perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain parhaat avioliitto-ohjeet

Tavattiin tänään tyttökaverien kanssa kahvikuppien äärellä. Puhe kääntyi siihen, mihin se aina lopulta kääntyy, nimittäin aviopuolisoihin. Keskutelun innoittamana päätin kasata yhteen parhaat kuulemani avioliittoneuvot. 

Ehdottomasti paras avioliitto-ohje, jonka olen koskaan saanut, kuuluu seuraavalla tavalla: "Aivan sama kenen kanssa menet naimisiin, joka tapauksessa joskus tulee päivä, jolloin tekee mieli ampua se (puoliso)". En kerro keneltä nämä viisaat sanat sain, mutta sen voin kertoa, että kyllä neuvolle on tällä tultasyöksevällä tytöllä käyttöä ollut - niin paljon kuin miestäni rakastankin.

Toinen hyvä neuvo on peräisin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Siinä vaimonsa kuolinvuoteen äärellä seisovalta mieheltä kysyttiin heidän pitkän parisuhteensa salaisuutta. Vastaus kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: "Se, että ei eroa".  Pitkän parisuhteen salaisuus on siinä, että ei eroa. Kieltämättä hyvä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kolmas kuulemani erinomainen avioliittoneuvo on oikeastaan uudenlainen perspektiivi avioeroon ja siihen liittyvään ajatukseen uudesta alusta. Eräällä ystävälläni on tapana sanoa: "Puhtaalta pöydältä saa aloittaa vain kerran". Tämä neuvo koskee erityisesti pariskuntia, joilla on yhteisiä lapsia. Lasten kautta uuteen parisuhteeseen tulee mukaan teidän, heidän ja meidän lasten, koirien, kultakalojen ja anoppien pettymykset ja odotukset. En välttämättä kutsuisi sitä puhtaaksi pöydäksi.

On minulla omiakin ohjeita tarjota. Ensimmäinen niistä liittyy matkusteluun appivanhempien kanssa. Oma suositukseni on se, että jokainen avioliittoa suunnitteleva tekisi viikon ulkomaanmatkan puolisoehdokkaan ja tulevien mahdollisten appivanhempien kanssa. Matkustamisen tuoma pieni lisästressi ja viikon tiivis yhdessäolo riittänee paljastamaan mistä värkeistä ehdokas on tehty, ja mitä on odotettavissa kahdenkymmenen vuoden päästä. 

Monien kohdalla edellinen matkustusneuvo tulee liian myöhään, mutta aina voi myös lähteä viikon matkalle puolison ja omien vanhempien kanssa. Lomailu lapsuuden perheen kanssa muistuttaa itselle mille perhedynamiikalle on puolisovalinnallaan lähtenyt hakemaan vaihtoehtoa. Itse kutsun matkoja ainiinjoo-lomiksi. Jos todella haluaa eheytyä, kannattaa matkalle ottaa mukaan myös sisarukset perheineen. 

Lisää omia neuvoja: Jos parisuhteessa joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteessa  mitään järkeä, siinä todennököisesti on. Olen observoinut ja huomannut, että tilanteissa, joissa on aidosti pakko lähteä, sitä ei enää tarvitse miettiä. Sitäpaitsi: Avioliitto itsessään on antautumista syvästi, lujasti ja rajattomasti. Avioliitto on sellaista toisen ihmisen täydellistä hyväksymistä, jossa armo voittaa karman. Ei sillä pohjimmiltaan ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Tässä teille perjantain parhaat avioliitto-ohjeet viikonlopun kynnyksellä. Älkää nyt oikeesti toisianne ampuko.

(Eronneille ja erityisesti jätetyille toivotan voimia elämän jälleenrakennuspuuhiin. Älkää luovuttako!)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Unisissa aamuissa

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. 

Puoliso vietti juhlapyhät keittössä. Pöytä oli katettuna pöydän yli valuvilla piuhoilla ja lautasliinojen tilalla olevilla valkoisilla papereilla. Pään yläpuolella harmaa huolia piskotteleva pilvi, joka vastasi kysymättäkin miten meni.

Itsestäni en osaa sanoa muuta kuin sen, että en ole ollut hyvää seuraa kuluneina päivinä, vaikka yritin kyllä. Tarvin ihan liian paljon hiljaisuutta, valoa ja aikaa katsella pölyn laskeutumista pöydän lasikannelle. Tarvin vähän, mutta juuri sitä mitä ei ole saatavilla. Lapset katselivat minua aikansa   pettyneinä ja lähtivät sitten yökylään isovanhempien luokse.

Aamulla asettelin tarjottimelle suklaata, jäätelöä, kaksi croisanttia ja pannullisen kahvia. Kannoin tarjottimen makuuhuoneeseen ja sukelsin sarjojen maailmaan. Kahvikin sukelsi, sänkyyn ja paksuun petauspatjaan. Huokaisin, heitin päälle peiton, ja kaadoin uuden kupillisen.

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. En ehtinyt, vaikka kävin kirkossa - kolmessa eri kirkossa - kasvatin ruohon ja leikkasin pajunoksat.

En ehtinyt saada kiinni pääsiäisestä, vaikka se kulkee viivytellen, ja vaikka rakastan kiirastorstain messua ja sen hiljaista draaman kaarta, jossa kirkko puetaan surupukuun, alttarille lasketaan kolme tummanpunaista ruusua ja tyhjään saliin jää palamaan yksi ainoa liekki.

Vaan ehkä pääsiäisen sanoma on juuri parhaimmillaan tässä unisessa aamussa ja hiljakseen keinahtelevassa tuolissa, josta en saa itseäni ylösnousemaan. Ehkä pääsiäinen on juuri näissä unisissa aamuissa ja uusissa aluissa. Sen ymmärtämisessä, että elämä ja sen voima eivät tule minusta, ja sen, että en minä niitä edes kannattele, vaan pikemminkin annan kulkea niin kuin auringonsäteet lasin läpi. 

Aurinko paistaa, hauta on tyhjä ja Kristus on ylösnoussut. Minä istun tässä vielä pienen hetken.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyväksymisen kauneudesta

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. Ymmärsin sen pian kolmannen lapsen synnyttyä, kun suihkun jälkeen pudotin kylpytakin makuuhuoneen peilin edessä. Valoisa huone ja raskauden runtelema keho yhdessä olivat liikaa.

