tiistai 14. marraskuuta 2017

Mene rauhassa

Nainen heittäytyi tuntemattoman miehen jalkoihin. Tuntemattoman miehen, joka samaan aikaan tuntui niin ihmeellisen tutulta – niin kuin ystävä vuosien takaa tai ventovieras, jonka silmät näkevät perille asti. Siinä tuntematon mies oli. Jalat tukevasti maata vasten.

Nainen alkoi itkeä. Hän alkoi itkeä mennyttä elämäänsä. Sen pimeitä paikkoja, joihin ei voinut vieraita päästää. Nainen itki myös menneisyyttään, ja sitä, mitä se olisi voinut olla. Toivoakin hän itki. Ja valoa, ja kauneutta ja kaikkea, mikä oli nyt hänen käsiensä ulottuvilla.

Nainen ei välttänyt valtoimenaan valuvista hiuksista. Aikakauden normien mukaan ne olivat verrattavissa paidan riisumiseen. Silti nainen antoi hiusten liimautua märille kasvoilleen ja sekoittua lattian likaan. Hän tarttui hiuksiinsa, ja alkoi kuivata niillä miehen jalkoja, jotka oli juuri kastellut kyynelillä.

Naisen kaulassa roikkui pieni tuoksuöljypullo. Kun jalat olivat kuivat, nainen avasi korkin, ja antoi öljyn valua paljaille jaloille. Huumaavalla tuoksulla, jolla nainen oli aikaisemmin peittänyt iholtaan vieraiden miesten tuoksun, voideltiin sinä päivänä tuntemattoman miehen jalat.

Tuntematon mies otti vastaan kyyneleet, hiukset ja kyseenalaisilla tuloilla hankitun tuoksun. Rakkautta se oli.

***

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla, kun nimettömäksi jäänyt nainen kohtasi silloin vielä tuntemattoman miehen. Olisin halunnut nähdä miehen rakkaudesta levolliset silmät ja jokaisen hyväksyvän eleen. Pyhyyden, joka oli pyhyyttä, eikä pyhyydeksi naamioitunutta kovuutta.

Olisinpa saanut olla paikalla, ja painaa mieleen kaikki äänen sävyt ja painot. Huoneessa olevan valon ja sivustaseuraajien kiihtyneen hengityksen. Olisinpa saanut seistä edes hiljaisena oviaukolla ja etäältä kuulla sanat, joita kauniimpia ei voi lausua ihmiselle, joka seisoo elämänsä raunioilla. 

Mene rauhassa.

Mene, niin kuin ”Älä kuvittelekaan, että jäisit maahan makaamaan, tai että raahautuisit jalassani autiomaata pitkin hiekkaa niellen.” Ja rauhassa. Rauhassa, niin kuin ilman itsesyytöksiä, itsesääliä tai virheiden varaan rakennettua identiteettiä.

Toivosin, että olisin saanut olla paikalla. Mutta en ollut. Voin silti mielikuvissani tehdä matkan kahden tuhannen vuoden taakse, ja palata matkalta mukanani sanoja sinulle tähän päivään: 

Saat anteeksi.

Mene rauhassa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Mummola, turvapaikkani

Mummolani myytiin yli kymmenen vuotta sitten. Mielikuvissani pystyn silti kulkemaan läpi koko keltaisen rintamamiestalon. On hämmästyttävää, miten elävästi pystyn palauttamaan mieleen tuulikaapin maton rahinan ja oven kevyen kumahduksen. Ne ovat ääniä, jotka katkaisivat, ja yhä katkaisevat kiireisen arjen.


Lapsuuden mummolassa oli ihanaa. Siellä kaikki oli aina samoin kuin ennen. Kuulakärkikynät löytyivät purkista liesituulettimen päältä. Jääkaapissa oli rasvaista juustoa ja viilenneet pullanpalat lepäsivät ruokakomeron keltaisella lautasella, muovikuvun alla. Mummolassa elämä oli ennustettavaa, sisustus ei muuttunut eivätkä taulujen paikat vaihdelleet. Se loi turvallisuutta.


Mummolassa oli myös hauskaa. Siellä sai katsoa saippuasarjoja niin paljon kun huvitti. Mummolassa sai myös tutkia vanhoja tavaroita ja yläkerran jännittäviä komeroita, joista olen nähnyt unta vielä aikuisenakin. Hauskaa oli sekin, kun yhtenä vuonna pihassa asui ihmisiä pelkäämätön siili. Ruokaa nähdessään siili lähti juosten vastaan. Kerran se kipitti pihan poikki ja innostuksissaan haukkasi jalassani olevia Reinoja. Se oli mahtavaa!


