketään, jota heittää suutuspäissään lenkkarilla, eikä ketään, jota halata kesken Nintendo-pelin riemun niin, että maitohammas irtoaa.

Ilman sinua, isä, maailma ei tietäisi Metsurinlenkin ihmeistä. Ilman sinua ei olisi kolmea poikaani. Ilman sinua meiltä  puuttuisi täyteen rastittu lelukuvasto, hammasharjojen rivi ja sata suukkoa päivässä. Ilman sinua minulta puuttuisi sata pukluakin, mutta menköön.

Ilman sinua, isä, näyttäisin joltain toiselta. Ilman sinua puuttuisi tämä tumma luonnonkihara ja siniset silmät, joilla sain kerran työpaikankin. Ilman sinua minulla ei olisi hymyä, josta pidän, eikä tavaramerkiksi muodostunutta naurua. Ilman sinua ei olisi helppoa rusketusta, jonka saan kävelemällä pihan poikki aurinkoisena päivänä. Ilman sinua ei olisi näitä kovettuneita jalanpohjiakaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Isä, ilman sinua en ajelisi päivittäin tätä tunteiden vuoristorataa. Ilman sinua ei olisi räiskyvää persoonaa, eikä portaatonta ääNENvoimaKUUDEN sääTELYä - jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ilman sinua minulla ei olisi tätä tunnemaailmaa, josta, ja jolla kirjoittaa ja laulaa. Kiitos, isä, tempperamentista, ja anteeksi, että heitin sinua karjalanpiirakalla voipuoli edellä.

Ilman sinua, isä, minulla ei ihan varmasti olisi tätä huumorintajua, jonka voimalla on naurettu sairaalassa vaikeimpien hetkien yli. Ilman sinua ei myöskään olisi ollut mallia hulluttelevasta ja hassuttelevasta perheestä eikä itsekeksittyjen laulujen perinteestä. Ilman sinua en tietäisi miltä näyttää Aarno Ranisen ylähuuli tai suomalais-turkkilainen tanssi. Ilman sinua en tietäisi, että kaskas on couscousin veli. 

Olethan sinä, isä, huumorintajua koetellutkin. Ilman sinua en tietäisi miltä tuntuu teinistä, jolle kuulutetaan ohi ajavasta Chryslerista "MÄ OON HANNAN ISÄ JA MÄ OON HULLU!". Muistatko? Nauroit makeasti päälle. Ilman sinua, isä, en tietäisi millaista on kuovitella koulun pihassa BMW:llä Kari Tapion tahtiin. Ilman sinua en todellakaan tietäisi, ja sen aion kyllä maksaa takaisin heti, kun keksin miten.

Ilman sinua, isä, en olisi nyt tässä kiittämässä sinua. Muistathan, isä, että olet tärkeä ja tarpeellinen silloinkin, kun kaupan ovet eivät käy tai on muuten huono päivä. "
Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan".

Hyvää isänpäivää!

- Hanna


 


lauantai 5. marraskuuta 2016

Täältä ikuisuuteen ja takaisin

Herkistyn aina pyhäinpäivän tienoilla. Pimeä hautausmaa ja lepattavat kynttilät saavat sydämenkin lepattamaan. Askel hidastuu, kun katselee ympärilleen. Miten paljon rakkautta yhdellä silmäyksellä! Jokainen kynttilä kertoo tarinaa: Miten me tapasimme, miten me rakastimme ja miten me luovuimme.

Kävelen usein hautausmaan läpi. Siksi, että se on lenkkipolkuni varrella, ja siksi, että päivittäinen kuoleman poikki kulkeminen muistuttaa rakkaista, jotka vielä ovat. Kävely hautausmaalla on matka täältä ikuisuuteen ja takaisin. Kaunis, hoidettu ja tarkasti laitettu pihamaa rauhoittaa, ja saa uskomaan järjestykseen silloinkin, kun oma elämä on sekaisin. 

Vuodesta toiseen riipaisevinta on ohittaa hautakivi menetettyjen lasten muistolle. Ruskea kaiverrettu kivi seisoo muista erillään. Se muistuttaa toiveista, jotka eivät toteutuneet, ja lapsista, jotka syntyivät silmät kiinni. Sen hautakiven kohdalla ajatukset katkeavat ja sanat loppuvat. Pysähdyn kiven äärelle, ja itken niitä äitejä, jotka huusivat tuskansa saamatta surulleen edes omaa hautakiveä.

Vuosi sitten kuljin tätä samaa hiekkatietä lapsi kohdussa ja toinen kädestä puristaen. Esikoisen silmät tarttuivat menetettyjen lasten hautakiveen. Näin, miten pieni mieli ehti tavata tekstiä, vaikka kuinka yritin kiristää askelta jäisellä maalla. 

- Toivottavasti äiti meille ei käy noin, poika sanoi hiljaa.
- Sitä me toivotaan, ja niin uskotaan, vastasin rohkeutta tavoitellen ja kyyneleitä pidätellen. 

Niin me jatkoimme matkaa sukuhaudalle kuolemasta ja taivaasta jutellen. 

Täältä ikuisuuteen ja takaisin. Se on reitti, jota kannattaa opetella kulkemaan.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Lihava olo

Lihavuus ei ole lukema puntarissa, vaan se on tunne. Se on lihava olo

Minulla lihava olo ilmenee tunteena siitä, että kävellessä kompastuu omiin reisiin. Tämä siksi, että vartalonmallini on päärynä, ja alan täyttyä pohjalta. Raskauksien myötä läski tosin on noussut päähän asti.

Minulla on usein lihava olo. Ainoa hetki, jolloin en tunne lihavaa oloa, on silloin, kun olen juuri laihtunut viisi kiloa tai silloin, kun olen sokerihumalassa. Siksi olen sokerihumalassa usein. 

Se on kierre. Kanelikierre.

Sokerihumalaa seuraa sokerikrapula. Krapulaan auttaa loiventava, esimerkiksi keksi, tai oikeastaan koko keksipaketti. Jos on syönyt yhden keksin, onhan ihan sama, vaikka söisi koko keksipaketin, ja sen keksipaketin paketin. 

Lihavalla ololla ei ole aina mitään tekemistä painon kanssa. Laihallakin ihmisellä voi olla lihava olo. Tämä johtuu siitä, että laihan ihmisen vähäiset läskit ovat silmillä. Siksi hän näkee läskiä kaikkialla mihin katsoo. Laihoillakin ihmisillä pitää olla oikeus lihavaan oloon, vaikka se onkin ärsyttävää meidän vähän lihavempien ihmisten mielestä. 

Lihavaa oloa lieventää kauniit vaatteet. Varsinkin oikean kokoiset. Viime viikolla olin rohkea, ja ostin vaatteita sille vartalolle, jonka omistan, enkä sille vartalolle, jonka toivoisin omistavani. Olen kasvanut ihmisenä muutakin kuin kokoa, joten en leikannut kokolappuja pois. 

Koko on vain numeroita, ja elämän progressiivinen tapa verottaa kyllä pitää huolen siitä, että lopulta me kaikki mahdumme samankokoiseen arkkuun. 

Otetaan pullakahvit sille!

- Hanna

Ps. Sanovat, että kannattaa iloita siitä mitä on, eikä itkeä sitä mitä puuttuu. Sain ystävältä edellä mainittua ajatusta myötäilevän vinkin, ja aionkin käydä ostamassa pyöräilykypärän, jossa lukee "I love my brain".

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kumman ottaisit?

Onnellinen parisuhdearki on yhden yksinkertaisen valinnan päässä. On valittava haluaako kumppanistaan itselleen puolison vai vanhemman. Huonot uutiset on siinä, että molempia ei voi saada, hyvät uutiset siinä, että toisen voi. 

