lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kotiäiti ja työisi synnyttämässä

On lämmin toukokuinen päivä. Makaan terassilla riippukeinussa ja arvuuttelen kolmannen lapsemme syntymäpäivää. Synnytyksen odottaminen on aina jännittävää, mutta tällä kierroksella hikoiluttaa, koska laskettu aika osuu keskelle työisin kuuminta sesonkia. Työisi on löytänyt maailmasta juuri itsensä kokoisen markkinaraon, mutta asian kääntöpuolena on se, ettei tuuraajia ole. Ei edes silloin, kun vaimon ympärysmitta on täysi. ”Mulle kävis synnytys tänä viikonloppuna tai seuraavan kerran viikon päästä”, työisi toteaa, kun raskaus on jo yliajalla. Nauran, kunnes tajuan, että työisi on puoliksi tosissaan. Olemme yhdessä sopineet mitkä keikat tehdään, joten ei auta kuin sopeutua.

Kun perheeseen syntyy kolmas lapsi, maailma ei pysähdy. Niinpä synnytyksen käynnistymisestä huolimatta toimin autokuskina, supistelen jalkapallokentän laidalla, puhaltelen yölla sängyssä ja aamulla ostosteeveen ääressä. Synnytystukihenkilönäni on sähkövirralla kipuaistimuksia häiritsevä TENS, joka on elektrodilätkillä kiinni alaselässäni. Kun supistaa, painan laukaisimen nappia, ja annan sähkön virrata niin, että nuppi tutisee.

Herään muutaman tunnin yöunien jälkeen. Työisin keikka kestää ainakin ilta viiteen, joten sitä ennen ei sovi synnyttää. Viestittelen, että täällä kaikki hyvin, rauhassa vaan! Yritän lykätä sairaalaan lähtöä ainakin niin kauan, että ehdin vastaanottaa esikoisen koulusta. Kotiin tultuaan esikoinen syö ruispalat ja katselee tarkkaavaisesti kuinka keräilen tavaroitani. Yritän olla niin kuin ei mitään, mutta ilmeisesti epäonnistun, sen verran monet heipat, halaukset ja suukot saan. "Hyvää matkaa", toivottaa pikkumies ja minä pidättelen kyyneleitä autoon asti. Pelottaa, koska kaikilta matkoilta ei palata.

Lapsen synnyttäminen on melkein yhtä intiimiä puuhaa kuin sen tekeminen, joten mieluummin hyppään rattiin kuin soitan hätiin jonkun appiukontapaisen. Matka sairaalaan kestää kaksi supistuksen väliä. Tottakai juuri kaupungin kapeimman sillan kohdalla tulee jättimäinen supistus. Sen ainoan kerran, kun haluaisin väistää tien sivuun hengittelemään, on meikäläisen etuajo-oikeus. Kaiken huipuksi puskurin eteen kaartaa papparainen Eslallaan. Tekee mieli painaa kaasua.
Sairaalaan pääseminen tuntuu erävoitolta. Saavun synnytysvastaanotolle reppu selässä ja selkä hiessä. Supistaaaaaaa…. Vastaanottotiskillä ei ole ketään. Kierrän odotustilassa kehää ja puhaltelen. Sohvalla istuskelee mies, joka ulkonäön perustella voisi olla Lähi-idästä lähtöisin. En tiedä miten päin olisin, kun tajuan miltä näytän: Selässäni on iso musta reppu, repusta tulee johto, ja johdon päässä oleva laukaisin on kädessäni. Tekee mieli selittää! Tai edes vitsailla. Näin muukalaisvihaisena aikana ei ole varmaa ymmärtäisikö ventovieras huumorini luottamuksen osoituksena, joten pidän mölyt mahassa ja hihittelen seinään päin. Saan mieheltä ymmärtäväisen hymyn.
Ystävällinen kätilö ottaa minut vastaan ja vie käyrien kautta tarkkailuhuoneen. Saan kipupiikin. Sen voimin pystyn makoilemaan muutaman tunnin. Jossain vaiheessa kipu kasvaa niin suureksi, että toivon lisää lääkettä. Ihmettelen yhtäkkiä alkaneita vilunväreitä, joihin minulle ei tarjota peittoa kummempaa. Pöydällä on kuumemittari, joten alan oma-aloitteisesti mittailla lämpöjä.  36.6, 37.1, 37.4, 38.1 ja niin edelleen. Ei aikaakaan, kun jo tärisen horkassa ja olo on ihan hirveä. Vihdoin kätilö tilaa labrat ja tulee laittamaan  uudestaan käyrille.
Kun työisi viimein saapuu pelipaikalle, synnytys on hyvässä vauhdissa, ja rouvalla holtti pois. Huudan supistukset ja nyyhkytän niiden välit. Isi on hiukan hämmentynyt siitä, että nyt onkin tosi kyseessä. Olisin tietysti voinut varoittaa. Osastolla on menossa vuoronvaihto, eikä henkilökuntaa näy. Kivuista huolimatta tilanne ei ole edennyt kunnolla, ja synnytys alkaa muistuttaa katastrofaalista hätäsektioon päättynyttä esikoisen synnytystä. Ehkä siksi paniikki saa vallan. Viimeistään siinä kohtaa, kun tulehdusarvojen todetaan nousseen ja sektion uhka lävähtää päälle, tunnen olevani mennyttä naista.
Pääsemme saliin. Vauvan sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeat ja omat verenpaineet sukeltavat. Ilokaasusta ei ole taaskaan mitään hyötyä. Sanovat, että huutaminen ei auta, mutta huudan naamariin, ja se hitto vie auttaa! Paniikkitärinä sen sijaan ei ole avuksi, kun pitäisi osua neulalla selkäytimeen. Selässä rutisee ja minä puristan kätilöopiskelijan kättä kyynelten ja rään sekoituksen valuessa sitä pitkin. Kyllä on kaunis tapahtuma tämä synnytys, ei voi mitään. Työisi katsoo silmiin sillä lailla, että tuntuu. Ei halveksi heikkoutta eikä epäile voimaa. Se auttaa.
Epiduraali vie kivun, mutta tuo tilalle kamalan kutinan. Yritän saada paniikin ja tärinän laantumaan käymällä läpi kaikki mahdolliset keskittymisharjoitukset. Vauvan sykkeet huitelevat välillä jo yli kahden sadan. Veitsen uhka leijuu edelleen ilmassa. Aika kuluu. Sitten yhtäkkiä paniikki loppuu kuin seinään. Kokeilen ajatella  ikäviä, mutta paniikki ei palaa. Ehkä joku rukoilee. 