Mummolassa korvaamatonta oli sen tasaisen tyynnyttävä elämänrytmi. Sitä kaipaan. Mummolassa aika pysähtyi, mutta ei koskaan käynyt pitkäksi. Keittiön kaappikello löi rauhallista tahtia. Se tikitti verkkaisesti, kun joulu tuli, eikä sen tahti kiihtynyt edes silloin, kun Estonia upposi. En muista, että mummolassa olisi koskaan ollut hädän tai kiireen tuntua. Se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna aika ihmeelliseltä. 


On käsittämätöntä, miten hyvin muistan mummolan, sen jokaisen huoneen, komeron ja kaapin. On ihmeellistä, miten selvästi voin jälkikäteen nähdä myös kaiken sen talossa olleen rakkauden, jota ei erikseen toitotettu. On liikuttavaa, että vielä näin vuosienkin päästä keltainen rintamamiestalo ja ihan tavallisten isovanhempien muisto voi olla aikuiseksi kasvaneen lapsenlapsen turvapaikka.


Jos haluan, voin yhä mielikuvissani heittäytyä olohuoneen mustalle, auringon lämmittämälle nahkasohvalle ja nukahtaa raukeaan oloon. Jos päiväni on ollut ahdistukseen asti kiireinen, voin sulkea silmäni, ja tunnustella yläkertaan johtavien rappusten kaidetta, tai painaa kasvoni turkoosia silkkihuivia vasten.

Siinä on yhä mummon tuoksu.








sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Älä häpeä kyyneleitä

Tiedän miksi liikuttumista kutsutaan liikuttumiseksi: Kun ihminen liikuttuu, tunteet alkavat liikkua hänessä. Itku on liikuntaa, joka ei näy ulospäin, mutta joka kohentaa terveydentilaa ja lisää hyvinvointia siinä missä lenkki sumuisessa syysilmassa. 

Kun tunteet liikahtavat, se näkyy fyysisinä muutoksina elimistössä. Siksi kunnon itkun jälkeen tulee yleensä kunnon väsy. Tunteikkaan päivän jälkeen pitäisi antaa itsensä olla rauhassa - Lihaksetkin kasvavat levossa. 

Itku on hyvä merkki, sillä se tulee vasta, kun pahin on takana. Itku tarkoittaa, että on jo selvinnyt jostain. Jos ei muusta, niin elämästä hengissä. Itkun jälkeen tulee lämmin, nälkä ja aineenvaihdunta muutenkin vilkastuu. Ne ovat elonmerkkejä.

Kyyneleet sisältävät stressihormoneja. Kun ihminen itkee, hän konkreettisesti itkee huoliaan pois. Itku on armahtaja silloinkin, kun sanat pettävät tai niitä ei ole. Miten helpottavaa se onkaan, että vastasyntyneetkin osaavat itkeä! 

Kyyneleet ovat rakkautta puhtaimmillaan. Ne valuvat vuolaimmin silloin, kun on saanut elämän lahjan tai joutunut luopumaan siitä. Kyyneleet tarkoittavat, että on saanut rakastaa. 

Kyyneleet eivät ole heikkouden merkki.  
Jumalakin syntyi ja kuoli itkien. 
Älä koskaan häpeä kyyneleitäsi.

Pärjäämisen kulttuurista huolenpidon kulttuuriin

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kulttuuri, jossa oma nahka pitää kasvattaa siemenestä ja oma arkkukin kantaa hautaan, on kohdallani tullut päätökseen. Pärjätkää te, joita pärjääminen kiinnostaa. Minä en pärjää.

Turha kuvitella, että täällä kitisisi joku uusavuton tulevaisuudentoivo. Nelilapsisen perheen vastuuntuntoisena esikoisena olen ollut kuin tehty pärjäämään. Olen itseasiassa ollut erinomainen pärjääjä. 

Esimerkiksi koulunkäynnin huolehdin ensimmäiseltä luokalta yliopistoon kenenkään kyselemättä. Täysin keskenkasvuisena työskentelin muun muassa toimitussihteerin ja toimittajan tehtävissä. Opettajan urani aloitin parin päivän varoajalla korjaamalla tuttavani ylioppilaskokeen vastauksia.

Joitakin vuosia sitten suoritin lapselleni sellaisia sairaanhoidollisia toimenpiteitä, jotka sairaalassa työllistivät kaksi sairaanhoitajaa. Kerran jouduin sairaalan lastenosastolle näyttämään, miten tehdään toimenpide, jota en ollut koskaan tehnyt. Itkimme molemmat, minä ja lapsi, joten älkää väittäkö, ettenkö tietäisi mistä puhun.

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin, koska se on kestämätön. Jokaisen ihmisen varalle on jonkinlainen Molotovin cocktail, jonka räjähtämiseen pärjääminen loppuu. Pärjäämisen kulttuurissa sitten tietenkin pitäisi vielä pärjätä ilman apua, tai ainakin ilman lääkkeitä, joita luotettavan lähteen mukaan ainakin seitsemän miljoonaa suomalaista syö turhaan.