Vanhempi

- Toimii herätyskellona torkutustoiminnolla
- Kantaa taloudellisen vastuun, kertoo kun ei ole rahaa uuteen käsilaukkuun
- Keräilee lämpenemään jätetyt ruuat
- On ylpeä melkein tiskikoneeseen laitetuista astioista  
- Soittaa fanfaarin ja ampuu konfetteja, kun näkee pedatun sängyn
- Etsii "hukassa" olevat tavarat ennen kuin hukkaaja itse on yrittänyt 
- Antaa vitamiinit, ja sanoo, kun pitää pissalle 
- Ottaa vastaan  "joo-joo" ja "ihan kohta"  -vastauksia  
- Ymmärtää kiukuttelua, joka johtuu "ei mistään"
- Ei oleta, että anteeksipyynnön jälkeen   mikään muuttuu 
- Iloitsee pikku apulaisesta 

Puoliso 

- Huolehtii itsestään ja omista asioistaan
- Odottaa vastavuoroisuutta, ihan kaikessa 
- Kantaa osavastuun arjesta, kodista ja lapsista 
- Olettaa, että sanat tarkoittavat jotain 
- Jakaa sängyn, myös alasti

Kumman haluat? 
Muistutan edelleen, että vain toisen voi saada. 

Tämän katon alla puoliso saa kaksi ääntä, vanhempi ei yhtään. Miten teillä?

- Hanna

Ps. Jos tulit siihen tulokseen, että kaipaat vanhempaa, niin muuta toki takaisin kotiin. Veikkaan, että siellä asuva henkilö ilahtuu runsain määrin paluun tekevästä aikamies/nais/pojasta/tytöstä. Kasvattihan hän sinut ihan itse! (hih hih)

maanantai 10. lokakuuta 2016

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Satunnaiset kohtaamiset todella ovat niitä parhaimpia. Mielenkiintoisia asioita tapahtuu erityisesti silloin, kun mieli on tyyni, ajatukset järjestyksessä ja ihminen kulkee kaikki aistit auki. Silloin saattaa käydä niin, että hetki tarttuu ihmiseen ja tempaa mukaansa mitä merkillisimpiin tapahtumasarjoihin. Minulle kävi kerran sillä tavalla.

Oli aurinkoinen syysilta Helsingissä vuonna 2006. Suoritin silloin opettajaopintojani yliopistossa. Opiskelin, nautin ja opiskelin - usein iltaan saakka. Sinäkin päivänä olin istunut lasikattoisessa kirjastossa tuntikausia. Kotimatkalla nojailin bussin numero 14 ikkunaan, ja katselin kuinka valo välkkyi värikkäissä lehtipuissa.

Kotimatka Pajamäkeen kulki Kampin kautta, Kauppakorkean ohi, läpi korkeiden kivitalojen Töölön. Kyseisenä päivänä katse kiinnittyi mäellä kohoavaan Töölön kirkkoon ja sitä reunustavaan puistoon, jonka muotoonsa leikatut pensaat olivat työllistäneet kaupungin puutarhureita. 

Näkymä poikkesi tavallisesta. Puisto oli ulkotulin koristeltu ja ihmisiä täynnä -  ihanaa! Kuin sähköiskun saaneena läimäytin stop-nappia, jonka seurauksena kuskille tuli kiire jarruttaa. Kun seuraavan kerran ehdin ajatella, huomasin seisovani kadunvarressa ja katselevani bussin perävaloja. 

Puistossa oli meneillään ulkoilmamessu, joka oli juuri päättymässä ehtoolliseen. Katselin harmistuneena, kuinka puisto alkoi tyhjentyä ihmisistä.  Lähdin aikani kuluksi kävelemään kohti Meilahtea seuraavaa bussia odotellessa. Aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa, kun saavutin Naistenklinikan ja sen pysäkin.

Bussiin asti en kuitenkaan päässyt, sillä tienposkessa makasi keski-ikäinen ihan tavallisen näköinen suomalainen nainen. Nainen oli sekavassa tilassa ja sopersi jotain itkunsekaisella äänellään. Yritin kysellä mistä hän oli tulossa tai mihin menossa, mutta selityksestä ei ottanut selvää. 
- Minua väsyttää, nainen toisteli.

Tiedustelin, kiertelin, kaartelin, kyselin ja johdattelin. Melko pitkällisen haastatteluprosessin päätteeksi minulla oli kassassa joitain oleellisia tietoja: Nainen oli ollut huolissaan terveydentilastaan ja siksi lähtenyt naistenklinikalle. Klinikalta - jonne hän ilmeisesti oli rohjennut alkoholin voimin - hänet oli käännytetty, sillä aika oli seuraavalle päivälle. Kotiinsa nainen ei suostunut tai kyennyt, eikä hän myöskään suostunut tai kyennyt nousemaan ylös maasta.

Kun mikään taivuttelu ei auttanut, soitin naistenklinikalle, ja annoin selkokielisen kuvauksen tilanteesta, joka ulkoseinän toisella puolella oli meneillään. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä. Kerroin soittavani siinä toivossa, että nainen olisi päässyt sisään (ja minä kotiin), mutta hoitaja ainoastaan toivotti naisen tervetulleeksi klinikalle oikeana päivänä oikeaan aikaan. 

Aurinko oli jo laskenut, ja ulkona alkoi olla todella kylmä. Nainen se vaan ei suostunut hievahtamaan paikoiltaan. Sitkeä tapaus! Hän jatkoi kehääkiertäviä puheitaan ja mainitsi väsystään uudellen ja uudelleen. Aloin olla melko epätoivoinen. Jossain siinä vähän ennen kärsivällisyyden loppumista nainen kuitenkin yhtäkkiä nousi ylös ja kertoipa vielä  kotiosoitteensakin. Huvittavaa sinänsä, että asunto sijaitsi korttelin päässä. 

Käsikynkässä matka taittui yllättävän nopeasti. Vähän ennen ulko-ovea aloin jännittämään josko avaimet sopisivat lukkoon, mutta niin vaan iloisen rasahduksen jälkeen olimme lämpimässä rappukäytävässä ja toisen rasahduksen jälkeen naisen kodin eteisessä.

Muutamalla vilkaisulla kävi selväksi, ettei asunnossa asunut muita. Eteisestä aukesi pieni tummasävyinen olohuone kirjahyllyineen, ja sinne olohuoneeseen seuralaiseni rojahti. Lattialle vai sohvalle - en enää muista. Olisi tuntunut vastuuttomalta häipyä niin vaan, joten etsin naisen puhelimesta jonkun jolle soittaa, ja päädyin soittamaan hänen äidilleen.

Kerroin äidille kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä.  Kerroin mitä sairaalasta sanottiin, ja että nyt olisin lähdössä kotiin. Äiti sen sijaan kertoi olevansa pitkän ajomatkan päässä, ja sen, että en missään tapauksessa voinut jättää hänen tytärtään yksin siinä tilassa. Minun teki mieli sanoa, että ei tullut yöpaitaa ja hammasharjaa mukaan, mutta en sanonut.

Äiti oli kuitenkin oikeassa, niin kuin äidit usein ovat. Vasta siinä vaiheessa tulin kysyneeksi naiselta, josko alkoholilla oli tullut huuhdeltua alas muutakin kuin ruokaa. Vastaus oli myönteinen (lääkkeitä), mutta määrästä (useampia) en saanut tarkkaa tietoa. Sanoin äidille heipat ja soitin hätäkeskukseen. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin, en enää kärsivällisesti, saadut tiedot. Kerroin alkoholista, lääkkeistä ja äidistä. Kerroin, että haluaisin jonkun tarkistamaan tilanteen, että äiti saisi nukuttua, ja nainen herättyä. Hätäkeskus lupasi lähettää ambulanssin ja minä lupasin pysyä linjoilla niin kauan, että apu saapuisi paikalle.

Ilta oli musta, katuvalot loistivat ja hengitys huurusi, kun pitelin auki kerrostalon ulko-ovea ambulanssimiehille. Teki mieli purkaa turhautumista kiljumalla, mutta en kiljunut, vaan aloitin jälleen kerran kertomaan kuka olen, miksi soitin ja niin edelleen. Miehet tuijottivat minua epäuskoisen näköisenä.
- Miten sinä tähän liityt, ja ennen kaikkea mitä sinä täällä teet?, tivasi toinen miehistä. 
- Sitä kuule mietin tässä itsekin, vastasin.
Ei tullut siinä vaiheessa muutakaan mieleen.

