sunnuntai 20. elokuuta 2017

Usko, toivo, Turku

Turussa, kaupungissa, joka tunnetaan vuosittaisesta rauhan julistamisesta, kaksi kokonaisen ihmisen kokonaista maailmaa on päättynyt. Uhrien, ja uhrien läheisten elämät eivät tule koskaan olemaan niin kuin ne olivat päivää ennen. Puoli Suomea vetää henkeä ja yrittää toipua äkillisestä turvallisuudentunteen menettämisestä.

Silti, kaikesta tästä tragediasta huolimatta, sosiaalisessa mediassa puskee tunne, joka saa voimaan pahoin. Se tunne on huonosti peitelty vahingonilo, oikeassaolemisen ilo. Uutisten jaot leviävät poliittisilla, uskonnollisilla ja ideologisilla kannanotoilla jatkettuina. MITÄS MÄ SANOIN. Osanoton varjolla, tietenkin.

Niin kuin tässä olisi kyse oikeassa olemisesta. Niin kuin haaskaa ei olisi jäljellä huomennakin. Ikään kuin kaikki eivät tietäisi, että maailmassa on pahaa, ja että kaikesta vastaan laittamisesta huolimatta se on vastassa joka aamu.

Ikään kuin me kaikki emme menisi uppoavan laivan mukana.

Ihmiset, malttakaa mielenne, edes muutaman päivän ajan. Antakaa surevien surra rauhassa. Etsikää myötätuntoa. Rakentakaa lapsille turvallinen tila, jossa kasvaa eheiksi aikuisiksi. Tämä elämän epävarmuus vielä avautuu heillekin täydessä mittakaavassa, ja siitä selvitäkseen he tarvitsevat paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

Ruokkikaa rauhaa, älkää vihaa ja kaaosta.

Koittakaa olla ihmisiksi. Rukoilkaa vaikka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Elämäni Seinäjoki

Seinäjoki ei ole Suomen kaunein kaupunki, mutta rakkain kaupunki se on. Arkkitehdin vapaapäivänä suunnitellut laatikkotalot ja laattojen kohonneet reunat ovat armollisia. Ne antavat itsellekin luvan olla vähän sinne päin.  

Jos ei pidä Seinäjoesta, ei ole asunut täällä tarpeeksi pitkään. Mitä kauemmin kaupungissa asuu, sitä useampaan kadunkulmaan alkaa liittyä muistoja.   Lopulta kaduilla kulkeminen on kuin kävelisi päiväkirjassaan. Se on elämysmatkailua parhaimmillaan.

Seinäjoki edustaa hyvää ja tervehdyttävää tavallisuutta. Elämä on puurtamista ja perusasiat hoidetaan hyvin. Toisaalta arki osataan keskeyttää, ja tehdä juhla sinne, mistä se puuttuu. Sellaista musiikkityyliä ei olekaan, jonka vuoksi täällä ei olisi katua katkaistu. 

Seinäjoki on myös terapeuttinen kokonaisuus. Hämmentävässä äärilaitoja pursuavassa maailmassa Seinäjoki lohduttaa keskitien mentaliteetiltaan. On Aaltokeskus, matkakeskus, Joupin kauppakeskus, keskustan keskus ja Keskuspuisto. Minne tahansa meneekin, on aina keskellä. 

Rakastettavaa on sekin, että keskusta kokonaisuutena on kahdeksan tietä vaakaan ja neljä pystyyn. Jos suunnasta erehtyy, senkun kääntyy kolme kertaa oikealle, ja on takaisin lähtöpisteessä. Olen kokeillut samaa Helsingissä sekä elämässä yleensä ja epäonnistunut. Seinäjoki sen sijaan ei petä koskaan.

Jos kaikesta hyvästä huolimatta epätoivo on täällä asuessa viedä voiton, voi aina kiivetä Joupiskan huipulle ja katsella kaupunkia vaaleanpunaista taivasta vasten. Korkealla on hyvä muistuttaa itseään siitä, ettei puuttuvaa tarvitse jäädä itkemään. Se mikä puuttuu, rakennetaan lapiollinen kerrallaan niin kuin Joupiska. Ja vaikka koko maailma nauraisi, mäkeä aletaan kutsumaan vuoreksi ja sen päälle vielä pystytetään kyltti niin kuin Hollywoodissa. 

Seinäjoella on ihmisen hyvä elää. Tervetuloa!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä

Jos olisin Jeesus, luulen, että vaihtaisin nimeä. Keksisin itselleni paremman nimen, tai ainakin sellaisen, jota kukaan ei ole koskaan väärinkäyttänyt. Puhdasta lunta, jonne koirat eivät ole nostaneet jalkaa.

Jos olisin Jeesus, ottaisin uuden nimen käyttöön ja kertoisin sen ihmisille, jotka ovat kasvaneet täyteen mittaansa, olkoonkin, että vajaaseen sellaiseen. Kertoisin sen niille, jotka uskaltavat puhua omissa nimissään omat asiansa, ja niille, jotka eivät sitä turhaan lausuisi. Kaivertaisin nimen vaikka rantahietikosta löytyneeseen valkoiseen kiveen, ja kävisin nurkan takana näyttämässä kaiverruksen luottotyypeille. Että psst, ihan vain näin meidän kesken.

Jos olisin Jeesus, keksisin itselleni uuden nimen, ja kertoisin sen niille, joita on Jeesuksen nimessä lyöty niin kuin vierasta sikaa. Niille, joille on sanottu, että uskot liian vähän tai liian väärin, ja niille, joille Jeesuksen nimi on kuin joku allahuakbar, joka huudetaan ennen kuin räjähtää.

Saisivat ihmiset kehittää nimen ympärille uusia, positiivisempia mielleyhtymiä.

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä, mutta olisin niin kettu, että en kertoisi sitä niille, jotka puhuvat tylsästi ja pitkäveteisesti. En kertoisi niille, jotka suhtautuisivat nimeen niin kuin museotavaraan, mutta sille yhdelle Pirkolle, joka sanoi, että on syntiä opettaa Raamattua tylsästi, niin sille sen nimen kyllä kertoisin.

Jos olisin Jeesus, ja jos vaihtaisin nimen, hiippailisin todellakin niiden ohi, jotka uskovat tietävänsä Jumalasta kaiken. Jättäisin nimen kertomatta seurakunnan edessä ravaaville viidakon kuninkaille, jotka hakkaavat rintaansa niin kuin Gorillat ja kutsuvat sitä nöyryydeksi. Pakko sanoa, että sille yhdelle ruostuneen saranan lailla narisevalle tiedekunnan professorille, joka sanoi, ettei Jumalasta voi tietää yhtään mitään, en kertoisi myöskään. Saisi tukehtua kammionsa pölyyn.

Jos olisin Jeesus, niin en taitaisi kertoa nimeä itsellenikään, ja välttyisin näiltä blogikirjoituksilta.

Ja jos ihan totta puhutaan, ja jos olisin Jeesus, niin varmaan ratsastaisin pitkin taivasta vaaleanpunaisella pilvellä, söisin pelkkää kakkua ja suosisin omia kavereitani. Sen ristinkuoleman ja kaikki anteeksiantamisjututkin saisitte unohtaa. Olisin aika surkea Jeesus.

Onneksi en ole Jeesus.  Mutta onneksi Jeesus kuitenkin on.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuulkaas äidit!

Kiitelkää itseänne, sillä lasten kesälomat ovat ylittäneet puolen välin, ja yhä vaan te seisotte omilla jaloillanne. 

Kiitelkää itseänne oikein runsaasti, sillä tähän mennessä monet teistä ovat valmistaneet kesäkeittiöissään lähes sata lämmintä ateriaa. Sata! Ymmärrättekö? Ei se ole mikään dejavú-ilmiö, vaan tapahtui-ihan-oikeasti-vú. Lämpimät leivät ja lämpimät katseetkin lasketaan. Pääasia, että lapsenne eivät nähneet nälkää.

Hymyilkää, äidit! Unohtakaa se yksi lapsen pudottama keräilyastia ja siitä seurannut mittasuhteeton reaktio. Muistelkaa sen sijaan  sitä kertaa, kun hillitsitte itsenne, ja sanoitte, että ei se mitään, vaikka se todellakin oli jotain. Pyytäkää anteeksi, ja unohtakaa, koska niin unohtavat lapsennekin.

Äitylit. Äiti-ihmiset. Kehukaa itseänne siitä, että levon tarpeesta huolimatta olette lelujen päältä kävelemisen lisäksi keränneetkin niitä. Että olette raapineet kuivunutta ruokaa astioista ja pesseet pyykkiä – jotkut jopa saman koneellisen moneen kertaan. En tiedä muista, mutta minä jätän pyykit koneeseen vähän väliä, ja silti kertaakaan lapset eivät ole joutuneet juosta alasti pihan poikki. 

Äidit! Olkaa rehellisiä edes kerran viikossa. Kertokaa toisillenne kaikki se, mitä lapsille ei voi kertoa, niin ette suutuspäissänne tule sanoneeksi asioita, joita kadutte. Kertokaa kaikki pienimmätkin asiat, kuten että vihaatte huvipuistoja, korvan juuressa huutavaa musiikkia, vilkkuvia valoja ja pillimehupidikkeenä toimimista - tai mitäpä tässä teitittelemään, kun itsestäni puhun. Olen luopunut työstäni, isosta osaa harrastuksistani, huvituksistani ja yöunistani, joten katson jo todistaneeni koko maailmalle rakkauteni lapsiani kohtaan. Huvipuistojen rakastaminen ei tuo siihen mitään lisää. Kerran kesässä kuljen Keskisen ilmaistivolin läpi niin kuin elinkautisvanki, ja se saa riittää. 

Hassutelkaa, äidit! Tyhjännauraminenkin on arvokasta naurua. Kuusivuotiaan mieleenpainuvin muisto viime kesältä on se, kun ammuin häntä tissimaidolla naamaan. Viikko sitten kiepuimme ja nauroimme koululaisen kanssa, kun hyvänyöntoivotusten yhteydessä jotenkin päädyimme kuvittelemaan huvittavia tilanteita, joihin huippujalkapalloilija Ruud Gullit olisi voinut nimensä puolesta päätyä: ”Gullit, pois pöydältä!” tai ”Taas Gullit jäi pinnojen väliin!" Minä haukoin henkeä, ja poika haukkoi henkeä, eikä naurusta meinannut tulla loppua, vaikka yritimme vakavoitua. ”Levolle laske heehhehhehehee…”

Äidit! Työntäkää pää jääkylmän vesisuihkun alle, kun joku jaarittaa nykyvanhempien alennustilaa. Olemmehan me välillä poissaolevia, niin kuin minä nyt tässä kirjoittaessa, mutta ainakin me olemme kotona. Muistuttakaa tietäjiä ajasta, jolloin me olimme lapsia, juoksimme metsissä ja katsoimme salaa Tappajahai-elokuvia vanhempiemme ollessa ties missä. 

Äidit, kun joku huokailee, että ennen oli paremmin, siteeratkaa Stakesin tutkimusprofessorina toiminutta Matti Rimpelää, jonka mukaan vanhemmuus voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka osa vanhemmista ei jaksa tai osaa. Antakaa tietäjille anteeksi, sillä joskus empatia hyppää yhden sukupolven yli.

Äiti. Jos sinä olet se, joka ei jaksa tai osaa, pyydä apua. Sinäkin olet jonkun lapsi. Voit yhtä hyvin kohdella itseäsi niin kuin niitä, joita rakastat. 

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Sitähän sä kysyit

Tiesin aina, että haluan kolmannen lapsen. Tiesin sen silloinkin, kun väsymys, esikoisen terveydelliset haasteet, valvottava vauva ja kaksi uupunutta vanhempaa olivat vain elämää. Me emme pyörittäneet arkea, arki pyöritti meitä ja linkousohjelma tuntui jumittaneen ikiajoiksi.

Tiesin aina haluavani kolmannen lapsen, vaikka en uskaltanut edes ajatella asiaa. En uskaltanut edes silloin, kun pyöritys helpotti ja aloin aavistaa, että elämästä voisi sittenkin selvitä. Olin raapinut elämääni kasaan paljain käsin vuosia, ja silti tuntui niin kuin rippeitä olisi edelleen enemmän kynsien alla kuin missään muualla.Uusi raskaus, sen onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voimavarojen riittämättömyys ja lapsen mukana tuleva huoli tuntuivat vuorenkokoiselta riskiltä.

Silti halusin lapsen ja halusin elämän. Kahden vastakkaisen toiveen sisällään kantaminen rasittaa sydäntä enemmän kuin mikään muu. Olin jatkuvassa sisällissodassa itseni kanssa. Halusin mennä tulevaisuutta kohden, mutta pelko esti. Ei kai kukaan raajarikko astele vapaaehtoisesti miinakentälle? Iltaisin, kun  muut nukkuivat, makasin sängyllä ja rukoilin, vaikka en aina osannut edes itselleni selvittää mitä. 

Yhtenä niistä illoista, kun uni tullut, sytytin yöpöydän valon ja nousin istumaan sängylle. En muista sanoinko sanat ääneen, vai oliko ajatus vaan niin voimakas, että muistan sen niin, mutta silloin rukoukseni muotoutuivat selväksi pyynnöksi. Jumala, annatko minulle kolmannen lapsen, ja jos sille tielle lähden, niin lupaatko ja vannotko, että mitä ikinä tapahtuu, pidät huolen? Lupaatko, että yhtäkään niistä kolmesta et hukkaa? Avasin yöpöydän laatikon ja etsin luettavaa.

Laatikosta löytyi ystäväni antama pieni sydämenmuotoinen rasia. Rasian sisällä oli satoja pieniä ja ohuita valkoisia paperinpaloja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi raamatunkohta, erilainen jokaisessa. Olkoon, ajattelin, ja otin rasiasta ensimmäisen, josta onnistuin otteen saamaan. Jesaja 44: 3-5.