Mutta minä en pärjää. 

En osaa pärjätä, en jaksa pärjätä, en halua pärjätä, enkä halua, että lapsieni pitäisi pärjätä. En pärjää yksin, en pärjää ilman lääkkeitä, en pärjää ilman uskoa, enkä pärjää ilman läheisiä. En yhdellä sanalla sanottuna pärjää ilman apua. 

Suomalainen pärjäämisen kulttuuri tuskin kovin äkkiä muuttuu, mutta jos saisin yhden pyynnön esittää: 

Voitaisiinko jo lopettaa puhe avunpyytämisen tärkeydestä, ja yksinkertaisesti vain ryhtyä auttamaan, kun näemme, että apua tarvitaan? Jospa siten vuoteen 2098 mennessä pärjäämisen kulttuuri olisi hiljalleen alkanut kääntyä kohti huolenpidon kulttuuria. 

Sitä minä toivon.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Koska tahansa voi tapahtua hyvää

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. Niin kuin eilen.

Aamulla ajoin kaupungin läpi aamukahdeksan ruuhkan rauhoituttua. Olin matkalla terapiaan, kalenteriin merkittyyn hetkeen itseni kanssa, jossa viikottain rauhoitun kuuntelemaan ajatuksiani. Mukitelineessä hölsykyi täysi termosmukillinen kahvia.

Ilma oli haikean kaunis, kosteutta ja kevyttä usvaa. Rappuset kolmanteen kerrokseen kaikuivat siirtymäriittinä arjen yläpuolelle. Huoneeseen päästyäni istahdin upottavaan nojatuoliin. Lampun kellertävä valo kertoi, että peruuttamaton syksy oli saapunut.

Pitelin mukia käsissäni ja kerroin viikon kuulumisia. Puhuin pois päällimmäisiä asioita, niitä epäoleellisia, jotka on välttämätön siirtää pois olennaisen päältä. Sitten tuli hiljaista.

Tunsin sisälläni painon, jota olin kokenut siitä asti, kun avasi oven muistoon sairaalaan päättyneestä lapsen juhlapäivästä. Yritin paeta painoa iloisella jutustelulla, mutta sanat tyrehtyivät, niin kuin ne aina tyrehtyvät juuri ennen hyppyä. 

Ojensin puhelimesta tekstini, ja hiljaisuuden vallitessa katselin, kuinka terapeuttini luki, ja antoi lempeän katseensa pyyhkiä kipeän kohtani yli.

Tunnin kuluttua suljin ulko-oven selän takana ja palasin liikenteen ääniin. Olin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen pystynyt rauhallisesti ja hetkeen juurtuneena käsittelemään yhtä elämäni suurinta kipukohtaa. Oloni ei ollut kovin ihmeellinen - ehkä vähän epämukava.  En mitenkään voinut aavistaa, että muutos olisi seuraavan kulman takana.

Liikenteen äänet lakkautti mielen laulu, jonka sanat tunnen hyvin. ”Hold my heart, don't let it bleed no more…” Etsin kappaleen puhelimestani ja sitten kaikki vaan tapahtui: Trauman selkä taittui.

Peitin kasvot käsiini ja annoin kyyneleiden mukana ja annoin viisi vuotta vartioidun kivun virrata. Hyvä itku ryöpsähteli seesteiseen aamuun. Tunsin miten ahdistavien muistojen tilalle alkoi vyöryä pakahduttava rakkaus, jota olin kokenut lastani kohtaan hänen syntymäpäivänään ja neljä vuotta myöhemmin. Löysin yhteyden rakkauteen, jota en ahdistavilta muistikuviltani ollut pystynyt tavoittamaan.

Siinä hetkessä ymmärsin, että vuosia sitten tuntemani tuska ei ollut koskaan ollut merkityksetöntä. Että minä en ollutkaan hylännyt lastani tuskiin, vaan olin ottanut vuoren kokoisen osan siitä kannettavakseni. Siksi tuntui, niin kuin miekka olisi käynyt sydämeni lävitse.

”God only knows why love is drenched in tears. Maybe that´s what makes it love.”

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. 

Lupaa, että et luovuta.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Päivä, jolloin en kysy mitään

Pöydällä on kaksi jalallista kakkulautasta. Toinen lasia ja toinen kristallilasia. Korkeaan jalalliseen astiaan olen liimannut vihreän Angry Birds-tarran syntymäpäiväjuhlia varten. ”Käydään nopeasti sairaalassa”, sanon miehelleni. Pikainen käynti lastenosastolla ennen vieraiden tuloa ja juhlat voivat alkaa.

Kun viimein pääsemme lähtemään sairaalasta, juhliin on enää muutama tunti. Juhlat tosin eivät koskaan ala, koska pian  lapsi oksentaa eteisen matolle kivusta ja itkusta, ja minä menen paniikkiin. Alan pudota, vaikka tiedän, että todellisuudessa hätää ei ole. Sisältäni alkaa nousta pelottava ja syvä itku, joka ei itkemällä lopu. Tunnen miten päivän tapahtumat aktivoivat neljän vuoden takaiset traumaksi koteloituneet muistot. Ne tekevät reiän muistojen seinään ja päästävät psyykkisen kivun vuotamaan nykyhetkeen. 

Ambulanssi tulee. Istun ja itken koko neljän tunnin matkan hyödyttömänä etupenkillä. Puolisoni hoitaa tehtäväänsä perheen kalliona ja pysyy rauhallisena kaikkien puolesta. Voimakas kipulääke lopulta taittaa lapsen kivun, mutta minä itken yhtä aikaa kaikkia elämäni itkemättömiä itkuja ja epäonnistunutta pakomatkaani niiden luota.

Illalla itku vaimenee, mutta se ei lakkaa, vaan siirtyy äänettömäksi vaikerrukseksi sisälleni. Sängyssä kaikkensa antanut nelivuotias nukkuu sikeää unta, ja todistan imemisrefleksin väliaikaista paluuta, kun pienet huulet etsivät lohdun rytmiä.

Elämässäni on ollut paljon vaikeita hetkiä, joiden kanssa olen päässyt sopuun. Tuskallisten tapahtumien muistot ovat yksi kerrallaan joko menettäneet merkityksensä tai löytäneet tarkoituksensa. Juhlapäivän ambulanssimatka on muisto, jolle en ole onnistunut antamaan merkitystä. Vaikka miten olen antanut ajatuksille aikaa, ja toivonut, että ne löytäisivät itsekseen perille, ja lähettäisivät postikortin aurinkoiselta rannalta.

Odotan vastausta edelleen. Odotuksen sävy on kuitenkin vaihtunut toiveikkaaseen iloon. Odota niin kuin tietäisin, että vastaus on olemassa, ja että se on matkalla luokseni, tai minä sen luokse. Kun kuuntelen ikkunan läpi pihalla juoksevia lapsia, heidän huutojaan, ja kiljahtelujaan, tunnen ilonsekaista syvää rauhaa.

”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.  Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Tulee päivä, jolloin en kysy enää mitään, etkä kysy sinäkään. 

Huoneessa on kevyet verhot ja kevyt valo. 

Se on elämämme paras päivä.

torstai 14. syyskuuta 2017

Rakkaus on tyttöjen juttu

Rakkaus on tyttöjen juttu. Rakkaus on selvästi tyttöjen juttu, kun lukee hämmästyttäviä elämäntarinoita naisista kuten Malala Yousafzai, Kim Puch tai Malalai Rahim, joista jokainen on käynyt vereslihalle asti käyvää taistelua pahuutta vastaan.

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista.

Rakkaus ei ole kuohuviinin tahmaamaa cosmopolitanrakkautta eikä se liioin ole mikään kosminen tähtipölyä yskivä voima, joka elää ainoastaan eteeristen villapaitanaisten kirjoituksissa. Rakkaus on kuolemaa vahvempi. Se on lempeyden ja kärsivällisyyden liitto, joka ei etsi omaa etuaan, katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa tai iloitse vääryydestä. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista -  Se on mustaa! 

Rakkaus on mustaa, kun ajattelee, miten Malalai Rahim toimi lääkärinä Afganistanissa, talebanien hallinnon aikana. Rakkaus on mustaa, kun miettii burkhaan piiloutunutta Malalaita matkalla sairaiden luo oman henkensä uhalla. Rakkaus on musta niin kuin yökin, jona Malalai pakeni perheensä kanssa Helmandin joen yli Iranin puolelle. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee Malalaita jatkamassa työtään pakolaisleirin ainoana lääkärinä, ja lopulta Suomessa, oman kotikaupunkini naisten keskuudessa. 

Rakkaus on mustaa silloinkin, kun katselee Vietnamin sodan kuuluisinta valokuvaa yhdeksänvuotiaasta Kim Puchista. Kuvassa Kim juoksee kuvaajaa vastaan kirkuen ja ilman vaatteita sen jälkeen, kun hävittäjät ovat tehneet hyökkäyksen Trang Bangin kylään, ja napalmipommi on sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Rakkaus on mustaa, kun ajattelee kolmannen asteen palovammoista hädin tuskin hengissä selvinnyttä Kimiä kahden pojan äitinä ja YK:n hyväntahdonlähettiläänä puhumassa anteeksiantamisen voimasta.