Peilin kautta näin puolisoni ovensuussa minua vaivihkaa katselemassa. Ei hän sanonut mitään, mutta kaikki se ihailu, hyväksyntä ja rakkaus hänen katseessaan. Onneksi huomasin hänet, sillä kestin näkemäni vain katsomalla toisenlaista peilikuvaa hänen silmistään. 

Siinä hetkessä opin, että hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. 

Hyväksyminen on myös yksi elämän vaikeimmista asioista, senkin olen vähitellen oppinut. Hyväksyminen on vaikeaa, sillä hyväksyminen kattaa myös kaikkein tärkeimpien ihmisten ei-toivottavat  ominaisuudet. 

Emme me puolisonikaan kanssa siihen taianomaisen peilihetkeen jääneet. Huoneeseen tunkeutuivat olohuoneen äänet, vauvan pyytävä itku ja minä puin päälleni. Pian ilmassa oli yhtä sun toista arkista molemminpuolista hyväksyttävää.

Hyväksyminen on kuitenkin suhteen säilymisen elinehto. Hyväksyminen on ihmissuhteiden aamusade, valonsäde ja kostea multa: Se mahdollistaa kasvun. Hyväksyminen on osa aikuisuutta, ja aikuisuuteen kuuluu toisten jälkien korjaaminen - myös omassa sydämessä. 

Hyväksymisellä en kuitenkaan tarkoita haavoittavien tekojen hyväksymistä. Tarkoitan nimenomaan niihin tarttumista, ja oman olemisen mukauttamista sellaiseksi, että haavoittaminen käy mahdottomaksi. Kyseessä on epäkiitollinen prosessi, jossa muutoksen vaatimus siirtyy itselle. 

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että minun on etsittävä uusi tapa olla olemassa niille ihmisille, jotka ovat minua rikkoneet. Minun on tehtävä vaikeita ratkaisuja, minun on asetettava uudenlaiset itseä suojelevat rajat, minun on etsittävä ulkopuolista apua. Se olen minä, jonka on hyväksyttävä toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja unohdettava se, jonka toivoisin hänen olevan.

Pohjimmilltaan hyväksymisessä on kyse kaksinkertaisesta armahtamisesta: Hyväksymällä vapautan toisen omista epärealistisista odotuksistani, itseni odotuksia seuraavista verenmakuisista pettymyksistä, ja molemmat odottamasta hetkeä, jolloin pinttyneet ongelmat ratkeavat kuin itsestään.

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista, ja sitä minä ainakin itselleni toivon: Että voisin olla  alaston, koruton minä, ja joku rakastaisi silti.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muistin minut

Ensimmäinen kohtaus. Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen. 
- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa. Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat. Huokaus.
- Ootko kattonu sukkakorista?
Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!
No shit, sherlock. 

Toinen kohtaus. Päivällinen on syöty ja 
viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla. Yritän olla kysymättä mitä kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.
- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä. 
- Sä seisot sen päällä, totean, ja
itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus. Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan
- Ei harmaaraitaisia vaan niitä valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!
Niinpä.

Olen mestari etsimään hukattuja tavaroita. Löydän toppahanskat, haalarin vetoketjusta irronneet vetimet ja viimevuotiset vappupillit. Jos legoukolta irtoaa hampaasta paikka, senkin minä löydän. Ainoastaan yksi tuntuu olevan kroonisesti kateissa ja se olen minä itse.

Totesin sen viimeksi eilen, kun kuuntelin loittonevaa auton ääntä tyhjässä talossa. Olisi ollut pari tuntia aikaa tehdä mitä haluan, mutta kuka sitä pitkään omista haluamisistaan erossaolleena yhtäkkiä osaa sanoa mitä haluaaKun en osannut haluta mitään tiettyä, kaaduin petaamattomaan sänkyyn ja laitoin musiikin soimaan.

Puolessa välissä soittolistaa harmittoman tuntuinen kappale pääsi yllättämään. Ensimmäiset soinnut harhauttivat ajatukset, läpäisivät mielen paksun kuin sumun ja oikaisivat muistoihin. Muutama sointu, ja muistin miltä tuntuu nukahtaa luonnonpuiston äänin Tansanian taivas telttakaton yllä. Muistin kirkkaat valot, mustana näkyvän yleisön ja jännityksen ennen ensimmäistä sointua. Täydellisen riimin riemun, uuden pikitien rullaluistinten alla ja rakkauden verenpunaiseen kynsilakkaan. Muistin minut. Kohtasin minut.

Sovittiin, että tavataan myöhemmin paremmalla ajalla.







sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi ja hätinä muistimmekaan, että hänellä oli oikea kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vaari. Vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon jälkeen. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, omille lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin. 

Kun vaari sitten kuoli, ja oli aika mennä avoimen arkun äärelle, yllätyin siitä, että kaikkien periaatteideni ja asiantuntijasuositusten vastaisesti jätin lapset kotiin. Lähdin matkaan yksin ja vähin äänin. 

Muistan kuinka pieneen huoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Sukulaisten läsnäolosta huolimatta kävelin hiljaisuuteen, jossa kynttilän liekkikin kunnioitti kahden maailman kohtaamista lepattamalla mahdollisimman vähäeleisesti. Huoneen keskellä lepäsi arkku, jonka keskellä lepäsi vaari - ihan yhtä vaarattomana ja yllätyksettömänä kuin muutkin vainajat. Vaarin iho oli silennyt ja kasvojen kärsimys vaihtunut levollisuuteen. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Ympärillä ihmiset nyyhkyttivät. Vaarin iho tuntui kylmältä ja kuolleelta, ja kuollut hän todella olikin. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt pieneen huoneeseen toteamaankin, että hän ei ole enää täällä. En tarkalleen tiedä missä, mutta ei täällä ainakaan. Vaari oli mennyt, ja routaiseen maahan tultaisiin laskemaan pelkkä elämänlahjan muisto ja sen käärepaperit. Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. 

Päivät kuluivat, mutta en päässyt yli siitä ajatuksesta, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle ja estänyt heitä kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Mitä minä oikein ajattelin? Sitäkö, että lapset kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa, kun arkussa olen minä? Kuka silloin selittää ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa. "Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä. Kotona lapset kyselivät taivaasta, ja ainoa mitä tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. 

Hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset, sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten saavuin kappeliin sovitusti etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa. 

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiinpukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus tuntui kirittävän askelia, ja ne hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta. Juttelimme siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni, ja yhdessä kokeilimme ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea, ja sitten vaarin kylmennyttä ja kangistunutta poskea. Kyllä, kuollut on, totesimme yhteistuumin. Lopuksi laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Suntio tuli sulkemaan arkun kannen ja me kolme katselimme miten hän ruuvasi arkun neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Suntion silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Loput hautajaisista menivät auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli kiitollisuus hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä. Hätkähdin sumusta papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." Näin, kuinka sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät, ja sen kuinka sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti. 

Älkää estäkö heitä.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Erity****rkkyydestä

Olen erity****rkkäKuulun siihen ihmisryhmään, jonka hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista perusteellisemmin ja reagoi keskimääräistä voimakkaammin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiinErity****rkkyys ei ole fyysinen tai psyykkinen sairaus. Se on keskushermoston ominaisuus, ja sillä on biologinen perusta. Yritän tällä sanoa, että en ole itse keksinyt käsitettä.

Erity****rkkyys ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Siitä huolimatta erity****rkkyydestä kertominen aiheuttaa joissakin suunnatonta ärsytystä. Erity****rkkä kun olen, haluan ottaa huomioon ärsyyntyjienkin tunteet, ja kunnioitan heidän olemassaoloaan sensuroimalla tekstin keskuskäsitteen eli erity****rkän. Lisäksi haluan tässä kohtaa antaa erityisen herkän jaksuhalin jokaiselle, jonka kovan maailman me erity****rkät pilaamme. Voimia!

Ja sitten takaisin ärsytykseen, nimittäin siihen, mikä siinä erity****rkkyydessä niin hiertää? Luulen ärsytyksen ainakin osittain johtuvan siitä, että monet pitävät puhetta erity****rkkyydestä erikoisuudentavoitteluna. Syytös on sikäli mielenkiintoinen, että kyse on kaikkea muuta kuin harvinaisesta asiasta. Erity****rkkyys koskee noin 15-20 prosenttia väestöstä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Afrikassa asuu 15 prosenttia maapallon väestöstä, mikä tarkoittaa noin miljardia erikoisuudentavoittelijaa. 

Erity****rkkyys saattaa ärsyttää myös siksi, että se on monelle käsitteenä epäselvä. Erity****rkkä saatetaan virheellisesti ymmärtää ihmisenä, joka itkeskelee ja loukkaantuu olemattomista, ja oikeuttaa  käytöksensä herkkyyteen (tai surkeuteensa tai mihin ikinä) vedoten. Tällöin kyse on kuitenkin erityismarttyyriudesta, joka on ihan eri lahjakkuuden muoto. Toisaalta erity****rkkä saatetaan ymmärtää olohuoneen nurkassa kyhjöttävänä arkana ressukkana, joka laskee alleen, kun kuulee nimensä sanottavan. Erity****rkkyyteen liittyy monia muitakin virheellisiä käsityksiä, jotka kyllä oikenisivat, jos ärsyyntyjä vaivautuisi lukemaan muutaman artikkelin. 

Minua erity****rkkiin liittyvässä ärsytyksessä ärsyttää eniten se, että erity****rkkyydestään puhuviin suhtaudutaan vähän samoin kuin niihin, jotka kutsuvat kaikkia vähänkin hankalia ihmisiä narsisteiksi. Rinnastaminen on ikävää, sillä on ihan eri asia syytellä toista mielenvikaiseksi kuin paljastaa itsestään jotain hyvin henkilökohtaista ja päätyä naurunalaiseksi.

Vielä yhden ärsytyksenaiheen keksin. Erity****rkkyys ärsyttänee siksi, että siitä on viime aikoina puhuttu paljon. Puhuminen on kuitenkin hyvä, sillä tunnistamattomana erity****rkkyyden vaaroja ja mahdollisuuksia on vaikea suitsia. Vaara kohdistuu erityisesti kaltaisiini elämyshakuisiin erity****rkkiin, jotka haikailevat sellaisen elämänrytmin perään, jota keskushermosto ei kestä.  Itse ainakin joudun jatkuvasti huolehtimaan siitä, ettei pikku-Hannalla lähde taaperokärry käsistä.

Lopuksi minulla olisi antaa ohjeita. 

Erity****rkille haluan sanoa, että antakaa ärsyyntyjien ärsyyntyä. Pääasia on, että te itse ymmärrätte oman elimistönne lainalaisuuksia.  Ärsyyntyjille haluaisin oikeastaan sanoa melkein saman, nimittäin sen, että ärsyyntykää vaan ihan kaikessa rauhassa. Säästäkää silti itseltänne kaiken ärsyyntymyksen ja halveksunnan osoittamisen vaiva, koska erity****rkkä kyllä aistii pinnan alla kuplivan antipatian joka tapauksessa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Rahalla saa

Tunnetko sellaisen ihmisen, jonka mielestä raha ei tuo onnea? Pakko heitä on olla, koska lausahduskin on. "Raha ei tuo onnea." Toivoisin, että koko sanonnan voisi kuristaa hengiltä, paloitella osiin ja lähettää erillisiin muovipusseihin pakattuna maatakiertävälle radalle. 

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa terveyttä." Rahalla saa silti ruokaa, ja ruualla saa terveyttä. Olen käynyt kaupassa, ja huomannut, että rahalla saa kuidut, rasvahapot, hivenaineet ja proteiinit. Rahalla saa myös lapsille säänmukaiset ulkoiluvaattet, polkupyörät, liikuntaharrastukset, ja tuskaisen etsinnän jälkeen suksipaketin koululiikuntaan, vaikka vesisuksia olisi tarvittu. Rahalla pääsee hammaslääkärin ja saa apteekista pakolliset lääkkeet. Rahallako ei saa terveyttä? Eipä.

