perjantai 29. heinäkuuta 2016

Unelmamessuilla

Minäkin kävin asuntomessuilla. Tietenkin, Seinäjoella kun asutaan. Posti ilmeisesti hukkasi kutsun blogistien ennakkokierrokselle, joten matka Pruukinrantaan kävi rahvaasti lipputoimiston kautta. Lahjomattomana kävijänä en ole kenellekään velkaa yhtään tunnelmakuvaa, joten voin luvan kanssa keskittyä epäoleellisiin huomioihin ja pohdintoihin.

Messuilla havaitsin, että...

...Varsinaiselle messualueelle pitää kulkea näytteilleasettajien muodostamaa ostoskatua, jossa meno sisäänheittäjineen on kuin Alanyalaisella
rantabulevardilla kuumimpaan turistiaikaan. Vieläkin saa syljeskellä rintakarvoja suusta. Kyllä, ehdottomasti haluan tässä kolmen tunnin messuvierailun aikana vaihtaa kännykkäliittymää, treenata korsetin kuntoon
ja tehdä sähkösopimuksen. Oliko muuta?

...Lakean kerrostalossa sijaitsevassa Mäihä Galleria Konstissa pönötti Paula Blåfieldin keramiikkateos Voodoolady. Ladyssä kohtaa Länsi-Afrikkalainen
keskipäivän aurinko ja Itä-Helsinkiläisen kassialman flow. Voodooladyn pää on täynnä nauloja eli neuloja. Jäin pohtimaan toimiiko voodoo oikeasti, ja onko voodoomuija yhteydessä messupäivänä alkaneeseen päänsisäiseen pistelyyn ja vihlontaan? Kipu alkaa, kun ajattelen puolisöpöä omakotitaloamme. (Talo on rakennettu silloin, kun rautakaupasta vielä sai yhdeksänkymmentälukua metritavarana ja pyökki oli tarjouksessa.) Kipu helpottuu, kun revin listaa, kaakelia tai maalipurkin kantta auki. Pikkusisko nimittää tilaa sisustuspsykoosiksi. 

Muitakin havaintoja tein, muun muassa sen, että...

...Ulkoporeamme on uusi leipäkone. 

...Sängynpääty on oltava. Mies ehdotti, että kirjotetaan tussilla seinään "sängynpääty". Sitten meillä on sellainen. 

...Mustan, keltaisen ja valkoisen yhdistelmä on nyt ahkerassa käytössä. Sitä meille, keinolla millä hyvänsä. 

...Seinäjoen seurakunta on pystyttänyt messuille oman pisteensä. Ehdotan jatkossa asuntomessua joka sunnuntai klo 10.00.

...Messutaloja on sisustettu yhteistyössä sisustus-, kaluste, puutarha- ja kaiken maailmaan puimurifirmojen kanssa. Kuulemma joidenkin kohteiden osalta euromääräisesti huomattava osa kalustuksesta kerätään messujen päätteeksi
pois. Yksi veikkasi, että ainakin osa ulkoporeammeista lähtee. Eräs messuvieras kuului pohtivan josko siirtonurmikko tarkoittaa sitä, että nurmikotkin rullataan ja siirretään messujen jälkeen muualle. Tämä kaikki hämmentää. Miten suomalainen voi mitenkään tietää paljonko pitää kadehtia? 

Lisäksi joillekin voi olla liikaa se, että...

...Talojen vieressä olevat perhekuvat paljastavat, että kauniiden talojen lisäksi myös asukkaat ovat kauniita. 

Ehkä kuitenkin...

...Kertaalleen palaneesta Riihestä säästetty hiiltynyt puukappale toimii sopivana realiteettiterapiana messukohteissa huokailevalle vieraalle: Kaikella on hintansa. 

Ennen kaikkea havaitsin, että asuntomessuilla tarjoillaan unelmaa. Se on vähän sama, kuin katselisi kotisohvalla kymmenen pisteen maisemakuvaa Malediiveiltä. Valkoinen hiekka, turkoosi meri, vaaleanpunaisten sävyjen kautta yönsiniseen kääntyvä ilta. Aaltojen raskas rytmi, iholla kevyt tuuli ja rinnassa haikeanlämmin kaipaus nuoresta rakkaudesta. Mielikuva on kuitenkin vain mielikuva, ja se tärveltyy, kun siitä tulee todellisuutta. Todellisessa elämässä kengissä on märkää hiekkaa, verensokeri on matalalla ja
rantaa pitkin koikkelehtiminen näyttää omituiselta, kun pitää vaivihkaa yrittää palauttaa pakaroiden väliin rullautuneita pikkuhousuja paikoilleen.