Rakkaus on mustaa, kun miettii pakistanilaista Malala Yousafzaita, joka puolusti jo 11-vuotiaana tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin ja kritisoi maansa lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee niskaan ja päähän luodin saanutta Malalaa taistelemassa hengestään. Mitä muuta rakkaus on kuin mustaa, kun katsoo, miten Malala heti ensimmäisessä onnettomuuden jälkeisessä julkisessa esiintymisessään jatkaa sinnikkäästi tyttöjen oikeuksista puhumista? 

Rakkaus on mustaa Suomessakin. Rakkaus on mustaa kaikkialla, missä ihmiset antavat anteeksi, sietävät toistensa heikkouksia ja antavat itsestään silloinkin, kun se tekee kipeää. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta vaaleanpunaista se ei ole.
Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä mitään rakkaudesta tai tytöistä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Verta, hikeä ja parikoita

Olen viime aikoina sekä puhunut, kirjoittanut että pyrkinyt olemaan elävä esimerkki omana itsenä olemisen ihanasta voimasta. Olen huomannut, että elämä kevenee kummasti, kun jättää ylimääräiset roolivaatteet kaappiin.

On silti myönnettävä, että olen vähän valehdellut. Sisäisesti olen vapaa, mutta ulkonäön suhteen en uskalla tai halua olla oma itseni. Oikeasti olen pieni pullea perheenäiti liian kireässä kevättakissaan, ja minulle se ei riitä. Asia kirkastui päivänä, jolloin sain lahjaksi ensimmäiset Minna Parikan kenkäni.

Kaikki alkoi Helsingin alennusmyynneistä. Kauppoja kierrellessään äitini oli löytänyt mustat minunnäköiseni Minna Parikan saappaat: Ihanat, lyhytvartiset nahkasaappaat, joiden kärjissä töpöttivät suloiset tupsut. Äiti päätti yllättää minut kalliinpuoleisella kenkälahjalla, ja ilmoitti asiasta kuvaviestillä. Sain tiedon junan saapumisajasta, ja ohjeen noutaa kengät rautatieasemalta.

Parikan kenkien laatikkokin on niin kaunis, että sitä tekisi mieli suudella. En suudellut laatikkoa, mutta heti kotiinpäästyäni rapistelin vaaleanpunaiset silkkipaperit auki. Sille kenkäriemulle olisi Tuhkimokin jäänyt kakkoseksi! En voinut uskoa, että olin saanut lahjaksi oikeat designkengät, ja vieläpä sellaiset, jotka nostaisivat kenet tahansa perheenäidin hiekkalaatikkosarjasta todelliseen mammaliigaan.

Kengät olivat täydelliset - niin luulin. Olin lahjasta niin hurmioitunut, etten osannut aavistaa ongelmia, vaikka olinkin saanut kenkien saatteeksi ohjeet siitä, miten ne laitetaan jalkaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään siinä kohtaa, kun kenkien varret tulivat mainituiksi: ”Myyjä sanoi, että ne löystyvät kyllä”.

Sitten ei muuta kuin kengät jalkaan! Otin Parikasta napakan otteen ja työnsin jalkaterän varresta sisään. Ihme kyllä, en saanut jalkaa perille asti. Työnsin, painoin ja kiskoin, mutta varret eivät joustaneet. Alkoi tulla kuuma. Istuin tuolille, ja yritin uudestaan. Venytin vartta. Revin vartta. Huusin! Ei toivoakaan. Soitin hätäpuhelun äidille, ja äiti kannusti ihanasti. Noudatin ohjeita, ja vaihdoin ohuemmat sukat. Kokeilin ilman sukkia, uudestaan sukkien kanssa, ja heitin kengän seinään.

Jonkin aikaa tuskanhuutoja, ähinää ja kolinaa seinän takaa kuunnellut puoliso uskaltautui varovasti kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen. Siinä vaiheessa taisin istua lattialla hikisenä ja hajareisin, niin kuin mikäkin kurahousukamppailua käyvä uhmaikäinen. Alaleukakin siinä taisi väpättää, kun pyysin miestä auttamaan elämää suuremmassa tehtävässä. Puolisoni yritti olla nauramatta kiskoessa kenkää jalkaani.

Kun puolisoni luovutti, toivoni alkoi hiipua. Olin niin lähellä mahdollisuutta kuvitella itsestäni liikoja, ja kuitenkin niin kaukana! Lähdin viemään kenkiä makuuhuoneen vaatekaappiin, mutta Parikanmaku suussani sai minut antamaan kengille vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Ajantaju meni, mutta kellosta katsottuna 45 minuutin kuluttua projektin aloittamisesta istuin sängyllä hikisenä, punaisena, peukalo vertavuotavana, mutta tupsukengät jalassa.