Päästin miehet sisään ja lähdin vähin äänin. Kävellessä kohti Naistenklinikan pysäkkiä katselin pimeää taivasta ja koitin sulatella tapahtunutta. Tunsin helpotusta, mutta myös vahvaa tunnetta siitä, että olin ollut juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Kotiin päästyäni huokaisin syvään ja riisuin ulkovaatteet naulakkoon. Iltapala mielessä suuntasin keittiöön, ja ohimennessä napsautin stereoihin virrat. Sitten tapahtuikin jotain merkillistä: Radiossa alkoi soida laulu, jonka kertosäkeistössä olivat juuri ne sanat, joita nainen oli pitkin iltaa toistellut. Voin kertoa, että kylmät väreet menivät silloin, ja menevät vieläkin tätä kirjoittaessa.

Tässä elämässä on paljon sellaisia asioita, joista en ole varma, mutta siitä olen aivan varma, että sinä iltana todella olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

- Hanna

 

perjantai 7. lokakuuta 2016

Antikristus ja squashmaila

Satunnaiset kohtaamiset ovat joskus niitä parhaimpia - ainakin silloin, kun uskaltaa kohdata ventovieraan ytimestään käsin ja jättää odotetut käytösmallit henkariin. 
Jos vastapuoli sattuu olemaan samalla aaltopituudella, voi syntyä aito kohtaaminen, joka voi olla liikuttava vapauttava, puhdistava tai ihan vaan hilpeä.  

Muutama viikko sitten kohdalleni osui yksi tällaisista hilpeistä satunnaisista kohtaamisista. 

Varastoa siivotessa vastaan tuli vielä myyntipakkauksessa oleva squashmaila. Mieheni rakkain urheiluharrastus oli aikoinaan urheiluvälineiden ostaminen, joten kapistukselle ei ollut tullut varsinaista käyttöä. 
Setelin tuoksu mielessä laitoin mailan myyntiin paikalliselle av-yv-kirppikselle, jossa menee kaupaksi kertaalleen pureskellut varpaankynnetkin. Olin mailan suhteen melko toiveikas.

Olin jo menettämässä toivoani, kunnes sitten erään syksyisen päivän iltana puhelimen ruutuun ilmestyi Facebookin ihananpunainen ilmoitusmerkki! Alustava varaus kaverin puolesta! Jippikayjei-hei sä tsiigaat voittajaa-a-aa! Olin jo poksauttamassa kuoharipulloa auki ja vetämässä kartiohattua päähän, kunnes tulin vilkaisseeksi mailan varsinaisen ostajan Facebook-profiilia.

Olin saada paskahalvauksen.

Profiilikuvassa punaista taustaa vasten kurkotti mustanpuhuva kammottava kasvoton mies. Sellainen veitsenheilutusvideoiden ja 90-luvun saatananpalvontadokumenttien hahmojen hybridi. Kansikuvassa komeili kynttilöin valaistu alttari ja pääkalloja sekä eri maailmanuskontoihin viittaavia symboleja.
Hyvää Paimenta lampaineen ei sillä alttarilla määkinyt. 

Siinäpä sitten olikin ongelmaa kerrakseen, kun raha houkutti, kaupat oli jo sovittu, mutta teologilta menikin pupu pöksyyn. Yritin keksiä  järkevänkuuloista tekosyytä, jonka varjolla välttäisin tapaamasta varsinaisen ostajan ja silti tekisin kaupat. Kirjoitin, pyyhin, kirjoitin, pyyhin ja kirjoitin, mutta tekosyytä en keksinyt.

Niinpä tein sen, mitä joskus teen ja toimin ytimestä käsin: Kytkin rajoittimet pois päältä, suljin kriittisen ajattelun ja kirjoitin sen mitä aivot ensimmäisenä tuottivat:
"En tiennytkään, että antikristus pelaa squashia."

Hieno pelinavaus, Hanna. 
Vanhan sanonnan mukaan on myöhäistä katua, kun tavara on jo housussa, joten reippaana tyttönä jatkoin valitsemallani uralla ja ilmoitin, että kuvan näköiselle kaverille en ovea avaa, enkä todellakaan anna osoitetta!

No, kannatti olla reipas, sillä kyseisen pimeyden lähettilään ihan tavallisen näköinen kaveri seisoi seuraavana aamuna klo 8.00 kotioveni takana. Hyvä niin, sillä Jeesus-aurani onkin sen verran vahva, että antikristus olisi todennäköisesti alkanut sulamaan kaksi metriä ennen kotioveamme ja kaupat olisivat jääneet tekemättä kokonaan. 

En tiedä havaitsinko oikein vai kuvittelinko molemminpuoleisen hilpeyden kaupantekohetkellä. Siinä minä seisoin ovenraossa yöpaitasillani vauva kainalossa ja yritin pitää naamaa virastolukemilla.
Jälkeenpäin sain viestin, jossa kerrottiin, että  antikristus on iloinen ostoksestaan, ja kuulemma ihan "tirautti onnen verikyyneleen". 

Kohtaaminen nauratti loppupäivän. 

En osaa sanoa kumpi oli riemullisempaa, asian tiimoilta käyty epätavallinen dialogi, vai sen tajuaminen, miten helpoksi hankalat asiat käyvät, kun tekee mitä haluaa ja sanoo mitä ajattelee. 

Siihen yllytän teitä nyt!  Antakaa joskus mennä ja katsokaa kuinka käy. Aina ei käy hyvin, mutta se onkin sitten toinen tarina.






 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Konepeltiä syvemmälle


Auto on minulle kiehtova mysteeri, ja mysteerinä haluaisin sen myös pysyvän. Silti elämä silloin tällöin heittää eteen tilanteita, jotka pakottavat katsomaan asioita konepeltiä syvemmälle. Koska minä ja kaikki mustat autoni olemme kokeneet yhdessä jos jonkinlaista, voin kaiketi jakaa teille, hyvät lukijani, muutaman autoiluun liittyvän vinkin.

Lähdetään liikkeelle liikkeellelähdöstä. 

Oli tilanne mikä hyvänsä, ennen starttaamista kannattaa tehdä pieni läsnäoloharjoitus. Ensin hengitetään syvään. Sitten suljetaan silmät, ja herätetään aistit tunnustelemalla ohjauspyörän viileää pintaa. Mieti, onko ratti muhkurainen, sileä, muovinen, nahkainen tai kenties pillimehuinen? (Tarkoituksena on irroittaa ajatukset päivän tehtävälistasta.) Seuraavaksi pyri tiedostamaan hyvin syvällä tavalla, että autossa ei niin halpaa osaa olekaan, että sitä olisi varaa korjauttaa. KESKITY. Kun ajatus on kirkas, käynnistä auto, ja katso, voi hyvä ihminen katso, mihin peruutat.

Itse olen peruutellut kaikenlaisiin autoihin. Isoihin autoihin, pieniin autoihin, tuttujen autoihin ja tuntemattomien autoihin. Volvot kestävät runtaamista parhaiten. Olen paristi peruuttanut Volvoon tai Volvolla, ja vain yhdellä kerralla tarvittiin korjaamoa. Se oli silloin, kun peruutin isän autolla äidin autoon. 10/10! Sisko teki kolmen vuoden päästä saman tempun, joten oikeastaan 11/10. (Edit: itseasiassa meidän kaikkien neljän on tullut kolhittua vanhempien autoja.)

Peruuttaminen on aina potentiaalinen vaaratilanne, mutta tarkasti saa katsoa silloinkin, kun lähtee ajamaan eteenpäin. Tielle voi tulla kaikenlaista, esimerkiksi eläimiä. Autokoulussa opetettiin, ettei liikenteessä pidä koskaan koiraa pienempää väistää, mutta lisäisin sääntöön yhden poikkeuksen, ja se on betoniporsas. Kyllä betoniporsasta kannattaa väistää. Yritin kerran Lidlin parkkipaikalla Auto-opiston ohjeilla, ja autohan siinä hävisi, kun kaksi kovaa otti yhteen. Onneksi jäi vain pieni jälki, sillä kyseinen Audi aikoinaan luovutettiin saatesanoilla: "Voit ajaa ihan minkä ojan yli haluat, mutta mitään ei sitten korjata." Eikä muuten korjattu.

Tästä tuleekin mieleen varoittaa ojista. Varsinkin pihasta kääntyessä kannattaa olla tarkkana. Ojista ei voi oikaista, ei edes toisella takarenkaalla. Pohjakosketuksesta kuuluu ihan hirvittävä ääni, sellainen karmea lasahdus. Ääni kerää takuuvarmasti kaikkien huomion, ja sen jälkeen on todella kuumottavaa pysähtyä katsomaan josko jäi jotain sisäelimiä ojanpohjalle. Kerran sain puhelinsoiton perään, ja olihan se noloa lähteä hakemaan kaverin pihaojasta löytynyttä hinauskoukkua. 