"Raha ei tuo onnea, koska rahalla ei saa rakkautta." Rahalla kuitenkin saa arjen paineettomaksi ja ylimääräiset painot pois parisuhteen päältä. Rahalla saa toimivan pyykkikoneen, tiskikoneen, ja ne uunin typerät vastukset. Rahalla saa kattotiiliä rikkinäisten tilalle ja Supermarion näköisen haalarimiehen kiipeämään katolle niiden kanssa. Rahalla saa maksettua vesilaskun, sähkölaskun, puhelinlaskun ja vakuutukset - kaikkea olen kokeilllut, turha väittää muuta. Ennen kaikkea rahalla saa vapautuksen rahasta puhumisesta ja sen tilalle toisenlaista parisuhdeaikaa. Rahallako ei saa rakkautta? Tavallaan saa.

"Raha ei tuo onnea, koska sillä ei saa mielenrauhaa." Rahalla saa silti jonkinlaisen tunteen selviämisestä, ja rauhoittaahan se, kun tietää, että on varaa varasuunnitelmiin. Rahalla pystyy myös pitämään työstä lomaa, jonka jälkeen pystyy ajattelemaan työstä järkevästi, jonka jälkeen uskaltaa pitää lisää lomaa, jonka jälkeen osaa käyttää aikansa oikein. Se lisää mielenrauhaa. Rahalla saa myös tunteen siitä, että on niin kuin muutkin, ja ettei tipu kelkasta. Rahassa parasta on kuitenkin se, että sillä pystyy lopettaa rahan ajattelemisen. Rahallako ei saa mielenrauhaa? Saapas.

Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä rahattomuudesta.

Kyllä minä oikeasti ymmärrän, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Siis sen, että todellinen rikkaus on ihan jossain muualla kuin materiassa, ja sen, että ihmiset, kuten minä emme tiedä köyhyydestä mitään - millään mittarilla mitattuna. Etelä-Sudanissa ne tietävät köyhyydestä, ja se mies, joka sanoi lehtihaastattelussa, ettei köyhällä ole varaa unelmiin, tietää. 

Tiedän kuitenkin miltä tuntuu, kun ruokakaupan kassalla ei mene korttiosto läpi, ja sen, miten typerältä tuntuu kuunnella jonkun valittavan rahojaan käytyään ensin tuhlaamassa ne Malediiveilla. Ehkä tarkemmin ajateltuna "Raha ei tuo onnea" on kelpo sanonta, jos sen säästää pahan päivän varalle. Sitten kun tili on miinuksella ja säästöpossu teurasautossa, voi hyvillä mielin kuuluttaa rahattomuuden onnellisuutta kuulostamatta lainkaan typerältä.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Täällä, ylempänä!

Kirjat ovat kotiinsasidotun tapa matkustaa paikkoihin, joita ei muuten pääsisi näkemään. Aloitin opiskelemaan erityispedagogiikkaa saadakseni jatkaa kotonaoloa vauvan kanssa, mutta kävikin niin, että opiskelut yllättivät. Ne veivät minut sivupoluille, jotka olivat koko ajan alkaneet takapihaltani, ja joista samaan aikaan olin ollut autuaan tietämätön.  

Erityisen paljon minua ovat puhuttaneet tarinat vammaisuudesta. On ollut hämmentävää lukea vammaisuuden monista muodoista, ja siitä, miten lujassa ihmisen arvoinen elämä voi olla vielä 2000-luvun Suomessakin. Tarinat muuttuivat musteesta lihaksi, kun tutustuin ihmiseen - kirjoittaja hänkin - jonka todellisesta elämästä kirjani ovat minulle  kertoneet.

"Emme me ole mitään erityisihmisiä, vaan ihmisiä, joilla on erityinen näkökulma ihmisyyteen. Siihen eläytymien on jokaisen ihmisen, ei erityisopettajan tehtävä", hän sanoo. Yhtenä aamuna tein työtä käskettyä ja eläydyin hänen tarinaansa. Kirjoitin tekstin, jonka myötä toivon, että yksi maan  näkymättömistä tytöistä tulisi näkyväksi. Toivon, että jonain päivänä hän kirjottaa itse  koko oman pitkän tarinaansa yksiin kansiin, ja vie meidät lukijat niin häkellyttäviin maisemiin, että jonkun pitää muistuttaa hengittämään.

Osa tekstistä on suoraan hänen omista kirjoituksistaan.


                               ***


Täällä, ylempänä!

Eivät katso silmiin. Katsovat alemmas. Eivät katso rintojani - sekin olisi parempi - vaan katsovat jalkojani, jotka eivät toimi kuten muilla ja samaan aikaan toimivat kuitenkin. Tasaisin väliajoin katseet valuvat alas ja muistuttavat poikkeuksesta, jonka teen sääntöön.

Sanovat, että olisin Jumalalle kunniaksi, jos parantuisin - ihme, jota kaikki voisivat katsella ja ihmetellä niin kuin sirkuksen karvaista naista. Katson itseäni peilistä: Olen tyttö, jolla on hymy ja asuun sopivat korvikset. Eikö se tosiaan riitä ihmeeksi, että kannan tämän ainutlaatuisen kehoni ja elämäntaidon opettajani pää pystyssä ja hyvyyteen uskoen? Tai se, että en välittömästi kurista jokaista, joka haluaa rukoilla minua tulemaan terveeksi. Joksikin muuksi kuin mitä olen.

Mietin sitä viimeksi tänään, kun taksikuski kysyi, että tarvitsenko apua, ja vastasin, että kiitos en. Ja hän sanoi, että aikoo sitten kunnioittaa sitä. Ja sitten puhuimme siitä, kuinka se on joillekin kamalan vaikeaa. Että kuinka kuuntelematta tehdään ja kosketaan. Ja sitten vain mietin, kuinka siihen törmääkin oikeastaan kaikkialla, siihen kohtaamisen vaikeuteen, epävarmuuteen ja siitä seuraavaan kuuntelematta toimimiseen. 

Kunpa pastoreilla olisi taksikuskien koulutus!
Ehkä sitten välttyisin ihmisiltä, jotka keräävät viikkokausia rohkeutta tullakseen rukoilemaan puolestani. Välttyisin keksimästä aina vaan uusia tapoja sanoa ei kiitos, ja kiusalliselta hiljaisuudelta, joka laskeutuu, kun yhtäkkiä maailmassa ei ole muita rukousaiheita kuin nämä jalat. 