Myönnän, että en minä ulkonäön suhteen uskalla tai halua olla oma itseni. Haluan olla enemmän! Parikat osoittivat, että olen valmis epätoivoisiin tekoihin asian puolesta.

Parikat ovat nyt päässeet ulkoilemaan pariinkin otteeseen, ja mustaan villakangasviittaan yhdistettynä ne saattavat hyvinkin luoda vaikutelman ihmisestä, joka on kaikkea enemmän, eikä mitään vähemmän. Mikäli joku päivä ohitsesi viilettää kyseinen tupsukenkäinen nainen, älä kuitenkaan usko illuusioon. Viitan alla piileskelee tavallinen pullea perheenäiti, jonka peukalosta vuotaa verta.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 3.5.2017

maanantai 28. elokuuta 2017

Toivo oli tullut jäädäkseen

Kaikki alkoi pimeästä elämänvaiheesta, pitkien päivien sarjasta, joiden yli en pystynyt näkemään. Niinä aikoina tuntui niin kuin putoaisin loputtomiin, vailla pohjaa, vailla kiinniottajaa. Jossain harmaiden päivien ja yöttömien öiden välillä aloin epäillä, että enää vain itseni ulkopuolelta tuleva rakkaus voisi saada minut uskomaan siihen, että on olemassa joku, jonka syliin pudota.

Ajattelin, että se joku olisi rakkaus, ja että rakkaus on Jumala.

Halusin kokea olevani rakkaudesta täysi, turvassa. Samaan aikaan välttelin sitä, mitä eniten kaipasin. Ajattelin, että armoa riittää kaikille muille, paitsi minulle. Osasin vain ajatella, että ehkä, ehkä jos saisin toimia  välikätenä rakkauden Jumalan ja ihmisten välillä, ehkä silloin osa eläväksitekevästä voimasta tarttuisi hihansuihini. Minulle kyllä kelpaisivat rippeetkin.

Jotkut puhuisivat sattumasta, minä johdatuksesta, mutta kun olin valmis, lempeä tuuli alkoi varovasti työntämään eteenpäin. Tuuli puhalsi sinäkin pilvisenä aamuna, jolloin huomasin toistuvasti ajattelevani kouluaikaista ystävääni. Ystäväni oli joutunut kasvokkain elämänjuuria repivän menetyksen kanssa, kun hänen pienen veljensä iso elämä oli päättynyt puiselle sillalle. Siellä se oli keinunut mustan veden päällä, kahden rannan välillä ja lopulta valinnut taivaan.

Sille sillalle särkyi myös isosiskon sydän.

Mikä suru, mikä pimeä, ajattelin, kun seisoin kirjakaupan hyllyjen välissä ja etsin oikealta tuntuvaa lahjaa. Mitä sanoisin ja minne edes menisin, sitä en tiennyt. Emme olleet tavanneet vuosiin, enkä tiennyt hänen osoitettaan. Sitäkään en tiennyt, minkälaisen jäljen murskaava menetys oli  jättänyt tai olivatko vieraat tervetulleita suruun. Ilman lempeän tuulen päättäväistä ohjausta en olisi uskaltanut.

Kirjoitin kortin ja suljin sen kirjekuoreen. Lahjan laskin auton etupenkille.

Kerrostalojen korkeat seinät ja puistot seisoivat tutuilla paikoillaan, kun ajelin hiljaisen kaupungin poikki ja etsin tietä oikean oven taakse. Tietyömaa keskeytti matkan, ohjasi kiertotielle. Kiertotie kulki puiston poikki, joen rantaan ja lopulta puisen sillan yli. Mäki nousi loivana kohti kirkkoa, lämmin tuuli puhalsi. Etäämmällä näin kaksi naisen hahmoa: Tien yli kulkivat ystäväni askeleet.

Pysäytin auton tien sivuun. Olo oli hämmentynyt, epäuskoinenkin. Välissä kaikki nämä vuodet ja siinä hän seisoi edessäni. Otin lahjaan varovaisesti käsiini ja nousin autosta. Sanat olivat huteria, mutta kosketus luja. Siinä me seisoimme ja halasimme toinen toisiamme synkän virran yli. Autolle palasin vapisevin jaloin ja elämän ihmeellisyys perhosenkevenä olkapäällä.

Päivät vaihtuivat, vuodet kuluivat. Iloitsin, surin, toivuin, menetin, sain ja saavutin. Muisto kahden hämärässä kulkevan ihmisen yllättävästä kohtaamisesta ei silti haalistunut. Liekin lailla se lämmitti käsiä kylminä päivinä.

Viime keväänä ajelin samaa reittiä puiston poikki joen rantaan. Sillalle saapuessa satuin katsahtamaan taivaalle. Sen yläpuolella lenteli varis oksa nokassaan.