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla. Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.”

Tavasin tekstiä läpi uudelleen ja uudelleen varmistaakseni, että en kuvitellut näkemääni. Kahdesta vastakkaisesta toiveesta toinen oli voittanut ja sydän takoi rinnassa sen merkiksi. Olin saanut selvään kysymyksen selvän vastauksen. Meillä koskaan ole ollut kissaa, enkä tiedä miltä näyttää kermaa saanut kissa, mutta kohdan luettuani arvelin ainakin tietäväni miltä siitä kissasta tuntuu.

Aika kului, ajatus suli hitaasti osaksi minua ja lopulta muuttui päätökseksi. Arki pyöritti meitä, mekin välillä arkea ja vuodenajat vaihtelivat. Jälleen koitti ilta, jolloin uni ei tullut, ja jolloin tartuin tuttuun sydämenmuotoiseen rasiaan. Sillä kerralla nostin kerralla useamman. Kaksi niistä olivat tismalleen samaa.

"Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla... Yksi sanoo, toinen kutsuu, kolmas kirjoittaa… Taaskaan en uskonut silmiäni. Piti ottaa valokuva.

Seuraavana päivänä menin apteekkiin ja tein raskaustestin.

Raskausaika oli vaikea, mitäpä sitä kiertelemään. Olin väsynyt, vaivoja oli edellistenkin edestä, eikä pelko väistynyt. Ei ollut muuta mistä pitää kiinni pitää kuin lupaus, joten tartuin siihen. Onneksi lupausta välillä vahvistettiinkin. Kerran vaikealla hetkellä otin yhteyttä ystäväni äitiin, joka on minulle kuin hengellinen äiti, ja menin tapaamaan häntä. Sain mukaani cd-levyn, jonka yksi kappaleista oli sanoitettu tuttujen jakeiden pohjalta. 

Lupauslapseni on nyt jo yksivuotias. Hän kiipeilee pöydille ja nauraa niin, että kaikki kahdeksan hammasta loistavat. Jälkeenpäin olen monta kertaa palannut näihin ihmeellisen tuntuisiin tapahtumiin. Olen hämmästellyt sitä, miten suuri voima voi olla muutamassa lauseessa, ja sitä, millaiset kantavat rakenteet niistä voi muodostua. Kuluttaminen, uudellenlukeminen tai edes sanojen unohtaminen ei tunnu kuluttavan niitä puhki.

Sitäkin olen hämmästellyt, miten selväsanaisia rukousvastaukset voivat joskus olla. Ihan kuin Jumala olisi hyväntahtoisesti nauranut, ja tuuppaannut kyynärpäällä kylkeen: ”Sitähän sä kysyit”. 

Niin kysyin. Ja sain vastauksen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

Puolisoni on huono sanomaan ei. Hän ei halua sanoa ei minulle, eikä hän ainakaan halua sanoa ei lapsille - ellei sitten ole ihan pakko. Hän kuuluu siihen osaan maailman miehistä, jotka kylmän sään iskiessä kutovat lapsilleen takin vaikka rintakarvoistaan. Hyväsydämmisyys ja muu myötäkarvaan silittäminen muotoutuvat ongelmaksi lähinnä sillon, kun hänen pitäisi osata sanoa ei. 
Olen huomannut, että tällaisia tilanteita varten miehen mieli on kehitellyt tilalle erilaisia ei:n väistäviä ilmaisuja.

Väistösanat ovat sanoja, jotka kuulostavat myönteisiltä vastauksilta, mutta sisältävät ei:n siemenen. Yhdeksällä kertaa kymmenestä väistösanat ovat raatelevia susia määkivissä vaatteissaan. Mieheni väistösanat ovat  "myöhemmin", "kohta" sekä harvinaisempi  "Mä lupaan yrittää...". Itse olen JOO-JOO-naisia.

Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että hän voisi ihan reilusti ja rehellisesti olla lupaamatta  sellaista, mitä ei voi todellisuudessa pitää. Että jos hän ei aio noudattaa yksinkertaista pyyntöä eteisen siivoamisesta, sen voisi sanoa ihan suoraan. Vaikka sillä lailla joustamattomasti kuten minä sanon: "Ei." "En." Riitahan siitä tulee, mutta tuleepa sitten edes oikeasta asiasta, nimittäin siitä, että joku yrittää hivuttaa velvollisuuksiaan toisen niskaan.

Joskus pelkkä ei kertakaikkiaan vaan toimii.  Kerran Helsingissä olin hirveällä kiirellä menossa rautatieasemalle, kun tielleni astui  Amnestyn itsevarman näköinen feissari maailmantuskan värisessä anorakissaan.
- Hei! Kiinnostaako ihmisoikeudet? 
- Ei.
Kuvitteli pitelevänsä ässää hihassa, vaan ässä olikin minulla, eikä tarvinut jäädä juttelemaan.

Väistösanat itsessään eivät ole ärsyttäviä, vaan niiden väärinkäyttö. Väärinkäytöllä tarkoitan tilanteita, joissa  henkilö lupaa suorittaa jonkun päivittäisen toiminnon omien sanojensa mukaan "myöhemmin". Väärinkäyttö on siinä, kun jätetään kertomatta, ettei kyseessä suinkaan ole myöhemmin illalla, vaan pikemminkin myöhemmin ensi vuonna. Sitähän ei sovi kiistää, etteikö ensi vuonna olisi myöhemmin. Väärinkäytön lisäksi väistösanoissa on ärsyttävää se, että ne vapauttavat väärinkäyttäjän vastuustaan, jolloin ei pääse edes valehtelusta syyttämään.

Olen huomannut, että väistösanojen väärinkäyttäjät uskovat usein itsekin sanomisiinsa, joten tavallaan he ovat omien lupaustensa uhreja. Koska itsepetos on vaikea vastus, olen yrittänyt keksiä tapoja elää kiertosanojen väärinkäytön kanssa. Olen esimerkiksi yrittänyt kääntää väistösanat mielessäni kieltosanoiksi ja siten olla odottamasta muuta kuin mitä tulossa on. 

Sitäkin olen miettinyt, kannattaisiko eri tilanteissa yrittää demonstroida miten turhauttavalta väistösanat kuulijasta tuntuvat. Sitä voisi iskeä perustarpeisiin ja kokeilla väistösanojen väärinkäyttöä esimerkiksi parivuoteessa. Ajatelkaa nyt, jos siinä kohtaa, kun ilta hämärtyy, ääni kähenee ja käsi ylittää sängyn keskiviivan, kokeilisi seuraavia:

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- Mä lupaan yrittää.

Tai 

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- JOO-JOO!

Oikeastaan voisi olla ihan hauskaa, jos välittömästi lähestymisyrityksen jälkeen alkaisi peiton alta hyräillä puhelinpalveluiden jonotusmusiikia. "Olette edelleen jonossa. Palvelemme teitä hetken kuluttua."
Se voisi tehota.

Että tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämää enemmän kuin sen tarkoitusta

Olen tehnyt kesän puutarhatöitä. Kitkenyt rikkaruohoja, istuttanut kukkia, ajatellut kukkien kastelemista ja lopulta kastellutkin kukkia. 

Lapioimista olen tehnyt hartaudella. Olen lapioinut haketta, olen lapioinut kiviä, olen lapioinut multaa. Olen lapioinut puoliksi maahan hautautuneita ruosteisia pikkuautoja, rikkoutuneita muurikiviä ja haalistuneita muovinsirpaileita.

Ennen kaikkea olen lapioinut juurikkoja.

Pienen kuusikon, kolmen tuijan juuriston ja pensaikon jäänteiden lapioiminen on työmaa. Lapsetkin ovat sen huomanneet. He ovat kantaneet kaivuupaikalle pienet keltaiset työmaakoneennäköiset, joista osaa en tunnista. Muoviset työmaakypärätkin toivat. 

Juurikon lapioiminen on toivotonta puuhaa. Ei ole väliä miten viattoman näköiseen kohtaan lapion iskee, vastassa on aina juuri, kivi tai kanto. Maaperässä on turhauttavan paljon sellaista, johon kevyt, ruosteinen lapio ei pysty. 

Ihan kuin omaa elämäänsä lapioisi.

Istun terassin reunalle ja itken. 

En itke juuria enkä kantoja, vaan kuvaa mielessäni. Näen joen, joka mutkittelee tasaista maata. Mutkat ovat niin syviä, että näyttää kuin joki olisi laskostettu kaksin kerroin. Vesi yrittää epätoivoisesti mereen, mutta uoma on hitaastivirtaava loputon haitari, jota ei kukaan soita.

Joki on elämäni.

Elämänkriiseissä on hyvätkin puolensa. Kriisit ovat koskia, joissa vesi vyöryy voimalla alas rinnettä. Veden seassa pyörivät pohjasta nousseet roskat ja oksat, vaikka ei niitä erota. Joki on ravistellut suurta kuohuviinipulloa ja kieppuva, kupliva vaalea vaahto peittää alleen kaiken. Adrenaliini humalluttaa. Massa liikkuu voimalla - en tiedä mistä tai mihin, mutta ainakin se liikkuu. Liikkuu, kunnes tulee tyven ja tasainen maa ja helpotus.

Helpotuksen jälkeen tyhjyys ja apatia. 

Elämänkriiseissä pisimmän tuntuinen matka  on matka pois kriisin keskipisteestä. Paluumatka ei ole menomatkaa pidempi, mutta se tuntuu pitkältä, koska virtaus hidastuu, voimavarat on tuhlattu, tunteet painuneet pohjaan ja utopistiset, mutta voimaa-antavat  tulevaisuuden haavekuvat ovat päätyneet majavan rakennuspuiksi.

Peitän kasvot käsilläni, vaikka ei minua kukaan näe.

Paluumatka kriisistä vaatii myös pitkämielisyyttä. On kärsivällisesti kestettävä hidasta lipumista ja sitä, että ihmisen kipu ole pelkästään puhdasta, viatonta. Kyyneneiden mukana tulevat hiekanmurut ja ne kerääntyvät uoman sisäreunoihin särkiksi samalla kun vesi kaivertaa uoman ulkoreunaa entistä syvemmäksi. Mitä pidempään kulkee, sitä kauemmas laskupaikka ja meren turkoosi siirtyy. 
 
Paluumatkalla kriisistä tarvitaan myös uskoa - uskoa siihen, että vesi on viisas elementti ja lopulta se löytää nopeimman reitin. Se murtaa seinämän kahden mutkan välillä.

Tätähän minä itken!

En minä itke koskea, enkä pitkältä tuntuvaa matkaa, vaan sitä, että ennen pitkää joen mutkittelevat uomat kohtaavat toisensa ja mutkien väliset seinämät murtuvat yksi kerrallaan! Itki on helpotuksen itkua. Vesi on viisas elementti ja se löytää lyhyimmän reitin tulvimatta yli ja tuhoamatta elämää sen reunoilla. Olen edelleen matkalla, ja liikun eteenpäin, vaikka hitaasti.

Olo kevenee kyynelten myötä. Hetken tuntuu siltä, niin kuin rakastaisi elämää enemmän kuin sen tarkoitusta.

Pyyhin kyyneleet, nousen ylös ja lasken multaisen lapion kottikärryihin. Joku muu saa jatkaa tästä.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Rakastit minusta tällaisen

Kirjoitan paljon äitiydestä, mutta harvoin äidistäni. Hiljaisuus johtuu siitä, että suhde omaan äitiin tuntuu liian suurelta analysoitavaksi ja liian pyhältä purettavaksi. Äitisuhdetta tekee mieli kunnioittaa erottamalla se muusta elämästä alttarikaitein.

Äitisuhde on pyhä, sillä äidinrakkaudessa on taivas läsnä. Taivas alkaa jo kohdussa, ja syntymän jälkeen se saa kasvot äidin rinnalla. Taivas on siinä, kun lapsi saa heittäytyä kaikkivoipaisen ja inhimillisten rajoitusten yläpuolella olevaan syliin, ja itkeä siinä sanottavansa.

Oma taivaani on luonteeltaan taistelija. Hän on luja ja vahva nainen, joka tekee maailman valmiiksi, ja erityisesti sillon, jos joku sanoo mahdotonta. Äitini on niitä naisia, jotka suorittavat maisteritutkinnon puolentoista tunnin päivittäisen junamatkan päässä työn ja neljän lapsen ohella.

Taivaani rakastaa tekemällä. Hän jaksaa nähdä vaivaa tärkeänä pitämiensä asioiden vuoksi, ja auttaa silloin, kun tarvitaan, eikä viisi minuuttia myöhemmin. Taivas tuli luokseni sillon, kun heräsin hätäsektion jälkeen ikkunattomasta huoneesta. Se tuli js nosti minut ylös sängystä, auttoi suihkuun ja vaihtoi likaiset leikkausvaatteet puhtausiin vihreisiin. Taivas tuli sillonkin, kun siskonpoika oli loukannut olkapäänsä ja huusi tuskissaan lääkärin levitellessä käsiään. Siskoni viesteistä hätääntyneenä soitin äidille, joka vastasi puhelimeen sadan kilometrin päässä. Olkapää oli jo paikoillaan ja puhelun taustalta kuului siskonpojan iloinen pulputus. 

Äitisuhtesseen on sisäänkirjoitettu myös helvetti. Rakastavassa terveessä suhteessa lapsi saa olla riippuvainen, ja helvetti koittaa siinä vaiheessa, kun kaikkivoipaisuuskuvitelmien on aika mennä rikki. On ollut vaikea tunnustaa oman äidin inhimillisyys, ja varsinkin se, että minun on kannateltava itse itseäni. On suorastaan raivostuttavaa suostua olemaan oman elämänsä paras asiantuntija, kun samaan aikaan voisi kulkea toisen perässä niin kuin määkivä lammas.

