Miekka ja äidin sydän

”Sinun omankin sydämesi läpi miekka on käyvä.” Ne olivat sanat, jotka lausuttiin Marialle lasketun ajan lähestyessä. Sanat tulivat vanhan ja viisaan miehen suusta. Miehen, sillä kukaan tervejärkinen nainen ei päästäisi sellaisia sanoja raskauden herkkyyteen kiedotun naisen kuullen. ”Paljon onnea, ja tässä on miekka.”

Minkälaisen reaktion sanat mahtaisivat nykyään saada aikaan pastellisävyisen ilmapallomeren alla? Kun ystävät ovat kerääntyneet pöydän ympärille, ja uutta elämää hehkuva äiti repäisee kirjekuoren auki. Sellofaaniin kääritty vaippakakku ja perinteinen kermakakku rinta rinnan. Ja sitten: ”Sinun omankin sydämesi läpi...”. Kalpenisivatko kasvot ja putoaisiko kortti tärisevistä käsistä?
Se oli Marian osa.

Mutta Maria oli äiti. Ja vaikka äiti miten pelkää, hän ei lakkaa rakastamasta. Ei elävää lasta, ei kärsivää lasta, ei kuollutta lasta eikä lasta, joka ei koskaan saanut syntyä. Kuolematon rakkaus ja kyky sietää rakkaimman kivun äärellä on kirjoitettu naiseen soluihin. ”Sinun omankin sydämesi läpi.” Kun sanat tulevat lihaksi ja miekan metallinen välähdys halkaisee ilman, nainen huutaa ja vapisee, mutta ei väisty.
Voin yrittää kuvitella kivun, jota Maria tunsi pääsiäisen kuudennella hetkellä. Voin kuvitella lapsen, joka vaikertaa tuskaansa ja Marian, joka pitelee rintaansa, yrittäen sulkea taivaasta maahan ulottuvaa haavaa. Uskoiko hän onnistuvansa siinä siroilla naisen käsillään?
Kun pimeys koitti ja maa tärähteli, ratkesiko Maria niin kuin temppelin esirippu? Näkikö Maria, että jossain pimeyden keskellä loistivat ne samat tähdet, jotka olivat loistaneet rauhaa ensimmäisenä jouluna?

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä vaipuko epätoivoon”.




Joulu tulee sellaisena, kuin se haluaa tulla

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Juhlasta ei voi puhua, kun ajattelee viisitoistavuotiasta ensisynnyttäjää pimeässä yössä. Hallinnan tunteen täytyi olla kaukana, kun ovi toisensa jälkeen paukahti kiinni kasvojen edessä. Ovet sulkeutuivat, aivan kuten ne sulkeutuivat kotikylässäkin, kun tieto luvattomasta lapsesta levisi.

Luulen, että hiljaisuus peitti nuoren parin alleen niin kuin peitto, kun he laskivat supistusten välejä hetkeen, johon on kuoltu steriileissäkin olosuhteissa. Voin kuvitella Marian raskaan hengityksen ja lantion päälle laskeutuvan kerrostalon painon. Pakokauhun tunteen on täytynyt olla valtava, kun ainoa käsi, jota saattoi puristaa, ei synnyttämisestä mitään tiennyt.
Ihmiselle, jolle hallinnan tunne on taivas, ja täydellinen kontrollin menettäminen on kuolemaakin pahempaa, ensimmäinen joulu on täydellinen mysteeri.

Ensimmäisen joulun jäsentelemättömän kaaoksen muisteleminen saa minut palaamaan omaan kriittisimpään hetkeeni. Siihen, jossa kaikki elämäni siihenastiset pelot tiivistyivät nuppineulanpään kokoiseen pisteeseen.

Ensimmäisen joulun muisteleminen palauttaa minut synnytyssaliin, jossa vuorokauden mittainen väsytystaistelu päättyy sydänäänten romahtamiseen.

Kun ajattelen ensimmäistä joulua, ajattelen sänkyä, joka riuhtaistaan liikkeelle. Ajattelen tyhjillä käytävillä kaikuvia juoksuaskeleita sekä puuskutusta hissin ovien sulkeuduttua. Ensimmäistä joulua ajatellessa katselen, kuinka minua ja hallinnantunnettani raahataan kohti leikkaussalia. Katselen, kuinka luovutan kaiken, millä on koskaan ollut väliä, elämänantajan käsiin.

Marian huuto tähtien kirjailemassa yössä. Viileässä ilmassa höyryävän lämmin vastasyntynyt ja kasvojen täydelliset piirteet. Maria kuiskailemassa lapsen korvaan hänen nimeään – samaa nimeä, jota kahden tuhannen vuoden kuluttua itkun keskeltä toistelen ennen kuin nukahdan. Sitten syntyy poika. Meille molemmille.

Ensimmäinen joulu oli kaikesta kontrollista luopumisen päivä. Enkelit lauloivat, kun lapsi syntyi, mutta sitä ennen ja sen jälkeen oli pimeys. Ensimmäisen joulun tunnelman tavoittaa, kun lakkaa puristamasta siitä rystyset valkoisina. Joulu tulee sellaisena, kun se tänä vuonna haluaa tulla. Se tulee, kun luopuu täydellisyyteen pyrkimisestä: täydellisistä lahjoista, ruuasta, siisteydestä ja täydellisestä elämästä ylipäätään.

Kun puhutaan joulusta, en ajattele sokerikuorrutteen sopivinta koostumusta enkä mustekynällä kirjoitettuja täsmällisiä joulutervehdyksiä. En helman pituutta, en jouluverhojen valikoimaa. Ensimmäisen joulun vertaansa vailla olevaa epävarmuutta minä ajattelen, kun pöytäliina levähtää ilmassa auki ja laskeutuu ruokapöydän kannelle kyyhkysen lailla.

Päästän irti. Annan joulun tulla sellaisena, kuin se haluaa tulla.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 13.12.2017

Taivaan lahjoja ovat

”Lapset eivät synny elämäksi, vaan osaksi elämää”. Se on helpottava ajatus ihmiselle, jolle lapset eivät riitä koko elämänsisällöksi. Silti on sanottava, että lasten täyttämä osa elämästä ei ole ainoastaan lasten, vaan myös naurun, rakkauden ja ihmettelyn täyttämää.

Kuluneella viikolla perheen eskarilainen on vastannut useimmista kannatti-tämäkin-päivä-nähdä -hetkistä.
Esimerkiksi eilen oli sellainen hetki. Kyselin nojatuolista käsin, josko joku voisi tuoda kahvia keittiöstä. Eskarilainen ampaisi liikkeelle sillä sekunnilla sivuluisussa ja palasi olohuoneeseen termarin kanssa. Sitten kajahti ”Teidän korkeutenne” ja poika polvistui juhlallisesti nojatuolin viereen. Päänkin painoi ojentaessaan pannua yläviistoon, silmät täynnä naurua.
Pari päivää sitte samainen eskarilainen sulatti sydämeni päiväkodin parkkipaikalle. Lähtökahinoissa minulta meni hermot ja tuli huudettua vähän turhan kovaa ja vähän turhasta asiasta. Hävetti ihan hirveästi ja pyytelin tosissani eskarilaiselta anteeksi. Poika näki, että nyt on äidillä tosi kyseessä. Hän nousi autosta, ja ilmoitti oikein pontevasti, että ”Kyllä äiti annan anteeksi, OIKEIN SYDÄMENI POHJASTA.”

Ja sitten se, kun viime viikolla tajusin, etteivät lapset olleet koskaan saaneet tulla pullantuoksuiseen kotiin. Aloin korjata asiaa leipomalla korvapuusteja. Eskarilaista päiväkodista hakiessa hehkuttelin koko kotimatkan, kuinka äiti on leiponut pullaa. Kotiin saavuttua poika meni ensimmäisenä sisälle. Pihalle asti kuuluikin ihanalla tavalla riipaiseva parkaisu: ”MIKÄ TÄÄ IHANA HAJU ON!!” Lapsi ei tunnistanut pullan tuoksua, mutta palkitsi kyllä vilpittömyydellään vaivannäön.

Lapsilla on hämmästyttävä kyky palauttaa elämään nauru, rakkaus ja ihmettely sillon, kun ne pääsevät hukkumaan arkisiin itsestäänselvyyksiin. Taivaan lahjoja ovat.
Minä kannoin heidät, mutta he synnyttivät minut. Ja elämänriemullaan synnyttävät joka päivä uudelleen.

"Sitten kun" on hyvä tapa elää

Sitten kun-elämä on toisinaan ihan hyvä tapa elää. Kaikki isommat, omaa tai toisten elämää koskevat päätökset on hyvä tehdä vasta sitten, kun on nukkunut muutaman yön yli. Hyvät ideat paranevat vanhetessaan, huonot huononevat. Sitten kun on lepuuttanut aivojaan, tietää kummasta on kysymys.

Sitten kun-ajattelu toimii arkisissa tilanteissa. Vasta sitten kun verensokeri ylittää viiden ja kofeiini potkaisee, vasta sitten kannattaa sanoa, mitä ajattelee. Taloudelliset hankinnatkin kannattaa tehdä vasta sitten, kun niihin on varaa eli rahaa tilillä. Sitten kun laskut on maksettu.

Sitten kun-ajattelussa mittarina toimii mielenrauha. Oli päätös iso tai pieni, se on oikea sitten kun sen äärellä ei tarvitse selittää, että näin kaikki muutkin tekevät tai kerran tässä eletään. Päätökset kannattaa nuijia vasta sitten kun on ottanut muut ihmiset huomioon - sitten, kun tajuaa, että tasan yksi elämä heilläkin vain on.

Jos haaveilee rikkaasta, hetkessä eletystä elämästä, kannattaa kokeilla sitten kun-ajattelua. Sitten kun on tehnyt tarpeeksi monta hyvää ja rakentavaa päätöstä, saattaa olla, että ei enää tarvitse juosta todellisuuttaan karkuun. Sitten kun on kokeillut, tietää.

Mene rauhassa

Nainen heittäytyi tuntemattoman miehen jalkoihin. Tuntemattoman miehen, joka samaan aikaan tuntui niin ihmeellisen tutulta – niin kuin ystävä vuosien takaa tai ventovieras, jonka silmät näkevät perille asti. Siinä tuntematon mies oli. Jalat tukevasti maata vasten.

Nainen alkoi itkeä. Hän alkoi itkeä mennyttä elämäänsä. Sen pimeitä paikkoja, joihin ei voinut vieraita päästää. Nainen itki myös menneisyyttään, ja sitä, mitä se olisi voinut olla. Toivoakin hän itki. Ja valoa, ja kauneutta ja kaikkea, mikä oli nyt hänen käsiensä ulottuvilla.

Nainen ei välttänyt valtoimenaan valuvista hiuksista. Aikakauden normien mukaan ne olivat verrattavissa paidan riisumiseen. Silti nainen antoi hiusten liimautua märille kasvoilleen ja sekoittua lattian likaan. Hän tarttui hiuksiinsa, ja alkoi kuivata niillä miehen jalkoja, jotka oli juuri kastellut kyynelillä.

Naisen kaulassa roikkui pieni tuoksuöljypullo. Kun jalat olivat kuivat, nainen avasi korkin, ja antoi öljyn valua paljaille jaloille. Huumaavalla tuoksulla, jolla nainen oli aikaisemmin peittänyt iholtaan vieraiden miesten tuoksun, voideltiin sinä päivänä tuntemattoman miehen jalat.

Tuntematon mies otti vastaan kyyneleet, hiukset ja kyseenalaisilla tuloilla hankitun tuoksun. Rakkautta se oli.

***

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla, kun nimettömäksi jäänyt nainen kohtasi silloin vielä tuntemattoman miehen. Olisin halunnut nähdä miehen rakkaudesta levolliset silmät ja jokaisen hyväksyvän eleen. Pyhyyden, joka oli pyhyyttä, eikä pyhyydeksi naamioitunutta kovuutta.

Olisinpa saanut olla paikalla, ja painaa mieleen kaikki äänen sävyt ja painot. Huoneessa olevan valon ja sivustaseuraajien kiihtyneen hengityksen. Olisinpa saanut seistä edes hiljaisena oviaukolla ja etäältä kuulla sanat, joita kauniimpia ei voi lausua ihmiselle, joka seisoo elämänsä raunioilla.

Mene rauhassa.

Mene, niin kuin ”Älä kuvittelekaan, että jäisit maahan makaamaan, tai että raahautuisit jalassani autiomaata pitkin hiekkaa niellen.” Ja rauhassa. Rauhassa, niin kuin ilman itsesyytöksiä, itsesääliä tai virheiden varaan rakennettua identiteettiä.
Toivosin, että olisin saanut olla paikalla. Mutta en ollut. Voin silti mielikuvissani tehdä matkan kahden tuhannen vuoden taakse, ja palata matkalta mukanani sanoja sinulle tähän päivään:
Saat anteeksi.
Mene rauhassa.

Hyvän ongelma

Minua vaivaa hyvän ongelma! Miten maailmassa, jossa on niin paljon pahaa, voi jatkuvasti tapahtua hyviä asioita?

Meillä hyvän ongelma tapaa soittaa ovikelloa.

Vuosi sitten keuhkokuumeen ja pitkittyneiden lastentautien keskellä oven taakse ilmestyi isompi ja pienempi kummityttöni ruokakassin kanssa. Korttikin oli askarreltu. Sydämen viereen oli kirjoitettu ”Parantu kaapian”. Emme parantuneet pian, mutta mieli parani merkittävästi.

Ovikello on soinut myös muiden tautien keskellä. Jouluna saimme ovelle Precosa-kuljetuksen entisiltä naapureilta, kun meistä vatsatautisista ei ollut apteekkiin. Epäonnistuneen hammasläärikäynnin päätteeksi saimme siskon mieheltä kipulääkkeet ovelle pikatoimituksena. Eilen aamulla oven takana seisoi enterorokkoenkelinä toimiva äitini, joka oli jo ehtinyt ajaa apteekin kautta ja muutenkin leipoa kaikenlaista voihin.
Ovikello on soinut myös terveinä päivinä. Silloin sen takana on seissyt ystäviä syli tai sydän täynnä.
Kerran sentään pääsin yllättämään toisinkin päin. Sillon ovikelloa soitti kaksi partiolaistyttöä. Tytöt olivat myymässä joulukalentereita kuudella eurolla, mutta minulta uupui kaksi. En halunnut tuottaa suurisilmäisille kaupustelijoille pettymystä, joten ehdotin, että en ota kalenteria, mutta annan heille rahat. Tytöt katsoivat toisiaan epäuskoisen näköisinä. Katseenvaihdon jälkeen repesi sellainen riemu, että ei siinä voinut itsekään muuta kuin nauraa. Siitä hetkestä totisesti kannatti maksaa neljä euroa!

Toisen ihmisen päivän voi pelastaa hämmentävän vähällä. Hyvän ei tarvitse olla suurta, kun se tulee yllättävällä hetkellä tai yllättävältä taholta.

Ole jonkun hyvän ongelma. Soita ovikelloa!

Ei se ole kortti!

Tällä viikolla eskarilaisella on ollut vain yksi puheenaihe: isänpäivälahja. Sitä on valmisteltu päiväkodissa huolella. Aiheesta ei ole kotona saanut puhua muuta kuin kuiskaamalla - ei edes silloin, kun isä on ollut poissa.

”Tänään mä aion viimeistellä sen”, eskarilainen totesi päiväkotiin lähtiessään. Kotiin tultiin repun kanssa ja lahja kortteineen piilotettiin välittömästi suljetun oven takana. Sen verran löytyi luottamusta, että illalla sain tietää kortin piilopaikan. Sitä sitten yhdessä ihasteltiin ja tirskuttiin teksteille. 

Eskarilaisen itsetyytyväisyys oli liikuttavaa. Silmät loistivat niin, että aurinkolaseille olisi ollut käyttöä. Ei voi kuin ihmetellä, miten paljon pyyteetöntä rakkautta mahtuu yhteen eskarilaiseen. Ja miten se kaikki voikaan tiivistyä yhteen isänpäiväkorttiin?

Kun seuraavan kerran pitelen käsissäni hassua harakanvarpaista kartonginpalaa, muistuttakaa, että ei se ole kortti, vaan yhden ihmisen kokonainen sydän! Ja muistuttakaa siitäkin, että sen minkä teen kortilleni, sen teen lapselleni.

Ihmisten pitäisi riidellä enemmän

Ihmisten pitäisi riidellä enemmän. Ihmisten pitäisi suostua konflikteihin, koska niiden vältteleminen estää läheisyyden. Ihmiset, joille ei uskalla tai voi olla vihainen, ovat myös niitä, joita ei voi päästää lähelleen.

Ihmisten pitäisi myös pyytää anteeksi enemmän. Anteeksipyytäminen on vastuun ottamista, joka edellyttää nöyryyttä, rohkeutta ja kykyä itsereflektioon. Kyse on vahvuudesta, ei heikkoudesta. Niissä suhteissa, joissa anteeksi-sanaa ei säästellä, voi riidellä rauhassa ja rakastaa rauhassa.

Ihmisten pitäisi siis riidellä enemmän ja pyytää anteeksi enemmän, mutta totuudessa. Konfliktit, joissa käsitellään muuta kuin itse ongelmaa, ovat turhia. Anteeksipyynnöt, jotka toistuvat samanlaisina päivästä toiseen, mutta eivät vähitellen korjaa kurssia oikeaan suuntaan, ovat voimattomia.

Ihmisten pitäisi myös uskaltaa rakastaa enemmän. Itseään ja muita, ja niin paljon, että uskaltavat olla totta. Ihmisten pitäisi rakastaa, riidellä ja pyytää anteeksi - silloinkin, kun anteeksipyyntö ei riitä korjaamaan sitä, mikä on rikki mennyt.

Särjetty ihminen tarvitsee aina anteeksipyynnön. Särjetty tarvitsee anteeksipyynnön palauttaakseen luottamuksen siihen, että hän on rakkauden arvoinen. Edes jonkun muun rakkauden arvoinen.

Rakastakaa toisianne, tavalla tai toisella, mutta älkää rikkoko.

Elossa

Muutama vuosi sitten istuin pehmeässä nojatuolissa miettimässä elämääni. Alakuloisen kolmevarttisen päätteksi terapeutti pyysi minua keksimään itselleni voimalauseen; sellaisen positiivisen toteamuksen, johon uskoisin itsekin. ”Olen elossa” oli paras, mihin pystyin.

Tuon ja tämän hetken välillä lumet ovat sataneet ja sulaneet. Terassin kalusteetkin on kannettu pihalle ja takaisin varastoon muutamaan otteeseen. Tänään ja tässä hetkessä voin todeta, että olen edelleen elossa. Kaikista kiitollisin olen kuitenkin siitä, että tänään myös tunnen olevani elossa.

Ajanjakso elävänä kuolleena opetti sen, että yksi ihmisen tärkeimmistä velvollisuuksista on opetella varjelemaan sisäistä liekkiään. Sisäisen liekin palamistuotteita ovat ilo, rauha, rakkaus ja uskollisuus. Kun liekki palaa, monet muut tärkeät asiat hoituvat enemmän tai vähemmän omalla painollaan.
Kun tänä pyhäinpäivänä asettelee kynttilää haudalle, voi kuolleiden lisäksi ajatella eläviä. Voi kurkistaa oman takin alle ja tarkistaa tilanteensa: Lepattaako? Paluumatkalla on hyvää aikaa pohtia oman elämänsä suuntaviivoja. Voi tehdä vaikka hautakivitestin miettimällä, mitä ei haluaisi omaan hautakiveensä kaiverrettavan?
Omassani ei ainakaan tule lukemaan: ”Hän oli harmiton.”
Nyt pitää enää elää sen mukaan.

Mummola, turvapaikkani

Mummolani myytiin yli kymmenen vuotta sitten. Mielikuvissani pystyn silti kulkemaan läpi koko keltaisen rintamamiestalon. On hämmästyttävää, miten elävästi pystyn palauttamaan mieleen tuulikaapin maton rahinan ja oven kevyen kumahduksen. Ne ovat ääniä, jotka katkaisivat, ja yhä katkaisevat kiireisen arjen.

Lapsuuden mummolassa oli ihanaa. Siellä kaikki oli aina samoin kuin ennen. Kuulakärkikynät löytyivät purkista liesituulettimen päältä. Jääkaapissa oli rasvaista juustoa ja viilenneet pullanpalat lepäsivät ruokakomeron keltaisella lautasella, muovikuvun alla. Mummolassa elämä oli ennustettavaa, sisustus ei muuttunut eivätkä taulujen paikat vaihdelleet. Se loi turvallisuutta.

Mummolassa oli myös hauskaa. Siellä sai katsoa saippuasarjoja niin paljon kun huvitti. Mummolassa sai myös tutkia vanhoja tavaroita ja yläkerran jännittäviä komeroita, joista olen nähnyt unta vielä aikuisenakin. Hauskaa oli sekin, kun yhtenä vuonna pihassa asui ihmisiä pelkäämätön siili. Ruokaa nähdessään siili lähti juosten vastaan. Kerran se kipitti pihan poikki ja innostuksissaan haukkasi jalassani olevia Reinoja. Se oli mahtavaa!

Mummolassa korvaamatonta oli sen tasaisen tyynnyttävä elämänrytmi. Sitä kaipaan. Mummolassa aika pysähtyi, mutta ei koskaan käynyt pitkäksi. Keittiön kaappikello löi rauhallista tahtia. Se tikitti verkkaisesti, kun joulu tuli, eikä sen tahti kiihtynyt edes silloin, kun Estonia upposi. En muista, että mummolassa olisi koskaan ollut hädän tai kiireen tuntua. Se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna aika ihmeelliseltä.

On käsittämätöntä, miten hyvin muistan mummolan, sen jokaisen huoneen, komeron ja kaapin. On ihmeellistä, miten selvästi voin jälkikäteen nähdä myös kaiken sen talossa olleen rakkauden, jota ei erikseen toitotettu. On liikuttavaa, että vielä näin vuosienkin päästä keltainen rintamamiestalo ja ihan tavallisten isovanhempien muisto voi olla aikuiseksi kasvaneen lapsenlapsen turvapaikka.

Jos haluan, voin yhä mielikuvissani heittäytyä olohuoneen mustalle, auringon lämmittämälle nahkasohvalle ja nukahtaa raukeaan oloon. Jos päiväni on ollut ahdistukseen asti kiireinen, voin sulkea silmäni, ja tunnustella yläkertaan johtavien rappusten kaidetta, tai painaa kasvoni turkoosia silkkihuivia vasten.

Siinä on yhä mummon tuoksu.







Sanoja helmi-ihmisille

Helmi syntyy, kun simpukan kuoren ja kudoksen väliin päätyy hiukkanen, joka ärsyttää ja hiertää simpukkaa. Simpukka reagoi roskaan koteloimalla sitä helmiäisellä. Prosessin lopputulos on se, mitä helmeksi kutsutaan.

Simpukan osa ei ole mukava. Siihen voi yrittää eläytyä kävelemällä hiertävä kivi kengässä siihen asti, että verestävä rakko on kovettunut tunnottomaksi kantapääksi. Se voi kestää 50 vuotta - helmen syntyminen siis.
Ihmismielen haavoittumisessa ja parantumisessa on helmeen syntyyn verrattavia elementtejä. Vastoinkäymiset ovat roska, johon on mielen pakko reagoida. Jos vastoinkäymisten aiheuttamat tunteet kokee, käsittelee ja hyväksyy, tapahtumat voidaan lopulta liittää merkitykselliseksi osaksi omaa elämäntarinaa. Parantuminen on siinä, kun helmiäiseen kietoutuneet hiekanmurut lakkaavat tuottamasta kipua.
Helmi kehittyy hitaasti, harva toipuu isoista vastoinkäymistä nopeasti ja suoraviivaisesti. Toipuminen on sahaava liike, joka sisältää parempia ja huonompia vaiheita ennustamattomassa järjestyksessä. Prosessin aikana ihminen joutuu kriittisesti arvioimaan kulkeeko toipuminen toivottuun suuntaan. Se mikä ei tapa kun voi myös katkeroittaa.
Ei ole itsestäänselvää, että Nelson Mandela selvisi 27 vankilavuodesta rauhan puolestapuhujana, ja ihmisenä, joka myöhemmin valittiin Etelä-Afrikan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi. Jaakobin pojalla Joosefillakin oli kaksikymmentä vankilassa vietettyä vuotta aikaa listata henkilöitä, jotka olisivat kuuluneet sinne hänen sijastaan. Mikä sai miehet kävelemään vankilasta ulos sikojen sijasta helminä, sen haluaisin tietää.

Ihailen helmi-ihmisiä, mutta enää en heitä kadehdi, enkä missään tapauksessa halua olla niin kuin he. Helmi-ihmisen henkilökohtaisen kasvun hintalapun lukemat ovat sitä luokkaa, että minä en ole sellaista valmis vapaaehtoisesti maksamaan. Pakon edessä ehkä.

Ja lopuksi tiedotus helmi-ihmisille: Pitäkää helmistänne hyvää huolta! Kalastajia ja sikoja riittää.

Pää reikään, Niko!

Nykyvanhemmat elävät monien paineiden keskellä. Asiassa kuin asiassa on vaikea toimia niin, etteikö se jonkun mielestä olisi väärin. Yksi näistä asioista on lasten valokuvaaminen.

Lähtökohta on se, että lapsia pitää kuvata. Tärkeimmät asiat kehystetään - myös lapset. Kuvia pitää olla, että vanhemmalla on tarjota lapselleen valmis kuvitus siinä vaiheessa, kun hän haluaa itse alkaa jäsentää elämäntarinaansa. Kun lapselle on antaa tasainen valikoima elämän varrella otettuja valokuvia, lapsen ei tarvitse keksiä itse itseään.

Lasta ei kuitenkaan saisi kuvata liikaa. Liikaa kuvaavat vanhemmat aiheuttavat paheksuntaa. Kuvatessaan he varastavat lapsilta ainutlaatuiset hetket ja uhraavat ne valokuville. Se on joidenkin mielestä anteeksiantamatonta. Erityistä paheksuntaa aiheuttavat vanhemmat, jotka ottavat liian laadukkaita ja liian hienoja kuvia. Yhteisessä kansallisessa alitajunnassa lojuvan tiedon mukaan rumat kuvat ovat hienoja kuvia syvällisempiä. Hyvä vanhempi siis ottaa vähän tärähtäneitä kuvia.

Lapsia kuvatessa on myös syytä muistaa, että kuvausolosuhteiden on oltava miellyttävät. Hyvä vanhempi ei pakota! Jos taas päätyy kuvamaan jotain muuta kuin lasta, on vanhemman huomioitava miellyttävien olosuhteiden lisäksi turvallisuus. Jos hetken mielijohteesta kuvaa pihlajanmarjoja kesken vaunulenkin, kuten minä, kannattaa muistaa turvallisuus eli jarrut. Näin ollen itsekseen jalkakäytävää pitkin rullaavat vaunut eivät aiheuta sen enempää paheksuntaa ohi ajavissa autoilijoissa kuin alamäkeä vierivässä lapsessa itsessään.

Lapsia siis pitää kuvata, mutta ei liikaa, eikä liian hyvin, eikä epämiellyttävissä tai turvattomissa olosuhteissa. Näiden lisäksi vanhemman on huolehdittava, että lapsi on kuvissa mahdollisimman edukseen. Itkuisia ja kiukkuisia otoksia ei aikuinenkaan haluaisi itsestään levitettävän, joten miksi kukaan tekisi niin lapselleen? Toisaalta, lapset eivät aina ole yhteistyökykyisiä kriittisellä hetkellä. Niissä tilanteissa vanhempi joutuu valitsemaan mitä ohjeita noudattaa, ja mitä laiminlyö.

Myötätuntoni on sen lomastressin korventaman perheenisän puolella, jonka kuvauspaineet kävivät ylivoimaisiksi Muumimaan valokuvausseinällä. Ystäväni kertoman mukaan perheenisä oli epätoivoisesti yrittänyt saada nelilapsisen perheen päitä kuvausseinän reikien läpi, yhtä aikaa. Isän ongelma oli siinä, että Niko ei halunnut näyttää iloiselta muumihahmolta. ”Nyt Niko lopetat sen kiukuttelun ja työnnät sen pääs tuonne reikään, ja äkkiä, että saadaan otettua meistä hieno kuva!”, isä oli huutanut naama punaisena.

Tuli varmasti ikimuistoinen kuva.

Nykyvanhemmat elävät monien paineiden keskellä, myös kuvaamisen suhteen. Joskus paineet käyvät ylivoimaisiksi. Toivoa sopii, että niissä tilanteissa ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka jaksavat ymmärtää arjen ristiaallokoissa väsynyttä vanhempaa. Ainakin minä ymmärrän Nikon isää.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen sanomissa 31.10.2017

Rajarikkurit

Rajattomuus näkyy usein jo ihmisen silmistä. Joidenkin ihmisten katseesta yksinkertaisesti vaan huomaa, että ovi on valmiiksi raollaan ja päältä puuttuu ainoastaan tervetuloa-kyltti. Kun tälläistä ihmistä kättelee, tuntuu niin kuin saisi tahtomattaan osan vapaana virtaavasta seksuaalienergiasta. Näitä ovet auki-ihmisiä löytyy niin vapaista ja varatuista, kuin naimisissaolevista ja eronneista. Tämänkaltaisista ovenrivoista suosittelen päästämään irti melko joutuisasti.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka lähestyvät ketä haluavat ja milloin haluavat. He ovat rajarikkureita. Kun tälläiselle rajarikkurille ojentaa käden kättelemistä varten, he tulevat yli ja halaavat. Rajarikkurin kosketus on häntä itseään, ei toista ihmistä varten, ja siksi se tuntuu epämiellyttävältä. Tämänkaltaisia ihmisiä pyrin välttelemään. Vaihdan pöytää, vetäydyn hyllyn taakse tai annan puhelimen soida. Otan vapauden suojella omia rajojani.

Rajarikkurien kanssa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että he eivät ole läpeensä pahoja ihmisiä. Puoliksi hyvälle kun on vaikea vihastua. Puoliksi hyvien ihmisten kohdella hankalaa on myös se, että heidän käytöksensä häilyy sopivasti sopivan ja epäsopivan rajalla. Rajamaalla rajarikkuri pystyykin saamaan melko paljon harmia aikaan joutumatta siitä vastuuseen. Ehkä rajarikkuri ei tiedosta tuhojensa laajuutta itsekään, tai ehkä hän ei tiedosta koko asiaa. Ehkä hän on itsekin ollut niitä, joiden rajojen yli on joskus tultu.

Rajarikkurien toimia ei silti tarvitse hyväksyä. Kenenkään ei tarvitse hyväksyä minkäänlaisia fyysisiä tai edes henkisiä rajanylityksiä. Ei itsensä ikäisiltä, itseään vanhemmilta eikä itseään nuoremmilta. Ei seurakunnissa, ei työpaikoilla eikä missään, missä periaattessa olisi painetta olla järjestämättä kohtausta. Omia rajoja saa, ja niitä pitää suojella.

Olen joskus päästänyt lähelleni vääriä ihmisiä, ja saanut kiitokseksi likaisen olon. Jos rajarikkurin jostain tunnistaakin, niin juuri siitä, että kohtaamisen jäljiltä tuntuu niin kuin olisi täynnä likaisia sormenjälkiä. 

Omien kokemusteni myötä olen oppinut varovaisemmaksi. Siksi nykyään mieluummin ylireagoin kuin alireagoin, jos tunnen oloni uhatuksi. Välillä mietin myös sitä, osaanko itse kunnioittaa toisten rajoja heidän toivomallaan tavalla.

Sen olen huomannut, että mitä kauemmaksi kotiovesta rajan vetää, sitä helpompaa on rajojen ystävällismielinen suojeleminen.

Tarvittaessa silti huudan ja puren vaikka kaulan poikki.

Älä häpeä kyyneleitä

Tiedän miksi liikuttumista kutsutaan liikuttumiseksi: Kun ihminen liikuttuu, tunteet alkavat liikkua hänessä. Itku on liikuntaa, joka ei näy ulospäin, mutta joka kohentaa terveydentilaa ja lisää hyvinvointia siinä missä lenkki sumuisessa syysilmassa. 

Kun tunteet liikahtavat, se näkyy fyysisinä muutoksina elimistössä. Siksi kunnon itkun jälkeen tulee yleensä kunnon väsy. Tunteikkaan päivän jälkeen pitäisi antaa itsensä olla rauhassa - Lihaksetkin kasvavat levossa. 

Itku on hyvä merkki, sillä se tulee vasta, kun pahin on takana. Itku tarkoittaa, että on jo selvinnyt jostain. Jos ei muusta, niin elämästä hengissä. Itkun jälkeen tulee lämmin, nälkä ja aineenvaihdunta muutenkin vilkastuu. Ne ovat elonmerkkejä.

Kyyneleet sisältävät stressihormoneja. Kun ihminen itkee, hän konkreettisesti itkee huoliaan pois. Itku on armahtaja silloinkin, kun sanat pettävät tai niitä ei ole. Miten helpottavaa se onkaan, että vastasyntyneetkin osaavat itkeä! 

Kyyneleet ovat rakkautta puhtaimmillaan. Ne valuvat vuolaimmin silloin, kun on saanut elämän lahjan tai joutunut luopumaan siitä. Kyyneleet tarkoittavat, että on saanut rakastaa. 

Kyyneleet eivät ole heikkouden merkki.  
Jumalakin syntyi ja kuoli itkien. 
Älä koskaan häpeä kyyneleitäsi.

Pärjäämisen kulttuurista huolenpidon kulttuuriin

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kulttuuri, jossa oma nahka pitää kasvattaa siemenestä ja oma arkkukin kantaa hautaan, on kohdallani tullut päätökseen. Pärjätkää te, joita pärjääminen kiinnostaa. Minä en pärjää.

Turha kuvitella, että täällä kitisisi joku uusavuton tulevaisuudentoivo. Nelilapsisen perheen vastuuntuntoisena esikoisena olen ollut kuin tehty pärjäämään. Olen itseasiassa ollut erinomainen pärjääjä.

Esimerkiksi koulunkäynnin huolehdin ensimmäiseltä luokalta yliopistoon kenenkään kyselemättä. Täysin keskenkasvuisena työskentelin muun muassa toimitussihteerin ja toimittajan tehtävissä. Opettajan urani aloitin parin päivän varoajalla korjaamalla tuttavani ylioppilaskokeen vastauksia.

Joitakin vuosia sitten suoritin lapselleni sellaisia sairaanhoidollisia toimenpiteitä, jotka sairaalassa työllistivät kaksi sairaanhoitajaa. Kerran jouduin sairaalan lastenosastolle näyttämään, miten tehdään toimenpide, jota en ollut koskaan tehnyt. Itkimme molemmat, minä ja lapsi, joten älkää väittäkö, ettenkö tietäisi mistä puhun.

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin, koska se on kestämätön. Jokaisen ihmisen varalle on jonkinlainen Molotovin cocktail, jonka räjähtämiseen pärjääminen loppuu. Pärjäämisen kulttuurissa sitten tietenkin pitäisi vielä pärjätä ilman apua, tai ainakin ilman lääkkeitä, joita luotettavan lähteen mukaan ainakin seitsemän miljoonaa suomalaista syö turhaan.

Mutta minä en pärjää.

En osaa pärjätä, en jaksa pärjätä, en halua pärjätä, enkä halua, että lapsieni pitäisi pärjätä. En pärjää yksin, en pärjää ilman lääkkeitä, en pärjää ilman uskoa, enkä pärjää ilman läheisiä. En yhdellä sanalla sanottuna pärjää ilman apua.

Suomalainen pärjäämisen kulttuuri tuskin kovin äkkiä muuttuu, mutta jos saisin yhden pyynnön esittää:

Voitaisiinko jo lopettaa puhe avunpyytämisen tärkeydestä, ja yksinkertaisesti vain ryhtyä auttamaan, kun näemme, että apua tarvitaan? Jospa siten vuoteen 2098 mennessä pärjäämisen kulttuuri olisi hiljalleen alkanut kääntyä kohti huolenpidon kulttuuria.

Sitä minä toivon.

Maltillisisesti positiivinen

Positiivisen ajattelun konseptilta on länsimaisessa yhteiskunnassa vaikea välttyä. Puhe ajatuksen voimasta yhdistää kirjakaupan hyllyjä, sosiaalisen median julistuksia, tieteellisiä julkaisuja, yksisarvisten, keijujen ja enkeleiden maailmoissa operoivia henkisiä opettajia sekä kristillisyyden moderneja muotoja.

Positiivinen ajattelu yhdistää toisiinsa keskenään täysin vastakkaisia uskomusjärjestelmiä. Osittain tämä johtuu siitä, että käsitteeltä puuttuu selkeä ja yhteinen määritelmä. Positiivisella ajattelulla voidaan tarkoittaa arkista ”elämä kantaa, ei valiteta turhasta” -asennetta mutta myös maagista ajattelua, jonka mukaan ihmisen ajattelemat hyvät tai pahat asiat automaattisesti tapahtuvat hänelle. Itsellenikin on vaikeuksien keskellä annettu ymmärtää, että vastoinkäymiseni syy on väärissä ajatuksissani ja riittämättömässä uskossani.

Usko positiivisen ajattelun voimaan viehättää, koska se antaa tunteen siitä, että tulevaisuutta voi hallita. On helpottavaa ajatella, että muuten niin ennustamattomassa maailmassa voi sentään kontrolloida oman elämänsä tapahtumia tai edes reaktioita niihin. Sekin on helpottavaa, että myötätunnon ehtyessä on lupa ohittaa vaikeuksiensa kanssa kamppailevat lähimmäiset energiasyöppöinä. Jotkut välttelevätkin tragedian kohdanneita ihmisiä ikään kuin vaikeudet tarttuisivat sanoista. Positiivisen mielenlaadun ylläpitämiseen vetoamalle he sulkevat kärsivät elinpiiristään, ja siten hidastavat toipumista. Ulospääsy tuskasta kun käy useimmiten juuri vaikeiden tunteiden tiedostamisen ja niiden sanoittamisen kautta.

Vaikuttaa siltä, että positiivisen ajattelun voimasta puhuvat innokkaimmin ne, jotka eivät ole sitä henkensä pitimiksi tarvinneet. Jos temperamentti on otollinen, perhetausta ja mieli tasapainoinen, on helppo haksahtaa ajattelemaan, että optimistinen suhtautuminen elämään on kaikille samanlainen valinta. Hyvinvointivaltion kasvateilla on kiusaus ajatella, että kaikki elämässä oleva hyvä on jollain tavalla omaa ansiota. Etuoikeutetun ihmisen tunnistaakin siitä, että vesilasin äärellä hän miettii, onko se puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Puhdasta ja juomakelpoista vettä etuoikeutettu ei lasissa näe, koska hänelle se on itsestäänselvyys.

Positiivisuuskriisistäni huolimatta haluan opettaa lapsilleni maltillisesti positiivista elämänasennetta. En maagista ajattelua, en elämän realiteettien ylenkatsomista enkä ajatuksen voimalla pyhitettyä itsekkyyttä. Haluan opettaa lapsilleni, että vaikeuksienkin keskellä kannattaa etsiä kiitollisuuden aiheita, ja että lopusta käsin katsottuna monet synkätkin elämänvaiheet näyttävät merkityksellisiltä. Ensisijaisesti haluan heidän ymmärtävän, että jokaisella ihmisellä on arvo, joka ei raukea tyhjiin, vaikka elämä miten kolhisi, ja ajattelu negatiivisuuden puolelle painuisikin. Jokainen ihminen on rakkauden arvoinen, jokainen lyhytkin elämä on merkityksellinen.

Maltillisesti positiivinen kasvatustapani on jo tuottanut tulosta. Huomasin sen, kun lähdin lasten kanssa kirjastoon yhtenä kesäloman viimeisistä päivistä. Kun pysähdyimme parkkipaikalle, perheen eskarilainen riuhtaisi auton oven auki, veti keuhkot täyteen ilmaa ja huusi kovalla äänellä: TERVE MAAILMA! MÄ TULIN NYT! Silloin ilmassa väreili syksyn lisäksi kuusivuotiaan koko elämänriemu. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän uskoisi omaan arvokkuuteensa, merkityksellisyyteensä ja rakastettavuuteensa.

Sitä elämänriemua koitan olla sammuttamatta lasteni silmistä – positiivisella, negatiivisella tai millään muullakaan ajattelulla.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 4.10.2017

Koska tahansa voi tapahtua hyvää

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. Niin kuin eilen.

Aamulla ajoin kaupungin läpi aamukahdeksan ruuhkan rauhoituttua. Olin matkalla terapiaan, kalenteriin merkittyyn hetkeen itseni kanssa, jossa viikottain rauhoitun kuuntelemaan ajatuksiani. Mukitelineessä hölsykyi täysi termosmukillinen kahvia.

Ilma oli haikean kaunis, kosteutta ja kevyttä usvaa. Rappuset kolmanteen kerrokseen kaikuivat siirtymäriittinä arjen yläpuolelle. Huoneeseen päästyäni istahdin upottavaan nojatuoliin. Lampun kellertävä valo kertoi, että peruuttamaton syksy oli saapunut.

Pitelin mukia käsissäni ja kerroin viikon kuulumisia. Puhuin pois päällimmäisiä asioita, niitä epäoleellisia, jotka on välttämätön siirtää pois olennaisen päältä. Sitten tuli hiljaista.

Tunsin sisälläni painon, jota olin kokenut siitä asti, kun avasi oven muistoon sairaalaan päättyneestä lapsen juhlapäivästä. Yritin paeta painoa iloisella jutustelulla, mutta sanat tyrehtyivät, niin kuin ne aina tyrehtyvät juuri ennen hyppyä. 

Ojensin puhelimesta tekstini, ja hiljaisuuden vallitessa katselin, kuinka terapeuttini luki, ja antoi lempeän katseensa pyyhkiä kipeän kohtani yli.

Tunnin kuluttua suljin ulko-oven selän takana ja palasin liikenteen ääniin. Olin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen pystynyt rauhallisesti ja hetkeen juurtuneena käsittelemään yhtä elämäni suurinta kipukohtaa. Oloni ei ollut kovin ihmeellinen - ehkä vähän epämukava.  En mitenkään voinut aavistaa, että muutos olisi seuraavan kulman takana.

Liikenteen äänet lakkautti mielen laulu, jonka sanat tunnen hyvin. ”Hold my heart, don't let it bleed no more…” Etsin kappaleen puhelimestani ja sitten kaikki vaan tapahtui: Trauman selkä taittui.

Peitin kasvot käsiini ja annoin kyyneleiden mukana ja annoin viisi vuotta vartioidun kivun virrata. Hyvä itku ryöpsähteli seesteiseen aamuun. Tunsin miten ahdistavien muistojen tilalle alkoi vyöryä pakahduttava rakkaus, jota olin kokenut lastani kohtaan hänen syntymäpäivänään ja neljä vuotta myöhemmin. Löysin yhteyden rakkauteen, jota en ahdistavilta muistikuviltani ollut pystynyt tavoittamaan.

Siinä hetkessä ymmärsin, että vuosia sitten tuntemani tuska ei ollut koskaan ollut merkityksetöntä. Että minä en ollutkaan hylännyt lastani tuskiin, vaan olin ottanut vuoren kokoisen osan siitä kannettavakseni. Siksi tuntui, niin kuin miekka olisi käynyt sydämeni lävitse.

”God only knows why love is drenched in tears. Maybe that´s what makes it love.”

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. 

Lupaa, että et luovuta.


Päivä, jolloin en kysy mitään

Pöydällä on kaksi jalallista kakkulautasta. Toinen lasia ja toinen kristallilasia. Korkeaan jalalliseen astiaan olen liimannut vihreän Angry Birds-tarran syntymäpäiväjuhlia varten. ”Käydään nopeasti sairaalassa”, sanon miehelleni. Pikainen käynti lastenosastolla ennen vieraiden tuloa ja juhlat voivat alkaa.

Kun viimein pääsemme lähtemään sairaalasta, juhliin on enää muutama tunti. Juhlat tosin eivät koskaan ala, koska pian  lapsi oksentaa eteisen matolle kivusta ja itkusta, ja minä menen paniikkiin. Alan pudota, vaikka tiedän, että todellisuudessa hätää ei ole. Sisältäni alkaa nousta pelottava ja syvä itku, joka ei itkemällä lopu. Tunnen miten päivän tapahtumat aktivoivat neljän vuoden takaiset traumaksi koteloituneet muistot. Ne tekevät reiän muistojen seinään ja päästävät psyykkisen kivun vuotamaan nykyhetkeen. 

Ambulanssi tulee. Istun ja itken koko neljän tunnin matkan hyödyttömänä etupenkillä. Puolisoni hoitaa tehtäväänsä perheen kalliona ja pysyy rauhallisena kaikkien puolesta. Voimakas kipulääke lopulta taittaa lapsen kivun, mutta minä itken yhtä aikaa kaikkia elämäni itkemättömiä itkuja ja epäonnistunutta pakomatkaani niiden luota.

Illalla itku vaimenee, mutta se ei lakkaa, vaan siirtyy äänettömäksi vaikerrukseksi sisälleni. Sängyssä kaikkensa antanut nelivuotias nukkuu sikeää unta, ja todistan imemisrefleksin väliaikaista paluuta, kun pienet huulet etsivät lohdun rytmiä.

Elämässäni on ollut paljon vaikeita hetkiä, joiden kanssa olen päässyt sopuun. Tuskallisten tapahtumien muistot ovat yksi kerrallaan joko menettäneet merkityksensä tai löytäneet tarkoituksensa. Juhlapäivän ambulanssimatka on muisto, jolle en ole onnistunut antamaan merkitystä. Vaikka miten olen antanut ajatuksille aikaa, ja toivonut, että ne löytäisivät itsekseen perille, ja lähettäisivät postikortin aurinkoiselta rannalta.

Odotan vastausta edelleen. Odotuksen sävy on kuitenkin vaihtunut toiveikkaaseen iloon. Odota niin kuin tietäisin, että vastaus on olemassa, ja että se on matkalla luokseni, tai minä sen luokse. Kun kuuntelen ikkunan läpi pihalla juoksevia lapsia, heidän huutojaan, ja kiljahtelujaan, tunnen ilonsekaista syvää rauhaa.

”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.  Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Tulee päivä, jolloin en kysy enää mitään, etkä kysy sinäkään. 

Huoneessa on kevyet verhot ja kevyt valo. 

Se on elämämme paras päivä.

Rakkaus on tyttöjen juttu

Rakkaus on tyttöjen juttu. Rakkaus on selvästi tyttöjen juttu, kun lukee hämmästyttäviä elämäntarinoita naisista kuten Malala Yousafzai, Kim Puch tai Malalai Rahim, joista jokainen on käynyt vereslihalle asti käyvää taistelua pahuutta vastaan.

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista.

Rakkaus ei ole kuohuviinin tahmaamaa cosmopolitanrakkautta eikä se liioin ole mikään kosminen tähtipölyä yskivä voima, joka elää ainoastaan eteeristen villapaitanaisten kirjoituksissa. Rakkaus on kuolemaa vahvempi. Se on lempeyden ja kärsivällisyyden liitto, joka ei etsi omaa etuaan, katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa tai iloitse vääryydestä.
Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista - Se on mustaa!

Rakkaus on mustaa, kun ajattelee, miten Malalai Rahim toimi lääkärinä Afganistanissa, talebanien hallinnon aikana. Rakkaus on mustaa, kun miettii burkhaan piiloutunutta Malalaita matkalla sairaiden luo oman henkensä uhalla. Rakkaus on musta niin kuin yökin, jona Malalai pakeni perheensä kanssa Helmandin joen yli Iranin puolelle. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee Malalaita jatkamassa työtään pakolaisleirin ainoana lääkärinä, ja lopulta Suomessa, oman kotikaupunkini naisten keskuudessa.

Rakkaus on mustaa silloinkin, kun katselee Vietnamin sodan kuuluisinta valokuvaa yhdeksänvuotiaasta Kim Puchista. Kuvassa Kim juoksee kuvaajaa vastaan kirkuen ja ilman vaatteita sen jälkeen, kun hävittäjät ovat tehneet hyökkäyksen Trang Bangin kylään, ja napalmipommi on sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Rakkaus on mustaa, kun ajattelee kolmannen asteen palovammoista hädin tuskin hengissä selvinnyttä Kimiä kahden pojan äitinä ja YK:n hyväntahdonlähettiläänä puhumassa anteeksiantamisen voimasta.

Rakkaus on mustaa, kun miettii pakistanilaista Malala Yousafzaita, joka puolusti jo 11-vuotiaana tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin ja kritisoi maansa lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee niskaan ja päähän luodin saanutta Malalaa taistelemassa hengestään. Mitä muuta rakkaus on kuin mustaa, kun katsoo, miten Malala heti ensimmäisessä onnettomuuden jälkeisessä julkisessa esiintymisessään jatkaa sinnikkäästi tyttöjen oikeuksista puhumista? 

Rakkaus on mustaa Suomessakin. Rakkaus on mustaa kaikkialla, missä ihmiset antavat anteeksi, sietävät toistensa heikkouksia ja antavat itsestään silloinkin, kun se tekee kipeää.
Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta vaaleanpunaista se ei ole.

Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä mitään rakkaudesta tai tytöistä.

Verta, hikeä ja parikoita

Olen viime aikoina sekä puhunut, kirjoittanut että pyrkinyt olemaan elävä esimerkki omana itsenä olemisen ihanasta voimasta. Olen huomannut, että elämä kevenee kummasti, kun jättää ylimääräiset roolivaatteet kaappiin.

On silti myönnettävä, että olen vähän valehdellut. Sisäisesti olen vapaa, mutta ulkonäön suhteen en uskalla tai halua olla oma itseni. Oikeasti olen pieni pullea perheenäiti liian kireässä kevättakissaan, ja minulle se ei riitä. Asia kirkastui päivänä, jolloin sain lahjaksi ensimmäiset Minna Parikan kenkäni.

Kaikki alkoi Helsingin alennusmyynneistä. Kauppoja kierrellessään äitini oli löytänyt mustat minunnäköiseni Minna Parikan saappaat: Ihanat, lyhytvartiset nahkasaappaat, joiden kärjissä töpöttivät suloiset tupsut. Äiti päätti yllättää minut kalliinpuoleisella kenkälahjalla, ja ilmoitti asiasta kuvaviestillä. Sain tiedon junan saapumisajasta, ja ohjeen noutaa kengät rautatieasemalta.

Parikan kenkien laatikkokin on niin kaunis, että sitä tekisi mieli suudella. En suudellut laatikkoa, mutta heti kotiinpäästyäni rapistelin vaaleanpunaiset silkkipaperit auki. Sille kenkäriemulle olisi Tuhkimokin jäänyt kakkoseksi! En voinut uskoa, että olin saanut lahjaksi oikeat designkengät, ja vieläpä sellaiset, jotka nostaisivat kenet tahansa perheenäidin hiekkalaatikkosarjasta todelliseen mammaliigaan.

Kengät olivat täydelliset - niin luulin. Olin lahjasta niin hurmioitunut, etten osannut aavistaa ongelmia, vaikka olinkin saanut kenkien saatteeksi ohjeet siitä, miten ne laitetaan jalkaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään siinä kohtaa, kun kenkien varret tulivat mainituiksi: ”Myyjä sanoi, että ne löystyvät kyllä”.

Sitten ei muuta kuin kengät jalkaan! Otin Parikasta napakan otteen ja työnsin jalkaterän varresta sisään. Ihme kyllä, en saanut jalkaa perille asti. Työnsin, painoin ja kiskoin, mutta varret eivät joustaneet. Alkoi tulla kuuma. Istuin tuolille, ja yritin uudestaan. Venytin vartta. Revin vartta. Huusin! Ei toivoakaan. Soitin hätäpuhelun äidille, ja äiti kannusti ihanasti. Noudatin ohjeita, ja vaihdoin ohuemmat sukat. Kokeilin ilman sukkia, uudestaan sukkien kanssa, ja heitin kengän seinään.

Jonkin aikaa tuskanhuutoja, ähinää ja kolinaa seinän takaa kuunnellut puoliso uskaltautui varovasti kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen. Siinä vaiheessa taisin istua lattialla hikisenä ja hajareisin, niin kuin mikäkin kurahousukamppailua käyvä uhmaikäinen. Alaleukakin siinä taisi väpättää, kun pyysin miestä auttamaan elämää suuremmassa tehtävässä. Puolisoni yritti olla nauramatta kiskoessa kenkää jalkaani.

Kun puolisoni luovutti, toivoni alkoi hiipua. Olin niin lähellä mahdollisuutta kuvitella itsestäni liikoja, ja kuitenkin niin kaukana! Lähdin viemään kenkiä makuuhuoneen vaatekaappiin, mutta Parikanmaku suussani sai minut antamaan kengille vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Ajantaju meni, mutta kellosta katsottuna 45 minuutin kuluttua projektin aloittamisesta istuin sängyllä hikisenä, punaisena, peukalo vertavuotavana, mutta tupsukengät jalassa.

Myönnän, että en minä ulkonäön suhteen uskalla tai halua olla oma itseni. Haluan olla enemmän! Parikat osoittivat, että olen valmis epätoivoisiin tekoihin asian puolesta.

Parikat ovat nyt päässeet ulkoilemaan pariinkin otteeseen, ja mustaan villakangasviittaan yhdistettynä ne saattavat hyvinkin luoda vaikutelman ihmisestä, joka on kaikkea enemmän, eikä mitään vähemmän. Mikäli joku päivä ohitsesi viilettää kyseinen tupsukenkäinen nainen, älä kuitenkaan usko illuusioon. Viitan alla piileskelee tavallinen pullea perheenäiti, jonka peukalosta vuotaa verta.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 3.5.2017

Hyvästit uskontohäpeälle

”Suomessa homojen ei tarvitse tulla ulos kaapista, vaan uskontojen.”

Näin totesi eräs media-alan asiantuntija, ja onnistui herättämään kiinnostukseni. Olisin halunnut ilmaista sanojen herättämää innostusta, mutta sen sijaan painoin pään ja yritin näyttää huomaamattomalta. En uskaltanut sanoa mitään, koska olisin saattanut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi, tai mikä pahinta, vakaumukselliseksi kristityksi. Sellaista stigmaa ei kukaan älykköpiireissä viihtyvä hanki Herran Vuonna 2017.

Uskontohäpeä on kulkenut vierelläni yli kaksikymmentä vuotta. Jo rippikoulussa pidin matalaa profiilia. En halunnut paljastaa kavereilleni, että en ollut vailla ”moporahoja, kynttilää tai naimalupaa”, kuten rakkaat oppilaani rippikoulun tarkoituksen myöhemmin muotoilivat. Kun sitten viimein rohkenin kertoa vakaumuksestani parille luokkakaverille, hoidin ilmoittamisen kirjallisesti. Naurattaa vieläkin se ruutupaperille kirjoittamani tunnustus: ”Olen uskovainen”, jonka sujautin taiteltuna kaverini pulpetille. 

Voi olla, ettei väittämä seksuaalivähemmistöistä, uskonnoista ja kaapeista vielä pidä paikkaansa Etelä-Pohjanmaalla, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Vaikuttaa siltä, että sitä mukaan, kun seksuaalivähemmistöjä marssitetaan ulos kaapista, toisesta ovesta työnnetään uutta väkeä sisään. 

En tarkoita sitä, että seksuaalivähemmistöjen pitäisi palata takaisin häpeäjän paikalle, vaan lähinnä haluaisin kyseenalaistaa kaapin tarpeellisuuden ylipäätään. Onko todella niin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on oltava vähintään yksi ihmisryhmä, jolle koulutettujen tai muuten fiksujen pitäisi saada luvan kanssa nauraa? Tällä hetkellä vakaumukselliset kristityt kuuluvat niihin, joille kaapin ovea osoitetaan. Tiedän ja tunnen monia, jotka eivät enää uskalla ilmaista uskoaan julkisesti.

Uskontohäpeä ei ole tullut tyhjästä, ei omalla, eikä muidenkaan kohdalla. Itse olen ollut keskusteluissa, joissa en ole ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin näkemyksilleni on jo naurettu. Pahalta sekin on tuntunut, kun joku itselle merkityksellinen ihminen katsoo suoraan silmiin ja sanoo ivalliset sanansa. Silti vaikeimpina olen kokenut tilanteet, joissa vakaumukseni vuoksi on kyseenalaistettu kyvykkyyteni toimia ammatissani uskonnonopettajana.

Olen viime vuosina yrittänyt opetella uskontohäpeästä eroon. Olen antanut itselleni luvan uskoa tieteen rajat ylittävään Jumalaan hyvillä mielin ja anteeksipyytelemättä. Olen antanut itselleni myös luvan olla riippuvainen jostain itseäni suuremmasta. Jos se tekee minusta jonkun silmissä naurettavan, niin olkoon sitten niin.

Maailmalla uskonnollista vakaumusta pidetään luonnollisena asiana, ja sen tunnustamista lähinnä älyllisenä rehellisyytenä. Muun muassa näistä syistä suomalaistenkaan ei tarvitsisi hävetä sen enempää kristillisiä juuriaan kuin mitään muutakaan maailmankatsomusta. Uskonnot ovat osa jokapäiväistä arkea, ja ne vaikuttavat esimerkiksi monien länsimaissa harjoitettavien hoito- ja terapiamuotojen taustalla sekä käsityksissä oikeanlaisesta liikunnasta ja ravinnosta. Se, että jonkun uskontolukutaito ei riitä asioita huomaamaan, ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnollisia. 

Uskontohäpeän voittaminen taitaa omalla kohdallani olla voiton puolella. Ehkä sen kunniaksi voisin käydä ostamassa auton takapuskuriin tarkoitetun kalasymbolin, kahdesta kaaresta muodostuvan kristittyjen tunnuksen, joka on ollut tavallinen näky liikenteessä ainakin 90-luvulla. Ehkä kalatarra motivoisi käyttäytymään aikaisempaa paremmin, ja varmistaisi, ettei muiden kristittyjen tarvitsisi kärsiä uskontomyötähäpeästä ainakaan minun takiani.
Kalatarrasta on todistettavasti ollut hyötyä ainakin temperamentikkaan ystäväni kohdalla, joka sai kerran Seinäjoella liikennöidessään tuntemattoman autoilijan kolmion takaa eteen. ”Olisin näyttänyt keskaria, mutta ei voinut, kun oli kalan kuva perässä!”

Niinpä.

Nyt liimaan kalatarran otsaan ja sanon lopulliset hyvästit uskontohäpeälle.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 6.9.2017