lauantai 5. marraskuuta 2016

Täältä ikuisuuteen ja takaisin

Herkistyn aina pyhäinpäivän tienoilla. Pimeä hautausmaa ja lepattavat kynttilät saavat sydämenkin lepattamaan. Askeleeni hidastuvat, kun katselen ympärilleni. Miten paljon rakkautta yhdellä silmäyksellä! Jokainen kynttilä loistaa omaa tarinaansa: Miten me tapasimme, miten me rakastimme ja miten me luovuimme.

Kävelen usein hautausmaan läpi, koska se on lenkkipolkuni varrella. Olen huomannut, että  kuoleman poikki kulkeminen muistuttaa niistä rakkaista, jotka vielä ovat elossa. Kävely hautausmaalla on kuin matka täältä ikuisuuteen ja takaisin. Kaunis ja hoidettu pihamaa rauhoittaa, ja saa uskomaan järjestyksen olemassaoloon, kun oma elämä on sekaisin. 

Vuodesta toiseen riipaisevinta on ohittaa hautakivi menetettyjen lasten muistolle. Ruskea kaiverrettu kivi seisoo muista erillään. Se muistuttaa toiveista, jotka eivät toteutuneet, ja lapsista, jotka syntyivät silmät kiinni. Sen hautakiven kohdalla ajatukset katkeavat ja sanat loppuvat. Pysähdyn kiven äärelle. Itken niitä äitejä, jotka huusivat tuskansa saamatta surulleen edes omaa hautakiveä.

Vuosi sitten kuljin tätä samaa hiekkatietä lapsi kohdussa ja toinen kädestä puristaen. Esikoisen silmät tarttuivat menetettyjen lasten hautakiveen. Näin, miten pieni mieli ehti tavata tekstiä, vaikka kuinka yritin kiristää askelta jäisellä maalla. 
- Toivottavasti äiti meille ei käy noin, poika sanoi hiljaa.
- Sitä me toivotaan. Ja niin uskotaan, vastasin rohkeutta tavoitellen ja kyyneleitä pidätellen. 

Niin me jatkoimme matkaa sukuhaudalle kuolemasta ja taivaasta jutellen. 

Täältä ikuisuuteen ja takaisin. Se on reitti, jota kannattaa opetella kulkemaan.



Ei kommentteja: