keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Konepeltiä syvemmälle


Auto on minulle kiehtova mysteeri, ja mysteerinä haluaisin sen myös pysyvän. Silti elämä silloin tällöin heittää eteen tilanteita, jotka pakottavat katsomaan asioita konepeltiä syvemmälle. Koska minä ja kaikki mustat autoni olemme kokeneet yhdessä jos jonkinlaista, voin kaiketi jakaa teille, hyvät lukijani, muutaman autoiluun liittyvän vinkin.

Lähdetään liikkeelle liikkeellelähdöstä. 

Oli tilanne mikä hyvänsä, ennen starttaamista kannattaa tehdä pieni läsnäoloharjoitus. Ensin hengitetään syvään. Sitten suljetaan silmät, ja herätetään aistit tunnustelemalla ohjauspyörän viileää pintaa. Mieti, onko ratti muhkurainen, sileä, muovinen, nahkainen tai kenties pillimehuinen? (Tarkoituksena on irroittaa ajatukset päivän tehtävälistasta.) Seuraavaksi pyri tiedostamaan hyvin syvällä tavalla, että autossa ei niin halpaa osaa olekaan, että sitä olisi varaa korjauttaa. KESKITY. Kun ajatus on kirkas, käynnistä auto, ja katso, voi hyvä ihminen katso, mihin peruutat.

Itse olen peruutellut kaikenlaisiin autoihin. Isoihin autoihin, pieniin autoihin, tuttujen autoihin ja tuntemattomien autoihin. Volvot kestävät runtaamista parhaiten. Olen paristi peruuttanut Volvoon tai Volvolla, ja vain yhdellä kerralla tarvittiin korjaamoa. Se oli silloin, kun peruutin isän autolla äidin autoon. 10/10! Sisko teki kolmen vuoden päästä saman tempun, joten oikeastaan 11/10. (Edit: itseasiassa meidän kaikkien neljän on tullut kolhittua vanhempien autoja.)

Peruuttaminen on aina potentiaalinen vaaratilanne, mutta tarkasti saa katsoa silloinkin, kun lähtee ajamaan eteenpäin. Tielle voi tulla kaikenlaista, esimerkiksi eläimiä. Autokoulussa opetettiin, ettei liikenteessä pidä koskaan koiraa pienempää väistää, mutta lisäisin sääntöön yhden poikkeuksen, ja se on betoniporsas. Kyllä betoniporsasta kannattaa väistää. Yritin kerran Lidlin parkkipaikalla Auto-opiston ohjeilla, ja autohan siinä hävisi, kun kaksi kovaa otti yhteen. Onneksi jäi vain pieni jälki, sillä kyseinen Audi aikoinaan luovutettiin saatesanoilla: "Voit ajaa ihan minkä ojan yli haluat, mutta mitään ei sitten korjata." Eikä muuten korjattu.

Tästä tuleekin mieleen varoittaa ojista. Varsinkin pihasta kääntyessä kannattaa olla tarkkana. Ojista ei voi oikaista, ei edes toisella takarenkaalla. Pohjakosketuksesta kuuluu ihan hirvittävä ääni, sellainen karmea lasahdus. Ääni kerää takuuvarmasti kaikkien huomion, ja sen jälkeen on todella kuumottavaa pysähtyä katsomaan josko jäi jotain sisäelimiä ojanpohjalle. Kerran sain puhelinsoiton perään, ja olihan se noloa lähteä hakemaan kaverin pihaojasta löytynyttä hinauskoukkua. 

Sellaisen ohjeen myös voisin antaa, että älä koskaan lainaa kenenkään autoa ellei ole ihan pakko. Jos kuitenkin päädyt lainauspuuhiin, niin ainakin lähde liikkeelle kaikessa rauhassa. Minä en lähtenyt silloin, kun piti neitsytmatkalle pakettiautolla. Oli rapsakka pakkaspäivä, aika vähissä ja piti hakea vielä iso kosketinsoitin kyytiin toiselta puolelta kaupunkia. Tartuin pakun rattiin kädet täristen, ja sain kyllä auton valutettua pihasta kadulle, mutta siihen se sitten jäi, poikkipäin tietenkin. Auto suostui ainoastaan nytkähtelemään eteenpäin, vaikka poljin kaasua niin, että pohje oli krampata. Otin ilmiöpohjaisen hätäpuhelun miehelle, ja sain selitykseksi, että en osaa käyttää vaihteita. Minä väänsin, käänsin ja kaasutin, ja lopulta sain auton liikkeelle tahdonvoimalla - niin luulin. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että olisi kannattanut pysähtyä ihmettelemään mikä on vialla ennen kuin poliisit pysäyttivät ihmettelemään mikä on vialla. Paketiauton perä oli valtavan savupilven peitossa. Näytti kuin Alladin olisi juuri hinkannut minut ja pakettiauton esiin taikalampustaan. Siinä minä sitten katsoin epäuskoiselta näyttävää poliisia silmästä silmään, ja vannoin, että en minä tänne toiseen päähän mitään huomannut enkä haistanut. Savu hälveni, auto jäähtyi ja sitten se taas toimikin.

Edellämainitun kaltaisen tilanteet, joissa auto jumittuu jonnekin julkiselle paikalle, ovat aina äärimmäisen kiusallisia. Niissä voi valita kahdesta vaihtoehdosta: voi taistella tai voi paeta. Paeta voi tosin vain niissä tilanteissa, joissa ei itse ole päävastuussa autosta. Mieleeni muistuu eräskin taajamamatka isäni kanssa. Sillä ajelulla hävettävänpieni ja hävettävänpunainen Fiat simahti Café Mondeon pihaan toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Kai sillä oli kuukautiset tai jotain. Isä tunsi Fiatin oikuttelut, ja komensi minut  lykkäämään autoa. MINUT! AUTOA! Sillon tein, mitä julkisuuskuvastaan huolestuneen teini-ikäisen tytön oli tehtävä, ja otin jalat alle. Fiat jäi ovet selällään Mondeon pihaan ja minä painelin etukenossa kohti kotia. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun ohitseni kiihdytti hävettävänpieni hävettävänpunainen Fiat. En tiedä kuvittelinko vai ehdinkö tosiaan nähdä ratin takaa isän vahingoniloisen ilmeen. 

Nyt olen aikuinen nainen, joten pakeneminen hankalista autotilanteista on lähes mahdotonta. Hankala tilanne oli viimeksi silloin, kun onnistuin tukkimaan aamukahdeksan ruuhkan Alfa Romeolla. Auto yksinkertaisesti pimeni liikennevaloihin. Sähkövika, mies valisti puhelimitse ja melkein kuulin nyökyttelyn risteykseen asti. Ei siinä auttanut karkuun lähteä, piti nostaa konepelti suorille käsille ja alkaa tempoa mustaan muovilaatikkoon kiemurtelevia johtoja sinusrytmin palauttamiseksi. Toisella kädellä koitin vilkuttaa ohiajaville rauhoittelevasti, että ei tässä mitään, ikään kuin tietäisin mitä olen tekemässä. 

Pakeneminen ei kannata sillonkaan, kun kylkeen kosahtaa toinen auto, tai vaikka juoppo polkupyörällä. Kustannuspoliittisista syistä kannattaa aina soittaa poliisi paikalle. Opin sen, kun kerran ajelin keskustassa puolisoni ihan kivalla BMW:llä. Kävi sillä lailla, että risteyksessä kylkeen pyöräili juoppo. Olin niin helpottunut juopon henkiinjäämisestä ja pyöränkin selviytymisestä (ajatella!), että annoin kuitata koko homman "Ei käyny kuinkaan"-toteamuksella. Sitten jo katselinkin, kuinka nainen lähti nilkuttaen taluttamaan hieman kieroa pyöräänsä. Naarmut siinä bemarin kyljessä olivat sitten ikuisia. Eihän sitä naista jälkeenpäin mistään löytynyt korvausasioita selvittelemään.

Että sellaista! Voisin kertoa vielä vaikka mitä, mutta paperi loppuu, ja tarvitsen appivanhemmilta lainassa olevaa autoa vielä. Saattaa tosin olla, että laina-aika päättyy hyvin pian tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen.

Turvallisia ajokilometrejä kuitenkin!

- Hanna

Ei kommentteja: