sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Rakastit minusta tällaisen

Kirjoitan paljon äitiydestä, mutta harvoin äidistäni. Hiljaisuus johtuu siitä, että suhde omaan äitiin tuntuu liian suurelta analysoitavaksi ja liian pyhältä purettavaksi. Äitisuhdetta tekee mieli kunnioittaa erottamalla se muusta elämästä alttarikaitein.

Äitisuhde on pyhä, sillä äidinrakkaudessa on taivas läsnä. Taivas alkaa jo kohdussa, ja syntymän jälkeen se saa kasvot äidin rinnalla. Taivas on siinä, kun lapsi saa heittäytyä kaikkivoipaisen ja inhimillisten rajoitusten yläpuolella olevaan syliin, ja itkeä siinä sanottavansa.

Oma taivaani on luonteeltaan taistelija. Hän on luja ja vahva nainen, joka tekee maailman valmiiksi, ja erityisesti sillon, jos joku sanoo mahdotonta. Äitini on niitä naisia, jotka suorittavat maisteritutkinnon puolentoista tunnin päivittäisen junamatkan päässä työn ja neljän lapsen ohella.

Taivaani rakastaa tekemällä. Hän jaksaa nähdä vaivaa tärkeänä pitämiensä asioiden vuoksi, ja auttaa silloin, kun tarvitaan, eikä viisi minuuttia myöhemmin. Taivas tuli luokseni sillon, kun heräsin hätäsektion jälkeen ikkunattomasta huoneesta. Se tuli js nosti minut ylös sängystä, auttoi suihkuun ja vaihtoi likaiset leikkausvaatteet puhtausiin vihreisiin. Taivas tuli sillonkin, kun siskonpoika oli loukannut olkapäänsä ja huusi tuskissaan lääkärin levitellessä käsiään. Siskoni viesteistä hätääntyneenä soitin äidille, joka vastasi puhelimeen sadan kilometrin päässä. Olkapää oli jo paikoillaan ja puhelun taustalta kuului siskonpojan iloinen pulputus. 

Äitisuhtesseen on sisäänkirjoitettu myös helvetti. Rakastavassa terveessä suhteessa lapsi saa olla riippuvainen, ja helvetti koittaa siinä vaiheessa, kun kaikkivoipaisuuskuvitelmien on aika mennä rikki. On ollut vaikea tunnustaa oman äidin inhimillisyys, ja varsinkin se, että minun on kannateltava itse itseäni. On suorastaan raivostuttavaa suostua olemaan oman elämänsä paras asiantuntija, kun samaan aikaan voisi kulkea toisen perässä niin kuin määkivä lammas.

Eriytymisen helvetti on silti kaiken vaivan väärti. Itsenäistymisen myötä koen saaneeni takaisin äidinpitämisen riemun, ja vieläpä ilman täydellisyyskuvitelmien tuomaa painolastia. Äiti on ihana, kaunis, järkevä ja rakastettava, mutta silloin kun hän ei tunnu siltä, voin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että äiti on äiti. En tiedä muista, mutta kyllä minä mieluummin nauran kuin itken elämäni ihmisten virheitä.

Olen kiitollinen äidistäni. Hän on rakastanut minusta tälläisen. Hän on rakastanut minua sillä elämänkokemuksella, ja niillä luonteenpiirteillä, jotka hän on itse pyytämättään saanut, eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

 Kiitos äiti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sydän ei puhu

Huonon keskustelun tunnusmerkkejä on monia, mutta laiskojen itsestäänselvyyksien käyttäminen on yksi ärsyttävimmistä. Turhauttavista keskusteluista turhauttavimmat rakentuvat sellaisten perustelujen varaan, joita edes keskustelija itse ei pidä totena.
Ykköspaikan vievät ehdottomasti kaikki sydämen personifikaatioon pohjautuvat perustelut. ”Hei Jane, sun on oikeesti tehtävä mitä sun sydän sanoo.” Kuulostaako tutulta? Jos Janen sydän sanoo, että Yazka täytyy pistää lihoiksi, niin pitääkö Janen vielä silloinkin kuunnella sydäntään, vai olisko syytä antaa muillekin äänille mahdollisuus? Jos Janen sydän voi pettää, voi pettää kenen tahansa muunkin sydän - niin pienissä kuin suurissa asioissa. Sitäpaitsi: Sydän ei ole elävä olento, se on elin. Sydän ei puhu, se lyö.
Räjäyttävänä kakkosena tulevat kaikki totuudenkieltämisväittämät, kuten ”Ei oo mitään yhtä totuutta”. Väittäessään, että ei ole yhtä totuutta, keskustelija tulee lausuneeksi juuri sellaisen. En jaksa esittää, etteikö tälläinen väite saisi aivoni ylikuumenemaan. Jos ei usko yksiin totuuksiin, kannattaa lakata latelemasta niitä. ”Ei oo mitään oikeeta tai väärää” on myös nopeasti kumottavissa. Jos nappaan sanojan kädestä autonavaimet ja ajan tuliterän katumaasturin katon kautta ympäri, oikean ja väärän konsepti kirkastuu hyvin nopeasti. Siinä on turha esittää korvausvaatimuksia ja heiluttaa lakikirjaa, jos ei kerran usko oikeaan ja väärään
"Kerran me vaan eletään" on myös klassikko, ja se yltää tänään kolmannelle sijalle. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides suomalainen uskoo jällensyntymiseen, ja niistä lopuista leijonanosa uskoo sen yhden kerran kestävän ikuisesti. Molempiin katsontakantoihin sisältyy ajatus siitä, ettei ole ihan yhdentekevää miten elämänsä elää. Kerraneläminen onkin innokkaassa käytössä yleensä sillon, kun ihmisellä on tarve selitellä virheitään. Tälläisiltä kerraneläjiltä tekisi mieli kysyä, voisivatko he mitenkään ajatella elävänsä sillä tavalla, ettei heidän yksi kertansa olisi muille aivan täyttä kärsimystä.
Jos haluat saada keskustelukumppanin hulluuden partaalle, aloita näillä kolmella. Laiskat itsestäänselvyydet voivat joskus toimia osana keskustelua, mutta usemmiten ne lähinnä ärsyttävät ja rampauttavat kanssakäymisen. Voin toki olla väärässä. Siinä tapauksessa ei muuta kuin sydämen perässä juoksentelemaan sitten. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.

Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.

Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon - vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt  elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki. 

Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä. 

Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä. 