Sellaisen ohjeen myös voisin antaa, että älä koskaan lainaa kenenkään autoa ellei ole ihan pakko. Jos kuitenkin päädyt lainauspuuhiin, niin ainakin lähde liikkeelle kaikessa rauhassa. Minä en lähtenyt silloin, kun piti neitsytmatkalle pakettiautolla. Oli rapsakka pakkaspäivä, aika vähissä ja piti hakea vielä iso kosketinsoitin kyytiin toiselta puolelta kaupunkia. Tartuin pakun rattiin kädet täristen, ja sain kyllä auton valutettua pihasta kadulle, mutta siihen se sitten jäi, poikkipäin tietenkin. Auto suostui ainoastaan nytkähtelemään eteenpäin, vaikka poljin kaasua niin, että pohje oli krampata. Otin ilmiöpohjaisen hätäpuhelun miehelle, ja sain selitykseksi, että en osaa käyttää vaihteita. Minä väänsin, käänsin ja kaasutin, ja lopulta sain auton liikkeelle tahdonvoimalla - niin luulin. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että olisi kannattanut pysähtyä ihmettelemään mikä on vialla ennen kuin poliisit pysäyttivät ihmettelemään mikä on vialla. Paketiauton perä oli valtavan savupilven peitossa. Näytti kuin Alladin olisi juuri hinkannut minut ja pakettiauton esiin taikalampustaan. Siinä minä sitten katsoin epäuskoiselta näyttävää poliisia silmästä silmään, ja vannoin, että en minä tänne toiseen päähän mitään huomannut enkä haistanut. Savu hälveni, auto jäähtyi ja sitten se taas toimikin.

Edellämainitun kaltaisen tilanteet, joissa auto jumittuu jonnekin julkiselle paikalle, ovat aina äärimmäisen kiusallisia. Niissä voi valita kahdesta vaihtoehdosta: voi taistella tai voi paeta. Paeta voi tosin vain niissä tilanteissa, joissa ei itse ole päävastuussa autosta. Mieleeni muistuu eräskin taajamamatka isäni kanssa. Sillä ajelulla hävettävänpieni ja hävettävänpunainen Fiat simahti Café Mondeon pihaan toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Kai sillä oli kuukautiset tai jotain. Isä tunsi Fiatin oikuttelut, ja komensi minut  lykkäämään autoa. MINUT! AUTOA! Sillon tein, mitä julkisuuskuvastaan huolestuneen teini-ikäisen tytön oli tehtävä, ja otin jalat alle. Fiat jäi ovet selällään Mondeon pihaan ja minä painelin etukenossa kohti kotia. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun ohitseni kiihdytti hävettävänpieni hävettävänpunainen Fiat. En tiedä kuvittelinko vai ehdinkö tosiaan nähdä ratin takaa isän vahingoniloisen ilmeen. 

Nyt olen aikuinen nainen, joten pakeneminen hankalista autotilanteista on lähes mahdotonta. Hankala tilanne oli viimeksi silloin, kun onnistuin tukkimaan aamukahdeksan ruuhkan Alfa Romeolla. Auto yksinkertaisesti pimeni liikennevaloihin. Sähkövika, mies valisti puhelimitse ja melkein kuulin nyökyttelyn risteykseen asti. Ei siinä auttanut karkuun lähteä, piti nostaa konepelti suorille käsille ja alkaa tempoa mustaan muovilaatikkoon kiemurtelevia johtoja sinusrytmin palauttamiseksi. Toisella kädellä koitin vilkuttaa ohiajaville rauhoittelevasti, että ei tässä mitään, ikään kuin tietäisin mitä olen tekemässä. 

Pakeneminen ei kannata sillonkaan, kun kylkeen kosahtaa toinen auto, tai vaikka juoppo polkupyörällä. Kustannuspoliittisista syistä kannattaa aina soittaa poliisi paikalle. Opin sen, kun kerran ajelin keskustassa puolisoni ihan kivalla BMW:llä. Kävi sillä lailla, että risteyksessä kylkeen pyöräili juoppo. Olin niin helpottunut juopon henkiinjäämisestä ja pyöränkin selviytymisestä (ajatella!), että annoin kuitata koko homman "Ei käyny kuinkaan"-toteamuksella. Sitten jo katselinkin, kuinka nainen lähti nilkuttaen taluttamaan hieman kieroa pyöräänsä. Naarmut siinä bemarin kyljessä olivat sitten ikuisia. Eihän sitä naista jälkeenpäin mistään löytynyt korvausasioita selvittelemään.

Että sellaista! Voisin kertoa vielä vaikka mitä, mutta paperi loppuu, ja tarvitsen appivanhemmilta lainassa olevaa autoa vielä. Saattaa tosin olla, että laina-aika päättyy hyvin pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen.

Turvallisia ajokilometrejä kuitenkin!

- Hanna

Brändinäisyydestä kärsiville

Kuvittele tähän valokuva, se sadaskahdestoista otos, joka on sopivasti totta ja sopivasti valhetta. Kuvittele pari filtteriä päälle. Kuvittele kuvan alle kolmannella kotimaisella kirjoitettu kannustuspuhe, jossa on kaikkea enemmän eikä mitään vähemmän. Kuvittele viittaukset suuriin unelmiin, tavoitteisiin ja saavutuksiin. Älä kuvittele viittauksia siihen, mitä ne maksavat. Kuvittele hehkutusta ilman perusteluja. Kuvittele parit emojit. Kuvittele tekstin perään #joltain#viisaammalta#varastettu#ajatus, #kliseekin#käy.

Kuvittele ihminen, jolla on samaan aikaan tarve sekä olla esillä että pysyä piilossa. Kuvittele brändiksi puristettu ja rautalangasta väännetty ihanneminä: Tältä minä näytän, tässä ovat ystäväni (ja tältä he näyttävät!) ja näin minä ajattelen ajattelevani. 

Kuvittele mitä kuvasta puuttuu. Kuvittelepa oikea ihminen.

Minä kaipaan oikeita ihmisiä. Sellaisia aitoja ihmisiä, joilla on mieluummin huonoja omia ajatuksia kuin hienoja muilta lainattuja ajatuksia. Kaipaan ihmisiä, jotka sanovat oho, kun mokaavat, ja ai, kun sattuu. Kaipaan ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa, että paska päivä, tai ei huvita. Kaipaan ihmisiä, joille minä uskallan sanoa, että paska päivä, tai ei huvita. Kaipaan ihmisiä, joiden seurassa uskallan olla oikea ihminen. Kaipaan ja ikävöin sellaisia ihmisiä, joiden seurassa uskallan olla piiloutumatta.

Huomaan kärsiväni yksinäisyydestä,  brändinsä takana piileskelevistä ihmisistä, tai oikeastaan näiden kahden yhdistelmästä. Olen keksinyt ilmiölle nimenkin.

Hei kaikki. Olen Hanna, 33 vuotta, ja kärsin brändinäisyydestä. 

Ps. Sinä brändikäs, haluan kai tällä sanoa, että kaipaan seuraasi.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Kun masennus helpottaa

Kun masennus helpottaa, ihminen herää henkiin. On helpompi olla yöllä unessa ja päivällä hereillä. Apatia valuu ulos kehosta. On voimia kurkottaa lohdutukseen, jota luonto lakkaamatta tarjoaa. Kun masennus helpottaa, pystyy iloita pienestä laiturista, jota aaltopeitto keinuttaa; saada lohtua tuulen tasaisesta huminasta, joka leikkaa arjen äänet.

Kun masennus helpottaa, voi nähdä loputtomat mahdollisuudet uuteen iloon. Kun masennus helpottaa, mahdollisuudet eivät vyöry massana yli. Voi valita yhden säikeen, ja seurata sitä.

Kun masennus helpottaa, palaa nauru, joka ei juhli omaa tai toisen epäonnistumista, ja joka kuplii hyvää oloa ja iloa nyt-hetkestä. Kun masennus helpottaa, palaa ennen kaikkea itku. Ei syvä ja raskas, joka hukuttaa ja huuhtoo horisontin, vaan pieni ja ystävällinen, joka puhdistaa sydämen silmät niin, että näkee eteensä.