Samoin on asuntomessujen laita: Messut tarjoavat mielikuvan toteutuneesta unelmasta ja onnellisuudesta. Joillekin se on liikaa. Toisten unelmia voi kuitenkin rauhassa katsella ahdistumatta, kadehtimatta ja masentumatta, kun muistaa, että kenelläkään ei ole kaikkea ja sähkölasku kyllä löytää tiensä
Pruukinrantaankin. 

Voit siis olla onnellinen tai onneton juuri siellä missä olet nyt.

Heippa!


- Hanna


Ps. Ne pikkuhousut kannattaa ihan vaan nopeasti nypätä pois sieltä takapuolesta. 

 
Keltaista, valkoista ja mustaa, keinolla millä hyvänsä.

 
Voodoolady. Kuva napattu osoitteesta https://www.facebook.com/Konstiry/posts/1088335797924277

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kotiäiti ja työisi synnyttämässä

On lämmin toukokuinen päivä. Makaan terassilla riippukeinussa ja arvuuttelen kolmannen lapsemme syntymäpäivää. Synnytyksen odottaminen on aina jännittävää, mutta tällä kierroksella hikoiluttaa, koska laskettu aika osuu keskelle työisin kuuminta sesonkia. Työisi on löytänyt maailmasta juuri itsensä kokoisen markkinaraon, mutta asian kääntöpuolena on se, ettei tuuraajia ole. Ei edes silloin, kun vaimon ympärysmitta on täysi. ”Mulle kävis synnytys tänä viikonloppuna tai seuraavan kerran viikon päästä”, työisi toteaa, kun raskaus on jo yliajalla. Nauran, kunnes tajuan, että työisi on puoliksi tosissaan. Olemme yhdessä sopineet mitkä keikat tehdään, joten ei auta kuin sopeutua.

Kun perheeseen syntyy kolmas lapsi, maailma ei pysähdy. Niinpä synnytyksen käynnistymisestä huolimatta toimin autokuskina, supistelen jalkapallokentän laidalla, puhaltelen yölla sängyssä ja aamulla ostosteeveen ääressä. Synnytystukihenkilönäni on sähkövirralla kipuaistimuksia häiritsevä TENS, joka on elektrodilätkillä kiinni alaselässäni. Kun supistaa, painan laukaisimen nappia, ja annan sähkön virrata niin, että nuppi tutisee.

Herään muutaman tunnin yöunien jälkeen. Työisin keikka kestää ainakin ilta viiteen, joten sitä ennen ei sovi synnyttää. Viestittelen, että täällä kaikki hyvin, rauhassa vaan! Yritän lykätä sairaalaan lähtöä ainakin niin kauan, että ehdin vastaanottaa esikoisen koulusta. Kotiin tultuaan esikoinen syö ruispalat ja katselee tarkkaavaisesti kuinka keräilen tavaroitani. Yritän olla niin kuin ei mitään, mutta ilmeisesti epäonnistun, sen verran monet heipat, halaukset ja suukot saan. "Hyvää matkaa", toivottaa pikkumies ja minä pidättelen kyyneleitä autoon asti. Pelottaa, koska kaikilta matkoilta ei palata.


