maanantai 10. lokakuuta 2016

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Satunnaiset kohtaamiset todella ovat niitä parhaimpia. Mielenkiintoisia asioita tapahtuu erityisesti silloin, kun mieli on tyyni, ajatukset järjestyksessä ja ihminen kulkee kaikki aistit auki. Silloin saattaa käydä niin, että hetki tarttuu ihmiseen ja tempaa mukaansa mitä merkillisimpiin tapahtumasarjoihin. Minulle kävi kerran sillä tavalla.

Oli aurinkoinen syysilta Helsingissä vuonna 2006. Suoritin silloin opettajaopintojani yliopistossa. Opiskelin, nautin ja opiskelin - usein iltaan saakka. Sinäkin päivänä olin istunut lasikattoisessa kirjastossa tuntikausia. Kotimatkalla nojailin bussin numero 14 ikkunaan, ja katselin kuinka valo välkkyi värikkäissä lehtipuissa.

Kotimatka Pajamäkeen kulki Kampin kautta, Kauppakorkean ohi, läpi korkeiden kivitalojen Töölön. Kyseisenä päivänä katse kiinnittyi mäellä kohoavaan Töölön kirkkoon ja sitä reunustavaan puistoon, jonka muotoonsa leikatut pensaat olivat työllistäneet kaupungin puutarhureita. 

Näkymä poikkesi tavallisesta. Puisto oli ulkotulin koristeltu ja ihmisiä täynnä -  ihanaa! Kuin sähköiskun saaneena läimäytin stop-nappia, jonka seurauksena kuskille tuli kiire jarruttaa. Kun seuraavan kerran ehdin ajatella, huomasin seisovani kadunvarressa ja katselevani bussin perävaloja. 

Puistossa oli meneillään ulkoilmamessu, joka oli juuri päättymässä ehtoolliseen. Katselin harmistuneena, kuinka puisto alkoi tyhjentyä ihmisistä.  Lähdin aikani kuluksi kävelemään kohti Meilahtea seuraavaa bussia odotellessa. Aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa, kun saavutin Naistenklinikan ja sen pysäkin.

Bussiin asti en kuitenkaan päässyt, sillä tienposkessa makasi keski-ikäinen ihan tavallisen näköinen suomalainen nainen. Nainen oli sekavassa tilassa ja sopersi jotain itkunsekaisella äänellään. Yritin kysellä mistä hän oli tulossa tai mihin menossa, mutta selityksestä ei ottanut selvää. 
- Minua väsyttää, nainen toisteli.

Tiedustelin, kiertelin, kaartelin, kyselin ja johdattelin. Melko pitkällisen haastatteluprosessin päätteeksi minulla oli kassassa joitain oleellisia tietoja: Nainen oli ollut huolissaan terveydentilastaan ja siksi lähtenyt naistenklinikalle. Klinikalta - jonne hän ilmeisesti oli rohjennut alkoholin voimin - hänet oli käännytetty, sillä aika oli seuraavalle päivälle. Kotiinsa nainen ei suostunut tai kyennyt, eikä hän myöskään suostunut tai kyennyt nousemaan ylös maasta.

Kun mikään taivuttelu ei auttanut, soitin naistenklinikalle, ja annoin selkokielisen kuvauksen tilanteesta, joka ulkoseinän toisella puolella oli meneillään. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä. Kerroin soittavani siinä toivossa, että nainen olisi päässyt sisään (ja minä kotiin), mutta hoitaja ainoastaan toivotti naisen tervetulleeksi klinikalle oikeana päivänä oikeaan aikaan. 

Aurinko oli jo laskenut, ja ulkona alkoi olla todella kylmä. Nainen se vaan ei suostunut hievahtamaan paikoiltaan. Sitkeä tapaus! Hän jatkoi kehääkiertäviä puheitaan ja mainitsi väsystään uudellen ja uudelleen. Aloin olla melko epätoivoinen. Jossain siinä vähän ennen kärsivällisyyden loppumista nainen kuitenkin yhtäkkiä nousi ylös ja kertoipa vielä  kotiosoitteensakin. Huvittavaa sinänsä, että asunto sijaitsi korttelin päässä. 