Kun masennus helpottaa, menneisyyden  ahdistus vuotaa yhä harvemmin nykyhetkeen. Kun masennus helpottaa, mieli ei enää hädissään etsi uhkaa ympäriltään, vaan osaa yhdistää tunteen ja tuskallisen muiston. Kun masennus helpottaa, sanaton ahdistus alkaa jakautua pienempiin ja käsiteltävempiin osiin.

Kun masennus helpottaa, haaveet löytävät kotiin. Kun masennus helpottaa, muistot löytävät myös. Voi matkata mielessään lapsuuden mummolaan ja kurkistaa jokaiseen kaappiin, tai muistella, miltä konseptipaperi tuntui käteen ylioppilaskirjoituksissa. Kun masennus helpottaa, voi lopettaa muistelun milloin haluaa.

 Kun masennus helpottaa, lakkaa jatkuvasti pelkäämästä, että jotain pahaa tapahtuu juuri meille. Kun masennus helpottaa, alkaa uskoa iloisiin yllätyksiin. Kun masennus helpottaa, alkaa selvemmin nähdä, mikä tähän hetkeen johti. Että olosuhteet olivat ankarat ja säälimättömät, ja että iskut toistensa perään eivät antaneet muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä niin syvälle itseen, ettei mikään koske tai kosketa. 

Kun masennus helpottaa, pitää opetella  hyväksymään toivon perässä laahustava pelko . Pelko siitä, että joku tai jokin puhaltaa sammuksiin avuttoman ja vastasyntyneen elämänliekin. Kun masennus helpottaa, pitää uskaltaa luottaa siihen, että ravittu ilo voimistuu ja lopulta kuroo pelkoon niin pitkän etumatkan, että pelko eksyy lopullisesti.

Kun masennus helpottaa. 
Niin, aivan kuin se alkaisi helpottaa.


- Hanna

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Yksi tavallinen

On yksi ihan tavallinen päivä paikallisessa yläkoulussa. Puijottelen ruuhkaisan käytävän läpi luokan ovelle. Pyydän oppilaita siirtymään sivuun. Osalla on kuulolaite kiinni, joten työnnän oven auki hitaasti, mutta varmasti. Ovi lakaisee sivuun viimeisetkin viivyttelijät. 
- Taas tätä saatanan uskontoa, tervehtii yksi. 
- No niin on, vaikka enempi Jeesuksen kuitenkin, vastaan.

Päivä yläkoulussa lähtee käyntiin niin kuin vain yläkoulussa voi lähteä. Yhdelle tuottaa suunnattomia vaikeuksia kantaa lyijykynää mukanaan. Toinen ei saa sitä repustaan. Kolmas saa kynän repusta, mutta terä puuttuu, ja neljäs on piilottanut teroituspaikalle sinitarralla kiinnittämäni teroittimen. Kun kynäongelma on ratkaistu,
 katsotaan muut muistamiset ja unohtamiset. Joku tarvii lainakirjan ja muutamalla on vihko kotona. Poissaolijat merkkaan kahteen kertaan, koska yksi olikin vain poissaoleva, vaikka paikalla.
 
-No niin, aloitetaan.
-Pitääkö nää kirjoittaa? 
-Kyllä. 
-Onko pakko?
-On.
Paitsi että niiden muutaman erityishaasteiden kanssa painivan ei ole, mutta
unohdin tehdä valmiit muistiinpanot. Hupsista.
- NYT NE PUHELIMET POIS!
Kaikki tottelevat, paitsi tyttö, joka käyttää puhelimen kameraa pelinä ja korjaa huulimeikkiään.

Tunnin aiheena on arvot. Pysähdymme pohtimaan mitkä ovat niitä perimmäisiä asioita, joita todella elämältä haluamme. Laitan oppilaat tekemään tehtävää, jonka avulla he oppivat käsitteitä, mutta tulevat myös ajatelleeksi omia arvojaan. Moni huomaa, että tämänhetkinen arki on ristiriidassa arvojen kanssa. Muutama taas huomaa arvostavansa ihan eri asioita kuin viisi minuuttia sitten. 

Keskustelemme. Avaan tuuletusikkunan, ja samalla yritän raottaa sydäntänikin, vaikka paikalla on oppilas, jonka halveksiva katse ja ilkeät sanat osuvat maaliin miltei aina. Otan tietoisen riskin, koska on turha yrittää ohjata oppilaita aitoon dialogiin, ellei suostu siihen itse. Puhuessani huomaan miten muutaman oppilaan ajatukset raksuttavat villisti. Yhden silmissä näkyy katse, jota hartaasti odotan, ja jonka toivossa marraskuun pimeät aamut tuntuvat siedettäviltä. Oppilas on oivaltanut jotain. En tiedä mitä, mutta silmissä kimaltaa pieni ja henkilökohtainen oivallus, joka tallentuu sellaiseen tiedostoon, joka ei rasahda kokeen jälkeen roskakoriin. 

Riskinotto kannatti ensimmäisellä tunnilla, mutta seuraavalla ei. Toisen tunnin jälkeen olo on kuin lyijytäytekynällä rei'ille rääkätyllä ilmapallolla, johon empaattiset kasipuolen oppilaat yrittävät turhaan puhaltaa ilmaa. Voi kunpa joku ottaisi narusta ja vetäisi maata pitkin opettajanhuoneeseen. Vaan eipä ota eikä vedä. Minulla on 600 murrosikäistä lasta täynnä jäsentymättömiä tunteita, jotka otan vastaan 45 minuutin annoksina keskimäärin viidestä kuuteen kertaa päivässä. Työ on merkityksellistä, työ on uuvuttavaa. 

Kun päivän viimeinen oppilas on poistunut luokasta, sähköposti on taltutettu ja oman luokan asiat hoidettu, painan pään käsien varaan ja annan koivupöydän hetken kannatella. Mietin millä mentaliteetilla pitäisi porskuttaa, että jaksaa seuraavat kolmekymmentä vuotta kivettymättä ja kovettumatta. Paljonko uskaltaa antaa itsestään? Milloin antaa liikaa? Missä menee raja, jossa lakkaa hymyilyttämästä mopon pakoputki kainalossa luokkaan tuleva oppilas, tai liikuttamasta se takapenkin kovia kokenut, joka jaksaa päivästä toiseen näytää urheaa naamaa. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Jonkun kuitenkin täytyy kasvattaa ja opettaa näitä nuoria sitä päivää varten, jolloin edeltävä sukupolvi astuu syrjään, eikä äitikään ole katsomassa perään. Sillä pitäähän jokaisen osata pitää huolta itsestään, asioistaan ja oikeuksistaan (tt, bi, li, ge, opo, en, ru, at, ai, ma, yh), ajattelella kriittisesti (ue, ai, hi) mutta kuitenkin luovasti (ku, mu, ma, ke), koska maailma muuttuu koko ajan. Silti loogsesti (fy, ke, ma), koska tietyt perusperiaatteet eivät muutu, ja käytännöllisesti (ko, tt, tn, ts), koska todellisuus vaatii useimmiten toimeen tarttumista.

Päätän työpäiväni koulun viereiseen S-markettiin. Se on eheyttävä kokemus, mikäli osaa välttää tupakkaringin ja siihen liittyvän raportoimisvelvoitteen. Ruokakauppaan ei oppilaan ja opettajan roolit yllä. Siellä me kaikki olemme vain pieniä ihmisiä samalla irtokarkkihyllyllä. Saan iloisia tervehdyksiä, ja eräs elämäntapajurottaja kysyy niin kohteliaasti kuulumisia, että minulta meinaa mennä kävelykyky. Suureksi ihmetyksekseni saan vielä ostoskassieni kanssa kantoapua.
Aika monena perjantaina päiväkotia kohti kaasuttelee puolivaloin ja takki tyhjänä yksi madafakin Hanna. Tänään ei ole se päivä. Ehkä tässä työssä sittenkin on jotain järkeä.