Ps. Menkää hoitoon kaikki!




sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian lyhyt otsatukka suojelee idiooteilta

Elettiin mustaa ja kylmää talviaamua yhdeksänkymmentäluvulla. Olin yläasteen kynnyksellä ja juuri herännyt. Peilistä katsoi lapsenpyöreä tyttö, jonka kevennetty otsatukka oli kasvanut ulos mitastaan. Silmillä roikkuvat hiukset kai estivät minua näkemästä tulevaisuuteen, sillä annoin oranssipäiset keittiösakset isän käteen ja pyysin häntä siistimään otsatukkani.

Saksien terävät reunat painautuivat paksua hiusta vasten ja metallin hankaava ääni kertoi, että hiukset olivat hävinneet taistelun muutamalla painalluksella. Hävinneet tosiaan. Peilin äärelle palattuani minua odotti järkyttävä näky, kun entinen pitkä ja kevennetty otsatukka ylti hätinä puoleenväliin otsaa. Lopputulosta ei parantanut sekään, että luonnontaipuisa hiusalaatu sain otsurin käpertyymään loukkaantuneennäköisesti ihoa vasten.

Siinä hetkessä tuntui niin kuin koko elämäni ja tulevaisuuteni olisi leikattu ja lakaistu roskapussiin silmieni edessä. Itkin, panikoin ja syytin isää elämäni pilaamisesta. Isä yritti vakuutella, että elämäni kyllä kasvaisi takaisin, mutta peilikuva puhui vakuuttavammin. Olisin halunnut lukkiutua huoneeseni ennaltamääräämättömäksi ajaksi.

Kouluun oli kuitenkin lähdettävä. Pahinta tilanteessa oli se, että olin sopinut samalle illalle kouludiscotreffit ystäväni kanssa. Ystäväni oli saanut discoluvan vain mukaanlähtöni ehdolla, ja jos olisin vetätynyt kammiooni, olisi otsatukkani asettunut vaakalaudalle ystävänikin tulevaisuuden. Lähdin discoon nöyryytettynä. En tiedä johtuiko se Nuija ja tosinuija-tyylisestä otsurista vai mistä, mutta hitaille ei ollut hakijoita ja sain ihan rauhassa toimittaa suojelusenkelin tehtäviäni.

Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen jyrsitystä otsurista, kehosta puoliksi lapsen sekä siitä, että minulta kiellettiin kaikki vähänkin kotitekoiselta kiljulta haisevat menot. Sain kasvurauhan, jonka turvin etsiä itseäni ja niitä elämäni tärkeimpiä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat saamaan kulkuluvan herkimmille alueille.

Olen onnellinen kasvurauhasta, ja siitä, että löysin ne ihmiset, jotka silmiään räpäyttämättä pystyvät katsomaan pimeyteen minussa. Siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta olen  kiinnittynyt tähän elämään. Älä siis sure liian lyhyttä otsatukkasi - mikä se ikinä onkaan. Liian lyhyt otsatukka on kuin suojaväri, joka suojelee idiooteilta. Muista se.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Viideksi kotiin

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. En muista montako viikkoa ja montako viikonloppua on mennyt edellisestä vapaasta. Hartiasi liikahtelevat unen tahtiin. Ranteessasi on kello, jonka puista kellotaulua sinun ei tarvitse tänään katsoa.

En tiedä olenko koskaan muistanut riittävän selvästi sanoa, miten paljon arvostan työtä, jota olet tehnyt ensin perheemme selviämisen, sitten sen hyvinvoinvoinnin eteen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei minun pahimpina aikoina tarvinnut tietää erääntyneiden laskujen loppusummaa. Me molemmat kävimme töissä, mutta vain sinä tiesit tilanteen epätoivoisuuden, ja silti pysyit paineen alla vakaampana kuin minä hyvänä päivänäni.

Joskus mietin, mistä sait kaikkien niiden virallisten tahojen alaspainamisten jälkeen voimaa taistella itsellesi unelmasi näköisen yrityksen. En ymmärrä, miten pystyit näkemään mielessäsi valmiina sellaista, mitä et ollut edes aloittanut ja rakentamaan kaiken tyhjästä tyhjin käsin. Ihmettelen miten pystyit samaan aikaan taistelemaan uuden alun esteitä ja byrokratiaa vastaan, vaikka olit niin väsynyt, että et istuessasi pysynyt hereillä. Sitäkin mietin, miten edes tunnistit unelmasi, kun olit niin pitkään joutunut palvelemaan muiden omia. 

Ihailen sitä, miten pyyteettömästi olet antanut kaiken liikenevän ajan ja rakkauden lapsillemme. Minusta tuntuu, että koet ajoittan niin huonoa omaatuntoa poissaolostasi, että et huomaa miten paljon olet läsnä. Toivoisin, että näkisit itsesi silloin, kun olet nukahtanut 80-senttiseen sänkyyn 6- ja kohta 9-vuotiaan väliin. Sänky on pelkkiä käsiä ja jalkoja, ja niin täynnä rakkautta, ettei sinne jää neliösenttimetriäkään tyhjää tilaa. 

Tiedän, että olen sinulle välillä vaativa. Työn, ja perheen ulkopuolisten ihmisten vaatimukset vievät sinua välillä niin kuin virta. Katson  tehtäväkseni vetää sinut kuiville aina, kun lähdet lipumaan. Pyydän ja korotan ääntäni, ja jatkossakin sanoillani ravistan ja huudan sinut hereille aina, kun tarve vaatii.En pelkää riidellä hyvän asian puolesta.

Valitsin sinut vapaaehtoisesti kaikkien ihmisten joukosta. Et ollut silloin viimeinen vaihtoehtoni, mutta toivon, että lopussa olet. 

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. Ranteessasi on kello, jonka ostin sinulle lahjaksi. 

Joku aika sitten istuin siinä, missä nyt nukut, ja mietin sanoja, jotka alkuperäisen suunnitelman mukaan piti kaivertaa kellotaulun taakse. Ensimmäinen vaihtoehtoni olivat laulun sanat: Minä sinua vaan. Tiedät kyllä sen laulun, jossa lauletaan: Jos joskus syliin mustan maan/ mä sua joudun kantamaan/ niin minä sinua vaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut arkisempi Viideksi kotiin - ihan vain muistutukseksi. 

Lopulta kävi niin, että tilaukseen tuli virhe, ja kello jäi kaivertamatta. Aluksi se harmitti, mutta ei oikeastaan enää: Nyt voit päivän vaatimuksista riippuen kuvittella kellotaulun kääntöpuolelle sen tekstin, jota sillä hetkellä enemmän tarvitset.