Käsikynkässä matka taittui yllättävän nopeasti. Vähän ennen ulko-ovea aloin jännittämään josko avaimet sopisivat lukkoon, mutta niin vaan iloisen rasahduksen jälkeen olimme lämpimässä rappukäytävässä ja toisen rasahduksen jälkeen naisen kodin eteisessä.

Muutamalla vilkaisulla kävi selväksi, ettei asunnossa asunut muita. Eteisestä aukesi pieni tummasävyinen olohuone kirjahyllyineen, ja sinne olohuoneeseen seuralaiseni rojahti. Lattialle vai sohvalle - en enää muista. Olisi tuntunut vastuuttomalta häipyä niin vaan, joten etsin naisen puhelimesta jonkun jolle soittaa, ja päädyin soittamaan hänen äidilleen.

Kerroin äidille kuka olen ja miksi soitan. Selitin kärsivällisesti ja juurta jaksaen saadut tiedot. Kerroin, että alkoholilla on osuutta asiaan, ja että hengenvaaraa ei ole, mutta hätä kyllä.  Kerroin mitä sairaalasta sanottiin, ja että nyt olisin lähdössä kotiin. Äiti sen sijaan kertoi olevansa pitkän ajomatkan päässä, ja sen, että en missään tapauksessa voinut jättää hänen tytärtään yksin siinä tilassa. Minun teki mieli sanoa, että ei tullut yöpaitaa ja hammasharjaa mukaan, mutta en sanonut.

Äiti oli kuitenkin oikeassa, niin kuin äidit usein ovat. Vasta siinä vaiheessa tulin kysyneeksi naiselta, josko alkoholilla oli tullut huuhdeltua alas muutakin kuin ruokaa. Vastaus oli myönteinen (lääkkeitä), mutta määrästä (useampia) en saanut tarkkaa tietoa. Sanoin äidille heipat ja soitin hätäkeskukseen. Kerroin kuka olen ja miksi soitan. Selitin, en enää kärsivällisesti, saadut tiedot. Kerroin alkoholista, lääkkeistä ja äidistä. Kerroin, että haluaisin jonkun tarkistamaan tilanteen, että äiti saisi nukuttua, ja nainen herättyä. Hätäkeskus lupasi lähettää ambulanssin ja minä lupasin pysyä linjoilla niin kauan, että apu saapuisi paikalle.

Ilta oli musta, katuvalot loistivat ja hengitys huurusi, kun pitelin auki kerrostalon ulko-ovea ambulanssimiehille. Teki mieli purkaa turhautumista kiljumalla, mutta en kiljunut, vaan aloitin jälleen kerran kertomaan kuka olen, miksi soitin ja niin edelleen. Miehet tuijottivat minua epäuskoisen näköisenä.
- Miten sinä tähän liityt, ja ennen kaikkea mitä sinä täällä teet?, tivasi toinen miehistä. 
- Sitä kuule mietin tässä itsekin, vastasin.
Ei tullut siinä vaiheessa muutakaan mieleen.

Päästin miehet sisään ja lähdin vähin äänin. Kävellessä kohti Naistenklinikan pysäkkiä katselin pimeää taivasta ja koitin sulatella tapahtunutta. Tunsin helpotusta, mutta myös vahvaa tunnetta siitä, että olin ollut juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Kotiin päästyäni huokaisin syvään ja riisuin ulkovaatteet naulakkoon. Iltapala mielessä suuntasin keittiöön, ja ohimennessä napsautin stereoihin virrat. Sitten tapahtuikin jotain merkillistä: Radiossa alkoi soida laulu, jonka kertosäkeistössä olivat juuri ne sanat, joita nainen oli pitkin iltaa toistellut. Voin kertoa, että kylmät väreet menivät silloin, ja menevät vieläkin tätä kirjoittaessa.

Tässä elämässä on paljon sellaisia asioita, joista en ole varma, mutta siitä olen aivan varma, että sinä iltana todella olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

- Hanna

 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aivan kylmät väreet menivät selkärankaani pitkin, kun luin tämän tarinan.
Olit todellinen suojelusenkeli!

Linda kirjoitti...

kylmät väreet täälläkin. kiitos siitä että pysähdyit ja autoit. ja kiitos että jaoit en täällä muistuttamassa meitä muitakin että hyvää on paljon vielä jäljellä.