sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Älä häpeä kyyneleitä

Tiedän miksi liikuttumista kutsutaan liikuttumiseksi: Kun ihminen liikuttuu, tunteet alkavat liikkua hänessä. Itku on liikuntaa, joka ei näy ulospäin, mutta joka kohentaa terveydentilaa ja lisää hyvinvointia siinä missä lenkki sumuisessa syysilmassa. 

Kun tunteet liikahtavat, se näkyy fyysisinä muutoksina elimistössä. Siksi kunnon itkun jälkeen tulee yleensä kunnon väsy. Tunteikkaan päivän jälkeen pitäisi antaa itsensä olla rauhassa - Lihaksetkin kasvavat levossa. 

Itku on hyvä merkki, sillä se tulee vasta, kun pahin on takana. Itku tarkoittaa, että on jo selvinnyt jostain. Jos ei muusta, niin elämästä hengissä. Itkun jälkeen tulee lämmin, nälkä ja aineenvaihdunta muutenkin vilkastuu. Ne ovat elonmerkkejä.

Kyyneleet sisältävät stressihormoneja. Kun ihminen itkee, hän konkreettisesti itkee huoliaan pois. Itku on armahtaja silloinkin, kun sanat pettävät tai niitä ei ole. Miten helpottavaa se onkaan, että vastasyntyneetkin osaavat itkeä! 

Kyyneleet ovat rakkautta puhtaimmillaan. Ne valuvat vuolaimmin silloin, kun on saanut elämän lahjan tai joutunut luopumaan siitä. Kyyneleet tarkoittavat, että on saanut rakastaa. 

Kyyneleet eivät ole heikkouden merkki.  
Jumalakin syntyi ja kuoli itkien. 
Älä koskaan häpeä kyyneleitäsi.

Pärjäämisen kulttuurista huolenpidon kulttuuriin

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kulttuuri, jossa oma nahka pitää kasvattaa siemenestä ja oma arkkukin kantaa hautaan, on kohdallani tullut päätökseen. Pärjätkää te, joita pärjääminen kiinnostaa. Minä en pärjää.

Turha kuvitella, että täällä kitisisi joku uusavuton tulevaisuudentoivo. Nelilapsisen perheen vastuuntuntoisena esikoisena olen ollut kuin tehty pärjäämään. Olen itseasiassa ollut erinomainen pärjääjä. 
 
Esimerkiksi koulunkäynnin huolehdin ensimmäiseltä luokalta yliopistoon kenenkään kyselemättä. Täysin keskenkasvuisena työskentelin muun muassa toimitussihteerin ja toimittajan tehtävissä. Opettajan urani aloitin parin päivän varoajalla korjaamalla tuttavani ylioppilaskokeen vastauksia.

Joitakin vuosia sitten suoritin lapselleni sellaisia sairaanhoidollisia toimenpiteitä, jotka sairaalassa työllistivät kaksi sairaanhoitajaa. Kerran jouduin sairaalan lastenosastolle näyttämään, miten tehdään toimenpide, jota en ollut koskaan tehnyt. Itkimme molemmat, minä ja lapsi, joten älkää väittäkö, ettenkö tietäisi mistä puhun.

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin, koska se on kestämätön. Jokaisen ihmisen varalle on jonkinlainen Molotovin cocktail, jonka räjähtämiseen pärjääminen loppuu. Pärjäämisen kulttuurissa sitten tietenkin pitäisi vielä pärjätä ilman apua, tai ainakin ilman lääkkeitä, joita luotettavan lähteen mukaan ainakin seitsemän miljoonaa suomalaista syö turhaan.

Mutta minä en pärjää. 

En osaa pärjätä, en jaksa pärjätä, en halua pärjätä, enkä halua, että lapsieni pitäisi pärjätä. En pärjää yksin, en pärjää ilman lääkkeitä, en pärjää ilman uskoa, enkä pärjää ilman läheisiä. En yhdellä sanalla sanottuna pärjää ilman apua. 

Suomalainen pärjäämisen kulttuuri tuskin kovin äkkiä muuttuu, mutta jos saisin yhden pyynnön esittää: 

Voitaisiinko jo lopettaa puhe avunpyytämisen tärkeydestä, ja yksinkertaisesti vain ryhtyä auttamaan, kun näemme, että apua tarvitaan? Jospa siten vuoteen 2098 mennessä pärjäämisen kulttuuri olisi hiljalleen alkanut kääntyä kohti huolenpidon kulttuuria. 

Sitä minä toivon.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Koska tahansa voi tapahtua hyvää

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. Niin kuin eilen.

Aamulla ajoin kaupungin läpi aamukahdeksan ruuhkan rauhoituttua. Olin matkalla terapiaan, kalenteriin merkittyyn hetkeen itseni kanssa, jossa viikottain rauhoitun kuuntelemaan ajatuksiani. Mukitelineessä hölsykyi täysi termosmukillinen kahvia.

Ilma oli haikean kaunis, kosteutta ja kevyttä usvaa. Rappuset kolmanteen kerrokseen kaikuivat siirtymäriittinä arjen yläpuolelle. Huoneeseen päästyäni istahdin upottavaan nojatuoliin. Lampun kellertävä valo kertoi, että peruuttamaton syksy oli saapunut.

Pitelin mukia käsissäni ja kerroin viikon kuulumisia. Puhuin pois päällimmäisiä asioita, niitä epäoleellisia, jotka on välttämätön siirtää pois olennaisen päältä. Sitten tuli hiljaista.

Tunsin sisälläni painon, jota olin kokenut siitä asti, kun avasi oven muistoon sairaalaan päättyneestä lapsen juhlapäivästä. Yritin paeta painoa iloisella jutustelulla, mutta sanat tyrehtyivät, niin kuin ne aina tyrehtyvät juuri ennen hyppyä. 

Ojensin puhelimesta tekstini, ja hiljaisuuden vallitessa katselin, kuinka terapeuttini luki, ja antoi lempeän katseensa pyyhkiä kipeän kohtani yli.

Tunnin kuluttua suljin ulko-oven selän takana ja palasin liikenteen ääniin. Olin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen pystynyt rauhallisesti ja hetkeen juurtuneena käsittelemään yhtä elämäni suurinta kipukohtaa. Oloni ei ollut kovin ihmeellinen - ehkä vähän epämukava.  En mitenkään voinut aavistaa, että muutos olisi seuraavan kulman takana.