Lapsen synnyttäminen on melkein yhtä intiimiä puuhaa kuin sen tekeminen, joten mieluummin hyppään rattiin kuin soitan hätiin jonkun appiukontapaisen. Matka sairaalaan kestää kaksi supistuksen väliä. Tottakai juuri kaupungin kapeimman sillan kohdalla tulee jättimäinen supistus. Sen ainoan kerran, kun haluaisin väistää tien sivuun hengittelemään, on meikäläisen etuajo-oikeus. Kaiken huipuksi puskurin eteen kaartaa papparainen Eslallaan. Tekee mieli painaa kaasua.
Sairaalaan pääseminen tuntuu erävoitolta. Saavun synnytysvastaanotolle reppu selässä ja selkä hiessä. Supistaaaaaaa…. Vastaanottotiskillä ei ole ketään. Kierrän odotustilassa kehää ja puhaltelen. Sohvalla istuskelee mies, joka ulkonäön perustella voisi olla Lähi-idästä lähtöisin. En tiedä miten päin olisin, kun tajuan miltä näytän: Selässäni on iso musta reppu, repusta tulee johto, ja johdon päässä oleva laukaisin on kädessäni. Tekee mieli selittää! Tai edes vitsailla. Näin muukalaisvihaisena aikana ei ole varmaa ymmärtäisikö ventovieras huumorini luottamuksen osoituksena, joten pidän mölyt mahassa ja hihittelen seinään päin. Saan mieheltä ymmärtäväisen hymyn.
Ystävällinen kätilö ottaa minut vastaan ja vie käyrien kautta tarkkailuhuoneen. Saan kipupiikin. Sen voimin pystyn makoilemaan muutaman tunnin. Jossain vaiheessa kipu kasvaa niin suureksi, että toivon lisää lääkettä. Ihmettelen yhtäkkiä alkaneita vilunväreitä, joihin minulle ei tarjota peittoa kummempaa. Pöydällä on kuumemittari, joten alan oma-aloitteisesti mittailla lämpöjä.  36.6, 37.1, 37.4, 38.1 ja niin edelleen. Ei aikaakaan, kun jo tärisen horkassa ja olo on ihan hirveä. Vihdoin kätilö tilaa labrat ja tulee laittamaan  uudestaan käyrille.
Kun työisi viimein saapuu pelipaikalle, synnytys on hyvässä vauhdissa, ja rouvalla holtti pois. Huudan supistukset ja nyyhkytän niiden välit. Isi on hiukan hämmentynyt siitä, että nyt onkin tosi kyseessä. Olisin tietysti voinut varoittaa. Osastolla on menossa vuoronvaihto, eikä henkilökuntaa näy. Kivuista huolimatta tilanne ei ole edennyt kunnolla, ja synnytys alkaa muistuttaa katastrofaalista hätäsektioon päättynyttä esikoisen synnytystä. Ehkä siksi paniikki saa vallan. Viimeistään siinä kohtaa, kun tulehdusarvojen todetaan nousseen ja sektion uhka lävähtää päälle, tunnen olevani mennyttä naista.
Pääsemme saliin. Vauvan sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeat ja omat verenpaineet sukeltavat. Ilokaasusta ei ole taaskaan mitään hyötyä. Sanovat, että huutaminen ei auta, mutta huudan naamariin, ja se hitto vie auttaa! Paniikkitärinä sen sijaan ei ole avuksi, kun pitäisi osua neulalla selkäytimeen. Selässä rutisee ja minä puristan kätilöopiskelijan kättä kyynelten ja rään sekoituksen valuessa sitä pitkin. Kyllä on kaunis tapahtuma tämä synnytys, ei voi mitään. Työisi katsoo silmiin sillä lailla, että tuntuu. Ei halveksi heikkoutta eikä epäile voimaa. Se auttaa.
Epiduraali vie kivun, mutta tuo tilalle kamalan kutinan. Yritän saada paniikin ja tärinän laantumaan käymällä läpi kaikki mahdolliset keskittymisharjoitukset. Vauvan sykkeet huitelevat välillä jo yli kahden sadan. Veitsen uhka leijuu edelleen ilmassa. Aika kuluu. Sitten yhtäkkiä paniikki loppuu kuin seinään. Kokeilen ajatella  ikäviä, mutta paniikki ei palaa. Ehkä joku rukoilee. 

Synnytys kestää ja kestää. Onneksi  kutina helpottaa sen verran, että pystyn juttelemaan ja nauramaankin. Yhteinen nauru on parisuhteemme liima, ja se tuntuu pitävän kasassa tätäkin synnytystä. Urakkaa on takana melkein kaksikymmentä tuntia, kun saan luvan ponnistaa. Lapsi tulee napanuora kaulan ympärillä ja käsi viittausasennossa (työkaverit sanovat, että niin ne opettajien lapset). Yksitoista minuuttia tuntuu pitkältä. Onneksi käy kuten ennenkin. 19.5.2016 klo 03:51 luulen, että ollaan ihan alkutekijöissä, kun poika syntyy. Tuuletan kuin voittaja. Onnekseni en näe sinistä neljän pisteen lasta. Työisi pitää naaman peruslukemilla, kun kätilöt lähtevät ”vähän virvoittelemaan” vastasyntynyttä. Viereisestä huoneesta kuuluu parkaisu. Makoilen tyytyväisenä, enkä tajua lukea helpotusta kenenkään kasvoilta. Vauva on niin ihana, että en kestä! Näyttää ihan nimeltään, tuumaa isi. Katsomme vuoroin toisiamme ja vuoroin vastasyntynyttä. Ilman toisiamme meillä ei olisi tätä hetkeä eikä tätä lasta. Pieneen hetkeen mahtuu koko maailma.
Aamupala synnytyssalissa maistuu mahtavalta. Suihkun jälkeen oma olo on virkeä, mutta isi näyttää nuupahtaneen nojatuoliin vauva sylissä. Ottakoon tirsat, sillä kohta yrittäjän pitää taas yrittää. Ei sitä rintamaidolla ihan koko perhettä elätetä. Keikkapaikalla työisiä odottaa kukkapuska, joka laitetaan miehekkäästi limsapullomaljakkoon. Myöhemmin samana päivänä työisi nukahtaa kesken puhelun. Mutta vauva on ihana, ja me saadaan viedä se kotiin!