Yritä silti tulla viideksi kotiin.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maailman epävirallisin arvotesti

Arvojen mukaan on yllättävän helppo elää, jos ne tiedostaa. Siis todella tiedostaa. 
Jos kysyn sinulta mitkä ovat elämäsi viisi tärkeintä asiaa, pystytkö kirjoittamaan ne paperille? Entäpä, jos pyydän sinua rajaamaan ne kolmeen tärkeimpään, onnistuuko? 

Jos lähelläsi ei ole ketään, kenelle tarvitsisi esittää, käytä merkintävälineistä nöyrintä eli lyijykynää.

Seuraavaksi arvioi kolmen tärkeimmän arvon listaasi. Jos listaltasi löytyy yleviä sanoja, kuten rakkaus, oikeudenmukaisuus tai vapaus, etsi sanoille konkreettisemmat vastineet. Listaa niiden alapuolelle käytännönläheisiä asioita, joita epämääräisten sanojen, kuten vaikkapa rakkauden toteutuminen elämässäsi tarkoittaa. Jos et keksi mitä rakkaus tarkoittaa tavallisena arkipäivänä klo 16.30, se tuskin on elämäsi tärkeimpiä asioita.

Annan esimerkin: Itselleni yksi tärkeimmistä arvoista on terveys, ja terveyden saralta ensisijaisesti mielenterveyden vaaliminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vahdin yöuniani, laskettelen ylikierroksia monta kertaa päivässä, harrastan liikuntaa siinä määrin, mitä kehoni kestää stressitasojen nousematta, ja toisaalta pidän huolta siitä, että kuitenkin liikun. Lisäksi hoidan mieltäni terveellä hengellisyydellä, kirjoittamalla, ja käymällä terapiassa kursimassa kasaan elämäntarinaani.

Aukeneeko? Jos aukenee, sovella esimerkkiä omaan elämääsi. Jos ei aukene, siirry kissavideoihin.

Kun olet saanut kirjoitettua elämäsi keskeiset arvot selityksineen, tee kalenteritesti. Ota kalenteri esiin ja katso paljonko käytät aikaa arvostamiisi asioihin. Jos perhe on tärkein, paljonko vietät perheen kanssa aikaa?  Jos terveys on tärkeä, hoidatko sitä?  Vai onko kuitenkin niin, että ulkonäkö on tärkeä ja terveys sen harmiton sivutuote? Jos parisuhde on tärkeä, panostatko siihen, vai tulevatko puolisoa ennen työ, vanhemmat, sisarukset ja naapurin undulaatitkin? Mieti. Lähimmiltä on yleensä lyhyin matka varastaa. 

Toinen kätevä ja omia prioriteettejä selventävä testi on niin sanottu apuva-testi, yksi yksinkertainen kysymys: Kenen puoleen käännyt hädän hetkellä? Äidin, ystävän, Jumalan, puolison, työn? Tai kenelle soitat ensimmäisenä ja kerrot  elämäsi tärkeiden tapahtumien pisimmät ja yksityiskohtaisimmat versiot? Kysymys on tärkeä, sillä ihmisellä voi olla vain yksi lähin liittolainen ja käytännön teot useimmiten joko vahvistavat liittolaisuutta tai tuhoavat sitä. 
Takaisin kalenteritestiin. Usein kalenteritestin jälkeen käy niin, että on muutettava käsitystä itselleen tärkeistä asioista tai sitten raivattava elämästään lisää tilaa aidosti tärkeäksi kokemilleen asioille. Itse olen tehnyt molempia. Olen kuitenkin huomannut, että tiedostetut arvot auttavat tekemään järkeviä valintoja silloin, kun pitää valita kahden hyvän ja kivan väliltä, ja silloin, kun joku oman selkänahkansa käyttänyt tulee riipimään omaani. 

Uskallan väittää, että niille asioille, joita ihminen todella arvostaa, löytyy myös aikaa. Toivottavasti tämän maailman epävirallisimman arvotestin myötä pystyt selkeämmin hahmottamaan itsellesi arvokkaat asiat ja elämään niiden mukaan. Ainakin tee lähimmillesi palvelus ja lakkaa elämästä itsepetoksessa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain parhaat avioliitto-ohjeet

Tavattiin tänään tyttökaverien kanssa kahvikuppien äärellä. Puhe kääntyi siihen, mihin se aina lopulta kääntyy, nimittäin aviopuolisoihin. Keskutelun innoittamana päätin kasata yhteen parhaat kuulemani avioliittoneuvot. 

Ehdottomasti paras avioliittoa koskeva letkautus, jonka olen kuullut, menee seuraavalla tavalla: ”Aivan sama kenen kanssa menet naimisiin, joka tapauksessa joskus tulee päivä, jolloin tekee mieli ampua se (puoliso). En kerro kuka tämän tunnustuksen teki, mutta sen voin kertoa, että kyllä tämä tultasyöksevä tyttökin on heikolla hetkellään näin kokenut – niin paljon kuin miestäni rakastankin.

Toinen hyvä neuvo on peräisin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Siinä vaimonsa kuolinvuoteen äärellä seisovalta mieheltä kysyttiin heidän pitkän parisuhteensa salaisuutta. Vastaus kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: "Se, että ei eroa".  Pitkän parisuhteen salaisuus on siinä, että ei eroa. Kieltämättä hyvä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kolmas kuulemani erinomainen avioliittoneuvo on oikeastaan uudenlainen perspektiivi avioeroon ja siihen liittyvään ajatukseen uudesta alusta. Eräällä ystävälläni on nimittäin tapana sanoa: "Puhtaalta pöydältä saa aloittaa vain kerran". Tämä ajatus koskee erityisesti pariskuntia, joilla on yhteisiä lapsia. Lasten kautta uuteen parisuhteeseen tulee mukaan teidän, heidän ja meidän lasten, koirien, kultakalojen ja anoppien pettymykset ja odotukset. En välttämättä kutsuisi sitä puhtaaksi pöydäksi.

On minulla omiakin ohjeita tarjota. Ensimmäinen niistä liittyy matkusteluun appivanhempien kanssa. Oma suositukseni on se, että jokainen avioliittoa suunnitteleva tekee viikon ulkomaanmatkan puolisoehdokkaan ja tulevien mahdollisten appivanhempien kanssa. Matkustamisen tuoma pieni lisästressi ja viikon tiivis yhdessäolo riittänee paljastamaan mistä värkeistä ehdokas on tehty, ja mitä on odotettavissa kahdenkymmenen vuoden päästä. 