Mieleen nousi Raamatun kertomus kaiken tuhoavasta tulvasta, jonka päättymisen merkiksi kyyhkynen kantoi nokassaan tuoretta oliivipuun lehteä. Oma elämäni oli ollut tulvaveden vallassa, ystäväni elämä oli ollut tulvaveden vallassa, mutta viimein maa oli kuiva, talvi vaihtumassa kevääseen.

Oksaa nokassaan kantava lintu.
Silloin tiesin, että toivo oli tullut jäädäkseen.



keskiviikko 23. elokuuta 2017

He ovat minun lapsiani kuitenkin

Ensimmäistä kertaa elämässä olen joutunut kohtaaman omaan lapseen kohdistuvan kiusaamisen herättämiä tunteita. Veljellistä, lasten ikätasoon kuuluvaa pientä kiusaa on aina ollut, mutta ei koskaan sellaista, joka vaikuttaisi lapseen syvemmällä tasolla. 

Kunnes nyt.

Automatkalla lapsi kertoi päivällä kuulluista, ulkonäköön kohdistuneista ilkeistä sanoista. Eivät ne isoja sanoja olleet, mutta sattuivat osumaan arkaan paikkaan. Tavallisen, melko kovaäänisen puhetulvan sijaan lapsen sanat tulivat katkonaisesti. Ihan kuin puhuminen olisi sattunut. 

Voi olla, että kuvittelin, mutta tuntui niin kuin lapsi olisi yrittänyt toimia kuten äitinsäkin ja pakottaa itseään sanomaan ääneen ajatuksia, jotka saivat hänet häpeämään. Sanoja seurasi hiljaisuus, jonka aikana lapsen silmistä näkyi niiden takana käyvä kuhina: Mikä on totta? Mitä minä ajattelen, mitä äiti ajattelee ja mitä se yksi lapsi ajattelee. 

Pieni eskarilainen ja kolme isoa tulkintaa. 

Ääneenlausuttuna vaikeimmatkin asiat menettävät suurimman tuhovoimansa, joten yritin kysymyksillä auttaa lasta eteenpäin. 

- Jos on monta mielipidettä samasta asiasta, eikä tiedä mitä ajatella, kenen mielipidettä kannattaa kuunnella? Kannattaako uskoa jonkun yhdentekevän ihmisen mielipidettä, vai sen, joka rakastaa?
- Sen, joka rakastaa, lapsi vastasi.
- Kuka rakastaa?
- Äiti ja isä.

Hymy.

Kahden sekunnin kuluttua etupenkki oli tyhjä ja lapsi eteisessä ulkovaatteita riisumassa. Otin yksivuotiaan turvaistuimesta ja menin perässä. Yritin vielä painottaa, että ellei kiusaaminen lopu, tarvittaessa äidistä kyllä löytyy leijonan ominaisuudet. Pojan huomio oli jo muualla, kavereissa ja leikeissä. Ulko-ovi kävi. 

Illalla lapsi tuli innostuneena kotiin kaverien  (ihan muiden kuin kiusaavien kaverien)  luota.
-Äiti! Mä pidin mun omia puolia! Sanoin, että mua pitää uskoa, tai muuten sä suutut ja tuut vetämään niitä turpaan!

Ehkä kaveritaitoja on vielä hiottava. 

Lapsen kiusaamisesta johtuvien tunteiden käsitteleminen herättää itsessäkin surua. Silti, jollain erikoisella tavalla näen tilanteessa mahdollisuudet myös hyvään. Ehkä nämä ovat niitä tapahtumia, joiden kautta lapset oppivat myötätuntoa muita kohtaan.  Ehkä näiden tapahtumien myötä veljekset oppivat kohtelemaan toistensa ominaispiirteitä hyvin. Ehkä tätä kautta lapset oppivat löytämään jotain ainutlaatuisuudestaan, ja saavat käyttöön voimat, joka vapautuvat, kun mukautuminen lakkaa.

Ehkä. Ehkä eivät. Ennemmin silti kasvatan kuin katselen vierestä kuinka käy.

He ovat minun lapsiani kuitenkin.