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Muna, moukka, perhonen

Seurakunnan jättäminen tai vaihtaminen käy useimmilla mielessä siksi, että samaan kokoonpanoon mahtuu niin rasittavia tyyppejä. Saattaa tuntua, että vieruskaverin uskonsisällössä ei ole mitään yhtymäkohtaa omaan ja odotukset seurakunnaltakin eroavat kuin yö ja päivä. Useimmiten kyseessä ei ole tunne, vaan asia on juuri niin. Ihmisen usko ei nimittäin ole sementtiin valettu, vaan se on etenevä prosessi.

Itse kiinnostuin aiheesta gradun verran. Innoittajana toimi ruotsalaisen papin ja uskontopsykologian professorin Owe Wikströmin käsitys kristityn hengellisestä matkasta. Wikströmin mukaan kristitty käy läpi eräänlaisen uskon metamorfoosin, jossa on seitsemän vaihetta:  kaipaus, esimaku, parannus, armo, yö, valo ja vaellus. Itse tykkään vetää mutkat suoraksi, joten tiivistin vaiheet kolmeen: muna, moukka, perhonen.

No niin.

Muna
Usko lähtee liikkeelle kaipauksesta. Munasta. Kaipaus on tunne, joka syntyy, kun Jumala alkaa vetää ihmistä puoleensa. Kaipaus voi ilmetä kauneuden kokemuksena taiteen tai luonnon äärellä, levottomuutena tai eksistentiaalisena ahdistuksena elämänkriisin yhteydessä. Wikströmin mukaan kaipauksessa on kyse ihmisen koti-ikävästä paratiisiin. Ihminen tajuaa, että jos on munanen, on oltava myös kananen. Kaipaus on kehotus lähteä etsimään paikkaa, jossa se tyynnytetään. 

Mikäli kaipaus ei linkity kristilliseen symboliikkaan, se jää pelkäksi tunteeksi, ja katoaa ilmaan niin kuin mies siivouspäivänä. Mikäli yhteys kuitenkin löytyy, on aika huutaa touchdown ja praise the Lord! Muna alkaa kuoriutua! Kaipaus vaihtuu esimakuun kristillisestä uskosta, ja ihmisen suhde Jumalaan ja Raamattuun alkaa muodostua henkilökohtaiseksi.

Kuoriutuvan munan elämä on kyllästetty voimakkailla ja ihanilla tunnekokemuksilla. Niiden tarkoitus on vahvistaa  tunnetta Jumalan olemassaolosta. Monilla vaiheeseen liittyy myös voimakas tarve kertoa muille omasta kääntymyksestä. Persoonallisuuden piirteistä riippuu, miten kovaan ääneen ja runsain superelatiivein kertominen tapahtuu. Kuoriutumisvaiheessa oleva muna ovat varma valinta silloin, kun tilaisuuteen tarvitaan todistuspuhe ja/tai Jeesukselle vaaleanpunainen kermakuorrute.

Vaiheeseen liittyy muutama sudenkuoppa. Tunteilla on taipumus viilentyä, ja mikäli ihminen ei ole juurtunut Raamattuun, hän on taipuvainen lähtemään hengelliselle island hoppingille, vaellukselle seurakunnasta toiseen suurempien tunteiden toivossa. Saattaa myös käydä niin, että tunteiden latistuessa ihminen leimaa kokemuksensa toiveajatteluksi tai mielikuvituksen tepposiksi.