Monien kohdalla edellinen matkustusneuvo tulee liian myöhään, mutta aina voi myös lähteä viikon matkalle puolison ja omien vanhempien kanssa. Lomailu lapsuudenperheen kanssa muistuttaa, mille perhedynamiikalle on puolisovalinnallaan lähtenyt hakemaan vaihtoehtoa alunperin. Itse  kutsun matkoja ainiinjoo-lomiksi. Jos todella haluaa eheytyä, kannattaa matkalle ottaa mukaan myös sisarukset perheineen. 

Lisää omia neuvoja: Jos parisuhteessa joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteessa mitään järkeä, siinä todennököisesti on. Olen observoinut, ja huomannut, että tilanteissa, joissa on aidosti pakko lähteä, sitä ei enää tarvitse miettiä. Sitäpaitsi: Avioliitto itsessään on antautumista syvästi, lujasti ja rajattomasti. Avioliitto on sellaista toisen ihmisen täydellistä hyväksymistä, jossa armo voittaa karman. Ei sillä pohjimmiltaan ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Tässä teille perjantain parhaat avioliitto-ohjeet viikonlopun kynnyksellä. Älkää nyt oikeasti toisianne ampuko.

(Eronneille, ja erityisesti jätetyille toivotan voimia elämän jälleenrakennuspuuhiin. Älkää luovuttako!)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Unisissa aamuissa

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. 

Puoliso vietti juhlapyhät keittössä. Pöytä oli katettuna pöydän yli valuvilla piuhoilla ja lautasliinojen tilalla olevilla valkoisilla papereilla. Pään yläpuolella harmaa huolia piskotteleva pilvi, joka vastasi kysymättäkin miten meni.

Itsestäni en osaa sanoa muuta kuin sen, että en ole ollut hyvää seuraa kuluneina päivinä, vaikka yritin kyllä. Tarvin ihan liian paljon hiljaisuutta, valoa ja aikaa katsella pölyn laskeutumista pöydän lasikannelle. Tarvin vähän, mutta juuri sitä mitä ei ole saatavilla. Lapset katselivat minua aikansa   pettyneinä ja lähtivät sitten yökylään isovanhempien luokse.

Aamulla asettelin tarjottimelle suklaata, jäätelöä, kaksi croisanttia ja pannullisen kahvia. Kannoin tarjottimen makuuhuoneeseen ja sukelsin sarjojen maailmaan. Kahvikin sukelsi, sänkyyn ja paksuun petauspatjaan. Huokaisin, heitin päälle peiton, ja kaadoin uuden kupillisen.

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. En ehtinyt, vaikka kävin kirkossa - kolmessa eri kirkossa - kasvatin ruohon ja leikkasin pajunoksat.

En ehtinyt saada kiinni pääsiäisestä, vaikka se kulkee viivytellen, ja vaikka rakastan kiirastorstain messua ja sen hiljaista draaman kaarta, jossa kirkko puetaan surupukuun, alttarille lasketaan kolme tummanpunaista ruusua ja tyhjään saliin jää palamaan yksi ainoa liekki.

Vaan ehkä pääsiäisen sanoma on juuri parhaimmillaan tässä unisessa aamussa ja hiljakseen keinahtelevassa tuolissa, josta en saa itseäni ylösnousemaan. Ehkä pääsiäinen on juuri näissä unisissa aamuissa ja uusissa aluissa. Sen ymmärtämisessä, että elämä ja sen voima eivät tule minusta, ja sen, että en minä niitä edes kannattele, vaan pikemminkin annan kulkea niin kuin auringonsäteet lasin läpi. 

Aurinko paistaa, hauta on tyhjä ja Kristus on ylösnoussut. Minä istun tässä vielä pienen hetken.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyväksymisen kauneudesta

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. Ymmärsin sen pian kolmannen lapsen synnyttyä, kun suihkun jälkeen pudotin kylpytakin makuuhuoneen peilin edessä. Valoisa huone ja raskauden runtelema keho yhdessä olivat liikaa.

Peilin kautta näin puolisoni ovensuussa minua vaivihkaa katselemassa. Ei hän sanonut mitään, mutta kaikki se ihailu, hyväksyntä ja rakkaus hänen katseessaan. Onneksi huomasin hänet, sillä kestin näkemäni vain katsomalla toisenlaista peilikuvaa hänen silmistään. 

Siinä hetkessä opin, että hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. 

Hyväksyminen on myös yksi elämän vaikeimmista asioista, senkin olen vähitellen oppinut. Hyväksyminen on vaikeaa, sillä hyväksyminen kattaa myös kaikkein tärkeimpien ihmisten ei-toivottavat  ominaisuudet. 

Emme me puolisonikaan kanssa siihen taianomaisen peilihetkeen jääneet. Huoneeseen tunkeutuivat olohuoneen äänet, vauvan pyytävä itku ja minä puin päälleni. Pian ilmassa oli yhtä sun toista arkista molemminpuolista hyväksyttävää.

Hyväksyminen on kuitenkin suhteen säilymisen elinehto. Hyväksyminen on ihmissuhteiden aamusade, valonsäde ja kostea multa: Se mahdollistaa kasvun. Hyväksyminen on osa aikuisuutta, ja aikuisuuteen kuuluu toisten jälkien korjaaminen - myös omassa sydämessä. 

Hyväksymisellä en kuitenkaan tarkoita haavoittavien tekojen hyväksymistä. Tarkoitan nimenomaan niihin tarttumista, ja oman olemisen mukauttamista sellaiseksi, että haavoittaminen käy mahdottomaksi. Kyseessä on epäkiitollinen prosessi, jossa muutoksen vaatimus siirtyy itselle. 

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että minun on etsittävä uusi tapa olla olemassa niille ihmisille, jotka ovat minua rikkoneet. Minun on tehtävä vaikeita ratkaisuja, minun on asetettava uudenlaiset itseä suojelevat rajat, minun on etsittävä ulkopuolista apua. Se olen minä, jonka on hyväksyttävä toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja unohdettava se, jonka toivoisin hänen olevan.

Pohjimmilltaan hyväksymisessä on kyse kaksinkertaisesta armahtamisesta: Hyväksymällä vapautan toisen omista epärealistisista odotuksistani, itseni odotuksia seuraavista verenmakuisista pettymyksistä, ja molemmat odottamasta hetkeä, jolloin pinttyneet ongelmat ratkeavat kuin itsestään.