Liikenteen äänet lakkautti mielen laulu, jonka sanat tunnen hyvin. ”Hold my heart, don't let it bleed no more…” Etsin kappaleen puhelimestani ja sitten kaikki vaan tapahtui: Trauman selkä taittui.

Peitin kasvot käsiini ja annoin kyyneleiden mukana ja annoin viisi vuotta vartioidun kivun virrata. Hyvä itku ryöpsähteli seesteiseen aamuun. Tunsin miten ahdistavien muistojen tilalle alkoi vyöryä pakahduttava rakkaus, jota olin kokenut lastani kohtaan hänen syntymäpäivänään ja neljä vuotta myöhemmin. Löysin yhteyden rakkauteen, jota en ahdistavilta muistikuviltani ollut pystynyt tavoittamaan.

Siinä hetkessä ymmärsin, että vuosia sitten tuntemani tuska ei ollut koskaan ollut merkityksetöntä. Että minä en ollutkaan hylännyt lastani tuskiin, vaan olin ottanut vuoren kokoisen osan siitä kannettavakseni. Siksi tuntui, niin kuin miekka olisi käynyt sydämeni lävitse.

”God only knows why love is drenched in tears. Maybe that´s what makes it love.”

Elämä on ihanalla tavalla ennustamatonta. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa hyvää. 

Lupaa, että et luovuta.



maanantai 25. syyskuuta 2017

Päivä, jolloin en kysy mitään

Pöydällä on kaksi jalallista kakkulautasta. Toinen lasia ja toinen kristallilasia. Korkeaan jalalliseen astiaan olen liimannut vihreän Angry Birds-tarran syntymäpäiväjuhlia varten. ”Käydään nopeasti sairaalassa”, sanon miehelleni. Pikainen käynti lastenosastolla ennen vieraiden tuloa ja juhlat voivat alkaa.

Kun viimein pääsemme lähtemään sairaalasta, juhliin on enää muutama tunti. Juhlat tosin eivät koskaan ala, koska pian  lapsi oksentaa eteisen matolle kivusta ja itkusta, ja minä menen paniikkiin. Alan pudota, vaikka tiedän, että todellisuudessa hätää ei ole. Sisältäni alkaa nousta pelottava ja syvä itku, joka ei itkemällä lopu. Tunnen miten päivän tapahtumat aktivoivat neljän vuoden takaiset traumaksi koteloituneet muistot. Ne tekevät reiän muistojen seinään ja päästävät psyykkisen kivun vuotamaan nykyhetkeen. 

Ambulanssi tulee. Istun ja itken koko neljän tunnin matkan hyödyttömänä etupenkillä. Puolisoni hoitaa tehtäväänsä perheen kalliona ja pysyy rauhallisena kaikkien puolesta. Voimakas kipulääke lopulta taittaa lapsen kivun, mutta minä itken yhtä aikaa kaikkia elämäni itkemättömiä itkuja ja epäonnistunutta pakomatkaani niiden luota.

Illalla itku vaimenee, mutta se ei lakkaa, vaan siirtyy äänettömäksi vaikerrukseksi sisälleni. Sängyssä kaikkensa antanut nelivuotias nukkuu sikeää unta, ja todistan imemisrefleksin väliaikaista paluuta, kun pienet huulet etsivät lohdun rytmiä.

Elämässäni on ollut paljon vaikeita hetkiä, joiden kanssa olen päässyt sopuun. Tuskallisten tapahtumien muistot ovat yksi kerrallaan joko menettäneet merkityksensä tai löytäneet tarkoituksensa. Juhlapäivän ambulanssimatka on muisto, jolle en ole onnistunut antamaan merkitystä. Vaikka miten olen antanut ajatuksille aikaa, ja toivonut, että ne löytäisivät itsekseen perille, ja lähettäisivät postikortin aurinkoiselta rannalta.

Odotan vastausta edelleen. Odotuksen sävy on kuitenkin vaihtunut toiveikkaaseen iloon. Odota niin kuin tietäisin, että vastaus on olemassa, ja että se on matkalla luokseni, tai minä sen luokse. Kun kuuntelen ikkunan läpi pihalla juoksevia lapsia, heidän huutojaan, ja kiljahtelujaan, tunnen ilonsekaista syvää rauhaa.

”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.  Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Tulee päivä, jolloin en kysy enää mitään, etkä kysy sinäkään. 

Huoneessa on kevyet verhot ja kevyt valo. 

Se on elämämme paras päivä.

torstai 14. syyskuuta 2017

Rakkaus on tyttöjen juttu

Rakkaus on tyttöjen juttu. Rakkaus on selvästi tyttöjen juttu, kun lukee hämmästyttäviä elämäntarinoita naisista kuten Malala Yousafzai, Kim Puch tai Malalai Rahim, joista jokainen on käynyt vereslihalle asti käyvää taistelua pahuutta vastaan.

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista.

Rakkaus ei ole kuohuviinin tahmaamaa cosmopolitanrakkautta eikä se liioin ole mikään kosminen tähtipölyä yskivä voima, joka elää ainoastaan eteeristen villapaitanaisten kirjoituksissa. Rakkaus on kuolemaa vahvempi. Se on lempeyden ja kärsivällisyyden liitto, joka ei etsi omaa etuaan, katkeroidu, muistele kärsimäänsä pahaa tai iloitse vääryydestä. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta rakkaus ei ole vaaleanpunaista -  Se on mustaa! 

Rakkaus on mustaa, kun ajattelee, miten Malalai Rahim toimi lääkärinä Afganistanissa, talebanien hallinnon aikana. Rakkaus on mustaa, kun miettii burkhaan piiloutunutta Malalaita matkalla sairaiden luo oman henkensä uhalla. Rakkaus on musta niin kuin yökin, jona Malalai pakeni perheensä kanssa Helmandin joen yli Iranin puolelle. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee Malalaita jatkamassa työtään pakolaisleirin ainoana lääkärinä, ja lopulta Suomessa, oman kotikaupunkini naisten keskuudessa. 

Rakkaus on mustaa silloinkin, kun katselee Vietnamin sodan kuuluisinta valokuvaa yhdeksänvuotiaasta Kim Puchista. Kuvassa Kim juoksee kuvaajaa vastaan kirkuen ja ilman vaatteita sen jälkeen, kun hävittäjät ovat tehneet hyökkäyksen Trang Bangin kylään, ja napalmipommi on sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Rakkaus on mustaa, kun ajattelee kolmannen asteen palovammoista hädin tuskin hengissä selvinnyttä Kimiä kahden pojan äitinä ja YK:n hyväntahdonlähettiläänä puhumassa anteeksiantamisen voimasta.