Moukka
Normaalisti munasta kuoriutuu toukka, mutta kristinuskossa yhdeksällä kertaa kymmenestä tulee moukka. Kyseessä on Kinder-yllätys, jota kukaan ei halua, mutta moni sellaisen kanssa joutuu elämään. Wikström kutsuu vaihetta parannuksen vaiheeksi. Siinä Jumalan pyhyys ja ehdottomuus varastavat pääroolin hengellisellä näyttämöllä.

Moukka uskoo pystyvänsä mihin vain - myös täyttämään  jumalallisen lain, mukaan lukien Mooseksen 613 pikku tarkennusta. Tietenkin Moukka vaatii samaa myös muilta.  Moukan elämä on hyvin toiminnantäyteistä: Se on työskentelyä seurakunnan, yhteiskunnan ja lähimmäisen puolesta. Moukka onkin ykkösvalinta kaikenlaiseen vapaaehtoistyöhön. Täydellisyydentavoittelun mahdottomuus alkaa kyllä jossain vaiheessa kaihertaa alitajuntaa, mutta Moukkaa sen kun porskuttaa, sillä huono omatunto kun on erinomainen sitouttaja työhön.

Moukkailulla on oma paikkansa prosessissa. Ehdottomuus ja rajanveto toimivat suojana sisältä raa´alle uskolle. Moukka vetäytyy koteloon, koska siellä on turvallista. Omien ponnistelujen epäonnistuminen taas edesauttaa armon oivaltamista.  Kaikki eivät kuitenkaan saavuta onnellista loppua. Jotkut moukkailevat pitkään, jopa loppuelämänsä. Mikäli Moukalla on riittävästi ikää, egoa tai statusta mikrofonin varteen, tilanne on muille nihkeä. Onnettomasti käy myös niille, jotka saavuttavat jyrkänteen reunan, ja luovuttavat ajatellen, että kristillinen usko ottaa enemmän kuin antaa.

Perhonen
Parannusta seuraa armon vaihe. Perhonen, viimein! Armon vaiheessa valkoinen lippu heiluu. Yrittäminen ja epäusko menevät, armo, ilo ja rauha tulevat. Ennen wanhaan tätä tapahtumaa kutsuttiin autuaaksi vaihtokaupaksi. Kyseessä on tapahtuma, jossa ihminen omistaa anteeksiantamuksen syvällä henkilökohtaisella tasolla. Oivallus on järkeä syvempi ja ohimeneviä tunnekuohuja vahvempi.

Armo antaa perhoselle siivet. Armon varassa on mukava lepatella ja katsella lintuperspektiivistä aiempaa moukkailua: tuolta minä tulin ja tuonne minä menin!  Armon kokenut ihminen kykenee armahtamaan muitakin, siksi perhonen on usein hyvä sielunhoidollisissa keskusteluissa. Useimmille armon vaihe on uskon happy ending ja pysyvä tila, jonka turvin on hyvä vastaanottaa elämän myrskyt ja tyrskyt.

---

Matkaa jatkavat muutamat sissit, jotka kokevat voimakasta halua syventää yhteyttään Jumalaan. Tältä joukolta sammutetaan valot.  Uskon pimeässä yössä on Wikströmin mukaan kyse siitä, että ihminen kadottaa tunteen Jumalan läsnäolosta ja hyvyydestä. Perhoselta vettyvät siivet, niitä on turha räpytellä. Yössä ihmisestä tuntuu, että Jumala on hylännyt täydellisesti. Tilannetta ei helpota, ettei kukaan tunnu ymmärtävän, mistä pimeässä hapuilevaa puhuu. Todennäköisesti häntä kehotetaan kokeilemaan kaikkea muuta, paitsi sitä mitä kannattaisi: odottamaan. Odottaminen tuntuu kuin makaisi alasti tulikuumalla paistinpannulla. Se kuitenkin kannattaa, sillä kärvistely loppuu, kun valo häikäisee.

Yön tarkoitus on vapauttaa ihminen rakastamaan, ja nauttimaan elämästä. Yön jälkeen Jumala on todellisempi kuin koskaan, mutta samalla loputon salaisuus, jota ei niin vain laitetakaan sievään pakettiin. Valon vaihetta leimaavat ilo ja luottamus sekä sanaton rukous ja ylistys. Se, mikä ennen oli maallista ja vähäpätöistä, on nyt pyhää ja arvokasta.

Valoa seuraa vaellus. Vaelluksen aikana vaiheet toistuvat, mutta näyttäytyvät aikaisemman kokemuksen valossa.  Ystävyys Jumalaan huipentuu näkemiseen kasvoista kasvoihin.