Minulla on punaiset kiharat hiukset. Ne ovat nimeni i-kirjaimen piste ja huutomerkki: Minulla on oikeus olemassaoloon ja sen koko kauneuteen. Välillä mietin, pitäisikö silti kirjoittaa lappu kaulaan. Sellainen, jossa lukee, että olen täydellinen juuri näin. Tai ehkä pitäisi olla monisanaisempi, ja kertoa, mitä osaan. Että minulla on kyky löytää kauneutta sieltä, mistä muut eivät sitä osaa etsiä, ja että osaan nousta myrskyn yläpuolelle ketterämmin kuin yksikään niistä, jotka kutsuvat minua valuvikaiseksi. Vai pitäiskö vain kirjottaa, että minä olen täällä. 

Olen täällä, ylempänä! Katso minua.

 
Teksti on kirjoitettu yhdessä Jenniina Järven kanssa. Jenniinan runoutta löydät Instagramista nimimerkillä kukalohduttaisinyytia

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Robottikätinen poika

Liikennepuistossa on hiljaista ja leikkikentälläkin touhuaa vain muutamia lapsia. Istun aurinkoisella paikalla, mutta kädet ovat kylmät - johtuvat ilmasta tai pitkittyneestä jännitystilasta. Tuuli kahisuttaa koivunlehtiä toisiaan vasten ja sinistä taivasta vasten. 

Olen hereillä ja en ole hereillä. Viimeinen vuosi on ollut elämäni kuluttavin. Olen valvonut enemmän kuin koskaan, ja ollut väsyneempi kuin koskaan. Ihmiset kyselevät miten jaksan, ja yritän olla vastaamatta: en mitenkään. Ihminen jaksaa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Taustalta kuuluu ohiajavien autojen ääniä, kun nojailen puiston viileään penkkiin. Heiluttelen rattaissa olevaa lasta takaisin uneen.

Aurinkolasien takana saan olla rauhassa leikkikentän muilta vanhemmilta. Lasit päässä näen, mutta en tule nähdyksi. Olen henkinen raajarikko, eikä minulla ole nyt kenellekään mitään annettavaa. Haluan pysyä piilossa, ja aurinkolasit ovat burkhani. Ajatukset keskeytyvät, kun kuulen turvahiekkaan uppoavat juoksuaskeleet. 

"Äiti, äiti!" Nelivuotias juoksee keinuilta luokseni ja viisoo leikkitelineille hengästyneenä: "Kato äiti!". Leikkitelineiden luona seisoo suunnilleen samanikäinen poika, jolla on proteesikäsi.  Väsyttää niin, että vapisen, mutta lapseni on kummissaan, ja haluaa tietää mikä kädessä on. Ajatus liikkuu sen verran, että ymmärrän tilaisuuteni tulleen. Tällä kertaa en hyssyttele enkä yritä viedä lapsen huomiota muualle, vaan käsken mennä juttelemaan pojan kanssa ja kysymään häneltä itseltään. Omallani on vatsa täynnä teippiä ja taitosta sairaalareissun jäljiltä, ja tajuan, että tässä on hetkeni normalisoida elämän monimuotoisuutta. "Kerro missä oot ollut", huikkaan perään, kun lapsi lähtee takaisin leikkitelineille.

Näen ja kuulen, kuinka lapseni aloittaa keskustelun. Silmät loistavat, kun hän alkaa puhua sanoilla, jotka olemme hänelle antaneet. Hän esittelee teippauksiaan, ja toinen kuuntelee tarkkaavaisesti. Sitten on pojan vuoro esitellä proteesiaan: "Tämä on robottikäsi!". Robottikäsi alkaa liikkua omia ihmeellisiä liikeratojaaan, ja lapseni seuraa sen liikettä ja liikkeeseen kuuluvia äänitehosteita keskittyneesti. Että ihan oikea robottikäsi.

Kahden toisilleen tuntemattoman lapsen kohtaaminen on luonnollinen. Keskustelun, ja lasten avoimuuden seuraaminen osuu minussa syvällä olevaan ydinjäähän, ja sulattaa siitä palan. Olen onnellinen itkusta, joka alkaa taltuttaa ylikierroksilla käyvää kehoani kohti lepotilaa. Olen onnellinen myös aurinkolaseista, joiden suojassa saan itkeä rauhassa. Lasit höyrystyvät kyynelistä, ja on pakko ottaa ne pois kuivaamisen ajaksi. Itku helpottaa oloa, ja vapauttaa minut leikkimään lasten kanssa. Tämä on elämäni.

Robottikätisen pojan kohtaamisesta on jo vuosia aikaa, mutta kuva siitä on pysynyt kirkkaana mielessä. Muisto vahvistaa minussa puolta, joka ei halua, eikä suostu peittelemään omaa särkyneisyyttään. Olemalla avoimesti inhimillinen ihminen ottaa satutetuksitulemisen riskin, mutta riskin ottaa mielellään, jos toisessa vaakakupissa on koko ainutkertainen elämä, ja vaarana, että kulkee sen läpi jonakin muuna kuin mitä todella on.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kakkua ja kaksijakoisia tunteita

Lasten syntymän myötä elämä muuttui kaksijakoiseksi. Ennen lapsia arki koostui selkeän hyvistä ja huonoista päivistä, eikä kysyttäessä ollut epäselvää kumpi on menossa. Lasten myötä yksiselitteiset tunteet ja yksiselitteisen hyvät ja huonot hetket ovat saaneet väistyä kaksijakoisuuden tieltä. Antakaa kun selitän.

Kaksijakoisuus alkaa jo odotusaikana. Arki lakkaa tuntumasta arjelta, kun käsittää, että samassa kehossa elää sisäkkäin kaksi ihmisistä. Siis kaksi ihmistä! Ihanaa! Sitten tajuntaan iskee hirvittävä menettämisenpelko, eikä enää olekaan niin ihanaa. Jos aivastaa väärässä kohtaa, lapselle voi tulla geenivirhe ja eriparisilmät. 

Raskauspahoinvointi on ihan oma lukunsa. Ensin se helpottaa oloa vahvistamalla tunnetta siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Pari, tai parikymmentä oksennusta myöhemmin moni olisi valmis luottamaan asioiden sujumiseen ilman pahoinvointiakin, mutta eihän se niin mene. Pahoinvointi sen kun jatkuu vaan, ja päivittäinen oksentelu opettaa lähinnä sen, että todella on mahdollista sekä syödä kakku että säästää se.