Rakkaus on mustaa, kun miettii pakistanilaista Malala Yousafzaita, joka puolusti jo 11-vuotiaana tyttöjen oikeutta koulunkäyntiin ja kritisoi maansa lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia. Rakkaus on mustaa, kun kuvittelee niskaan ja päähän luodin saanutta Malalaa taistelemassa hengestään. Mitä muuta rakkaus on kuin mustaa, kun katsoo, miten Malala heti ensimmäisessä onnettomuuden jälkeisessä julkisessa esiintymisessään jatkaa sinnikkäästi tyttöjen oikeuksista puhumista? 

Rakkaus on mustaa Suomessakin. Rakkaus on mustaa kaikkialla, missä ihmiset antavat anteeksi, sietävät toistensa heikkouksia ja antavat itsestään silloinkin, kun se tekee kipeää. 

Rakkaus on tyttöjen juttu, mutta vaaleanpunaista se ei ole.
Ne, jotka muuta väittävät, eivät tiedä mitään rakkaudesta tai tytöistä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Verta, hikeä ja parikoita

Olen viime aikoina sekä puhunut, kirjoittanut että pyrkinyt olemaan elävä esimerkki omana itsenä olemisen ihanasta voimasta. Olen huomannut, että elämä kevenee kummasti, kun jättää ylimääräiset roolivaatteet kaappiin.

On silti myönnettävä, että olen vähän valehdellut. Sisäisesti olen vapaa, mutta ulkonäön suhteen en uskalla tai halua olla oma itseni. Oikeasti olen pieni pullea perheenäiti liian kireässä kevättakissaan, ja minulle se ei riitä. Asia kirkastui päivänä, jolloin sain lahjaksi ensimmäiset Minna Parikan kenkäni.

Kaikki alkoi Helsingin alennusmyynneistä. Kauppoja kierrellessään äitini oli löytänyt mustat minunnäköiseni Minna Parikan saappaat: Ihanat, lyhytvartiset nahkasaappaat, joiden kärjissä töpöttivät suloiset tupsut. Äiti päätti yllättää minut kalliinpuoleisella kenkälahjalla, ja ilmoitti asiasta kuvaviestillä. Sain tiedon junan saapumisajasta, ja ohjeen noutaa kengät rautatieasemalta.

Parikan kenkien laatikkokin on niin kaunis, että sitä tekisi mieli suudella. En suudellut laatikkoa, mutta heti kotiinpäästyäni rapistelin vaaleanpunaiset silkkipaperit auki. Sille kenkäriemulle olisi Tuhkimokin jäänyt kakkoseksi! En voinut uskoa, että olin saanut lahjaksi oikeat designkengät, ja vieläpä sellaiset, jotka nostaisivat kenet tahansa perheenäidin hiekkalaatikkosarjasta todelliseen mammaliigaan.

Kengät olivat täydelliset - niin luulin. Olin lahjasta niin hurmioitunut, etten osannut aavistaa ongelmia, vaikka olinkin saanut kenkien saatteeksi ohjeet siitä, miten ne laitetaan jalkaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään siinä kohtaa, kun kenkien varret tulivat mainituiksi: ”Myyjä sanoi, että ne löystyvät kyllä”.

Sitten ei muuta kuin kengät jalkaan! Otin Parikasta napakan otteen ja työnsin jalkaterän varresta sisään. Ihme kyllä, en saanut jalkaa perille asti. Työnsin, painoin ja kiskoin, mutta varret eivät joustaneet. Alkoi tulla kuuma. Istuin tuolille, ja yritin uudestaan. Venytin vartta. Revin vartta. Huusin! Ei toivoakaan. Soitin hätäpuhelun äidille, ja äiti kannusti ihanasti. Noudatin ohjeita, ja vaihdoin ohuemmat sukat. Kokeilin ilman sukkia, uudestaan sukkien kanssa, ja heitin kengän seinään.

Jonkin aikaa tuskanhuutoja, ähinää ja kolinaa seinän takaa kuunnellut puoliso uskaltautui varovasti kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen. Siinä vaiheessa taisin istua lattialla hikisenä ja hajareisin, niin kuin mikäkin kurahousukamppailua käyvä uhmaikäinen. Alaleukakin siinä taisi väpättää, kun pyysin miestä auttamaan elämää suuremmassa tehtävässä. Puolisoni yritti olla nauramatta kiskoessa kenkää jalkaani.

Kun puolisoni luovutti, toivoni alkoi hiipua. Olin niin lähellä mahdollisuutta kuvitella itsestäni liikoja, ja kuitenkin niin kaukana! Lähdin viemään kenkiä makuuhuoneen vaatekaappiin, mutta Parikanmaku suussani sai minut antamaan kengille vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Ajantaju meni, mutta kellosta katsottuna 45 minuutin kuluttua projektin aloittamisesta istuin sängyllä hikisenä, punaisena, peukalo vertavuotavana, mutta tupsukengät jalassa.

Myönnän, että en minä ulkonäön suhteen uskalla tai halua olla oma itseni. Haluan olla enemmän! Parikat osoittivat, että olen valmis epätoivoisiin tekoihin asian puolesta.

Parikat ovat nyt päässeet ulkoilemaan pariinkin otteeseen, ja mustaan villakangasviittaan yhdistettynä ne saattavat hyvinkin luoda vaikutelman ihmisestä, joka on kaikkea enemmän, eikä mitään vähemmän. Mikäli joku päivä ohitsesi viilettää kyseinen tupsukenkäinen nainen, älä kuitenkaan usko illuusioon. Viitan alla piileskelee tavallinen pullea perheenäiti, jonka peukalosta vuotaa verta.

Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 3.5.2017

maanantai 28. elokuuta 2017

Toivo oli tullut jäädäkseen

Kaikki alkoi pimeästä elämänvaiheesta, pitkien päivien sarjasta, joiden yli en pystynyt näkemään. Niinä aikoina tuntui niin kuin putoaisin loputtomiin, vailla pohjaa, vailla kiinniottajaa. Jossain harmaiden päivien ja yöttömien öiden välillä aloin epäillä, että enää vain itseni ulkopuolelta tuleva rakkaus voisi saada minut uskomaan siihen, että on olemassa joku, jonka syliin pudota.

Ajattelin, että se joku olisi rakkaus, ja että rakkaus on Jumala.

