keskiviikko 31. elokuuta 2016

Yksi tavallinen

On yksi ihan tavallinen päivä paikallisessa yläkoulussa. Puijottelen ruuhkaisan käytävän läpi luokan ovelle. Pyydän oppilaita siirtymään sivuun. Osalla on kuulolaite kiinni, joten työnnän oven auki hitaasti, mutta varmasti. Ovi lakaisee sivuun viimeisetkin viivyttelijät. 
- Taas tätä saatanan uskontoa, tervehtii yksi. 
- No niin on, vaikka enempi Jeesuksen kuitenkin, vastaan.

Päivä yläkoulussa lähtee käyntiin niin kuin vain yläkoulussa voi lähteä. Yhdelle tuottaa suunnattomia vaikeuksia kantaa lyijykynää mukanaan. Toinen ei saa sitä repustaan. Kolmas saa kynän repusta, mutta terä puuttuu, ja neljäs on piilottanut teroituspaikalle sinitarralla kiinnittämäni teroittimen. Kun kynäongelma on ratkaistu,
 katsotaan muut muistamiset ja unohtamiset. Joku tarvii lainakirjan ja muutamalla on vihko kotona. Poissaolijat merkkaan kahteen kertaan, koska yksi olikin vain poissaoleva, vaikka paikalla.
 
-No niin, aloitetaan.
-Pitääkö nää kirjoittaa? 
-Kyllä. 
-Onko pakko?
-On.
Paitsi että niiden muutaman erityishaasteiden kanssa painivan ei ole, mutta
unohdin tehdä valmiit muistiinpanot. Hupsista.
- NYT NE PUHELIMET POIS!
Kaikki tottelevat, paitsi tyttö, joka käyttää puhelimen kameraa pelinä ja korjaa huulimeikkiään.

Tunnin aiheena on arvot. Pysähdymme pohtimaan mitkä ovat niitä perimmäisiä asioita, joita todella elämältä haluamme. Laitan oppilaat tekemään tehtävää, jonka avulla he oppivat käsitteitä, mutta tulevat myös ajatelleeksi omia arvojaan. Moni huomaa, että tämänhetkinen arki on ristiriidassa arvojen kanssa. Muutama taas huomaa arvostavansa ihan eri asioita kuin viisi minuuttia sitten. 

Keskustelemme. Avaan tuuletusikkunan, ja samalla yritän raottaa sydäntänikin, vaikka paikalla on oppilas, jonka halveksiva katse ja ilkeät sanat osuvat maaliin miltei aina. Otan tietoisen riskin, koska on turha yrittää ohjata oppilaita aitoon dialogiin, ellei suostu siihen itse. Puhuessani huomaan miten muutaman oppilaan ajatukset raksuttavat villisti. Yhden silmissä näkyy katse, jota hartaasti odotan, ja jonka toivossa marraskuun pimeät aamut tuntuvat siedettäviltä. Oppilas on oivaltanut jotain. En tiedä mitä, mutta silmissä kimaltaa pieni ja henkilökohtainen oivallus, joka tallentuu sellaiseen tiedostoon, joka ei rasahda kokeen jälkeen roskakoriin. 

Riskinotto kannatti ensimmäisellä tunnilla, mutta seuraavalla ei. Toisen tunnin jälkeen olo on kuin lyijytäytekynällä rei'ille rääkätyllä ilmapallolla, johon empaattiset kasipuolen oppilaat yrittävät turhaan puhaltaa ilmaa. Voi kunpa joku ottaisi narusta ja vetäisi maata pitkin opettajanhuoneeseen. Vaan eipä ota eikä vedä. Minulla on 600 murrosikäistä lasta täynnä jäsentymättömiä tunteita, jotka otan vastaan 45 minuutin annoksina keskimäärin viidestä kuuteen kertaa päivässä. Työ on merkityksellistä, työ on uuvuttavaa. 