 

Palataan,

Hanna

Ps. Jos kiinnostuit aiheesta, lainaa kirjastosta Owe Wikströmin kirja Häikäisevä pimeys tai tilaa itsellesi pdf-muotoinen graduni sähköpostilla (hanna.kivisalo@kivisalo.fi). Gradussa tarkastelen Wikströmin mallia oman haastatteluaineiston ja James Fowlerin Stages of faith-teorian valossa. Saattaa nimittäin olla, etteivät asiat ole ihan niin yksinkertaisia, kuin edellä annan ymmärtää...

torstai 7. heinäkuuta 2016

Totuus tekee vapaaksi

Totuus tekee vapaaksi, on lause, jota olen eniten kuullut käytettävän, mutta vähiten nähnyt toteutettavan seurakunnassa. Vaikka seurakunnan pitäisi olla se pehmein paikka pudota, ja paikka, jossa ihminen voi pelotta paljastaa sielunsa, jostain syystä juuri kristittyjen yhteisöt pullistelevat hymyileviä kasvoja ja kipeitä sydämiä. Sellaisia ihmisiä, jotka piilottelevat tuomion pelossa todellista minäänsä, eivätkä koskaan tule tietämään miltä tuntuu, kun on joku, joka näkee kaiken ja rakastaa silti.

Totuus tekee vapaaksi, mutta miksi monet uskaltavat olla totta vasta sitten, kun haavat ovat lakanneet vuotamasta verta ja arvet lakanneet kiristämästä? Miksi vasta sitten, kun omasta elämästä voidaan esitellä hämmästyttävät kuvat ennen ja jälkeen Kristuksen. Sellaiset sopivasti liioitellut, joissa entinen on mahdollisimman rujo #nofilter #nomakeup ja nykyinen mahdollisimman edullisessa valossa kuvattu.

Totuus tekee vapaaksi, joten mitä ihmettä tapahtui sille alkuperäiselle armahdettujen syntisten konseptille? Sille, jossa Nooa kännäsi alasti teltassa, ja jossa Daavid ensin kuolasi ja sitten kähmi naapuriparvekkeen varattua naista. Mitä tapahtui niille kertomuksille, joissa antisankarit lopulta pääsivät sopuun elämänsä ja Jumalansa kanssa? Totuus tekee vapaaksi, sanoo Raamattu, ja säälimättä kuvailee suurimpien sankareidensa alhaisimmat teot - aivan kuin rivien välistä huudellen, että lakatkaa tekin jo teeskentelemästä.

Totuus tekee vapaaksi, mutta kuka olisi ensimmäinen, joka uskaltaisi olla totta? Ensimmäinen, joka tarjoaisi samaistumiskohteen niille, jotka ovat uskaltaneet katsoa omaa pimeyttä silmästä silmään. Sillä lailla, että ihan kylmät väreet menee. Kuka olisi ensimmäinen, joka tunnustaisi, että elämä ei ole ollut sisäsiistiä ennen eikä jälkeen? Että joskus tytönrääpäleenä tuli koskettua toisen omaan, ja että anteeksipyyntöön meni melkein ihmisikä. Kertoisi, että on tullut taisteltua katkeruutta vastaan, käännettyä selkä, puhuttua silloin, kun olisi pitänyt olla hiljaa, ja oltua hiljaa silloin kuin olisi pitänyt puhua. Että on kiukuspäissään tullut ladeltua puolisolle kaikki mahdolliset solvaukset suomeksi ja englanniksi. Ja että on tullut kaadettua kiukkua, pettymystä ja pelkoa samaisen henkilön niskaan vain siksi, ettei ollut muitakaan paikalla. Kuka olisi ensimmäinen?

Kuka olisi ensimmäinen, joka kertoisi myös sen, että pimeän jälkeen tulee valo, raivon jälkeen itku ja totuuden jälkeen vapaus. Että useimmat rikkimenneet asiat voidaan korjata, eikä niitä loppujakaan heitetä pois. Kuka muistuttaisi, että itsensä ruoskiminen on turhaa, että Jeesus kuoli jo, eikä uusien uhrien kannata vaivautua.

Kuka paljastaisi itsensä niille, jotka eivät parantuneet, ja niille, joiden pirut eivät käskyä kavahtaneet? Kuka seisoisi rinnalla loppuun asti, ja tunnustaisi, että on vain yksi Jumala, eikä se ole kukaan meistä. Kuka uskaltaisi olla totta?

Uskaltaisinko minä?