Halusin kokea olevani rakkaudesta täysi, turvassa. Samaan aikaan välttelin sitä, mitä eniten kaipasin. Ajattelin, että armoa riittää kaikille muille, paitsi minulle. Osasin vain ajatella, että ehkä, ehkä jos saisin toimia  välikätenä rakkauden Jumalan ja ihmisten välillä, ehkä silloin osa eläväksitekevästä voimasta tarttuisi hihansuihini. Minulle kyllä kelpaisivat rippeetkin.

Jotkut puhuisivat sattumasta, minä johdatuksesta, mutta kun olin valmis, lempeä tuuli alkoi varovasti työntämään eteenpäin. Tuuli puhalsi sinäkin pilvisenä aamuna, jolloin huomasin toistuvasti ajattelevani kouluaikaista ystävääni. Ystäväni oli joutunut kasvokkain elämänjuuria repivän menetyksen kanssa, kun hänen pienen veljensä iso elämä oli päättynyt puiselle sillalle. Siellä se oli keinunut mustan veden päällä, kahden rannan välillä ja lopulta valinnut taivaan.

Sille sillalle särkyi myös isosiskon sydän.

Mikä suru, mikä pimeä, ajattelin, kun seisoin kirjakaupan hyllyjen välissä ja etsin oikealta tuntuvaa lahjaa. Mitä sanoisin ja minne edes menisin, sitä en tiennyt. Emme olleet tavanneet vuosiin, enkä tiennyt hänen osoitettaan. Sitäkään en tiennyt, minkälaisen jäljen murskaava menetys oli  jättänyt tai olivatko vieraat tervetulleita suruun. Ilman lempeän tuulen päättäväistä ohjausta en olisi uskaltanut.

Kirjoitin kortin ja suljin sen kirjekuoreen. Lahjan laskin auton etupenkille.

Kerrostalojen korkeat seinät ja puistot seisoivat tutuilla paikoillaan, kun ajelin hiljaisen kaupungin poikki ja etsin tietä oikean oven taakse. Tietyömaa keskeytti matkan, ohjasi kiertotielle. Kiertotie kulki puiston poikki, joen rantaan ja lopulta puisen sillan yli. Mäki nousi loivana kohti kirkkoa, lämmin tuuli puhalsi. Etäämmällä näin kaksi naisen hahmoa: Tien yli kulkivat ystäväni askeleet.

Pysäytin auton tien sivuun. Olo oli hämmentynyt, epäuskoinenkin. Välissä kaikki nämä vuodet ja siinä hän seisoi edessäni. Otin lahjaan varovaisesti käsiini ja nousin autosta. Sanat olivat huteria, mutta kosketus luja. Siinä me seisoimme ja halasimme toinen toisiamme synkän virran yli. Autolle palasin vapisevin jaloin ja elämän ihmeellisyys perhosenkevenä olkapäällä.

Päivät vaihtuivat, vuodet kuluivat. Iloitsin, surin, toivuin, menetin, sain ja saavutin. Muisto kahden hämärässä kulkevan ihmisen yllättävästä kohtaamisesta ei silti haalistunut. Liekin lailla se lämmitti käsiä kylminä päivinä.

Viime keväänä ajelin samaa reittiä puiston poikki joen rantaan. Sillalle saapuessa satuin katsahtamaan taivaalle. Sen yläpuolella lenteli varis oksa nokassaan.

Mieleen nousi Raamatun kertomus kaiken tuhoavasta tulvasta, jonka päättymisen merkiksi kyyhkynen kantoi nokassaan tuoretta oliivipuun lehteä. Oma elämäni oli ollut tulvaveden vallassa, ystäväni elämä oli ollut tulvaveden vallassa, mutta viimein maa oli kuiva, talvi vaihtumassa kevääseen.

Oksaa nokassaan kantava lintu.
Silloin tiesin, että toivo oli tullut jäädäkseen.



keskiviikko 23. elokuuta 2017

He ovat minun lapsiani kuitenkin

Ensimmäistä kertaa elämässä olen joutunut kohtaaman omaan lapseen kohdistuvan kiusaamisen herättämiä tunteita. Veljellistä, lasten ikätasoon kuuluvaa pientä kiusaa on aina ollut, mutta ei koskaan sellaista, joka vaikuttaisi lapseen syvemmällä tasolla. 

Kunnes nyt.

Automatkalla lapsi kertoi päivällä kuulluista, ulkonäköön kohdistuneista ilkeistä sanoista. Eivät ne isoja sanoja olleet, mutta sattuivat osumaan arkaan paikkaan. Tavallisen, melko kovaäänisen puhetulvan sijaan lapsen sanat tulivat katkonaisesti. Ihan kuin puhuminen olisi sattunut. 

Voi olla, että kuvittelin, mutta tuntui niin kuin lapsi olisi yrittänyt toimia kuten äitinsäkin ja pakottaa itseään sanomaan ääneen ajatuksia, jotka saivat hänet häpeämään. Sanoja seurasi hiljaisuus, jonka aikana lapsen silmistä näkyi niiden takana käyvä kuhina: Mikä on totta? Mitä minä ajattelen, mitä äiti ajattelee ja mitä se yksi lapsi ajattelee. 

Pieni eskarilainen ja kolme isoa tulkintaa. 

Ääneenlausuttuna vaikeimmatkin asiat menettävät suurimman tuhovoimansa, joten yritin kysymyksillä auttaa lasta eteenpäin. 

- Jos on monta mielipidettä samasta asiasta, eikä tiedä mitä ajatella, kenen mielipidettä kannattaa kuunnella? Kannattaako uskoa jonkun yhdentekevän ihmisen mielipidettä, vai sen, joka rakastaa?
- Sen, joka rakastaa, lapsi vastasi.
- Kuka rakastaa?
- Äiti ja isä.

Hymy.

Kahden sekunnin kuluttua etupenkki oli tyhjä ja lapsi eteisessä ulkovaatteita riisumassa. Otin yksivuotiaan turvaistuimesta ja menin perässä. Yritin vielä painottaa, että ellei kiusaaminen lopu, tarvittaessa äidistä kyllä löytyy leijonan ominaisuudet. Pojan huomio oli jo muualla, kavereissa ja leikeissä. Ulko-ovi kävi. 

Illalla lapsi tuli innostuneena kotiin kaverien  (ihan muiden kuin kiusaavien kaverien)  luota.
-Äiti! Mä pidin mun omia puolia! Sanoin, että mua pitää uskoa, tai muuten sä suutut ja tuut vetämään niitä turpaan!