Kun päivän viimeinen oppilas on poistunut luokasta, sähköposti on taltutettu ja oman luokan asiat hoidettu, painan pään käsien varaan ja annan koivupöydän hetken kannatella. Mietin millä mentaliteetilla pitäisi porskuttaa, että jaksaa seuraavat kolmekymmentä vuotta kivettymättä ja kovettumatta. Paljonko uskaltaa antaa itsestään? Milloin antaa liikaa? Missä menee raja, jossa lakkaa hymyilyttämästä mopon pakoputki kainalossa luokkaan tuleva oppilas, tai liikuttamasta se takapenkin kovia kokenut, joka jaksaa päivästä toiseen näytää urheaa naamaa. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Jonkun kuitenkin täytyy kasvattaa ja opettaa näitä nuoria sitä päivää varten, jolloin edeltävä sukupolvi astuu syrjään, eikä äitikään ole katsomassa perään. Sillä pitäähän jokaisen osata pitää huolta itsestään, asioistaan ja oikeuksistaan (tt, bi, li, ge, opo, en, ru, at, ai, ma, yh), ajattelella kriittisesti (ue, ai, hi) mutta kuitenkin luovasti (ku, mu, ma, ke), koska maailma muuttuu koko ajan. Silti loogsesti (fy, ke, ma), koska tietyt perusperiaatteet eivät muutu, ja käytännöllisesti (ko, tt, tn, ts), koska todellisuus vaatii useimmiten toimeen tarttumista.

Päätän työpäiväni koulun viereiseen S-markettiin. Se on eheyttävä kokemus, mikäli osaa välttää tupakkaringin ja siihen liittyvän raportoimisvelvoitteen. Ruokakauppaan ei oppilaan ja opettajan roolit yllä. Siellä me kaikki olemme vain pieniä ihmisiä samalla irtokarkkihyllyllä. Saan iloisia tervehdyksiä, ja eräs elämäntapajurottaja kysyy niin kohteliaasti kuulumisia, että minulta meinaa mennä kävelykyky. Suureksi ihmetyksekseni saan vielä ostoskassieni kanssa kantoapua.
Aika monena perjantaina päiväkotia kohti kaasuttelee puolivaloin ja takki tyhjänä yksi madafakin Hanna. Tänään ei ole se päivä. Ehkä tässä työssä sittenkin on jotain järkeä.

- Hanna








torstai 25. elokuuta 2016

Ratkaisevat pari minuuttia

Elämä on jatkumo, joka koostuu parin minuutin jaksoista. Jos ihminen ei kykene tekemään parissa minuutissa mitään, voi yhtä hyvin peruuttaa kestotilauksen nimeltä koko loppuelämä. Tämä pätee erityisesti lapsiperheissä, joissa ruuanlaiton, vessa-assistenttina toimimisen ja laastarinetsinnän väliin jää korkeintaan se pari minuuttia.

Meillä kotona käydään jatkuvaa debattia siitä, miten nämä "parit minuutit" pitäisi hyödyntää. "Mä oon istunut tässä sohvalla vain pari minuuttia", on lause, joka saa silloin tällöin Etelä-Pohjalaisen primadonnan sisun pintaan ja silmät salmiakkikuvioille. "Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään", aiheuttaa saman reaktion, vaikka rakastan sen sanojaa todella, TODELLA paljon. Meilllä nyt vaan on lasten lisäksi huollettavana tämä rakennuskin, jota kodiksi kutsutaan.

Meditoidaanpa asiaa hetken, ja tarkastellaan vaikka jälkimmäisen esimerkkilauseen mielekkyyttä erilaisiin yhteyksiin sijoitettuna.

Eduskuntatalon rappusilta on löytynyt  ajastettu räjähde. Rakennusta evakuoidaan kiireellä, hätääntyneitä ihmisiä juoksee kohti uloskäyntejä. Edustalle on kerääntynyt kuhiseva väkijoukko, jonka eteen kaartaa poliisin pommiryhmän panssaroitu auto. Ikkuna aukeaa, ja ihmisjoukon korviin kantautuu verkkainen ja hieman tympääntynyt miesääni:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai 

Rio. Estádio Olímpico João Havelange. Juoksijat ovat telineissään, yleisö pidättää hengitystä. Jokaisen sekunnin sadasosa vie lähemmäs lähtölaukausta. Yhtäkkiä yleisö kuohahtaa. Usain Bolt on repäissyt itsensä lähtötelineestä ja seisoo nyt turhautuneena takakenossa kädet lanteilla. Mitä Usain sanoo?
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Tai

Mies vilkaisee naista sivusilmällä. Onhan se kaunis ja lapsilukukaan ei ole vielä täynnä. Makuuhuoneen ovi on raollaan, eivätkä lapset ole vielä päässeet koulusta. Vaan nainenpa lukee ajatukset:
- Ei kuule parissa minuutissa ehdi tehdä yhtään mitään!