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista, ja sitä minä ainakin itselleni toivon: Että voisin olla  alaston, koruton minä, ja joku rakastaisi silti.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muistin minut

Ensimmäinen kohtaus. Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen. 
- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa. Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat. Huokaus.
- Ootko kattonu sukkakorista?
Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!
No shit, sherlock. 

Toinen kohtaus. Päivällinen on syöty ja 
viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla. Yritän olla kysymättä mitä kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.
- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä. 
- Sä seisot sen päällä, totean, ja
itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus. Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan
- Ei harmaaraitaisia vaan niitä valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!
Niinpä.

Olen mestari etsimään hukattuja tavaroita. Löydän toppahanskat, haalarin vetoketjusta irronneet vetimet ja viimevuotiset vappupillit. Jos legoukolta irtoaa hampaasta paikka, senkin minä löydän. Ainoastaan yksi tuntuu olevan kroonisesti kateissa ja se olen minä itse.

Totesin sen viimeksi eilen, kun kuuntelin loittonevaa auton ääntä tyhjässä talossa. Olisi ollut pari tuntia aikaa tehdä mitä haluan, mutta kuka sitä pitkään omista haluamisistaan erossaolleena yhtäkkiä osaa sanoa mitä haluaaKun en osannut haluta mitään tiettyä, kaaduin petaamattomaan sänkyyn ja laitoin musiikin soimaan.

Puolessa välissä soittolistaa harmittoman tuntuinen kappale pääsi yllättämään. Ensimmäiset soinnut harhauttivat ajatukset, läpäisivät mielen paksun kuin sumun ja oikaisivat muistoihin. Muutama sointu, ja muistin miltä tuntuu nukahtaa luonnonpuiston äänin Tansanian taivas telttakaton yllä. Muistin kirkkaat valot, mustana näkyvän yleisön ja jännityksen ennen ensimmäistä sointua. Täydellisen riimin riemun, uuden pikitien rullaluistinten alla ja rakkauden verenpunaiseen kynsilakkaan. Muistin minut. Kohtasin minut.

Sovittiin, että tavataan myöhemmin paremmalla ajalla.







sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi ja hätinä muistimmekaan, että hänellä oli oikea kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vaari. Vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon jälkeen. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, omille lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin. 

Kun vaari sitten kuoli, ja oli aika mennä avoimen arkun äärelle, yllätyin siitä, että kaikkien periaatteideni ja asiantuntijasuositusten vastaisesti jätin lapset kotiin. Lähdin matkaan yksin ja vähin äänin. 

Muistan kuinka pieneen huoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Sukulaisten läsnäolosta huolimatta kävelin hiljaisuuteen, jossa kynttilän liekkikin kunnioitti kahden maailman kohtaamista lepattamalla mahdollisimman vähäeleisesti. Huoneen keskellä lepäsi arkku, jonka keskellä lepäsi vaari - ihan yhtä vaarattomana ja yllätyksettömänä kuin muutkin vainajat. Vaarin iho oli silennyt ja kasvojen kärsimys vaihtunut levollisuuteen. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Ympärillä ihmiset nyyhkyttivät. Vaarin iho tuntui kylmältä ja kuolleelta, ja kuollut hän todella olikin. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt pieneen huoneeseen toteamaankin, että hän ei ole enää täällä. En tarkalleen tiedä missä, mutta ei täällä ainakaan. Vaari oli mennyt, ja routaiseen maahan tultaisiin laskemaan pelkkä elämänlahjan muisto ja sen käärepaperit. Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. 

Päivät kuluivat, mutta en päässyt yli siitä ajatuksesta, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle ja estänyt heitä kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Mitä minä oikein ajattelin? Sitäkö, että lapset kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa, kun arkussa olen minä? Kuka silloin selittää ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa. "Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä. Kotona lapset kyselivät taivaasta, ja ainoa mitä tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. 

Hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset, sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten saavuin kappeliin sovitusti etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa. 

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiinpukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus tuntui kirittävän askelia, ja ne hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta. Juttelimme siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni, ja yhdessä kokeilimme ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea, ja sitten vaarin kylmennyttä ja kangistunutta poskea. Kyllä, kuollut on, totesimme yhteistuumin. Lopuksi laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Suntio tuli sulkemaan arkun kannen ja me kolme katselimme miten hän ruuvasi arkun neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Suntion silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Loput hautajaisista menivät auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli kiitollisuus hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä. Hätkähdin sumusta papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." Näin, kuinka sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät, ja sen kuinka sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti. 

Älkää estäkö heitä.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Erity****rkkyydestä

Olen erity****rkkäKuulun siihen ihmisryhmään, jonka hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja reagoi keskimääräistä voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiinErity****rkkyys ei ole fyysinen tai psyykkinen sairaus. Se on keskushermoston ominaisuus, ja sillä on biologinen perusta. Yritän tällä sanoa, että en ole itse keksinyt käsitettä.

Erity****rkkyys ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Siitä huolimatta erity****rkkyydestä kertominen aiheuttaa joissakin suunnatonta ärsytystä. Erity****rkkä kun olen, haluan ottaa huomioon ärsyyntyjienkin tunteet, ja kunnioitan heidän olemassaoloaan sensuroimalla tekstin keskuskäsitteen eli erity****rkän. Lisäksi haluan tässä kohtaa antaa erityisen herkän jaksuhalin jokaiselle, jonka kovan maailman me erity****rkät pilaamme. Voimia!

Ja sitten takaisin ärsytykseen, nimittäin siihen, mikä siinä erity****rkkyydessä niin hiertää? Luulen ärsytyksen ainakin osittain johtuvan siitä, että monet pitävät puhetta erity****rkkyydestä erikoisuudentavoitteluna. Syytös on sikäli mielenkiintoinen, että kyse on kaikkea muuta kuin harvinaisesta asiasta. Erity****rkkyys koskee noin 15-20 prosenttia väestöstä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Afrikassa asuu 15 prosenttia maapallon väestöstä, mikä tarkoittaa noin miljardia erikoisuudentavoittelijaa. 

Erity****rkkyys saattaa ärsyttää myös siksi, että se on monelle käsitteenä epäselvä. Erity****rkkä saatetaan virheellisesti ymmärtää ihmisenä, joka itkeskelee ja loukkaantuu olemattomista, ja oikeuttaa  käytöksensä herkkyyteen (tai surkeuteensa tai mihin ikinä) vedoten. Tällöin kyse on kuitenkin erityismarttyyriudesta, joka on ihan eri lahjakkuuden muoto. Toisaalta erity****rkkä saatetaan ymmärtää olohuoneen nurkassa kyhjöttävänä arkana ressukkana, joka laskee alleen, kun kuulee nimensä sanottavan. Erity****rkkyyteen liittyy monia muitakin virheellisiä käsityksiä, jotka kyllä oikenisivat, jos ärsyyntyjä vaivautuisi lukemaan muutaman artikkelin. 