Eriytymisen helvetti on silti kaiken vaivan väärti. Itsenäistymisen myötä koen saaneeni takaisin äidinpitämisen riemun, ja vieläpä ilman täydellisyyskuvitelmien tuomaa painolastia. Äiti on ihana, kaunis, järkevä ja rakastettava, mutta silloin kun hän ei tunnu siltä, voin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että äiti on äiti. En tiedä muista, mutta kyllä minä mieluummin nauran kuin itken elämäni ihmisten virheitä.

Olen kiitollinen äidistäni. Hän on rakastanut minusta tälläisen. Hän on rakastanut minua sillä elämänkokemuksella, ja niillä luonteenpiirteillä, jotka hän on itse pyytämättään saanut, eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

 Kiitos äiti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sydän ei puhu

Huonon keskustelun tunnusmerkkejä on monia, mutta laiskojen itsestäänselvyyksien käyttäminen on yksi ärsyttävimmistä. Turhauttavista keskusteluista turhauttavimmat rakentuvat sellaisten perustelujen varaan, joita edes keskustelija itse ei pidä totena.
Ykköspaikan vievät ehdottomasti kaikki sydämen personifikaatioon pohjautuvat perustelut. ”Hei Jane, sun on oikeesti tehtävä mitä sun sydän sanoo.” Kuulostaako tutulta? Jos Janen sydän sanoo, että Yazka täytyy pistää lihoiksi, niin pitääkö Janen vielä silloinkin kuunnella sydäntään, vai olisko syytä antaa muillekin äänille mahdollisuus? Jos Janen sydän voi pettää, voi pettää kenen tahansa muunkin sydän - niin pienissä kuin suurissa asioissa. Sitäpaitsi: Sydän ei ole elävä olento, se on elin. Sydän ei puhu, se lyö.
Räjäyttävänä kakkosena tulevat kaikki totuudenkieltämisväittämät, kuten ”Ei oo mitään yhtä totuutta”. Väittäessään, että ei ole yhtä totuutta, keskustelija tulee lausuneeksi juuri sellaisen. En jaksa esittää, etteikö tälläinen väite saisi aivoni ylikuumenemaan. Jos ei usko yksiin totuuksiin, kannattaa lakata latelemasta niitä. ”Ei oo mitään oikeeta tai väärää” on myös nopeasti kumottavissa. Jos nappaan sanojan kädestä autonavaimet ja ajan tuliterän katumaasturin katon kautta ympäri, oikean ja väärän konsepti kirkastuu hyvin nopeasti. Siinä on turha esittää korvausvaatimuksia ja heiluttaa lakikirjaa, jos ei kerran usko oikeaan ja väärään
"Kerran me vaan eletään" on myös klassikko, ja se yltää tänään kolmannelle sijalle. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides suomalainen uskoo jällensyntymiseen, ja niistä lopuista leijonanosa uskoo sen yhden kerran kestävän ikuisesti. Molempiin katsontakantoihin sisältyy ajatus siitä, ettei ole ihan yhdentekevää miten elämänsä elää. Kerraneläminen onkin innokkaassa käytössä yleensä sillon, kun ihmisellä on tarve selitellä virheitään. Tälläisiltä kerraneläjiltä tekisi mieli kysyä, voisivatko he mitenkään ajatella elävänsä sillä tavalla, ettei heidän yksi kertansa olisi muille aivan täyttä kärsimystä.
Jos haluat saada keskustelukumppanin hulluuden partaalle, aloita näillä kolmella. Laiskat itsestäänselvyydet voivat joskus toimia osana keskustelua, mutta usemmiten ne lähinnä ärsyttävät ja rampauttavat kanssakäymisen. Voin toki olla väärässä. Siinä tapauksessa ei muuta kuin sydämen perässä juoksentelemaan sitten. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.

Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.

Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon - vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt  elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki. 

Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä. 

Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä. 

Ps. Menkää hoitoon kaikki!




sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian lyhyt otsatukka suojelee idiooteilta

Elettiin mustaa ja kylmää talviaamua yhdeksänkymmentäluvulla. Olin yläasteen kynnyksellä ja juuri herännyt. Peilistä katsoi lapsenpyöreä tyttö, jonka kevennetty otsatukka oli kasvanut ulos mitastaan. Silmillä roikkuvat hiukset kai estivät minua näkemästä tulevaisuuteen, sillä annoin oranssipäiset keittiösakset isän käteen ja pyysin häntä siistimään otsatukkani.

Saksien terävät reunat painautuivat paksua hiusta vasten ja metallin hankaava ääni kertoi, että hiukset olivat hävinneet taistelun muutamalla painalluksella. Hävinneet tosiaan. Peilin äärelle palattuani minua odotti järkyttävä näky, kun entinen pitkä ja kevennetty otsatukka ylti hätinä puoleenväliin otsaa. Lopputulosta ei parantanut sekään, että luonnontaipuisa hiusalaatu sain otsurin käpertyymään loukkaantuneennäköisesti ihoa vasten.

Siinä hetkessä tuntui niin kuin koko elämäni ja tulevaisuuteni olisi leikattu ja lakaistu roskapussiin silmieni edessä. Itkin, panikoin ja syytin isää elämäni pilaamisesta. Isä yritti vakuutella, että elämäni kyllä kasvaisi takaisin, mutta peilikuva puhui vakuuttavammin. Olisin halunnut lukkiutua huoneeseni ennaltamääräämättömäksi ajaksi.

Kouluun oli kuitenkin lähdettävä. Pahinta tilanteessa oli se, että olin sopinut samalle illalle kouludiscotreffit ystäväni kanssa. Ystäväni oli saanut discoluvan vain mukaanlähtöni ehdolla, ja jos olisin vetätynyt kammiooni, olisi otsatukkani asettunut vaakalaudalle ystävänikin tulevaisuuden. Lähdin discoon nöyryytettynä. En tiedä johtuiko se Nuija ja tosinuija-tyylisestä otsurista vai mistä, mutta hitaille ei ollut hakijoita ja sain ihan rauhassa toimittaa suojelusenkelin tehtäviäni.

Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen jyrsitystä otsurista, kehosta puoliksi lapsen sekä siitä, että minulta kiellettiin kaikki vähänkin kotitekoiselta kiljulta haisevat menot. Sain kasvurauhan, jonka turvin etsiä itseäni ja niitä elämäni tärkeimpiä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat saamaan kulkuluvan herkimmille alueille.

Olen onnellinen kasvurauhasta, ja siitä, että löysin ne ihmiset, jotka silmiään räpäyttämättä pystyvät katsomaan pimeyteen minussa. Siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta olen  kiinnittynyt tähän elämään. Älä siis sure liian lyhyttä otsatukkasi - mikä se ikinä onkaan. Liian lyhyt otsatukka on kuin suojaväri, joka suojelee idiooteilta. Muista se.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Viideksi kotiin

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. En muista montako viikkoa ja montako viikonloppua on mennyt edellisestä vapaasta. Hartiasi liikahtelevat unen tahtiin. Ranteessasi on kello, jonka puista kellotaulua sinun ei tarvitse tänään katsoa.