Olenkohan nyt riittävän selkeä ja ymmärrettävä? 

Parissa minuutissa ehtii tehdä vaikka mitä: voittaa olymipiakullan, rakastua tulisesti, sopia riidan, laittaa alulle uuden elämän, syödä suklaalevyn tai saada seitsemän oikein lotossa.

Itseasiassa monet arjen kannalta merkitykselliset asiat tapahtuvat parissa sekunnissa. Olen oikein ottanut aikaa:
- Takin laittaminen naulakkoon, kesto 3,5 sekuntia
- Laturijohdon irrottaminen pistokkeesta ja sujautus laatikkoon (yhdellä kädellä, vauva kainalossa), kesto 7 sekuntia
- Tyhjän vessapaperirullan siirtäminen telineestä roskakoriin, kesto 4 sekuntia

Parissa sekunnissa ehtii tehdä vaikka mitä, saatika sitten parissa minuutissa! Siinähän ehtii vaikka pelastaa kokonaisen avioliiton. Painakaa tämä pitkäkestoiseen muistiinne! Peace!

- Hanna

lauantai 20. elokuuta 2016

Pahoinvointiohjeita

Kaikki haluavat voida hyvin. Minäkin. En silti pääse irti siitä ajatuksesta, että hyvinvoinnin kiihkeä tavoittelu johtaa useammin pahoinvointiin kuin hyvinvointiin. Jos kuitenkin haluaa tavoittaa tilan, jolla tällä hetkellä saa varmimmin hyväksyntää, kannattaa noudattaa  seuraavia ohjeita.

1.Syö oikein

Älä kuitenkaan syö siten, miten ravitsemussuositukset neuvovat, vaan sen kohuartikkelin mukaan, jota sosiaalisessa mediassa eniten jaetaan. Vaihda kaikki ulkomainen kotimaiseen, kotimainen luomuun ja luomu lähiluomuun. Syö lähiluomu varmuuden vuoksi raakana. Kaikki ruoka, johon ihminen on kajonnut, on pahaa. Kaikki takapihalta löytyvä on ehdottomasti hyvää, kuten esimerkiksi punaiset kärpässienet. Syö niitä.

2. Liiku

Huolehdi päivittäisistä kestävyys-, lihaskunto-, intervalli- ja liikkuvuusharjoitteista. Älä unohda kehoa ja mieltä yhdistäviä lajeja tai raitista ilmaa, sillä stressi lihottaa keskivartaloa ja aiheuttaa syöpää. Jos rahat eivät riitä salimaksuihin, ota toinen työ. Jos aika ei riitä salilla käymiseen, jätä toinen työ. Pyri olemaan laiha, muttei liian, sekä lihaksikas, muttei liian.

3. Lääkkeet

Heitä lääkkeet roskiin. Heti. Kaikki. Myös ne, joiden varassa henkiriepusi riippuu. Lääkkeiden takana on katala lääketeollisuus, ahneet liikemiehet ja mustat enkelit, jotka haluavat viedä rahasi. Luontaistuotteiden ja ravintolisien takana sen sijaan ovat rauhaarakastavat kalsarihipit, jotka tehtailevat keskoskaappeja saimaannorpille eivätkä välitä rahasta. Korvaa lääkkeesi niillä luontaistuotteilla ja ravintolisillä, joita sosiaalisessa mediassa eniten suositellaan. Tuplaa annostus.

4. Ajattele positiivisia  

Kuoliko läheinen? Ei se mitään, tuleehan niitä uusia! Jäitkö auton alle - Olisihan se voinut olla rekkakin!  Tärkeintä on, että et ajattele ikäviä ajatuksia, etkä ainakaan valita. Positiivisten ajatusten lisäksi suosi positiivisia ihmisiä. Negistelijät ovat energiasyöppöjä. Laita puhelimeesi soitonesto koskemaan kaikkia, jotka ovat kokeneet menetyksiä, eivätkä ole toipuneet niistä kahdessa viikossa. Kyllä he pärjäävät, kunhan vain ajattelevat positiivisesti/uskovat enemmän/välttävät pahaa karmaa/käyttävät mielen piilevää voimaa.