Auta niin kauan kuin voit

Lyhyin tie laahustavasta arjesta yltäkylläiseen elämään käy antamisen kautta. Opin asian epämukavalla tavalla, kun uupumuksen laukaisema ahdistus pakotti ammattiavun lisäksi etsimään muita keinoja olon helpottamiseksi. Apu löytyi yllättävästä paikasta, senhetkisestä käytännöllisen teologian tenttikirjasta. Kirjoittajaa en enää muista, mutta ajatuksen kyllä: ”Jos olet epätoivoisessa avuntarpeessa, etsi joku, joka tarvitsee apua vielä enemmän.” Kirjoittajan mukaan pimeään paikkaan joutunut ihminen voi auttaa itseään auttamalla muita.
Epätoivoissani tartuin ohjeeseen. Aloin etsiä arkisia tilaisuuksia auttaa ja antaa. Sulloin huonojalkaisen vaarini autoon ja vein häntä syömään ja hautausmaakävelyille. Muistin läheisensä menettäneitä pienillä lahjoilla. Kiitin ja kehuin tuttuja ja tuntemattomia tilaisuuden tullen. Viimeisellä raskausviikollakin siivosin ystävän asuntoa juhlakuntoon. Tärkeän päivän aamuna kävin tekemässä hänelle vielä juhlameikinkin.
Kävi niin kuin kirjassa luvattiin: Auttaminen auttoi. Ystävällisistä teoista ja niihin liittyvistä kohtaamisista tuli ilmareikiä tukahduttavaan ahdistukseen. Lumevaikutuksesta ei ollut kyse, siitä varmistuin hiljattain, kun sain käsiini Ann Voskampin uutuuskirjan Särkymisen lahja. Kirjassaan Voskamp viittaa tutkimustuloksiin, joiden mukaan ystävälliset teot lieventävät ahdistusta, laskevat verenpainetta ja stressihormonin tasoa sekä nostavat endorfiinien määrää veressä. Auttaminen on ilmainen mielialalääke ilman haittavaikutuksia. 
Kaikki auttaminen ei kuitenkaan edesauta hyvinvointia. Vastentahtoinen auttaminen voi katkeroittaa mielen ja yli voimien käyvä auttaminen voi viedä auttamisen ilon. Itse olen nopeasti innostuvana, mutta lyhytjännitteisenä ihmisenä rynnännyt suin päin isoihin hankkeisiin ja katunut niitä jälkeenpäin.
Muistan eräänkin aamun, jolloin istuin lukion aulassa, ja sain mielestäni loistavan idean vanhainkodilla toteutettavasta laajamittaisesta vapaaehtoistyöstä. Innostushuuruissani toimin välittömästi. Iltapäivään mennessä yhteistyökuviot olivat sovittuna ja kymmenkunta pahaa-aavistamatonta vapaaehtoista värvättynä. Mieleen on jäänyt yksittäisiä välähdyksiä vanhainkodilla palloilevista lukiolaistytöistä, ja varsinkin yhdestä, jota talon asukas halusi sylitellä - suukkopalkalla. Muistan myös koollekutsumani hartaushetken, jota en ollut jo muista asioista innostuneena suunnitellut. Pakokauhu oli melkoinen, kun huomasin vahingossa valinneeni synkkääkin synkemmän hartaustekstin. Teksti leikitteli sellaisilla kuolonkankeuden ja kalman veroisilla kielikuvilla, jotka tuntuivat kiusallisilta huomioon ottaen kuulijakunnan ikäjakaumaan. Emme palanneet vanhainkotiin sen koommin.
Epäonnistumisissa on ollut hyvätkin puolensa. Epäonnistumiset auttoivat minua löytämään omalle persoonalle sopivia tapoja antaa ja auttaa. Nykyään ajattelen, että antamisen lahja on oikein mitoitettu silloin, kun sen tuottama ilo kantaa ensimmäisestä ajatuksesta projektin loppuun saakka. Tätä itse muotoilemaani sääntöä pyrin edelleen noudattamaan, vaikka nykyisellään antamislahjakkuuteni onkin enimmäkseen kateissa.
Uskon silti antamisen voimaan. Olen saanut kokea, miten auttamisen ilo kannattelee vielä vuosienkin päästä, joskus jopa tragedian hetkellä. Kolme vuotta sitten näihin aikoihin pitelin sohvasta kaksin käsin ja tuijotin uutislähetystä epäuskoisena. Kuvaruudulta näin taksin takaikkunassa ammottavan luodinreiän ja levottomasti liikehtivän ihmisjoukon. Paareilla kannettiin kahta lakanalla peitettyä ruumista. Toinen lakanan alla kohoilevista ihmisen varjoista kuului ystävälleni.
Ystäväni - se jota, ja jonka juhlia olin valmistellut – menehtyi toisella puolella maailmaa tekemänsä avustustyön parissa. Kaikkein vaikeimmilla hetkillä auttamisen lahja kantoi. Tenttikirjan äärellä koettu oivallus ja sen seurauksena syntyneet muistot tarjosivat toisia kuvia uutiskuvien rinnalle: Minä kylpyhuoneen seiniä pyyhkimässä, ystäväni nauravat kasvot juhlavaatteiden sovituksen keskellä ja hänen keskittynyt ilmeensä, kun levitän luomiväriä yläluomelle. Ystävänpalveluksesta tuli muisto, jota tarvitsin paljon ystävääni enemmän.
Auttamalla muita voi auttaa itseään. Auta siis niin kauan kuin voit.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 9.8.2017