Minua erity****rkkiin liittyvässä ärsytyksessä ärsyttää eniten se, että erity****rkkyydestään puhuviin suhtaudutaan vähän samoin kuin niihin, jotka kutsuvat kaikkia vähänkin hankalia ihmisiä narsisteiksi. Rinnastaminen on ikävää, sillä on ihan eri asia syytellä toista mielenvikaiseksi kuin paljastaa itsestään jotain hyvin henkilökohtaista ja päätyä naurunalaiseksi.

Vielä yhden ärsytyksenaiheen keksin. Erity****rkkyys ärsyttänee siksi, että siitä on viime aikoina puhuttu paljon. Puhuminen on kuitenkin hyvä, sillä tunnistamattomana erity****rkkyyden vaaroja ja mahdollisuuksia on vaikea suitsia. Vaara kohdistuu erityisesti kaltaisiini elämyshakuisiin erity****rkkiin, jotka haikailevat sellaisen elämänrytmin perään, jota keskushermosto ei kestä.  Itse ainakin joudun jatkuvasti huolehtimaan siitä, ettei pikku-Hannalla lähde taaperokärry käsistä.

Lopuksi minulla olisi antaa ohjeita. 

Erity****rkille haluan sanoa, että antakaa ärsyyntyjien ärsyyntyä. Pääasia on, että te itse ymmärrätte oman elimistönne lainalaisuuksia.  Ärsyyntyjille haluaisin oikeastaan sanoa melkein saman, nimittäin sen, että ärsyyntykää vaan ihan kaikessa rauhassa. Säästäkää silti itseltänne kaiken ärsyyntymyksen ja halveksunnan osoittamisen vaiva, koska erity****rkkä kyllä aistii pinnan alla kuplivan antipatian joka tapauksessa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Rahalla saa

Tunnetko sellaisen ihmisen, jonka mielestä raha ei tuo onnea? Pakko heitä on olla, koska lausahduskin on. "Raha ei tuo onnea." Toivoisin, että koko sanonnan voisi kuristaa hengiltä, paloitella osiin ja lähettää erillisiin muovipusseihin pakattuna maatakiertävälle radalle. 

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa terveyttä." Rahalla saa silti ruokaa, ja ruualla saa terveyttä. Olen käynyt kaupassa, ja huomannut, että rahalla saa kuidut, rasvahapot, hivenaineet ja proteiinit. Rahalla saa myös lapsille säänmukaiset ulkoiluvaattet, polkupyörät, liikuntaharrastukset, ja tuskaisen etsinnän jälkeen suksipaketin koululiikuntaan, vaikka vesisuksia olisi tarvittu. Rahalla pääsee hammaslääkärin ja saa apteekista pakolliset lääkkeet. Rahallako ei saa terveyttä? Eipä.

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa rakkautta." Rahalla kuitenkin saa arjen paineettomaksi ja ylimääräiset painot pois parisuhteen päältä. Rahalla saa toimivan pyykkikoneen, tiskikoneen, ja ne uunin typerät vastukset. Rahalla saa kattotiiliä rikkinäisten tilalle ja Supermarion näköisen haalarimiehen kiipeämään katolle niiden kanssa. Rahalla saa maksettua vesilaskun, sähkölaskun, puhelinlaskun ja vakuutukset - kaikkea olen kokeilllut, turha väittää muuta. Ennen kaikkea rahalla saa vapautuksen rahasta puhumisesta ja sen tilalle toisenlaista parisuhdeaikaa. Rahallako ei saa rakkautta? Tavallaan saa.

"Raha ei tuo onnea, koska sillä ei saa mielenrauhaa." Rahalla saa silti jonkinlaisen tunteen selviämisestä, ja rauhoittaahan se, kun tietää, että on varaa varasuunnitelmiin. Rahalla pystyy myös pitämään työstä lomaa, jonka jälkeen pystyy ajattelemaan työstä järkevästi, jonka jälkeen uskaltaa pitää lisää lomaa, jonka jälkeen osaa käyttää aikansa oikein. Se lisää mielenrauhaa. Rahalla saa myös tunteen siitä, että on niin kuin muutkin, ja ettei tipu kelkasta. Rahassa parasta on kuitenkin se, että sillä pystyy lopettaa rahan ajattelemisen. Rahallako ei saa mielenrauhaa? Saapas.

Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä rahattomuudesta.

Kyllä minä oikeasti ymmärrän, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Siis sen, että todellinen rikkaus on ihan jossain muualla kuin materiassa, ja sen, että ihmiset, kuten minä emme tiedä köyhyydestä mitään - millään mittarilla mitattuna. Etelä-Sudanissa ne tietävät köyhyydestä, ja se mies, joka sanoi lehtihaastattelussa, ettei köyhällä ole varaa unelmiin, tietää. 

Tiedän kuitenkin miltä tuntuu, kun ruokakaupan kassalla ei mene korttiosto läpi, ja sen, miten typerältä tuntuu kuunnella jonkun valittavan rahojaan käytyään ensin tuhlaamassa ne Malediiveilla. Ehkä tarkemmin ajateltuna "Raha ei tuo onnea" on kelpo sanonta, jos sen säästää pahan päivän varalle. Sitten kun tili on miinuksella ja säästöpossu teurasautossa, voi hyvillä mielin kuuluttaa rahattomuuden onnellisuutta kuulostamatta lainkaan typerältä.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Täällä, ylempänä!

Kirjat ovat kotiinsasidotun tapa matkustaa paikkoihin, joita ei muuten pääsisi näkemään. Aloitin opiskelemaan erityispedagogiikkaa saadakseni jatkaa kotonaoloa vauvan kanssa, mutta kävikin niin, että opiskelut yllättivät. Ne veivät minut sivupoluille, jotka olivat koko ajan alkaneet takapihaltani, ja joista samaan aikaan olin ollut autuaan tietämätön.  

Erityisen paljon minua ovat puhuttaneet tarinat vammaisuudesta. On ollut hämmentävää lukea vammaisuuden monista muodoista, ja siitä, miten lujassa ihmisen arvoinen elämä voi olla vielä 2000-luvun Suomessakin. Tarinat muuttuivat musteesta lihaksi, kun tutustuin ihmiseen - kirjoittaja hänkin - jonka todellisesta elämästä kirjani ovat minulle  kertoneet.