Ehkä kaveritaitoja on vielä hiottava. 

Lapsen kiusaamisesta johtuvien tunteiden käsitteleminen herättää itsessäkin surua. Silti, jollain erikoisella tavalla näen tilanteessa mahdollisuudet myös hyvään. Ehkä nämä ovat niitä tapahtumia, joiden kautta lapset oppivat myötätuntoa muita kohtaan.  Ehkä näiden tapahtumien myötä veljekset oppivat kohtelemaan toistensa ominaispiirteitä hyvin. Ehkä tätä kautta lapset oppivat löytämään jotain ainutlaatuisuudestaan, ja saavat käyttöön voimat, joka vapautuvat, kun mukautuminen lakkaa.

Ehkä. Ehkä eivät. Ennemmin silti kasvatan kuin katselen vierestä kuinka käy.

He ovat minun lapsiani kuitenkin.

Auta niin kauan kuin voit

Lyhyin tie laahustavasta arjesta yltäkylläiseen elämään käy antamisen kautta. Opin asian epämukavalla tavalla, kun uupumuksen laukaisema ahdistus pakotti ammattiavun lisäksi etsimään muita keinoja olon helpottamiseksi. Apu löytyi yllättävästä paikasta, senhetkisestä käytännöllisen teologian tenttikirjasta. Kirjoittajaa en enää muista, mutta ajatuksen kyllä: ”Jos olet epätoivoisessa avuntarpeessa, etsi joku, joka tarvitsee apua vielä enemmän.” Kirjoittajan mukaan pimeään paikkaan joutunut ihminen voi auttaa itseään auttamalla muita.

Epätoivoissani tartuin ohjeeseen. Aloin etsiä arkisia tilaisuuksia auttaa ja antaa. Sulloin huonojalkaisen vaarini autoon ja vein häntä syömään ja hautausmaakävelyille. Muistin läheisensä menettäneitä pienillä lahjoilla. Kiitin ja kehuin tuttuja ja tuntemattomia tilaisuuden tullen. Viimeisellä raskausviikollakin siivosin ystävän asuntoa juhlakuntoon. Tärkeän päivän aamuna kävin tekemässä hänelle vielä juhlameikinkin.

Kävi niin kuin kirjassa luvattiin: Auttaminen auttoi. Ystävällisistä teoista ja niihin liittyvistä kohtaamisista tuli ilmareikiä tukahduttavaan ahdistukseen. Lumevaikutuksesta ei ollut kyse, siitä varmistuin hiljattain, kun sain käsiini Ann Voskampin uutuuskirjan Särkymisen lahja. Kirjassaan Voskamp viittaa tutkimustuloksiin, joiden mukaan ystävälliset teot lieventävät ahdistusta, laskevat verenpainetta ja stressihormonin tasoa sekä nostavat endorfiinien määrää veressä. Auttaminen on ilmainen mielialalääke ilman haittavaikutuksia. 

Kaikki auttaminen ei kuitenkaan edesauta hyvinvointia. Vastentahtoinen auttaminen voi katkeroittaa mielen ja yli voimien käyvä auttaminen voi viedä auttamisen ilon. Itse olen nopeasti innostuvana, mutta lyhytjännitteisenä ihmisenä rynnännyt suin päin isoihin hankkeisiin ja katunut niitä jälkeenpäin.

Muistan eräänkin aamun, jolloin istuin lukion aulassa, ja sain mielestäni loistavan idean vanhainkodilla toteutettavasta laajamittaisesta vapaaehtoistyöstä. Innostushuuruissani toimin välittömästi. Iltapäivään mennessä yhteistyökuviot olivat sovittuna ja kymmenkunta pahaa-aavistamatonta vapaaehtoista värvättynä. Mieleen on jäänyt yksittäisiä välähdyksiä vanhainkodilla palloilevista lukiolaistytöistä, ja varsinkin yhdestä, jota talon asukas halusi sylitellä - suukkopalkalla. Muistan myös koollekutsumani hartaushetken, jota en ollut jo muista asioista innostuneena suunnitellut. Pakokauhu oli melkoinen, kun huomasin vahingossa valinneeni synkkääkin synkemmän hartaustekstin. Teksti leikitteli sellaisilla kuolonkankeuden ja kalman veroisilla kielikuvilla, jotka tuntuivat kiusallisilta huomioon ottaen kuulijakunnan ikäjakaumaan. Emme palanneet vanhainkotiin sen koommin.

Epäonnistumisissa on ollut hyvätkin puolensa. Epäonnistumiset auttoivat minua löytämään omalle persoonalle sopivia tapoja antaa ja auttaa. Nykyään ajattelen, että antamisen lahja on oikein mitoitettu silloin, kun sen tuottama ilo kantaa ensimmäisestä ajatuksesta projektin loppuun saakka. Tätä itse muotoilemaani sääntöä pyrin edelleen noudattamaan, vaikka nykyisellään antamislahjakkuuteni onkin enimmäkseen kateissa.

Uskon silti antamisen voimaan. Olen saanut kokea, miten auttamisen ilo kannattelee vielä vuosienkin päästä, joskus jopa tragedian hetkellä. Kolme vuotta sitten näihin aikoihin pitelin sohvasta kaksin käsin ja tuijotin uutislähetystä epäuskoisena. Kuvaruudulta näin taksin takaikkunassa ammottavan luodinreiän ja levottomasti liikehtivän ihmisjoukon. Paareilla kannettiin kahta lakanalla peitettyä ruumista. Toinen lakanan alla kohoilevista ihmisen varjoista kuului ystävälleni.

Ystäväni - se jota, ja jonka juhlia olin valmistellut – menehtyi toisella puolella maailmaa tekemänsä avustustyön parissa. Kaikkein vaikeimmilla hetkillä auttamisen lahja kantoi. Tenttikirjan äärellä koettu oivallus ja sen seurauksena syntyneet muistot tarjosivat toisia kuvia uutiskuvien rinnalle: Minä kylpyhuoneen seiniä pyyhkimässä, ystäväni nauravat kasvot juhlavaatteiden sovituksen keskellä ja hänen keskittynyt ilmeensä, kun levitän luomiväriä yläluomelle. Ystävänpalveluksesta tuli muisto, jota tarvitsin paljon ystävääni enemmän.