- Hanna








torstai 25. elokuuta 2016

Ratkaisevat pari minuuttia

Elämä on jatkumo, joka koostuu parin minuutin jaksoista. Jos ihminen ei kykene tekemään parissa minuutissa mitään, voi yhtä hyvin peruuttaa kestotilauksen nimeltä koko loppuelämä. Tämä pätee erityisesti lapsiperheissä, joissa ruuanlaiton, vessa-assistenttina toimimisen ja laastarinetsinnän väliin jää korkeintaan se pari minuuttia.

Meillä kotona käydään jatkuvaa debattia siitä, miten nämä "parit minuutit" pitäisi hyödyntää. "Mä oon istunut tässä sohvalla vain pari minuuttia", on lause, joka saa silloin tällöin Etelä-Pohjalaisen primadonnan sisun pintaan ja silmät salmiakkikuvioille. "Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään", aiheuttaa saman reaktion, vaikka rakastan sen sanojaa todella, TODELLA paljon. Meilllä nyt vaan on lasten lisäksi huollettavana tämä rakennuskin, jota kodiksi kutsutaan.

Meditoidaanpa asiaa hetken, ja tarkastellaan vaikka jälkimmäisen esimerkkilauseen mielekkyyttä erilaisiin yhteyksiin sijoitettuna.

Eduskuntatalon rappusilta on löytynyt  ajastettu räjähde. Rakennusta evakuoidaan kiireellä, hätääntyneitä ihmisiä juoksee kohti uloskäyntejä. Edustalle on kerääntynyt kuhiseva väkijoukko, jonka eteen kaartaa poliisin pommiryhmän panssaroitu auto. Ikkuna aukeaa, ja ihmisjoukon korviin kantautuu verkkainen ja hieman tympääntynyt miesääni:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai 

Rio. Estádio Olímpico João Havelange. Juoksijat ovat telineissään, yleisö pidättää hengitystä. Jokaisen sekunnin sadasosa vie lähemmäs lähtölaukausta. Yhtäkkiä yleisö kuohahtaa. Usain Bolt on repäissyt itsensä lähtötelineestä ja seisoo nyt turhautuneena takakenossa kädet lanteilla. Mitä Usain sanoo?
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai

Mies vilkaisee naista sivusilmällä. Onhan se kaunis ja lapsilukukaan ei ole vielä täynnä. Makuuhuoneen ovi on raollaan, eivätkä lapset ole vielä päässeet koulusta. Vaan nainenpa lukee ajatukset:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Olenkohan nyt riittävän selkeä ja ymmärrettävä? 

Parissa minuutissa ehtii tehdä vaikka mitä: voittaa olymipiakullan, rakastua tulisesti, sopia riidan, laittaa alulle uuden elämän, syödä suklaalevyn tai saada seitsemän oikein lotossa.

Itseasiassa monet arjen kannalta merkitykselliset asiat tapahtuvat parissa sekunnissa. Olen oikein ottanut aikaa:
- Takin laittaminen naulakkoon, kesto 3,5 sekuntia
- Laturijohdon irrottaminen pistokkeesta ja sujautus laatikkoon (yhdellä kädellä, vauva kainalossa), kesto 7 sekuntia
- Tyhjän vessapaperirullan siirtäminen telineestä roskakoriin, kesto 4 sekuntia

Parissa sekunnissa ehtii tehdä vaikka mitä, saatika sitten parissa minuutissa! Siinähän ehtii vaikka pelastaa kokonaisen avioliiton. Painakaa tämä pitkäkestoiseen muistiinne! Peace!

- Hanna

lauantai 20. elokuuta 2016

Pahoinvointiohjeita

Kaikki haluavat voida hyvin. Minäkin. En silti pääse irti siitä ajatuksesta, että hyvinvoinnin kiihkeä tavoittelu johtaa useammin pahoinvointiin kuin hyvinvointiin. Jos kuitenkin haluaa tavoittaa tilan, jolla tällä hetkellä saa varmimmin hyväksyntää, kannattaa noudattaa  seuraavia ohjeita.

1.Syö oikein

Älä kuitenkaan syö siten, miten ravitsemussuositukset neuvovat, vaan sen kohuartikkelin mukaan, jota sosiaalisessa mediassa eniten jaetaan. Vaihda kaikki ulkomainen kotimaiseen, kotimainen luomuun ja luomu lähiluomuun. Syö lähiluomu varmuuden vuoksi raakana. Kaikki ruoka, johon ihminen on kajonnut, on pahaa. Kaikki takapihalta löytyvä on ehdottomasti hyvää, kuten esimerkiksi punaiset kärpässienet. Syö niitä.

2. Liiku

Huolehdi päivittäisistä kestävyys-, lihaskunto-, intervalli- ja liikkuvuusharjoitteista. Älä unohda kehoa ja mieltä yhdistäviä lajeja tai raitista ilmaa, sillä stressi lihottaa keskivartaloa ja aiheuttaa syöpää. Jos rahat eivät riitä salimaksuihin, ota toinen työ. Jos aika ei riitä salilla käymiseen, jätä toinen työ. Pyri olemaan laiha, muttei liian, sekä lihaksikas, muttei liian.

3. Lääkkeet

Heitä lääkkeet roskiin. Heti. Kaikki. Myös ne, joiden varassa henkiriepusi riippuu. Lääkkeiden takana on katala lääketeollisuus, ahneet liikemiehet ja mustat enkelit, jotka haluavat viedä rahasi. Luontaistuotteiden ja ravintolisien takana sen sijaan ovat rauhaarakastavat kalsarihipit, jotka tehtailevat keskoskaappeja saimaannorpille eivätkä välitä rahasta. Korvaa lääkkeesi niillä luontaistuotteilla ja ravintolisillä, joita sosiaalisessa mediassa eniten suositellaan. Tuplaa annostus.

4. Ajattele positiivisia  

Kuoliko läheinen? Ei se mitään, tuleehan niitä uusia! Jäitkö auton alle - Olisihan se voinut olla rekkakin!  Tärkeintä on, että et ajattele ikäviä ajatuksia, etkä ainakaan valita. Positiivisten ajatusten lisäksi suosi positiivisia ihmisiä. Negistelijät ovat energiasyöppöjä. Laita puhelimeesi soitonesto koskemaan kaikkia, jotka ovat kokeneet menetyksiä, eivätkä ole toipuneet niistä kahdessa viikossa. Kyllä he pärjäävät, kunhan vain ajattelevat positiivisesti/uskovat enemmän/välttävät pahaa karmaa/käyttävät mielen piilevää voimaa.

5. Happy, happy!

Keskity pitämään itsesi onnellisena, keinolla millä hyvänsä. Jos joku asia tuottaa itsellesi onnea, se on oikein, jos taas pahaa mieltä, se on väärin. Unohda logiikka. Jos joku vie sinun puolisosi ja siitä tulee paha mieli sinulle, se on väärin. Jos sinä viet jonkun puolison, mutta siitä tulee hyvä mieli sinulle, se on oikein. Tai oikeastaan: Moraaliset kysymykset ovat uskonnollisia ja uskonnollisuus on jälkijättöistä, joten ole moderni, äläkä ajattele vaikeita. Yolo!

Tuliko hyvä olo? 




sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pitäisi rakastaa enemmän

Se alkaa pienestä värähdyksestä vastasyntyneen suupielessä. Refleksinomaisesti. Pieni hymynkare, joka pyytää, että ethän minua milloinkaan jätä. Eikä kukaan voi työntää sylistään mitään niin suloista kuin unissaan hymyilevä vauva. Hymy, naurun alkeet. Ne pitävät lapsen turvassa. Hengissä. 

Aamu vaihtuu päivään, päivä yöhön, viikot kuluvat. Hymy siirtyy silmiisi. Se on silta välillämme. Sinä olet minun, minä olen sinun. Pitäisi hymyillä enemmän.

                              * * *

Lastenhuoneen oven takaa kuuluu kuplivaa naurua. Hihitys kääntyy hekotukseksi, sitten kiljahdusten kautta hysteeriseksi nauruksi. Vilkaisen kelloa keittiössä, se on reippaasti yli kymmenen. Iltasatua syntyy samalla, kun sitä kerrotaan. Tänään Seppo-siilillä on maitoallergia ja sen mukaiset oireet. Toiveet nukahtamisesta saa kohta hyvästellä. Kuuntelen poikieni naurua. Molemmilla omanlaisensa sävelmät. Kuulen, ja tunnistan ne aina, vaikka ne miten sekoittuisivat muihin. Pitäisi nauraa enemmän.
Pitäisi nauraa, joskaan ei enää illalla kymmenen jälkeen. 

