keskiviikko 31. elokuuta 2016

Yksi tavallinen työpäivä

On yksi ihan tavallinen päivä paikallisessa yläkoulussa. Puijottelen ruuhkaisan käytävän läpi luokan ovelle. Pyydän oppilaita siirtymään sivuun. Osalla on kuulolaite kiinni, joten työnnän oven auki hitaasti, mutta varmasti. Ovi lakaisee sivuun viimeisetkin viivyttelijät. 
- Taas tätä saatanan uskontoa, tervehtii yksi. 
- No niin on, vaikka enempi Jeesuksen kuitenkin, vastaan.

Päivä yläkoulussa lähtee käyntiin niin kuin vain yläkoulussa voi lähteä. Yhdelle tuottaa suunnattomia vaikeuksia kantaa lyijykynää mukanaan. Toinen ei saa sitä repustaan. Kolmas saa kynän repusta, mutta terä puuttuu, ja neljäs on piilottanut teroituspaikalle sinitarralla kiinnittämäni teroittimen. Kun kynäongelma on ratkaistu,
 katsotaan muut muistamiset ja unohtamiset. Joku tarvii lainakirjan ja muutamalla on vihko kotona. Poissaolijat merkkaan kahteen kertaan, koska yksi olikin vain poissaoleva, vaikka paikalla.
-No niin, aloitetaan.
-Pitääkö nää kirjoittaa? 
-Kyllä. 
-Onko pakko?
-On.
Paitsi että niiden muutaman erityishaasteiden kanssa painivan ei ole, mutta
unohdin tehdä valmiit muistiinpanot. Hupsista.
- NYT NE PUHELIMET POIS!
Kaikki tottelevat, paitsi tyttö, joka käyttää puhelimen kameraa pelinä ja korjaa huulimeikkiään.

Tunnin aiheena on arvot. Pysähdymme pohtimaan mitkä ovat niitä perimmäisiä asioita, joita todella elämältä haluamme. Laitan oppilaat tekemään tehtävää, jonka avulla he oppivat käsitteitä, mutta tulevat myös ajatelleeksi omia arvojaan. Moni huomaa, että tämänhetkinen arki on ristiriidassa arvojen kanssa. Muutama taas huomaa arvostavansa ihan eri asioita kuin viisi minuuttia sitten. 

Keskustelemme. Avaan tuuletusikkunan, ja samalla yritän raottaa sydäntänikin, vaikka paikalla on oppilas, jonka halveksiva katse ja ilkeät sanat osuvat maaliin miltei aina. Otan tietoisen riskin, koska on turha yrittää ohjata oppilaita aitoon dialogiin, ellei suostu siihen itse. Puhuessani huomaan miten muutaman oppilaan ajatukset raksuttavat villisti. Yhden silmissä näkyy katse, jota hartaasti odotan, ja jonka toivossa marraskuun pimeät aamut tuntuvat siedettäviltä. Oppilas on oivaltanut jotain. En tiedä mitä, mutta silmissä kimaltaa pieni ja henkilökohtainen oivallus, joka tallentuu sellaiseen tiedostoon, joka ei rasahda kokeen jälkeen roskakoriin. 

Riskinotto kannatti ensimmäisellä tunnilla, mutta seuraavalla ei. Toisen tunnin jälkeen olo on kuin lyijytäytekynällä rei'ille rääkätyllä ilmapallolla, johon empaattiset kasipuolen oppilaat yrittävät turhaan puhaltaa ilmaa. Voi kunpa joku ottaisi narusta ja vetäisi maata pitkin opettajanhuoneeseen. Vaan eipä ota eikä vedä. Minulla on 600 murrosikäistä lasta täynnä jäsentymättömiä tunteita, jotka otan vastaan 45 minuutin annoksina keskimäärin viidestä kuuteen kertaa päivässä. Työ on merkityksellistä, työ on uuvuttavaa. 

Kun päivän viimeinen oppilas on poistunut luokasta, sähköposti on taltutettu ja oman luokan asiat hoidettu, painan pään käsien varaan ja annan koivupöydän hetken kannatella. Mietin millä mentaliteetilla pitäisi porskuttaa, että jaksaa seuraavat kolmekymmentä vuotta kivettymättä ja kovettumatta. Paljonko uskaltaa antaa itsestään? Milloin antaa liikaa? Missä menee raja, jossa lakkaa hymyilyttämästä mopon pakoputki kainalossa luokkaan tuleva oppilas, tai liikuttamasta se takapenkin kovia kokenut, joka jaksaa päivästä toiseen näytää urheaa naamaa. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Jonkun kuitenkin täytyy kasvattaa ja opettaa näitä nuoria sitä päivää varten, jolloin edeltävä sukupolvi astuu syrjään, eikä äitikään ole katsomassa perään. Sillä pitäähän jokaisen osata pitää huolta itsestään, asioistaan ja oikeuksistaan (tt, bi, li, ge, opo, en, ru, at, ai, ma, yh), ajattelella kriittisesti (ue, ai, hi) mutta kuitenkin luovasti (ku, mu, ma, ke), koska maailma muuttuu koko ajan. Silti loogsesti (fy, ke, ma), koska tietyt perusperiaatteet eivät muutu, ja käytännöllisesti (ko, tt, tn, ts), koska todellisuus vaatii useimmiten toimeen tarttumista.

Päätän työpäiväni koulun viereiseen S-markettiin. Se on eheyttävä kokemus, mikäli osaa välttää tupakkaringin ja siihen liittyvän raportoimisvelvoitteen. Ruokakauppaan ei oppilaan ja opettajan roolit yllä. Siellä me kaikki olemme vain pieniä ihmisiä samalla irtokarkkihyllyllä. Saan iloisia tervehdyksiä, ja eräs elämäntapajurottaja kysyy niin kohteliaasti kuulumisia, että minulta meinaa mennä kävelykyky. Suureksi ihmetyksekseni saan vielä ostoskassieni kanssa kantoapua.
Aika monena perjantaina päiväkotia kohti kaasuttelee puolivaloin ja takki tyhjänä yksi madafakin Hanna. Tänään ei ole se päivä. Ehkä tässä työssä sittenkin on jotain järkeä.

- Hanna








1 kommentti:

Jenni/MeidänKoti kirjoitti...

Tsemppiä tärkeään työhösi! Täällä ensimmäisen yläasteikäisen äiti ja yhdessä luimme täällä tämän postauksesi. :) Itse hyppään loppuvuodesta työharjoitteluun yläkoululle ja aikamoiselle haasteelle tuntuu. Silti open ammatti on alkanut viime aikoina kiinnostamaan. Jäämpä lukijaksi blogiisi :)