Auttamalla muita voi auttaa itseään. Auta siis niin kauan kuin voit.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 9.8.2017

Etelä-Pohjanmaalla paska ei ole kirosana

Etelä-Pohjanmaalla paska ei ole kirosana. Se on ihanaa. Niin usein arjessa tulee tilanteita, joissa pelkkä harmittelu ei riitä. "Äitiä vähä harmittaa, kun äiti ajoi sata kilometriä harhaan, bensa on loppu ja asutuksesta ei ole tietoakaan". Paskat!

Tottakai ensin yritin pimittää lapsilta paska-sanan käyttömahdollisuudet. Sitten kyllästyin kuuntelemaan "äiti kiroilee"-kanteluja ja paljastin paskan käyttöehdot. Sovittiin, että hokea ei saa, eikä varsinkaan koulussa tai päiväkodissa, mutta silloin saa sanoa paska, kun on hyvät perusteet. 

Tästä on seurannut hauskoja tilanteita.

- Äiti, saako nyt sanoa sen sanan, joka ei ole ruma sana Pohjanmaalla?
- Anna mennä.
- Paska! 

Hetkeä myöhemmin:

- Paska!
- Älä kuitenkaan koko ajan hoe. Sano vain sillon, kun se on perusteltua.
- Elvis [nimi muutettu] kaatoi sun kahvin sohvalle.
- No sitte okei.

Paskan kanssa pitää muistaa maakuntarajat. What happens in Etelä-Pohjanmaa, stays in Etelä-Pohjanmaa. Varsinkin palavereissa kehäkolmosen tuolla puolen kannattaa käyttää jotain muuta sanaa. Ehkä páska voisi toimia?

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Usko, toivo, Turku

Turussa, kaupungissa, joka tunnetaan vuosittaisesta rauhan julistamisesta, kaksi kokonaisen ihmisen kokonaista maailmaa on päättynyt. Uhrien, ja uhrien läheisten elämät eivät tule koskaan olemaan niin kuin ne olivat päivää ennen. Puoli Suomea vetää henkeä ja yrittää toipua äkillisestä turvallisuudentunteen menettämisestä.

Silti, kaikesta tästä tragediasta huolimatta, sosiaalisessa mediassa puskee tunne, joka saa voimaan pahoin. Se tunne on huonosti peitelty vahingonilo, oikeassaolemisen ilo. Uutisten jaot leviävät poliittisilla, uskonnollisilla ja ideologisilla kannanotoilla jatkettuina. MITÄS MÄ SANOIN. Osanoton varjolla, tietenkin.

Niin kuin tässä olisi kyse oikeassa olemisesta. Niin kuin haaskaa ei olisi jäljellä huomennakin. Ikään kuin kaikki eivät tietäisi, että maailmassa on pahaa, ja että kaikesta vastaan laittamisesta huolimatta se on vastassa joka aamu.

Ikään kuin me kaikki emme menisi uppoavan laivan mukana.

Ihmiset, malttakaa mielenne, edes muutaman päivän ajan. Antakaa surevien surra rauhassa. Etsikää myötätuntoa. Rakentakaa lapsille turvallinen tila, jossa kasvaa eheiksi aikuisiksi. Tämä elämän epävarmuus vielä avautuu heillekin täydessä mittakaavassa, ja siitä selvitäkseen he tarvitsevat paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

Ruokkikaa rauhaa, älkää vihaa ja kaaosta.

Koittakaa olla ihmisiksi. Rukoilkaa vaikka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Elämäni Seinäjoki

Seinäjoki ei ole Suomen kaunein kaupunki, mutta rakkain kaupunki se on. Arkkitehdin vapaapäivänä suunnitellut laatikkotalot ja laattojen kohonneet reunat ovat armollisia. Ne antavat itsellekin luvan olla vähän sinne päin.  

Jos ei pidä Seinäjoesta, ei ole asunut täällä tarpeeksi pitkään. Mitä kauemmin kaupungissa asuu, sitä useampaan kadunkulmaan alkaa liittyä muistoja.   Lopulta kaduilla kulkeminen on kuin kävelisi päiväkirjassaan. Se on elämysmatkailua parhaimmillaan.

Seinäjoki edustaa hyvää ja tervehdyttävää tavallisuutta. Elämä on puurtamista ja perusasiat hoidetaan hyvin. Toisaalta arki osataan keskeyttää, ja tehdä juhla sinne, mistä se puuttuu. Sellaista musiikkityyliä ei olekaan, jonka vuoksi täällä ei olisi katua katkaistu. 

Seinäjoki on myös terapeuttinen kokonaisuus. Hämmentävässä äärilaitoja pursuavassa maailmassa Seinäjoki lohduttaa keskitien mentaliteetiltaan. On Aaltokeskus, matkakeskus, Joupin kauppakeskus, keskustan keskus ja Keskuspuisto. Minne tahansa meneekin, on aina keskellä. 

Rakastettavaa on sekin, että keskusta kokonaisuutena on kahdeksan tietä vaakaan ja neljä pystyyn. Jos suunnasta erehtyy, senkun kääntyy kolme kertaa oikealle, ja on takaisin lähtöpisteessä. Olen kokeillut samaa Helsingissä sekä elämässä yleensä ja epäonnistunut. Seinäjoki sen sijaan ei petä koskaan.

Jos kaikesta hyvästä huolimatta epätoivo on täällä asuessa viedä voiton, voi aina kiivetä Joupiskan huipulle ja katsella kaupunkia vaaleanpunaista taivasta vasten. Korkealla on hyvä muistuttaa itseään siitä, ettei puuttuvaa tarvitse jäädä itkemään. Se mikä puuttuu, rakennetaan lapiollinen kerrallaan niin kuin Joupiska. Ja vaikka koko maailma nauraisi, mäkeä aletaan kutsumaan vuoreksi ja sen päälle vielä pystytetään kyltti niin kuin Hollywoodissa. 

Seinäjoella on ihmisen hyvä elää. Tervetuloa!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä

Jos olisin Jeesus, luulen, että vaihtaisin nimeä. Keksisin itselleni paremman nimen, tai ainakin sellaisen, jota kukaan ei ole koskaan väärinkäyttänyt. Puhdasta lunta, jonne koirat eivät ole nostaneet jalkaa.

Jos olisin Jeesus, ottaisin uuden nimen käyttöön ja kertoisin sen ihmisille, jotka ovat kasvaneet täyteen mittaansa, olkoonkin, että vajaaseen sellaiseen. Kertoisin sen niille, jotka uskaltavat puhua omissa nimissään omat asiansa, ja niille, jotka eivät sitä turhaan lausuisi. Kaivertaisin nimen vaikka rantahietikosta löytyneeseen valkoiseen kiveen, ja kävisin nurkan takana näyttämässä kaiverruksen luottotyypeille. Että psst, ihan vain näin meidän kesken.

