sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pitäisi rakastaa enemmän

Se alkaa pienestä värähdyksestä vastasyntyneen suupielessä. Refleksinomaisesti. Pieni hymynkare, joka pyytää, että ethän minua milloinkaan jätä. Eikä kukaan voi työntää sylistään mitään niin suloista kuin unissaan hymyilevä vauva. Hymy, naurun alkeet. Ne pitävät lapsen turvassa. Hengissä. 

Aamu vaihtuu päivään, päivä yöhön, viikot kuluvat. Hymy siirtyy silmiisi. Se on silta välillämme. Sinä olet minun, minä olen sinun. Pitäisi hymyillä enemmän.

                              * * *

Lastenhuoneen oven takaa kuuluu kuplivaa naurua. Hihitys kääntyy hekotukseksi, sitten kiljahdusten kautta hysteeriseksi nauruksi. Vilkaisen kelloa keittiössä, se on reippaasti yli kymmenen. Iltasatua syntyy samalla, kun sitä kerrotaan. Tänään Seppo-siilillä on maitoallergia ja sen mukaiset oireet. Toiveet nukahtamisesta saa kohta hyvästellä. Kuuntelen poikieni naurua. Molemmilla omanlaisensa sävelmät. Kuulen, ja tunnistan ne aina, vaikka ne miten sekoittuisivat muihin. Pitäisi nauraa enemmän.
Pitäisi nauraa, joskaan ei enää illalla kymmenen jälkeen. 

Paitsi silloin, kun istut vieressäni sohvalla, ja otsasi rypyistä voi lukea päivän tekemättäjääneet työt. Voi miten me nauramme. Minä heittäydyn eteenpäin ja sinä taaksepäin. Nauramme niille merkityksille, jotka vain me kaksi voimme yhteisen elämämme kautta ymmärtää. Yhteinen mielikuvitus ja yhteinen nauru, ansiomerkkimme jaetuilta vuosilta. Tätä minä kaipaan silloin, kun olet matkoilla. Sinä olet minun, minä olen sinun, eikä sohvan toiselle puolelle enää ole pitkä matka. Pitäisi tosiaan nauraa enemmän.

                              * * *

Olohuoneessa kuuluu kaappikellon tasainen nakutus ja keittiöstä kantautuva jääkaapin tasainen hurina. Aika kuluu, vaikka ei sen kulkua enää kukaan laske. Istut nojatuolissasi niin kuin aina. Tervehdin, annan suukon karhealle poskellesi. Ennen en suukottanut, mutta nyt opettelen uutta tapaa. Suukotan, koska ei sinua suukota kukaan muukaan, ja koska sillä kärsimätön ärähtelysi häviää, samoin vuosien tuoma katkeruus ja kaunaiset puheet. Yhdellä suukolla. Pitäisi suukottaa enemmän.

Minä keitän kahvia ja sinä kerrot aina samat asiat. Kuka vieraili viimeksi ja keneltä tuli postikortti. Millä sanoilla lääkäri kertoi, että mummun syöpä on selittämättömällä tavalla parantunut, ja kuinka mummu sitten eli vielä yli kymmenen vuotta. Hörpin kahvia, sinä pitelet mukia vapisevin käsin. Kerrot, miten mummun kuoleman jälkeen näit hänet yöllä unessa. Unessa mummun vieressä seisoi mies. 
- Mutta nyt en muista, mitä se mummu siinä unessa sanoi.
- Että olisi pitänyt rakastaa enemmän, muistutan. 
- Jaa, niinkös se olikin, sinä sanot, ja harot harmaita hiuksiasi.
- Niin se oli.

Tämän minä muistan.
Pitäisi rakastaa enemmän. 

- Hanna




Ei kommentteja: