torstai 7. heinäkuuta 2016

Totuus tekee vapaaksi

Totuus tekee vapaaksi, on lause, jota olen eniten kuullut käytettävän, mutta vähiten nähnyt toteutettavan seurakunnassa. Vaikka seurakunnan pitäisi olla se pehmein paikka pudota, ja paikka, jossa ihminen voi pelotta paljastaa sielunsa, jostain syystä juuri kristittyjen yhteisöt pullistelevat hymyileviä kasvoja ja kipeitä sydämiä. Sellaisia ihmisiä, jotka piilottelevat tuomion pelossa todellista minäänsä, eivätkä koskaan tule tietämään miltä tuntuu, kun on joku, joka näkee kaiken ja rakastaa silti.

Totuus tekee vapaaksi, mutta miksi monet uskaltavat olla totta vasta sitten, kun haavat ovat lakanneet vuotamasta verta ja arvet lakanneet kiristämästä? Miksi vasta sitten, kun omasta elämästä voidaan esitellä hämmästyttävät kuvat ennen ja jälkeen Kristuksen. Sellaiset sopivasti liioitellut, joissa entinen on mahdollisimman rujo #nofilter #nomakeup ja nykyinen mahdollisimman edullisessa valossa kuvattu.

Totuus tekee vapaaksi, joten mitä ihmettä tapahtui sille alkuperäiselle armahdettujen syntisten konseptille? Sille, jossa Nooa kännäsi alasti teltassa, ja jossa Daavid ensin kuolasi ja sitten kähmi naapuriparvekkeen varattua naista. Mitä tapahtui niille kertomuksille, joissa antisankarit lopulta pääsivät sopuun elämänsä ja Jumalansa kanssa? Totuus tekee vapaaksi, sanoo Raamattu, ja säälimättä kuvailee suurimpien sankareidensa alhaisimmat teot - aivan kuin rivien välistä huudellen, että lakatkaa tekin jo teeskentelemästä.

Totuus tekee vapaaksi, mutta kuka olisi ensimmäinen, joka uskaltaisi olla totta? Ensimmäinen, joka tarjoaisi samaistumiskohteen niille, jotka ovat uskaltaneet katsoa omaa pimeyttä silmästä silmään. Sillä lailla, että ihan kylmät väreet menee. Kuka olisi ensimmäinen, joka tunnustaisi, että elämä ei ole ollut sisäsiistiä ennen eikä jälkeen? Että joskus tytönrääpäleenä tuli koskettua toisen omaan, ja että anteeksipyyntöön meni melkein ihmisikä. Kertoisi, että on tullut taisteltua katkeruutta vastaan, käännettyä selkä, puhuttua silloin, kun olisi pitänyt olla hiljaa, ja oltua hiljaa silloin kuin olisi pitänyt puhua. Että on kiukuspäissään tullut ladeltua puolisolle kaikki mahdolliset solvaukset suomeksi ja englanniksi. Ja että on tullut kaadettua kiukkua, pettymystä ja pelkoa samaisen henkilön niskaan vain siksi, ettei ollut muitakaan paikalla. Kuka olisi ensimmäinen?

Kuka olisi ensimmäinen, joka kertoisi myös sen, että pimeän jälkeen tulee valo, raivon jälkeen itku ja totuuden jälkeen vapaus. Että useimmat rikkimenneet asiat voidaan korjata, eikä niitä loppujakaan heitetä pois. Kuka muistuttaisi, että itsensä ruoskiminen on turhaa, että Jeesus kuoli jo, eikä uusien uhrien kannata vaivautua.

Kuka paljastaisi itsensä niille, jotka eivät parantuneet, ja niille, joiden pirut eivät käskyä kavahtaneet? Kuka seisoisi rinnalla loppuun asti, ja tunnustaisi, että on vain yksi Jumala, eikä se ole kukaan meistä. Kuka uskaltaisi olla totta?

Uskaltaisinko minä?






8 kommenttia:

JarkkoL kirjoitti...

Hyvin uskallettu.
Suurin kipu taitaa tulla siitä ettei kaikki tulekaan valmiiksi ja kuntoon ihan äkkiä. Välillä tuntuu että hullummaksi vain menee, samalla kun tekosyyt vähenee ja oma riittämättömyys alleviivautuu.

Hanna kirjoitti...

Ja sitte on vielä niitä asioita, että ei ehkä tuu valmista koskaan. Ja sitten senki kanssa pitäs vielä sopuun päästä. Ja kyetä armahtamaan itseään.

Asta kirjoitti...

Kiitos! Hyvä!

taivaan.akkunat kirjoitti...

Kiitos!

astrid kirjoitti...

Naulan kantaan! Nyt oli kyllä hyvä kirjoitus (kuten kaikki muutkin kyllä)!

Tiina Nykänen kirjoitti...

Löysin tänään tämän blogin ja kylläpäs täällä on oikeata asiaa. Kiitos!
Oon viime aikoina ajatellut paljon kirjoittamaasi teemaa ja surrut sitä,
että kiiltokuvauskovaisuutta kiillotellaan seurakunnissa niin paljon sen sijaan,
että olisimme avoimena ja totuudessa toistemme edessä. Monesti saarnoistakin
puuttuu kokonaan omakohtaisuus ja tämä ihmisen raadollinen puoli.
Oon itse nyt avioliittoleireillä ja täällä kristillisyys on juuri tuota aitoa
totuuteen tulemista. Täällä rehellisyyteen kannustetaan, tuntuu että kaikki uskaltavat olla haavoittuneita
ja keskenereisiä ja juuri siinä kohdassa elämäänsä kuin oikeasti ovat menossa. Voi kunpa voisin itse
toimia seurakunnassa olemalla täysin oma itseni, vaikka tulisinkin siitä hyvästä tuomituksi.

Hanna kirjoitti...

Rohkeutta siihen! Kaikki ei tietysti tykkää, mutta se nyt on tuttua juttua seurakunnissa! Harva paikka kun kerää yhteen niin erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä. Uskon ja toivon, että avoimuus lisää avoimuutta. Ihanteena on sellainen tilanne, jossa kenenkään ei tarvitse "siivota" itseään pois seurakunnasta silloin, kun elämä ei suju.

Jonna kirjoitti...

Asiaa! Kiitos tästä. Ollaan risoja itteämme, vaikka kuinka tekis mieli silotella (ja tulee siloteltua), edes välillä!