Paitsi silloin, kun istut vieressäni sohvalla, ja otsasi rypyistä voi lukea päivän tekemättäjääneet työt. Voi miten me nauramme. Minä heittäydyn eteenpäin ja sinä taaksepäin. Nauramme niille merkityksille, jotka vain me kaksi voimme yhteisen elämämme kautta ymmärtää. Yhteinen mielikuvitus ja yhteinen nauru, ansiomerkkimme jaetuilta vuosilta. Tätä minä kaipaan silloin, kun olet matkoilla. Sinä olet minun, minä olen sinun, eikä sohvan toiselle puolelle enää ole pitkä matka. Pitäisi tosiaan nauraa enemmän.

                              * * *

Olohuoneessa kuuluu kaappikellon tasainen nakutus ja keittiöstä kantautuva jääkaapin tasainen hurina. Aika kuluu, vaikka ei sen kulkua enää kukaan laske. Istut nojatuolissasi niin kuin aina. Tervehdin, annan suukon karhealle poskellesi. Ennen en suukottanut, mutta nyt opettelen uutta tapaa. Suukotan, koska ei sinua suukota kukaan muukaan, ja koska sillä kärsimätön ärähtelysi häviää, samoin vuosien tuoma katkeruus ja kaunaiset puheet. Yhdellä suukolla. Pitäisi suukottaa enemmän.

Minä keitän kahvia ja sinä kerrot aina samat asiat. Kuka vieraili viimeksi ja keneltä tuli postikortti. Millä sanoilla lääkäri kertoi, että mummun syöpä on selittämättömällä tavalla parantunut, ja kuinka mummu sitten eli vielä yli kymmenen vuotta. Hörpin kahvia, sinä pitelet mukia vapisevin käsin. Kerrot, miten mummun kuoleman jälkeen näit hänet yöllä unessa. Unessa mummun vieressä seisoi mies. 
- Mutta nyt en muista, mitä se mummu siinä unessa sanoi.
- Että olisi pitänyt rakastaa enemmän, muistutan. 
- Jaa, niinkös se olikin, sinä sanot, ja harot harmaita hiuksiasi.
- Niin se oli.

Tämän minä muistan.
Pitäisi rakastaa enemmän. 

- Hanna




perjantai 29. heinäkuuta 2016

Unelmamessuilla

Minäkin kävin asuntomessuilla. Tietenkin, Seinäjoella kun asutaan. Posti ilmeisesti hukkasi kutsun blogistien ennakkokierrokselle, joten matka Pruukinrantaan kävi rahvaasti lipputoimiston kautta. Lahjomattomana kävijänä en ole kenellekään velkaa yhtään tunnelmakuvaa, joten voin luvan kanssa keskittyä epäoleellisiin huomioihin ja pohdintoihin.

Messuilla havaitsin, että...

...Varsinaiselle messualueelle pitää kulkea näytteilleasettajien muodostamaa ostoskatua, jossa meno sisäänheittäjineen on kuin Alanyalaisella
rantabulevardilla kuumimpaan turistiaikaan. Vieläkin saa syljeskellä rintakarvoja suusta. Kyllä, ehdottomasti haluan tässä kolmen tunnin messuvierailun aikana vaihtaa kännykkäliittymää, treenata korsetin kuntoon
ja tehdä sähkösopimuksen. Oliko muuta?

...Lakean kerrostalossa sijaitsevassa Mäihä Galleria Konstissa pönötti Paula Blåfieldin keramiikkateos Voodoolady. Ladyssä kohtaa Länsi-Afrikkalainen
keskipäivän aurinko ja Itä-Helsinkiläisen kassialman flow. Voodooladyn pää on täynnä nauloja eli neuloja. Jäin pohtimaan toimiiko voodoo oikeasti, ja onko voodoomuija yhteydessä messupäivänä alkaneeseen päänsisäiseen pistelyyn ja vihlontaan? Kipu alkaa, kun ajattelen puolisöpöä omakotitaloamme. (Talo on rakennettu silloin, kun rautakaupasta vielä sai yhdeksänkymmentälukua metritavarana ja pyökki oli tarjouksessa.) Kipu helpottuu, kun revin listaa, kaakelia tai maalipurkin kantta auki. Pikkusisko nimittää tilaa sisustuspsykoosiksi. 

Muitakin havaintoja tein, muun muassa sen, että...

...Ulkoporeamme on uusi leipäkone. 

...Sängynpääty on oltava. Mies ehdotti, että kirjotetaan tussilla seinään "sängynpääty". Sitten meillä on sellainen. 

...Mustan, keltaisen ja valkoisen yhdistelmä on nyt ahkerassa käytössä. Sitä meille, keinolla millä hyvänsä. 

...Seinäjoen seurakunta on pystyttänyt messuille oman pisteensä. Ehdotan jatkossa asuntomessua joka sunnuntai klo 10.00.

...Messutaloja on sisustettu yhteistyössä sisustus-, kaluste, puutarha- ja kaiken maailmaan puimurifirmojen kanssa. Kuulemma joidenkin kohteiden osalta euromääräisesti huomattava osa kalustuksesta kerätään messujen päätteeksi
pois. Yksi veikkasi, että ainakin osa ulkoporeammeista lähtee. Eräs messuvieras kuului pohtivan josko siirtonurmikko tarkoittaa sitä, että nurmikotkin rullataan ja siirretään messujen jälkeen muualle. Tämä kaikki hämmentää. Miten suomalainen voi mitenkään tietää paljonko pitää kadehtia? 

Lisäksi joillekin voi olla liikaa se, että...

...Talojen vieressä olevat perhekuvat paljastavat, että kauniiden talojen lisäksi myös asukkaat ovat kauniita. 

Ehkä kuitenkin...

...Kertaalleen palaneesta Riihestä säästetty hiiltynyt puukappale toimii sopivana realiteettiterapiana messukohteissa huokailevalle vieraalle: Kaikella on hintansa. 

Ennen kaikkea havaitsin, että asuntomessuilla tarjoillaan unelmaa. Se on vähän sama, kuin katselisi kotisohvalla kymmenen pisteen maisemakuvaa Malediiveiltä. Valkoinen hiekka, turkoosi meri, vaaleanpunaisten sävyjen kautta yönsiniseen kääntyvä ilta. Aaltojen raskas rytmi, iholla kevyt tuuli ja rinnassa haikeanlämmin kaipaus nuoresta rakkaudesta. Mielikuva on kuitenkin vain mielikuva, ja se tärveltyy, kun siitä tulee todellisuutta. Todellisessa elämässä kengissä on märkää hiekkaa, verensokeri on matalalla ja
rantaa pitkin koikkelehtiminen näyttää omituiselta, kun pitää vaivihkaa yrittää palauttaa pakaroiden väliin rullautuneita pikkuhousuja paikoilleen.

Samoin on asuntomessujen laita: Messut tarjoavat mielikuvan toteutuneesta unelmasta ja onnellisuudesta. Joillekin se on liikaa. Toisten unelmia voi kuitenkin rauhassa katsella ahdistumatta, kadehtimatta ja masentumatta, kun muistaa, että kenelläkään ei ole kaikkea ja sähkölasku kyllä löytää tiensä
Pruukinrantaankin. 

Voit siis olla onnellinen tai onneton juuri siellä missä olet nyt.

Heippa!


- Hanna


Ps. Ne pikkuhousut kannattaa ihan vaan nopeasti nypätä pois sieltä takapuolesta. 

 
Keltaista, valkoista ja mustaa, keinolla millä hyvänsä.