Synnytys kestää ja kestää. Onneksi  kutina helpottaa sen verran, että pystyn juttelemaan ja nauramaankin. Yhteinen nauru on parisuhteemme liima, ja se tuntuu pitävän kasassa tätäkin synnytystä. Urakkaa on takana melkein kaksikymmentä tuntia, kun saan luvan ponnistaa. Lapsi tulee napanuora kaulan ympärillä ja käsi viittausasennossa (työkaverit sanovat, että niin ne opettajien lapset). Yksitoista minuuttia tuntuu pitkältä. Onneksi käy kuten ennenkin. 19.5.2016 klo 03:51 luulen, että ollaan ihan alkutekijöissä, kun poika syntyy. Tuuletan kuin voittaja. Onnekseni en näe sinistä neljän pisteen lasta. Työisi pitää naaman peruslukemilla, kun kätilöt lähtevät ”vähän virvoittelemaan” vastasyntynyttä. Viereisestä huoneesta kuuluu parkaisu. Makoilen tyytyväisenä, enkä tajua lukea helpotusta kenenkään kasvoilta. Vauva on niin ihana, että en kestä! Näyttää ihan nimeltään, tuumaa isi. Katsomme vuoroin toisiamme ja vuoroin vastasyntynyttä. Ilman toisiamme meillä ei olisi tätä hetkeä eikä tätä lasta. Pieneen hetkeen mahtuu koko maailma.
Aamupala synnytyssalissa maistuu mahtavalta. Suihkun jälkeen oma olo on virkeä, mutta isi näyttää nuupahtaneen nojatuoliin vauva sylissä. Ottakoon tirsat, sillä kohta yrittäjän pitää taas yrittää. Ei sitä rintamaidolla ihan koko perhettä elätetä. Keikkapaikalla työisiä odottaa kukkapuska, joka laitetaan miehekkäästi limsapullomaljakkoon. Myöhemmin samana päivänä työisi nukahtaa kesken puhelun. Mutta vauva on ihana, ja me saadaan viedä se kotiin!

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

- Hanna
Siellä lepää.

Man cave-maljakko.


Kannatti. Taas.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi elämää. Mun tekis mieli nauraa, joka kerta kun joku puhuu synnytyksestä voimauttavana kokemuksena. Tai ehkä sittenkin mieluummin huitaista nyrkillä naamaan. Mutta ihanaa, että Hugo voi hyvin ja on kotona, raskaus ja synnytys jo takana päin. Siunausta teille! <3 Hanna K.

Anonyymi kirjoitti...

Voi Hanna, luin synnytyskertomuksesi vasta ensimmäistä kertaa (jatkoa seuraa varmasti).Samalla harmittelin koko ajan,ettei näissä blogimaailman jutuissa ole Tykkää-nappulaa tai jotain muuta hehkutuspainiketta��.Kerrassaan mehtavaa,että "tulit takaisin"!�� Päivi H.

Anonyymi kirjoitti...

Voi upea. Juuri tänään eräs oppilaasi sanoi että " mun on Hannaa ikävä, se on niin mukava". Onneksi teillä kaikki päättyi hyvin. Sä oot äijä. �� t:ss ja sl

Hanna kirjoitti...

Kiitos! 😀 Terveisiä typylle!

Hanna kirjoitti...

Kyllä se tietty sitäkin voi olla, meillä ei ollut kahdella kerralla kolmesta. Mutta onhan se mieletön kokemus!

Hanna kirjoitti...

Kiitos! Mukava kirjoittaa taas! Tunnen taas oloni omaksi itsekseni! :)

Anonyymi kirjoitti...

Yövuoron tuoksinnassa kerkesin istua ja lukea. Vaikka synnytyskokemuksia itsellä nolla (paitsi Afrikassa nähdyt, ja niiden jälkeen nostan isosti hattua jokaiselle äidille), silti silmän sisänurkka kostui. Kiva kun taas kirjoitat. Ja hei onnea! :) Taru

Hanna kirjoitti...

Voi, muistan ne sun päivitykset sieltä! Varmaan unohtumatonta!
...ja kiitos!