"Emme me ole mitään erityisihmisiä, vaan ihmisiä, joilla on erityinen näkökulma ihmisyyteen. Siihen eläytymien on jokaisen ihmisen, ei erityisopettajan tehtävä", hän sanoo. Yhtenä aamuna tein työtä käskettyä ja eläydyin hänen tarinaansa. Kirjoitin tekstin, jonka myötä toivon, että yksi maan  näkymättömistä tytöistä tulisi näkyväksi. Toivon, että jonain päivänä hän kirjottaa itse  koko oman pitkän tarinaansa yksiin kansiin, ja vie meidät lukijat niin häkellyttäviin maisemiin, että jonkun pitää muistuttaa hengittämään.

Osa tekstistä on suoraan hänen omista kirjoituksistaan.


                               ***


Täällä, ylempänä!

Eivät katso silmiin. Katsovat alemmas. Eivät katso rintojani - sekin olisi parempi - vaan katsovat jalkojani, jotka eivät toimi kuten muilla ja samaan aikaan toimivat kuitenkin. Tasaisin väliajoin katseet valuvat alas ja muistuttavat poikkeuksesta, jonka teen sääntöön.

Sanovat, että olisin Jumalalle kunniaksi, jos parantuisin - ihme, jota kaikki voisivat katsella ja ihmetellä niin kuin sirkuksen karvaista naista. Katson itseäni peilistä: Olen tyttö, jolla on hymy ja asuun sopivat korvikset. Eikö se tosiaan riitä ihmeeksi, että kannan tämän ainutlaatuisen kehoni ja elämäntaidon opettajani pää pystyssä ja hyvyyteen uskoen? Tai se, että en välittömästi kurista jokaista, joka haluaa rukoilla minua tulemaan terveeksi. Joksikin muuksi kuin mitä olen.

Mietin sitä viimeksi tänään, kun taksikuski kysyi, että tarvitsenko apua, ja vastasin, että kiitos en. Ja hän sanoi, että aikoo sitten kunnioittaa sitä. Ja sitten puhuimme siitä, kuinka se on joillekin kamalan vaikeaa. Että kuinka kuuntelematta tehdään ja kosketaan. Ja sitten vain mietin, kuinka siihen törmääkin oikeastaan kaikkialla, siihen kohtaamisen vaikeuteen, epävarmuuteen ja siitä seuraavaan kuuntelematta toimimiseen. 

Kunpa pastoreilla olisi taksikuskien koulutus!
Ehkä sitten välttyisin ihmisiltä, jotka keräävät viikkokausia rohkeutta tullakseen rukoilemaan puolestani. Välttyisin keksimästä aina vaan uusia tapoja sanoa ei kiitos, ja kiusalliselta hiljaisuudelta, joka laskeutuu, kun yhtäkkiä maailmassa ei ole muita rukousaiheita kuin nämä jalat. 

Minulla on punaiset kiharat hiukset. Ne ovat nimeni i-kirjaimen piste ja huutomerkki: Minulla on oikeus olemassaoloon ja sen koko kauneuteen. Välillä mietin, pitäisikö silti kirjoittaa lappu kaulaan. Sellainen, jossa lukee, että olen täydellinen juuri näin. Tai ehkä pitäisi olla monisanaisempi, ja kertoa, mitä osaan. Että minulla on kyky löytää kauneutta sieltä, mistä muut eivät sitä osaa etsiä, ja että osaan nousta myrskyn yläpuolelle ketterämmin kuin yksikään niistä, jotka kutsuvat minua valuvikaiseksi. Vai pitäiskö vain kirjottaa, että minä olen täällä. 

Olen täällä, ylempänä! Katso minua.

 
Teksti on kirjoitettu yhdessä Jenniina Järven kanssa. Jenniinan runoutta löydät Instagramista nimimerkillä kukalohduttaisinyytia

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Robottikätinen poika

Liikennepuistossa on hiljaista ja leikkikentälläkin touhuaa vain muutamia lapsia. Istun aurinkoisella paikalla, mutta kädet ovat kylmät - johtuvat ilmasta tai pitkittyneestä jännitystilasta. Tuuli kahisuttaa koivunlehtiä toisiaan vasten ja sinistä taivasta vasten. 

Olen hereillä ja en ole hereillä. Viimeinen vuosi on ollut elämäni kuluttavin. Olen valvonut enemmän kuin koskaan, ja ollut väsyneempi kuin koskaan. Ihmiset kyselevät miten jaksan, ja yritän olla vastaamatta: en mitenkään. Ihminen jaksaa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Taustalta kuuluu ohiajavien autojen ääniä, kun nojailen puiston viileään penkkiin. Heiluttelen rattaissa olevaa lasta takaisin uneen.

Aurinkolasien takana saan olla rauhassa leikkikentän muilta vanhemmilta. Lasit päässä näen, mutta en tule nähdyksi. Olen henkinen raajarikko, eikä minulla ole nyt kenellekään mitään annettavaa. Haluan pysyä piilossa, ja aurinkolasit ovat burkhani. Ajatukset keskeytyvät, kun kuulen turvahiekkaan uppoavat juoksuaskeleet. 

"Äiti, äiti!" Nelivuotias juoksee keinuilta luokseni ja viisoo leikkitelineille hengästyneenä: "Kato äiti!". Leikkitelineiden luona seisoo suunnilleen samanikäinen poika, jolla on proteesikäsi.  Väsyttää niin, että vapisen, mutta lapseni on kummissaan, ja haluaa tietää mikä kädessä on. Ajatus liikkuu sen verran, että ymmärrän tilaisuuteni tulleen. Tällä kertaa en hyssyttele enkä yritä viedä lapsen huomiota muualle, vaan käsken mennä juttelemaan pojan kanssa ja kysymään häneltä itseltään. Omallani on vatsa täynnä teippiä ja taitosta sairaalareissun jäljiltä, ja tajuan, että tässä on hetkeni normalisoida elämän monimuotoisuutta. "Kerro missä oot ollut", huikkaan perään, kun lapsi lähtee takaisin leikkitelineille.

Näen ja kuulen, kuinka lapseni aloittaa keskustelun. Silmät loistavat, kun hän alkaa puhua sanoilla, jotka olemme hänelle antaneet. Hän esittelee teippauksiaan, ja toinen kuuntelee tarkkaavaisesti. Sitten on pojan vuoro esitellä proteesiaan: "Tämä on robottikäsi!". Robottikäsi alkaa liikkua omia ihmeellisiä liikeratojaaan, ja lapseni seuraa sen liikettä ja liikkeeseen kuuluvia äänitehosteita keskittyneesti. Että ihan oikea robottikäsi.