5. Happy, happy!

Keskity pitämään itsesi onnellisena, keinolla millä hyvänsä. Jos joku asia tuottaa itsellesi onnea, se on oikein, jos taas pahaa mieltä, se on väärin. Unohda logiikka. Jos joku vie sinun puolisosi ja siitä tulee paha mieli sinulle, se on väärin. Jos sinä viet jonkun puolison, mutta siitä tulee hyvä mieli sinulle, se on oikein. Tai oikeastaan: Moraaliset kysymykset ovat uskonnollisia ja uskonnollisuus on jälkijättöistä, joten ole moderni, äläkä ajattele vaikeita. Yolo!

Tuliko hyvä olo? 




sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pitäisi rakastaa enemmän

Se alkaa pienestä värähdyksestä vastasyntyneen suupielessä. Refleksinomaisesti. Pieni hymynkare, joka pyytää, että ethän minua milloinkaan jätä. Eikä kukaan voi työntää sylistään mitään niin suloista kuin unissaan hymyilevä vauva. Hymy, naurun alkeet. Ne pitävät lapsen turvassa. Hengissä. 

Aamu vaihtuu päivään, päivä yöhön, viikot kuluvat. Hymy siirtyy silmiisi. Se on silta välillämme. Sinä olet minun, minä olen sinun. Pitäisi hymyillä enemmän.

                              * * *

Lastenhuoneen oven takaa kuuluu kuplivaa naurua. Hihitys kääntyy hekotukseksi, sitten kiljahdusten kautta hysteeriseksi nauruksi. Vilkaisen kelloa keittiössä, se on reippaasti yli kymmenen. Iltasatua syntyy samalla, kun sitä kerrotaan. Tänään Seppo-siilillä on maitoallergia ja sen mukaiset oireet. Toiveet nukahtamisesta saa kohta hyvästellä. Kuuntelen poikieni naurua. Molemmilla omanlaisensa sävelmät. Kuulen, ja tunnistan ne aina, vaikka ne miten sekoittuisivat muihin. Pitäisi nauraa enemmän.
Pitäisi nauraa, joskaan ei enää illalla kymmenen jälkeen. 

Paitsi silloin, kun istut vieressäni sohvalla, ja otsasi rypyistä voi lukea päivän tekemättäjääneet työt. Voi miten me nauramme. Minä heittäydyn eteenpäin ja sinä taaksepäin. Nauramme niille merkityksille, jotka vain me kaksi voimme yhteisen elämämme kautta ymmärtää. Yhteinen mielikuvitus ja yhteinen nauru, ansiomerkkimme jaetuilta vuosilta. Tätä minä kaipaan silloin, kun olet matkoilla. Sinä olet minun, minä olen sinun, eikä sohvan toiselle puolelle enää ole pitkä matka. Pitäisi tosiaan nauraa enemmän.

                              * * *

Olohuoneessa kuuluu kaappikellon tasainen nakutus ja keittiöstä kantautuva jääkaapin tasainen hurina. Aika kuluu, vaikka ei sen kulkua enää kukaan laske. Istut nojatuolissasi niin kuin aina. Tervehdin, annan suukon karhealle poskellesi. Ennen en suukottanut, mutta nyt opettelen uutta tapaa. Suukotan, koska ei sinua suukota kukaan muukaan, ja koska sillä kärsimätön ärähtelysi häviää, samoin vuosien tuoma katkeruus ja kaunaiset puheet. Yhdellä suukolla. Pitäisi suukottaa enemmän.

Minä keitän kahvia ja sinä kerrot aina samat asiat. Kuka vieraili viimeksi ja keneltä tuli postikortti. Millä sanoilla lääkäri kertoi, että mummun syöpä on selittämättömällä tavalla parantunut, ja kuinka mummu sitten eli vielä yli kymmenen vuotta. Hörpin kahvia, sinä pitelet mukia vapisevin käsin. Kerrot, miten mummun kuoleman jälkeen näit hänet yöllä unessa. Unessa mummun vieressä seisoi mies. 
- Mutta nyt en muista, mitä se mummu siinä unessa sanoi.
- Että olisi pitänyt rakastaa enemmän, muistutan. 
- Jaa, niinkös se olikin, sinä sanot, ja harot harmaita hiuksiasi.
- Niin se oli.

Tämän minä muistan.
Pitäisi rakastaa enemmän. 

- Hanna