Kaksijakoisuus koskee myös kehon ulkoisten muutosten aiheuttamia tunteita. Raskausaikana jokainen nainen saa ainakin jossain määrin kokea kiinteän vatsan ihmeen. Itse rakastan raskauden mukanatuomaa Salvador Dali-efektiä, eli sitä, että mahan suhteettoman suuri koko saa kehon muut osat näyttämään pienemmiltä. Ilo tosin on lyhyt, sillä jo pian tulevat turvotukset, nesteet nousevat jaloista naamaan ja hengittämiseen tarvitaan snorkkelia. 

Hormoonit ja niiden tanssittamat mielialanvaihtelut vasta kaksijakoisia ovatkin! Raskauden myötä tempperamentin saa kertoa kahdella, ja muutenkin kaikki tunteet kasvavat kerrostalon kokoisiksi. Muistan, kuinka esikoisen odotuksen loppuvaiheilla löysin terassiltamme kuolleen jäniksenpoikasen, ja menin niin pois tiloiltani, että mieheni joutui kesken työpäivän lähtemään haudankaivuupuuhiin. 

Synnytyksen myötä elämän kaksijakoisuus lopulta räjähtää käsiin. Iloinen perhetapahtuma on jossain määrin harhaanjohtava nimitys kivuliaalle toimitukselle. Syntynyt ihana ja ihan oma vauva saa koko kehon kiljumaan riemusta, mutta sitten alkaa yskittää, tikit kiristyvät ja tekee mieli kiljua ihan muista syistä.

Ei kaksijakoisuus lapsen syntymään lopu, mutta tämä luettelointini loppuu. Lasten syntymän myötä elämä muuttuu kaksijakoiseksi, eikä sille voi mitään. Ota siis lisää kakkua.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Levällään oleva elämä

Heräsin aamulla tyynyjen ja peittokasan välistä. Petivaatteet jäivät sänkyyn levälleen.

Puin vaatekasan päällimmäisenä olleet imetysliivit. Rinnat jäävät niissä ikävästi levälleen.
Lähdin kotoa kirjastoon. Tiskialtaaseen jäi astiat levälleen.

Kirjastossa lähdin kyselemään salasanaa wifiin. Omaisuuteni jäi pöydälle levälleen.

Sain salasanan, lysähdin tuoliin ja jäin siihen levälleen. Ja tässä levällään olen vieläkin. Tietokoneen ruudulla odottavat keskeneräiset tiedostot. Jätin ne eilen siihen levälleen.

Lähelläni istuvat abiturientit alkavat keskustella. 
- Teeksä yleensä virheitä?, kysyy valkopaitainen poika.
- En mä tee, harmaapaitainen tyttö vastaa.

Puhuvat kielikokeista, mutta naurattaa silti. Itse teen enimmäkseen virheitä. Elämässä ja muutenkin.

Abit jatkavat keskustelua. Vitsailevat ylioppilaskokeiden vastauksia tarkastavista YTL:n sensoreista. Epäilevät heitä salaseuran jäseniksi, jotka juovat pyöreän pöydän ympärillä pienistä pahvimukeista ja vasta kuolinvuoteella henkäisevät:
- Olin sensori.

Naurattaa taas. 

Ihan hyvä tämä levällään oleva elämä, vaikka väsyttää niin, että teksti näkyy välillä kahtena. Pakko silti vaihtaa istumapaikkaa, että saan tehtyä edes yhden tehtävän valmiiksi. 






































Jos vaivauduit tänne asti scrollaamaan, niin kerrottakoon, että ensimmäisessä kohdassa valehtelin: Sängyn petasin, koska äiti tulee käymään.

Niin ja lehdestä luin, että kainalotissit ovat taas muotia.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Särkyneille naisille

Elämässäni on vieraillut kaikenlaisia naisia. 
Teräväreunaisia naisia, pehmeitä naisia, lujia naisia, kauniita naisia, viisaita naisia ja eksyneitä naisia. Elämäni tärkeimmät naiset ovat kuitenkin naisia, jotka ovat, tai jotka kerran ovat olleet särkyneitä naisia.

Särkyneille naisilla on särkyneet sydämet. 
Särkyneiden sydänten siunaus on siinä, että niiden murtumakohdista vuotaa rakkaus. Särkyneiden sydänten rakkaus on siitä erityistä rakkautta, ettei se valikoi ketä se kastelee: Rakkaus tulvii jokaisesta säröstä, ja sataa sen päälle, joka uskaltaa lähelle. Särkyneiden naisten lähellä on ilmainen suihku.

Jotkut välttelevät särkyneitä naisia. He sanovat välttelyn syyksi sanojen puutteen. Särkyneiden naisten kartteleminen sanattomuuden vuoksi on hilpeää, sillä juuri heitä ei tarvitse lähestyä sisustustarrojen latteilla viisauksilla. Särkyessään he ovat menettäneet kyvyn  esittää viisaampaa ja voimakkaampaa. He ovat kohdanneet jokaista inhimillistä olentoa koskevan heikkouden ja alastomuuden, eivätkä odota muilta sen enempää. 

Viihdyn särkyneiden naisten seurassa. He saattavat nauraa harvoin, mutta silloin kun he nauravat, aurinko paistaa, ilmassa tuoksuu kevät ja tuulikellolta on hetken komppi kateissa. Viihdyn särkyneiden seurassa, koska heidän kanssaan ei tarvi pelätä kättä, joka nousee lyömään. Särkyneet tietävät, että haavoitetulla kädellä lyöminen sattuu lyöjään yhtä paljon kuin lyötyyn. Siksi särkyneet ovat keksineet muita tapoja vaikuttaa maailman kulkuun.

Särkyneiden naisten voima on rakkaudessa. Särkyneet ovat riittävän herkässä tilassa voidakseen nähdä ne, jotka piilottelevat avuntarvettaan. He kykenevät pelastamaan avomereltä, mutta huomaavat myös sen, joka on hukkua kuivalla maalla. Särkyneet ovat usein tietämättömiä tästä voimasta.

Haluaisin kiittää jokaista särkynyttä naista. Haluaisin kiittää heitä siitä, että he pehmentävät maailmaa pelkällä olemassaolollaan, ja siitä että matkalla paranemiseen he kuljettavat muita samaan suuntaan.
 