Jos olisin Jeesus, keksisin itselleni uuden nimen, ja kertoisin sen niille, joita on Jeesuksen nimessä lyöty niin kuin vierasta sikaa. Niille, joille on sanottu, että uskot liian vähän tai liian väärin, ja niille, joille Jeesuksen nimi on kuin joku allahuakbar, joka huudetaan ennen kuin räjähtää.

Saisivat ihmiset kehittää nimen ympärille uusia, positiivisempia mielleyhtymiä.

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä, mutta olisin niin kettu, että en kertoisi sitä niille, jotka puhuvat tylsästi ja pitkäveteisesti. En kertoisi niille, jotka suhtautuisivat nimeen niin kuin museotavaraan, mutta sille yhdelle Pirkolle, joka sanoi, että on syntiä opettaa Raamattua tylsästi, niin sille sen nimen kyllä kertoisin.

Jos olisin Jeesus, ja jos vaihtaisin nimen, hiippailisin todellakin niiden ohi, jotka uskovat tietävänsä Jumalasta kaiken. Jättäisin nimen kertomatta seurakunnan edessä ravaaville viidakon kuninkaille, jotka hakkaavat rintaansa niin kuin Gorillat ja kutsuvat sitä nöyryydeksi. Pakko sanoa, että sille yhdelle ruostuneen saranan lailla narisevalle tiedekunnan professorille, joka sanoi, ettei Jumalasta voi tietää yhtään mitään, en kertoisi myöskään. Saisi tukehtua kammionsa pölyyn.

Jos olisin Jeesus, niin en taitaisi kertoa nimeä itsellenikään, ja välttyisin näiltä blogikirjoituksilta.

Ja jos ihan totta puhutaan, ja jos olisin Jeesus, niin varmaan ratsastaisin pitkin taivasta vaaleanpunaisella pilvellä, söisin pelkkää kakkua ja suosisin omia kavereitani. Sen ristinkuoleman ja kaikki anteeksiantamisjututkin saisitte unohtaa. Olisin aika surkea Jeesus.

Onneksi en ole Jeesus.  Mutta onneksi Jeesus kuitenkin on.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuulkaas äidit!

Kiitelkää itseänne, sillä lasten kesälomat ovat ylittäneet puolen välin, ja yhä vaan te seisotte omilla jaloillanne. 

Kiitelkää itseänne oikein runsaasti, sillä tähän mennessä monet teistä ovat valmistaneet kesäkeittiöissään lähes sata lämmintä ateriaa. Sata! Ymmärrättekö? Ei se ole mikään dejavú-ilmiö, vaan tapahtui-ihan-oikeasti-vú. Lämpimät leivät ja lämpimät katseetkin lasketaan. Pääasia, että lapsenne eivät nähneet nälkää.

Hymyilkää, äidit! Unohtakaa se yksi lapsen pudottama keräilyastia ja siitä seurannut mittasuhteeton reaktio. Muistelkaa sen sijaan  sitä kertaa, kun hillitsitte itsenne, ja sanoitte, että ei se mitään, vaikka se todellakin oli jotain. Pyytäkää anteeksi, ja unohtakaa, koska niin unohtavat lapsennekin.

Äitylit. Äiti-ihmiset. Kehukaa itseänne siitä, että levon tarpeesta huolimatta olette lelujen päältä kävelemisen lisäksi keränneetkin niitä. Että olette raapineet kuivunutta ruokaa astioista ja pesseet pyykkiä – jotkut jopa saman koneellisen moneen kertaan. En tiedä muista, mutta minä jätän pyykit koneeseen vähän väliä, ja silti kertaakaan lapset eivät ole joutuneet juosta alasti pihan poikki. 

Äidit! Olkaa rehellisiä edes kerran viikossa. Kertokaa toisillenne kaikki se, mitä lapsille ei voi kertoa, niin ette suutuspäissänne tule sanoneeksi asioita, joita kadutte. Kertokaa kaikki pienimmätkin asiat, kuten että vihaatte huvipuistoja, korvan juuressa huutavaa musiikkia, vilkkuvia valoja ja pillimehupidikkeenä toimimista - tai mitäpä tässä teitittelemään, kun itsestäni puhun. Olen luopunut työstäni, isosta osaa harrastuksistani, huvituksistani ja yöunistani, joten katson jo todistaneeni koko maailmalle rakkauteni lapsiani kohtaan. Huvipuistojen rakastaminen ei tuo siihen mitään lisää. Kerran kesässä kuljen Keskisen ilmaistivolin läpi niin kuin elinkautisvanki, ja se saa riittää. 

Hassutelkaa, äidit! Tyhjännauraminenkin on arvokasta naurua. Kuusivuotiaan mieleenpainuvin muisto viime kesältä on se, kun ammuin häntä tissimaidolla naamaan. Viikko sitten kiepuimme ja nauroimme koululaisen kanssa, kun hyvänyöntoivotusten yhteydessä jotenkin päädyimme kuvittelemaan huvittavia tilanteita, joihin huippujalkapalloilija Ruud Gullit olisi voinut nimensä puolesta päätyä: ”Gullit, pois pöydältä!” tai ”Taas Gullit jäi pinnojen väliin!" Minä haukoin henkeä, ja poika haukkoi henkeä, eikä naurusta meinannut tulla loppua, vaikka yritimme vakavoitua. ”Levolle laske heehhehhehehee…”

Äidit! Työntäkää pää jääkylmän vesisuihkun alle, kun joku jaarittaa nykyvanhempien alennustilaa. Olemmehan me välillä poissaolevia, niin kuin minä nyt tässä kirjoittaessa, mutta ainakin me olemme kotona. Muistuttakaa tietäjiä ajasta, jolloin me olimme lapsia, juoksimme metsissä ja katsoimme salaa Tappajahai-elokuvia vanhempiemme ollessa ties missä. 

Äidit, kun joku huokailee, että ennen oli paremmin, siteeratkaa Stakesin tutkimusprofessorina toiminutta Matti Rimpelää, jonka mukaan vanhemmuus voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka osa vanhemmista ei jaksa tai osaa. Antakaa tietäjille anteeksi, sillä joskus empatia hyppää yhden sukupolven yli.