En tiedä olenko koskaan muistanut riittävän selvästi sanoa, miten paljon arvostan työtä, jota olet tehnyt ensin perheemme selviämisen, sitten sen hyvinvoinvoinnin eteen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei minun pahimpina aikoina tarvinnut tietää erääntyneiden laskujen loppusummaa. Me molemmat kävimme töissä, mutta vain sinä tiesit tilanteen epätoivoisuuden, ja silti pysyit paineen alla vakaampana kuin minä hyvänä päivänäni.

Joskus mietin, mistä sait kaikkien niiden virallisten tahojen alaspainamisten jälkeen voimaa taistella itsellesi unelmasi näköisen yrityksen. En ymmärrä, miten pystyit näkemään mielessäsi valmiina sellaista, mitä et ollut edes aloittanut ja rakentamaan kaiken tyhjästä tyhjin käsin. Ihmettelen miten pystyit samaan aikaan taistelemaan uuden alun esteitä ja byrokratiaa vastaan, vaikka olit niin väsynyt, että et istuessasi pysynyt hereillä. Sitäkin mietin, miten edes tunnistit unelmasi, kun olit niin pitkään joutunut palvelemaan muiden omia. 

Ihailen sitä, miten pyyteettömästi olet antanut kaiken liikenevän ajan ja rakkauden lapsillemme. Minusta tuntuu, että koet ajoittan niin huonoa omaatuntoa poissaolostasi, että et huomaa miten paljon olet läsnä. Toivoisin, että näkisit itsesi silloin, kun olet nukahtanut 80-senttiseen sänkyyn 6- ja kohta 9-vuotiaan väliin. Sänky on pelkkiä käsiä ja jalkoja, ja niin täynnä rakkautta, ettei sinne jää neliösenttimetriäkään tyhjää tilaa. 

Tiedän, että olen sinulle välillä vaativa. Työn, ja perheen ulkopuolisten ihmisten vaatimukset vievät sinua välillä niin kuin virta. Katson  tehtäväkseni vetää sinut kuiville aina, kun lähdet lipumaan. Pyydän ja korotan ääntäni, ja jatkossakin sanoillani ravistan ja huudan sinut hereille aina, kun tarve vaatii.En pelkää riidellä hyvän asian puolesta.

Valitsin sinut vapaaehtoisesti kaikkien ihmisten joukosta. Et ollut silloin viimeinen vaihtoehtoni, mutta toivon, että lopussa olet. 

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. Ranteessasi on kello, jonka ostin sinulle lahjaksi. 

Joku aika sitten istuin siinä, missä nyt nukut, ja mietin sanoja, jotka alkuperäisen suunnitelman mukaan piti kaivertaa kellotaulun taakse. Ensimmäinen vaihtoehtoni olivat laulun sanat: Minä sinua vaan. Tiedät kyllä sen laulun, jossa lauletaan: Jos joskus syliin mustan maan/ mä sua joudun kantamaan/ niin minä sinua vaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut arkisempi Viideksi kotiin - ihan vain muistutukseksi. 

Lopulta kävi niin, että tilaukseen tuli virhe, ja kello jäi kaivertamatta. Aluksi se harmitti, mutta ei oikeastaan enää: Nyt voit päivän vaatimuksista riippuen kuvittella kellotaulun kääntöpuolelle sen tekstin, jota sillä hetkellä enemmän tarvitset.

Yritä silti tulla viideksi kotiin.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maailman epävirallisin arvotesti

Arvojen mukaan on yllättävän helppo elää, jos ne tiedostaa. Siis todella tiedostaa. 
Jos kysyn sinulta mitkä ovat elämäsi viisi tärkeintä asiaa, pystytkö kirjoittamaan ne paperille? Entäpä, jos pyydän sinua rajaamaan ne kolmeen tärkeimpään, onnistuuko? 

Jos lähelläsi ei ole ketään, kenelle tarvitsisi esittää, käytä merkintävälineistä nöyrintä eli lyijykynää.

Seuraavaksi arvioi kolmen tärkeimmän arvon listaasi. Jos listaltasi löytyy yleviä sanoja, kuten rakkaus, oikeudenmukaisuus tai vapaus, etsi sanoille konkreettisemmat vastineet. Listaa niiden alapuolelle käytännönläheisiä asioita, joita epämääräisten sanojen, kuten vaikkapa rakkauden toteutuminen elämässäsi tarkoittaa. Jos et keksi mitä rakkaus tarkoittaa tavallisena arkipäivänä klo 16.30, se tuskin on elämäsi tärkeimpiä asioita.

Annan esimerkin: Itselleni yksi tärkeimmistä arvoista on terveys, ja terveyden saralta ensisijaisesti mielenterveyden vaaliminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vahdin yöuniani, laskettelen ylikierroksia monta kertaa päivässä, harrastan liikuntaa siinä määrin, mitä kehoni kestää stressitasojen nousematta, ja toisaalta pidän huolta siitä, että kuitenkin liikun. Lisäksi hoidan mieltäni terveellä hengellisyydellä, kirjoittamalla, ja käymällä terapiassa kursimassa kasaan elämäntarinaani.

Aukeneeko? Jos aukenee, sovella esimerkkiä omaan elämääsi. Jos ei aukene, siirry kissavideoihin.

Kun olet saanut kirjoitettua elämäsi keskeiset arvot selityksineen, tee kalenteritesti. Ota kalenteri esiin ja katso paljonko käytät aikaa arvostamiisi asioihin. Jos perhe on tärkein, paljonko vietät perheen kanssa aikaa?  Jos terveys on tärkeä, hoidatko sitä?  Vai onko kuitenkin niin, että ulkonäkö on tärkeä ja terveys sen harmiton sivutuote? Jos parisuhde on tärkeä, panostatko siihen, vai tulevatko puolisoa ennen työ, vanhemmat, sisarukset ja naapurin undulaatitkin? Mieti. Lähimmiltä on yleensä lyhyin matka varastaa. 

Toinen kätevä ja omia prioriteettejä selventävä testi on niin sanottu apuva-testi, yksi yksinkertainen kysymys: Kenen puoleen käännyt hädän hetkellä? Äidin, ystävän, Jumalan, puolison, työn? Tai kenelle soitat ensimmäisenä ja kerrot  elämäsi tärkeiden tapahtumien pisimmät ja yksityiskohtaisimmat versiot? Kysymys on tärkeä, sillä ihmisellä voi olla vain yksi lähin liittolainen ja käytännön teot useimmiten joko vahvistavat liittolaisuutta tai tuhoavat sitä. 
Takaisin kalenteritestiin. Usein kalenteritestin jälkeen käy niin, että on muutettava käsitystä itselleen tärkeistä asioista tai sitten raivattava elämästään lisää tilaa aidosti tärkeäksi kokemilleen asioille. Itse olen tehnyt molempia. Olen kuitenkin huomannut, että tiedostetut arvot auttavat tekemään järkeviä valintoja silloin, kun pitää valita kahden hyvän ja kivan väliltä, ja silloin, kun joku oman selkänahkansa käyttänyt tulee riipimään omaani. 

Uskallan väittää, että niille asioille, joita ihminen todella arvostaa, löytyy myös aikaa. Toivottavasti tämän maailman epävirallisimman arvotestin myötä pystyt selkeämmin hahmottamaan itsellesi arvokkaat asiat ja elämään niiden mukaan. Ainakin tee lähimmillesi palvelus ja lakkaa elämästä itsepetoksessa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain parhaat avioliitto-ohjeet

Tavattiin tänään tyttökaverien kanssa kahvikuppien äärellä. Puhe kääntyi siihen, mihin se aina lopulta kääntyy, nimittäin aviopuolisoihin. Keskutelun innoittamana päätin kasata yhteen parhaat kuulemani avioliittoneuvot. 

Ehdottomasti paras avioliittoa koskeva letkautus, jonka olen kuullut, menee seuraavalla tavalla: ”Aivan sama kenen kanssa menet naimisiin, joka tapauksessa joskus tulee päivä, jolloin tekee mieli ampua se (puoliso). En kerro kuka tämän tunnustuksen teki, mutta sen voin kertoa, että kyllä tämä tultasyöksevä tyttökin on heikolla hetkellään näin kokenut – niin paljon kuin miestäni rakastankin.

Toinen hyvä neuvo on peräisin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Siinä vaimonsa kuolinvuoteen äärellä seisovalta mieheltä kysyttiin heidän pitkän parisuhteensa salaisuutta. Vastaus kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: "Se, että ei eroa".  Pitkän parisuhteen salaisuus on siinä, että ei eroa. Kieltämättä hyvä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kolmas kuulemani erinomainen avioliittoneuvo on oikeastaan uudenlainen perspektiivi avioeroon ja siihen liittyvään ajatukseen uudesta alusta. Eräällä ystävälläni on nimittäin tapana sanoa: "Puhtaalta pöydältä saa aloittaa vain kerran". Tämä ajatus koskee erityisesti pariskuntia, joilla on yhteisiä lapsia. Lasten kautta uuteen parisuhteeseen tulee mukaan teidän, heidän ja meidän lasten, koirien, kultakalojen ja anoppien pettymykset ja odotukset. En välttämättä kutsuisi sitä puhtaaksi pöydäksi.

On minulla omiakin ohjeita tarjota. Ensimmäinen niistä liittyy matkusteluun appivanhempien kanssa. Oma suositukseni on se, että jokainen avioliittoa suunnitteleva tekee viikon ulkomaanmatkan puolisoehdokkaan ja tulevien mahdollisten appivanhempien kanssa. Matkustamisen tuoma pieni lisästressi ja viikon tiivis yhdessäolo riittänee paljastamaan mistä värkeistä ehdokas on tehty, ja mitä on odotettavissa kahdenkymmenen vuoden päästä. 

Monien kohdalla edellinen matkustusneuvo tulee liian myöhään, mutta aina voi myös lähteä viikon matkalle puolison ja omien vanhempien kanssa. Lomailu lapsuudenperheen kanssa muistuttaa, mille perhedynamiikalle on puolisovalinnallaan lähtenyt hakemaan vaihtoehtoa alunperin. Itse  kutsun matkoja ainiinjoo-lomiksi. Jos todella haluaa eheytyä, kannattaa matkalle ottaa mukaan myös sisarukset perheineen. 

Lisää omia neuvoja: Jos parisuhteessa joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteessa mitään järkeä, siinä todennököisesti on. Olen observoinut, ja huomannut, että tilanteissa, joissa on aidosti pakko lähteä, sitä ei enää tarvitse miettiä. Sitäpaitsi: Avioliitto itsessään on antautumista syvästi, lujasti ja rajattomasti. Avioliitto on sellaista toisen ihmisen täydellistä hyväksymistä, jossa armo voittaa karman. Ei sillä pohjimmiltaan ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Tässä teille perjantain parhaat avioliitto-ohjeet viikonlopun kynnyksellä. Älkää nyt oikeasti toisianne ampuko.

(Eronneille, ja erityisesti jätetyille toivotan voimia elämän jälleenrakennuspuuhiin. Älkää luovuttako!)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Unisissa aamuissa

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. 

Puoliso vietti juhlapyhät keittössä. Pöytä oli katettuna pöydän yli valuvilla piuhoilla ja lautasliinojen tilalla olevilla valkoisilla papereilla. Pään yläpuolella harmaa huolia piskotteleva pilvi, joka vastasi kysymättäkin miten meni.

Itsestäni en osaa sanoa muuta kuin sen, että en ole ollut hyvää seuraa kuluneina päivinä, vaikka yritin kyllä. Tarvin ihan liian paljon hiljaisuutta, valoa ja aikaa katsella pölyn laskeutumista pöydän lasikannelle. Tarvin vähän, mutta juuri sitä mitä ei ole saatavilla. Lapset katselivat minua aikansa   pettyneinä ja lähtivät sitten yökylään isovanhempien luokse.

Aamulla asettelin tarjottimelle suklaata, jäätelöä, kaksi croisanttia ja pannullisen kahvia. Kannoin tarjottimen makuuhuoneeseen ja sukelsin sarjojen maailmaan. Kahvikin sukelsi, sänkyyn ja paksuun petauspatjaan. Huokaisin, heitin päälle peiton, ja kaadoin uuden kupillisen.

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. En ehtinyt, vaikka kävin kirkossa - kolmessa eri kirkossa - kasvatin ruohon ja leikkasin pajunoksat.

En ehtinyt saada kiinni pääsiäisestä, vaikka se kulkee viivytellen, ja vaikka rakastan kiirastorstain messua ja sen hiljaista draaman kaarta, jossa kirkko puetaan surupukuun, alttarille lasketaan kolme tummanpunaista ruusua ja tyhjään saliin jää palamaan yksi ainoa liekki.

Vaan ehkä pääsiäisen sanoma on juuri parhaimmillaan tässä unisessa aamussa ja hiljakseen keinahtelevassa tuolissa, josta en saa itseäni ylösnousemaan. Ehkä pääsiäinen on juuri näissä unisissa aamuissa ja uusissa aluissa. Sen ymmärtämisessä, että elämä ja sen voima eivät tule minusta, ja sen, että en minä niitä edes kannattele, vaan pikemminkin annan kulkea niin kuin auringonsäteet lasin läpi. 

Aurinko paistaa, hauta on tyhjä ja Kristus on ylösnoussut. Minä istun tässä vielä pienen hetken.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyväksymisen kauneudesta

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. Ymmärsin sen pian kolmannen lapsen synnyttyä, kun suihkun jälkeen pudotin kylpytakin makuuhuoneen peilin edessä. Valoisa huone ja raskauden runtelema keho yhdessä olivat liikaa.