Tärkein tulee kuitenkin tässä: Aina kun epäilet, että voimasi ovat ehtyneet, ja että sydämesi on lopullisesti kylmennyt, muista kyyneleet! Kyyneleet ovat kuumia, tai ainakin lämpimiä, ja ne tulevat sinusta. Mistä muusta ne kertovat ellei lämpimästä sydämestä, joka on elossa, ja joka sykkii edelleen.



sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kanaemo

Voiko hylätty ihminen uskoa Jumalaan, joka ei hylkää? Voiko tarpeeksi monta kertaa hylätty ylipäätään uskoa minkäänlaiseen Jumalaan, johon uskominen pitää sisällään jaon kahteen ja hylkäämisen mahdollisuuden?

Ymmärrän niitä, jotka eivät pysty tai jaksa uskoa.

Uskon Jumalaan, vaikka olen monta kertaa noussut ylös savuavista raunioista. Uskon, koska olen kyyneleitä niellen ja kädet täristen pidellyt kiinni rauniosta pelastamastani lauseesta: "Jumala vihaa hylkäämistä". Hän, joka kutsuu itseään rakkaudeksi vihaa hylkäämistä ja riisuu vapaaehtoisesti arvokkuutensa vertaamalla itseään kanaemoon. 

Kanaemoa yritän ajatella silloin, kun väsyneen mielen seinät vetäytyvät sisään ja jättävät jäljelle pelkän pohjapiirroksen. Kanaemo sillon, kun takaumat ja menneidyyden tunnemuistot riehaantuvat ja sekoittavat nykyhetken. Kanaemo, kun näen pelkät taivasta kohden kiipeävät liekit. 

Kanaemo sillon, kun muistan nuoruuden kirvelevät, häpeälliset muistot sivuutetuksitulemisesta. Kanaemo silloin, kun pohjattoman ihastuksen kohde siirtää kiinnostuksensa takapenkillä seuraavaan, ja viestittää kaverilleni kehotuksen "dumbata Hanna". Kanaemo, kun toinen saa kutsun sinne, minne pääsystä olisin antanut oikean käteni. 

Kanaemo sillon, kun muistan nuotiopiirin, jossa nuoruudesta mustavalkoinen viiteryhmä lämmittelee käsiään: "Se pelastuu, joka uskoo ja kastetaan, eikä lapsikaste ole mikään kaste". Kanaemo silloin, kun nuotio ritisee ja ystäväni nyökyttelevät. Kanaemo, kun minä istun kauhusta halvaantuneena, enkä pysty paeta enkä huutaa.

Kanaemo sillon, kun seurakunnan valtaapitävien keskuudessa ruoditaan minua, ja kanaemo, kun yksi heistä lähetetään kotiimme keskustelemaan puhtaasta opista. Kanaemo sillon, kun en tee niin kuin toivotaan, ja joudun astua tehtävistäni syrjään.

Kanaemo jokaisessa paikassa, jossa minä tai puolisoni emme ole tervetulleita ehtoollispöytään. Kanaemo joka kerta, kun annetaan ymmärtää että vielä ei riitä synnintunto tai armontunto, tai usko, joka kyllä parantaisi, jos sitä vain olisi riittävästi. Kanaemo aina, kun tapaan ihmisen, joka ensin antaa yhteisölleen kaiken ja tulee sitten hylätyksi yhden virheen vuoksi.

Kanaemo, kun ylivoimainen arki ja joka solun lamaannuttava uupumus imevät voimat niin kuin valtameren takaisinkutsuma tsunamiaalto. Kanaemo, kun vaadin itseäni jaksamaan, jaksamaan, jaksamaan. Kanaemo, kun katkean niin kuin ohueksijäänyt hammastikku. Kanaemo, kun arki jatkaa pyörimistä ja minä sen mukana. Kanaemo joka kerta, kun hylkään itse itseni. 

Kanaemo, kun katson trauman nielaisemia Aleppon raunioista pelastettuja lapsia. Kanaemo, kun kuuntelen kertomusta siitä, miten seksuaalinen hyväksikäyttö halvaannuttaa elämän ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Kanaemo, kun mies jättää raskaanaolevan vaimonsa. Kanaemo, kun maailma hukkuu hulluuteen.
 
Ymmärrän niitä, jotka eivät enää pysty tai jaksa uskoa. Kun on valunut viemäriin pesuveden mukana, tai ollut yksi sinne tai tänne, on vaikea uskoa Jumalaan, jolla ei ole varaa hukata yhtäkään.

"Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan."

Mutta miksi kanaemo? Mietin vertauskuvaa siihen asti, kunnes luin maatilapaloista. Liekkien roihutessa jotkut eläinlajit ovat kehittäneet keinon suojella poikasiaan tilanteissa, joissa pakeneminen on mahdotonta. Mietin vertauskuvaa, kunnes luin raunioista löytyneistä kuolleista linnuista, ja niiden levitettyjen ja mustaksijäykistyneiden siipien alta löytyneistä elävistä poikasista. Kanaemo oli kirjaimellisesti antanut henkensä pelastaakseen poikasensa.

Jumala vihaa hylkäämistä. Jumala on kanaemo. Siitä minä pidän kiinni, vaikka kyyneleitä niellen ja kädet täristen.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Hei tytöt!

Teen työtäni siellä, missä nuoruus on pysyvä vuodenaika. Yläkoulussa katselen pitkät päivät lapsista aikuiseksi kasvavia nuoria, jotka ovat pääsääntöisesti joko matkalla tunnemyrskyyn tai sen silmässä. Erityisesti tyttöjen suhteen iskee toisinaan voimakas suojeluhalu. Heidän kanssaan tekisi mieli laskea paperit kädestä  ja poiketa opetussuunnitelmasta niin jyrkästi vasemmalle, että matka takaisin opettajanpöydän ääreen tulisi tuskin koskaan valmiiksi. 

Karkumatkalla kertoisin kaiken, minkä olisin toivonut itselleni kerrottavan kaksikymmentä vuotta sitten. 

1. Tytöt, käytetty ripsiväri sisältää saman verran bakteereja kuin käytetty terveysside. Älä lainaa ripsiväriä kavereilta. Tässä kohtaa myös äidit lasketaan kavereihin.

