Täältä ikuisuuteen ja takaisin

Herkistyn aina pyhäinpäivän tienoilla. Pimeä hautausmaa ja lepattavat kynttilät saavat sydämenkin lepattamaan. Askeleet hidastuvat, kun katselen valomerta - miten paljon rakkautta yhdellä silmäyksellä! Jokainen kynttilöistä loistavat omaa tarinaansa: Miten me tapasimme, miten me rakastimme ja miten me luovuimme.

Kävelen hautausmaan läpi muulloinkin, kuin juhlapyhinä,  sillä olen huomannut, että kuoleman poikki kulkeminen auttaa muistamaan myös niitä rakkaita, jotka ovat vielä  elossa. Kaunis ja hoidettu pihamaa on rauhoittaa, ja saa uskomaan järjestykseen silloinkin, kun oma elämä on sekaisin. Kävely hautausmaalla on kuin matka täältä ikuisuuteen ja takaisin.

Vuodesta toiseen riipaisevinta on ohittaa hautakivi menetettyjen lasten muistolle. Ruskea kaiverrettu kivi seisoo muista erillään muistuttamassa toiveista, jotka eivät koskaan toteutuneet sekä lapsista, jotka syntyivät silmät kiinni. Ruskean kiven kohdalla ajatukset katkeavat ja sanat loppuvat. Pysähdyn kiven äärelle, ja itken niitä äitejä, jotka huusivat tuskansa saamatta surulleen edes omaa hautakiveä.

Vuosi sitten kuljin tätä samaa hiekkatietä lapsi kohdussa ja toinen kädestä puristaen. Esikoisen silmät tarttuivat menetettyjen lasten hautakiveen. Näin, miten pieni mieli ehti tavata tekstiä, vaikka kuinka yritin kiristää askelta jäisellä maalla.

- Toivottavasti äiti meille ei käy noin, poika sanoi hiljaa.
- Sitä me toivotaan. Ja niin uskotaan, vastasin rohkeutta tavoitellen ja kyyneleitä pidätellen. 

Sitten me jatkoimme matkaa sukuhaudalle kuolemasta ja taivaasta jutellen.

Täältä ikuisuuteen ja takaisin. Se on reitti, jota kannattaa opetella kulkemaan.




Ei kommentteja