Peilin kautta näin puolisoni ovensuussa minua vaivihkaa katselemassa. Ei hän sanonut mitään, mutta kaikki se ihailu, hyväksyntä ja rakkaus hänen katseessaan. Onneksi huomasin hänet, sillä kestin näkemäni vain katsomalla toisenlaista peilikuvaa hänen silmistään. 

Siinä hetkessä opin, että hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. 

Hyväksyminen on myös yksi elämän vaikeimmista asioista, senkin olen vähitellen oppinut. Hyväksyminen on vaikeaa, sillä hyväksyminen kattaa myös kaikkein tärkeimpien ihmisten ei-toivottavat  ominaisuudet. 

Emme me puolisonikaan kanssa siihen taianomaisen peilihetkeen jääneet. Huoneeseen tunkeutuivat olohuoneen äänet, vauvan pyytävä itku ja minä puin päälleni. Pian ilmassa oli yhtä sun toista arkista molemminpuolista hyväksyttävää.

Hyväksyminen on kuitenkin suhteen säilymisen elinehto. Hyväksyminen on ihmissuhteiden aamusade, valonsäde ja kostea multa: Se mahdollistaa kasvun. Hyväksyminen on osa aikuisuutta, ja aikuisuuteen kuuluu toisten jälkien korjaaminen - myös omassa sydämessä. 

Hyväksymisellä en kuitenkaan tarkoita haavoittavien tekojen hyväksymistä. Tarkoitan nimenomaan niihin tarttumista, ja oman olemisen mukauttamista sellaiseksi, että haavoittaminen käy mahdottomaksi. Kyseessä on epäkiitollinen prosessi, jossa muutoksen vaatimus siirtyy itselle. 

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että minun on etsittävä uusi tapa olla olemassa niille ihmisille, jotka ovat minua rikkoneet. Minun on tehtävä vaikeita ratkaisuja, minun on asetettava uudenlaiset itseä suojelevat rajat, minun on etsittävä ulkopuolista apua. Se olen minä, jonka on hyväksyttävä toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja unohdettava se, jonka toivoisin hänen olevan.

Pohjimmilltaan hyväksymisessä on kyse kaksinkertaisesta armahtamisesta: Hyväksymällä vapautan toisen omista epärealistisista odotuksistani, itseni odotuksia seuraavista verenmakuisista pettymyksistä, ja molemmat odottamasta hetkeä, jolloin pinttyneet ongelmat ratkeavat kuin itsestään.

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista, ja sitä minä ainakin itselleni toivon: Että voisin olla  alaston, koruton minä, ja joku rakastaisi silti.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muistin minut

Ensimmäinen kohtaus. Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen. 
- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa. Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat. Huokaus.
- Ootko kattonu sukkakorista?
Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!
No shit, sherlock. 

Toinen kohtaus. Päivällinen on syöty ja 
viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla. Yritän olla kysymättä mitä kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.
- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä. 
- Sä seisot sen päällä, totean, ja
itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus. Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan
- Ei harmaaraitaisia vaan niitä valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!
Niinpä.

Olen mestari etsimään hukattuja tavaroita. Löydän toppahanskat, haalarin vetoketjusta irronneet vetimet ja viimevuotiset vappupillit. Jos legoukolta irtoaa hampaasta paikka, senkin minä löydän. Ainoastaan yksi tuntuu olevan kroonisesti kateissa ja se olen minä itse.

Totesin sen viimeksi eilen, kun kuuntelin loittonevaa auton ääntä tyhjässä talossa. Olisi ollut pari tuntia aikaa tehdä mitä haluan, mutta kuka sitä pitkään omista haluamisistaan erossaolleena yhtäkkiä osaa sanoa mitä haluaaKun en osannut haluta mitään tiettyä, kaaduin petaamattomaan sänkyyn ja laitoin musiikin soimaan.

Puolessa välissä soittolistaa harmittoman tuntuinen kappale pääsi yllättämään. Ensimmäiset soinnut harhauttivat ajatukset, läpäisivät mielen paksun kuin sumun ja oikaisivat muistoihin. Muutama sointu, ja muistin miltä tuntuu nukahtaa luonnonpuiston äänin Tansanian taivas telttakaton yllä. Muistin kirkkaat valot, mustana näkyvän yleisön ja jännityksen ennen ensimmäistä sointua. Täydellisen riimin riemun, uuden pikitien rullaluistinten alla ja rakkauden verenpunaiseen kynsilakkaan. Muistin minut. Kohtasin minut.

Sovittiin, että tavataan myöhemmin paremmalla ajalla.







sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi ja hätinä muistimmekaan, että hänellä oli oikea kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vaari. Vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon jälkeen. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, omille lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin. 

Kun vaari sitten kuoli, ja oli aika mennä avoimen arkun äärelle, yllätyin siitä, että kaikkien periaatteideni ja asiantuntijasuositusten vastaisesti jätin lapset kotiin. Lähdin matkaan yksin ja vähin äänin. 

Muistan kuinka pieneen huoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Sukulaisten läsnäolosta huolimatta kävelin hiljaisuuteen, jossa kynttilän liekkikin kunnioitti kahden maailman kohtaamista lepattamalla mahdollisimman vähäeleisesti. Huoneen keskellä lepäsi arkku, jonka keskellä lepäsi vaari - ihan yhtä vaarattomana ja yllätyksettömänä kuin muutkin vainajat. Vaarin iho oli silennyt ja kasvojen kärsimys vaihtunut levollisuuteen. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Ympärillä ihmiset nyyhkyttivät. Vaarin iho tuntui kylmältä ja kuolleelta, ja kuollut hän todella olikin. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt pieneen huoneeseen toteamaankin, että hän ei ole enää täällä. En tarkalleen tiedä missä, mutta ei täällä ainakaan. Vaari oli mennyt, ja routaiseen maahan tultaisiin laskemaan pelkkä elämänlahjan muisto ja sen käärepaperit. Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. 

Päivät kuluivat, mutta en päässyt yli siitä ajatuksesta, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle ja estänyt heitä kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Mitä minä oikein ajattelin? Sitäkö, että lapset kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa, kun arkussa olen minä? Kuka silloin selittää ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa. "Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä. Kotona lapset kyselivät taivaasta, ja ainoa mitä tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. 

Hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset, sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten saavuin kappeliin sovitusti etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa. 

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiinpukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus tuntui kirittävän askelia, ja ne hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta. Juttelimme siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni, ja yhdessä kokeilimme ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea, ja sitten vaarin kylmennyttä ja kangistunutta poskea. Kyllä, kuollut on, totesimme yhteistuumin. Lopuksi laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Suntio tuli sulkemaan arkun kannen ja me kolme katselimme miten hän ruuvasi arkun neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Suntion silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Loput hautajaisista menivät auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli kiitollisuus hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä. Hätkähdin sumusta papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." Näin, kuinka sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät, ja sen kuinka sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti. 

Älkää estäkö heitä.