2. Epämääräinen vartalo ja ihon epäpuhtaudet takaavat kasvurauhan ja suojelevat enimmiltä valopäiltä, joten arvosta molempia. Et välttämättä ole parisuhdemarkkinoiden kuuminta kamaa juuri nyt, mutta markkinat muuttuvat ja niin sinäkin. Myöhemmin tulet arvostamaan kumppanissa erilaisia ominaisuuksia kuin nyt aivojesi kehityksen ollessa vielä kesken.

3. Varjele kulmakarvoja! Kulmakarvat ovat kehon ainoat karvat, jotka eivät kasva samanlaisena takaisin. Sääriäkarvoja sheivaa, heivaa, vahaa tai käytä niiden poistamiseen rahaa, mutta älä koskaan nypi kulmakarvoja hetken huumassa. Kun nypityttää, mene kosmetologille tai nypi ohjeiden mukaan. Jos vielä kolmekymppisenä haluat, että kulmaluusi ovat kuin riistetty kitukasvuinen tundra, niin anna toki palaa. 

4. Valitse itse opiskelupaikkasi. Älä oleta, että muut automaattisesti tietävät mikä sinulle sopii, kun et kerran tiedä itsekään. Mieti mitä kaikkein mieluiten arjessasi tekisit, mitkä asiat herättävät sinut henkiin ja miten kyseiset asiat saisi palvelemaan yhteistä hyvää? Elämässä tulee vastaan kaikenlaisia päiviä, ja yleensä loppuun asti kantavat ne hankkeet, jotka täyttävät sekä omia tarpeita että joitakin yhteisön tarpeista.

5. Haiseva huulikiilto on pilaantunut huulikiilto. Nyyh, mutta lopeta käyttö. 

6. Älä vertaile itseäsi muihin. Aina löytyy joku, joka on kauniimpi, varsinkin Instagramissa. Instagramia kannattaa muutenkin lukea niin kuin sitä on kirjoitettu eli satukirjana.

7. Instagramista puheenollen: Kaula-aukkoa ei tarvi kiskoa alas kuvaa varten eikä muutenkaan. Et tarvitse elämääsi ihmisiä, joiden takia pitää nyppiä paitaa.

8. Et ole yhdenkään rasvakouran käsipyyhe! Sinun ei tarvitse sietää yliseksualisoitunutta puhetta eikä minkäänlaista iholletunkemista, ei edes kohteliaisuudesta.

9. Et ole arvoton, vaikka joskus kävisikin niin, että tulisit hylätyksi. Pikainen googlailu paljastaa, että maailmalla roskakoreista on onnistuttu pelastamaan ainakin arvokoruja, lottokuponkeja, koiranpentuja ja vastasyntyneitä. Löydöt kertovat poisheittäjän typeryydestä, ei poisheitetyn arvosta. 

10+ Olet täydellisen ihana. Jos et nyt tiedä mitä se tarkoittaa, toivon että saat joskus omia lapsia. Sitten tiedät!


torstai 23. helmikuuta 2017

Älä tallaa liekkiä

Mielikuvissani ihmisellä on kahdet ääriviivat: ulkoiset ääriviivat ja sisäiset ääriviivat.

Ulkoiset ääriviivat ovat sellaiset, joita voi kädellä koskettaa ja katseella pyyhkiä. Omat ääriviivani tunnistaa ylipolven ulottuvista nahkasaappaista ja paksusta ponnarista. Pitelemättömästä naurusta, termosmukista ja autonavaimista laukun pohjalla. Se minä kulkee töissä, kaupungilla, päiväkodissa ja kahviloissa. Se puolustaa itse itseään, ja kuljettaa toisella olkapäällään puolta maailmaa.

Ulospäin näkyvän minän suojassa on toinen minä ja toiset ääriviivat. Sisempi minä on haavoittuvaisempi ja inhimillisempi. Se näyttäytyy valikoidusti ja vetäytyy helposti. Sen pyynnöt ovat yksinkertaisia ja lapsellisia - niin yksinkertaisia ja niin lapsellisia, että ne on helppo sivuuttaa. 

Sisempi minä haluaa levätä silloin kun ei sovi. Se haluaa syödä istualtaan, unohtua kaupan hyllyjen väliin ja lähteä juhlista ollakseen yksin. Sisempi minä haluaa valita kuka saa koskettaa, ja kieltäytyä ihmisistä, jotka eivät anna mitään, mutta jotka joka kerta repäisevät kulmasta palasen.

Sisempää minää on itsekin helppo kaltoinkohdella, sillä sen kaltoinkohtelu ei vaadi tekemättäjättämistä kummempaa: Sen kun hylkää vaan. Kaltoinkohtelun seurauksena minä tyytyy osaansa ja lakkaa esittämästä pyyntöjään. Se vetäytyy huoneen perimmäiseen nurkkaan niin pieneksi mytyksi, että kuoren hälyyttäessä tyhjyyttään sitä on jo melkein mahdoton löytää.

Olemattomiin kadonnutta sisintä ei voi pakottaa esiin. Sitä odotellessa on pysähdyttävä, revittävä omasta kädestään puhelin ja muut sijaistoiminnot, peruutettava tapaamisia ja tuotettava pettymyksiä. On siedettävä hiljaisuutta ja hyväksyttävä sitä seuraava kielteisten tunteiden vyöry. 

Kun on riittävän hiljaista ja riittävän seesteistä, minä kerää rohkeutensa, koputtaa olkapäälle ja alkaa jälleen esittää yksinkertaisia, mutta elämääpalvelvia pyyntöjään. Ääni on pieni, ja sen kuuluessa on pelkkää viisautta istuutua alas ja pitää kerrankin suunsa kiinni. 

Sisäinen minä alkaa voida hyvin, kun sen pyyntöjä kuuntelee, ja niihin vastaa. Se kasvaa kuorensa kokoiseksi ja täyttää uloimmat ääriviivansa. Itsensä mittaiseksi kasvaneen minän voi tunnistaa silmien palavasta hehkusta ja Mona Lisaa arvoituksellisemmasta hymystä. Hymyn syytä on turha arvailla, sillä se ei ole mitään muuta kuin pimeässä viruneen sielun riemua siitä, että se ylettyy taas katsomaan ikkunasta ulos.

Kun kohtaat syttyneen sielun, tee mitä vaan, mutta älä tallaa liekkiä. Sanon tämän senkin uhalla, että alan kuulostaa joltain epätoivoiselta oman elämäni Maaret Kallio-Hellsteniltä.