Kahden toisilleen tuntemattoman lapsen kohtaaminen on luonnollinen. Keskustelun, ja lasten avoimuuden seuraaminen osuu minussa syvällä olevaan ydinjäähän, ja sulattaa siitä palan. Olen onnellinen itkusta, joka alkaa taltuttaa ylikierroksilla käyvää kehoani kohti lepotilaa. Olen onnellinen myös aurinkolaseista, joiden suojassa saan itkeä rauhassa. Lasit höyrystyvät kyynelistä, ja on pakko ottaa ne pois kuivaamisen ajaksi. Itku helpottaa oloa, ja vapauttaa minut leikkimään lasten kanssa. Tämä on elämäni.

Robottikätisen pojan kohtaamisesta on jo vuosia aikaa, mutta kuva siitä on pysynyt kirkkaana mielessä. Muisto vahvistaa minussa puolta, joka ei halua, eikä suostu peittelemään omaa särkyneisyyttään. Olemalla avoimesti inhimillinen ihminen ottaa satutetuksitulemisen riskin, mutta riskin ottaa mielellään, jos toisessa vaakakupissa on koko ainutkertainen elämä, ja vaarana, että kulkee sen läpi jonakin muuna kuin mitä todella on.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kakkua ja kaksijakoisia tunteita

Lasten syntymän myötä elämä muuttui kaksijakoiseksi. Ennen lapsia arki koostui selkeän hyvistä ja huonoista päivistä, eikä kysyttäessä ollut epäselvää kumpi on menossa. Lasten myötä yksiselitteiset tunteet ja yksiselitteisen hyvät ja huonot hetket ovat saaneet väistyä kaksijakoisuuden tieltä. Antakaa kun selitän.

Kaksijakoisuus alkaa jo odotusaikana. Arki lakkaa tuntumasta arjelta, kun käsittää, että samassa kehossa elää sisäkkäin kaksi ihmisistä. Siis kaksi ihmistä! Ihanaa! Sitten tajuntaan iskee hirvittävä menettämisenpelko, eikä enää olekaan niin ihanaa. Jos aivastaa väärässä kohtaa, lapselle voi tulla geenivirhe ja eriparisilmät. 

Raskauspahoinvointi on ihan oma lukunsa. Ensin se helpottaa oloa vahvistamalla tunnetta siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Pari, tai parikymmentä oksennusta myöhemmin moni olisi valmis luottamaan asioiden sujumiseen ilman pahoinvointiakin, mutta eihän se niin mene. Pahoinvointi sen kun jatkuu vaan, ja päivittäinen oksentelu opettaa lähinnä sen, että todella on mahdollista sekä syödä kakku että säästää se.

Kaksijakoisuus koskee myös kehon ulkoisten muutosten aiheuttamia tunteita. Raskausaikana jokainen nainen saa ainakin jossain määrin kokea kiinteän vatsan ihmeen. Itse rakastan raskauden mukanatuomaa Salvador Dali-efektiä, eli sitä, että mahan suhteettoman suuri koko saa kehon muut osat näyttämään pienemmiltä. Ilo tosin on lyhyt, sillä jo pian tulevat turvotukset, nesteet nousevat jaloista naamaan ja hengittämiseen tarvitaan snorkkelia. 

Hormoonit ja niiden tanssittamat mielialanvaihtelut vasta kaksijakoisia ovatkin! Raskauden myötä tempperamentin saa kertoa kahdella, ja muutenkin kaikki tunteet kasvavat kerrostalon kokoisiksi. Muistan, kuinka esikoisen odotuksen loppuvaiheilla löysin terassiltamme kuolleen jäniksenpoikasen, ja menin niin pois tiloiltani, että mieheni joutui kesken työpäivän lähtemään haudankaivuupuuhiin. 

Synnytyksen myötä elämän kaksijakoisuus lopulta räjähtää käsiin. Iloinen perhetapahtuma on jossain määrin harhaanjohtava nimitys kivuliaalle toimitukselle. Syntynyt ihana ja ihan oma vauva saa koko kehon kiljumaan riemusta, mutta sitten alkaa yskittää, tikit kiristyvät ja tekee mieli kiljua ihan muista syistä.

Ei kaksijakoisuus lapsen syntymään lopu, mutta tämä luettelointini loppuu. Lasten syntymän myötä elämä muuttuu kaksijakoiseksi, eikä sille voi mitään. Ota siis lisää kakkua.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Levällään oleva elämä

Heräsin aamulla tyynyjen ja peittokasan välistä. Petivaatteet jäivät sänkyyn levälleen.

Puin vaatekasan päällimmäisenä olleet imetysliivit. Rinnat jäävät niissä ikävästi levälleen.
Lähdin kotoa kirjastoon. Tiskialtaaseen jäi astiat levälleen.

Kirjastossa lähdin kyselemään salasanaa wifiin. Omaisuuteni jäi pöydälle levälleen.

Sain salasanan, lysähdin tuoliin ja jäin siihen levälleen. Ja tässä levällään olen vieläkin. Tietokoneen ruudulla odottavat keskeneräiset tiedostot. Jätin ne eilen siihen levälleen.

Lähelläni istuvat abiturientit alkavat keskustella. 
- Teeksä yleensä virheitä?, kysyy valkopaitainen poika.
- En mä tee, harmaapaitainen tyttö vastaa.

Puhuvat kielikokeista, mutta naurattaa silti. Itse teen enimmäkseen virheitä. Elämässä ja muutenkin.

Abit jatkavat keskustelua. Vitsailevat ylioppilaskokeiden vastauksia tarkastavista YTL:n sensoreista. Epäilevät heitä salaseuran jäseniksi, jotka juovat pyöreän pöydän ympärillä pienistä pahvimukeista ja vasta kuolinvuoteella henkäisevät:
- Olin sensori.

Naurattaa taas. 

Ihan hyvä tämä levällään oleva elämä, vaikka väsyttää niin, että teksti näkyy välillä kahtena. Pakko silti vaihtaa istumapaikkaa, että saan tehtyä edes yhden tehtävän valmiiksi. 






































Jos vaivauduit tänne asti scrollaamaan, niin kerrottakoon, että ensimmäisessä kohdassa valehtelin: Sängyn petasin, koska äiti tulee käymään.

Niin ja lehdestä luin, että kainalotissit ovat taas muotia.