 
Voodoolady. Kuva napattu osoitteesta https://www.facebook.com/Konstiry/posts/1088335797924277

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kotiäiti ja työisi synnyttämässä

On lämmin toukokuinen päivä. Makaan terassilla riippukeinussa ja arvuuttelen kolmannen lapsemme syntymäpäivää. Synnytyksen odottaminen on aina jännittävää, mutta tällä kierroksella hikoiluttaa, koska laskettu aika osuu keskelle työisin kuuminta sesonkia. Työisi on löytänyt maailmasta juuri itsensä kokoisen markkinaraon, mutta asian kääntöpuolena on se, ettei tuuraajia ole. Ei edes silloin, kun vaimon ympärysmitta on täysi. ”Mulle kävis synnytys tänä viikonloppuna tai seuraavan kerran viikon päästä”, työisi toteaa, kun raskaus on jo yliajalla. Nauran, kunnes tajuan, että työisi on puoliksi tosissaan. Olemme yhdessä sopineet mitkä keikat tehdään, joten ei auta kuin sopeutua.

Kun perheeseen syntyy kolmas lapsi, maailma ei pysähdy. Niinpä synnytyksen käynnistymisestä huolimatta toimin autokuskina, supistelen jalkapallokentän laidalla, puhaltelen yölla sängyssä ja aamulla ostosteeveen ääressä. Synnytystukihenkilönäni on sähkövirralla kipuaistimuksia häiritsevä TENS, joka on elektrodilätkillä kiinni alaselässäni. Kun supistaa, painan laukaisimen nappia, ja annan sähkön virrata niin, että nuppi tutisee.

Herään muutaman tunnin yöunien jälkeen. Työisin keikka kestää ainakin ilta viiteen, joten sitä ennen ei sovi synnyttää. Viestittelen, että täällä kaikki hyvin, rauhassa vaan! Yritän lykätä sairaalaan lähtöä ainakin niin kauan, että ehdin vastaanottaa esikoisen koulusta. Kotiin tultuaan esikoinen syö ruispalat ja katselee tarkkaavaisesti kuinka keräilen tavaroitani. Yritän olla niin kuin ei mitään, mutta ilmeisesti epäonnistun, sen verran monet heipat, halaukset ja suukot saan. "Hyvää matkaa", toivottaa pikkumies ja minä pidättelen kyyneleitä autoon asti. Pelottaa, koska kaikilta matkoilta ei palata.

Lapsen synnyttäminen on melkein yhtä intiimiä puuhaa kuin sen tekeminen, joten mieluummin hyppään rattiin kuin soitan hätiin jonkun appiukontapaisen. Matka sairaalaan kestää kaksi supistuksen väliä. Tottakai juuri kaupungin kapeimman sillan kohdalla tulee jättimäinen supistus. Sen ainoan kerran, kun haluaisin väistää tien sivuun hengittelemään, on meikäläisen etuajo-oikeus. Kaiken huipuksi puskurin eteen kaartaa papparainen Eslallaan. Tekee mieli painaa kaasua.
Sairaalaan pääseminen tuntuu erävoitolta. Saavun synnytysvastaanotolle reppu selässä ja selkä hiessä. Supistaaaaaaa…. Vastaanottotiskillä ei ole ketään. Kierrän odotustilassa kehää ja puhaltelen. Sohvalla istuskelee mies, joka ulkonäön perustella voisi olla Lähi-idästä lähtöisin. En tiedä miten päin olisin, kun tajuan miltä näytän: Selässäni on iso musta reppu, repusta tulee johto, ja johdon päässä oleva laukaisin on kädessäni. Tekee mieli selittää! Tai edes vitsailla. Näin muukalaisvihaisena aikana ei ole varmaa ymmärtäisikö ventovieras huumorini luottamuksen osoituksena, joten pidän mölyt mahassa ja hihittelen seinään päin. Saan mieheltä ymmärtäväisen hymyn.
Ystävällinen kätilö ottaa minut vastaan ja vie käyrien kautta tarkkailuhuoneen. Saan kipupiikin. Sen voimin pystyn makoilemaan muutaman tunnin. Jossain vaiheessa kipu kasvaa niin suureksi, että toivon lisää lääkettä. Ihmettelen yhtäkkiä alkaneita vilunväreitä, joihin minulle ei tarjota peittoa kummempaa. Pöydällä on kuumemittari, joten alan oma-aloitteisesti mittailla lämpöjä.  36.6, 37.1, 37.4, 38.1 ja niin edelleen. Ei aikaakaan, kun jo tärisen horkassa ja olo on ihan hirveä. Vihdoin kätilö tilaa labrat ja tulee laittamaan  uudestaan käyrille.
Kun työisi viimein saapuu pelipaikalle, synnytys on hyvässä vauhdissa, ja rouvalla holtti pois. Huudan supistukset ja nyyhkytän niiden välit. Isi on hiukan hämmentynyt siitä, että nyt onkin tosi kyseessä. Olisin tietysti voinut varoittaa. Osastolla on menossa vuoronvaihto, eikä henkilökuntaa näy. Kivuista huolimatta tilanne ei ole edennyt kunnolla, ja synnytys alkaa muistuttaa katastrofaalista hätäsektioon päättynyttä esikoisen synnytystä. Ehkä siksi paniikki saa vallan. Viimeistään siinä kohtaa, kun tulehdusarvojen todetaan nousseen ja sektion uhka lävähtää päälle, tunnen olevani mennyttä naista.
Pääsemme saliin. Vauvan sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeat ja omat verenpaineet sukeltavat. Ilokaasusta ei ole taaskaan mitään hyötyä. Sanovat, että huutaminen ei auta, mutta huudan naamariin, ja se hitto vie auttaa! Paniikkitärinä sen sijaan ei ole avuksi, kun pitäisi osua neulalla selkäytimeen. Selässä rutisee ja minä puristan kätilöopiskelijan kättä kyynelten ja rään sekoituksen valuessa sitä pitkin. Kyllä on kaunis tapahtuma tämä synnytys, ei voi mitään. Työisi katsoo silmiin sillä lailla, että tuntuu. Ei halveksi heikkoutta eikä epäile voimaa. Se auttaa.
Epiduraali vie kivun, mutta tuo tilalle kamalan kutinan. Yritän saada paniikin ja tärinän laantumaan käymällä läpi kaikki mahdolliset keskittymisharjoitukset. Vauvan sykkeet huitelevat välillä jo yli kahden sadan. Veitsen uhka leijuu edelleen ilmassa. Aika kuluu. Sitten yhtäkkiä paniikki loppuu kuin seinään. Kokeilen ajatella  ikäviä, mutta paniikki ei palaa. Ehkä joku rukoilee. 

Synnytys kestää ja kestää. Onneksi  kutina helpottaa sen verran, että pystyn juttelemaan ja nauramaankin. Yhteinen nauru on parisuhteemme liima, ja se tuntuu pitävän kasassa tätäkin synnytystä. Urakkaa on takana melkein kaksikymmentä tuntia, kun saan luvan ponnistaa. Lapsi tulee napanuora kaulan ympärillä ja käsi viittausasennossa (työkaverit sanovat, että niin ne opettajien lapset). Yksitoista minuuttia tuntuu pitkältä. Onneksi käy kuten ennenkin. 19.5.2016 klo 03:51 luulen, että ollaan ihan alkutekijöissä, kun poika syntyy. Tuuletan kuin voittaja. Onnekseni en näe sinistä neljän pisteen lasta. Työisi pitää naaman peruslukemilla, kun kätilöt lähtevät ”vähän virvoittelemaan” vastasyntynyttä. Viereisestä huoneesta kuuluu parkaisu. Makoilen tyytyväisenä, enkä tajua lukea helpotusta kenenkään kasvoilta. Vauva on niin ihana, että en kestä! Näyttää ihan nimeltään, tuumaa isi. Katsomme vuoroin toisiamme ja vuoroin vastasyntynyttä. Ilman toisiamme meillä ei olisi tätä hetkeä eikä tätä lasta. Pieneen hetkeen mahtuu koko maailma.
Aamupala synnytyssalissa maistuu mahtavalta. Suihkun jälkeen oma olo on virkeä, mutta isi näyttää nuupahtaneen nojatuoliin vauva sylissä. Ottakoon tirsat, sillä kohta yrittäjän pitää taas yrittää. Ei sitä rintamaidolla ihan koko perhettä elätetä. Keikkapaikalla työisiä odottaa kukkapuska, joka laitetaan miehekkäästi limsapullomaljakkoon. Myöhemmin samana päivänä työisi nukahtaa kesken puhelun. Mutta vauva on ihana, ja me saadaan viedä se kotiin!

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

- Hanna
Siellä lepää.

Man cave-maljakko.


Kannatti. Taas.