Äiti. Jos sinä olet se, joka ei jaksa tai osaa, pyydä apua. Sinäkin olet jonkun lapsi. Voit yhtä hyvin kohdella itseäsi niin kuin niitä, joita rakastat. 

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Sitähän sä kysyit

Tiesin aina, että haluan kolmannen lapsen. Tiesin sen silloinkin, kun väsymys, esikoisen terveydelliset haasteet, valvottava vauva ja kaksi uupunutta vanhempaa olivat vain elämää. Me emme pyörittäneet arkea, arki pyöritti meitä ja linkousohjelma tuntui jumittaneen ikiajoiksi.

Tiesin aina haluavani kolmannen lapsen, vaikka en uskaltanut edes ajatella asiaa. En uskaltanut edes silloin, kun pyöritys helpotti ja aloin aavistaa, että elämästä voisi sittenkin selvitä. Olin raapinut elämääni kasaan paljain käsin vuosia, ja silti tuntui niin kuin rippeitä olisi edelleen enemmän kynsien alla kuin missään muualla.Uusi raskaus, sen onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voimavarojen riittämättömyys ja lapsen mukana tuleva huoli tuntuivat vuorenkokoiselta riskiltä.

Silti halusin lapsen ja halusin elämän. Kahden vastakkaisen toiveen sisällään kantaminen rasittaa sydäntä enemmän kuin mikään muu. Olin jatkuvassa sisällissodassa itseni kanssa. Halusin mennä tulevaisuutta kohden, mutta pelko esti. Ei kai kukaan raajarikko astele vapaaehtoisesti miinakentälle? Iltaisin, kun  muut nukkuivat, makasin sängyllä ja rukoilin, vaikka en aina osannut edes itselleni selvittää mitä. 

Yhtenä niistä illoista, kun uni tullut, sytytin yöpöydän valon ja nousin istumaan sängylle. En muista sanoinko sanat ääneen, vai oliko ajatus vaan niin voimakas, että muistan sen niin, mutta silloin rukoukseni muotoutuivat selväksi pyynnöksi. Jumala, annatko minulle kolmannen lapsen, ja jos sille tielle lähden, niin lupaatko ja vannotko, että mitä ikinä tapahtuu, pidät huolen? Lupaatko, että yhtäkään niistä kolmesta et hukkaa? Avasin yöpöydän laatikon ja etsin luettavaa.

Laatikosta löytyi ystäväni antama pieni sydämenmuotoinen rasia. Rasian sisällä oli satoja pieniä ja ohuita valkoisia paperinpaloja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi raamatunkohta, erilainen jokaisessa. Olkoon, ajattelin, ja otin rasiasta ensimmäisen, josta onnistuin otteen saamaan. Jesaja 44: 3-5.

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla. Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.”

Tavasin tekstiä läpi uudelleen ja uudelleen varmistaakseni, että en kuvitellut näkemääni. Kahdesta vastakkaisesta toiveesta toinen oli voittanut ja sydän takoi rinnassa sen merkiksi. Olin saanut selvään kysymyksen selvän vastauksen. Meillä koskaan ole ollut kissaa, enkä tiedä miltä näyttää kermaa saanut kissa, mutta kohdan luettuani arvelin ainakin tietäväni miltä siitä kissasta tuntuu.

Aika kului, ajatus suli hitaasti osaksi minua ja lopulta muuttui päätökseksi. Arki pyöritti meitä, mekin välillä arkea ja vuodenajat vaihtelivat. Jälleen koitti ilta, jolloin uni ei tullut, ja jolloin tartuin tuttuun sydämenmuotoiseen rasiaan. Sillä kerralla nostin kerralla useamman. Kaksi niistä olivat tismalleen samaa.

"Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla... Yksi sanoo, toinen kutsuu, kolmas kirjoittaa… Taaskaan en uskonut silmiäni. Piti ottaa valokuva.

Seuraavana päivänä menin apteekkiin ja tein raskaustestin.

Raskausaika oli vaikea, mitäpä sitä kiertelemään. Olin väsynyt, vaivoja oli edellistenkin edestä, eikä pelko väistynyt. Ei ollut muuta mistä pitää kiinni pitää kuin lupaus, joten tartuin siihen. Onneksi lupausta välillä vahvistettiinkin. Kerran vaikealla hetkellä otin yhteyttä ystäväni äitiin, joka on minulle kuin hengellinen äiti, ja menin tapaamaan häntä. Sain mukaani cd-levyn, jonka yksi kappaleista oli sanoitettu tuttujen jakeiden pohjalta. 

Lupauslapseni on nyt jo yksivuotias. Hän kiipeilee pöydille ja nauraa niin, että kaikki kahdeksan hammasta loistavat. Jälkeenpäin olen monta kertaa palannut näihin ihmeellisen tuntuisiin tapahtumiin. Olen hämmästellyt sitä, miten suuri voima voi olla muutamassa lauseessa, ja sitä, millaiset kantavat rakenteet niistä voi muodostua. Kuluttaminen, uudellenlukeminen tai edes sanojen unohtaminen ei tunnu kuluttavan niitä puhki.

Sitäkin olen hämmästellyt, miten selväsanaisia rukousvastaukset voivat joskus olla. Ihan kuin Jumala olisi hyväntahtoisesti nauranut, ja tuuppaannut kyynärpäällä kylkeen: ”Sitähän sä kysyit”. 

Niin kysyin. Ja sain vastauksen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

Puolisoni on huono sanomaan ei. Hän ei halua sanoa ei minulle, eikä hän ainakaan halua sanoa ei lapsille - ellei sitten ole ihan pakko. Hän kuuluu siihen osaan maailman miehistä, jotka kylmän sään iskiessä kutovat lapsilleen takin vaikka rintakarvoistaan. Hyväsydämmisyys ja muu myötäkarvaan silittäminen muotoutuvat ongelmaksi lähinnä sillon, kun hänen pitäisi osata sanoa ei. 
Olen huomannut, että tällaisia tilanteita varten miehen mieli on kehitellyt tilalle erilaisia ei:n väistäviä ilmaisuja.

Väistösanat ovat sanoja, jotka kuulostavat myönteisiltä vastauksilta, mutta sisältävät ei:n siemenen. Yhdeksällä kertaa kymmenestä väistösanat ovat raatelevia susia määkivissä vaatteissaan. Mieheni väistösanat ovat  "myöhemmin", "kohta" sekä harvinaisempi  "Mä lupaan yrittää...". Itse olen JOO-JOO-naisia.

Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että hän voisi ihan reilusti ja rehellisesti olla lupaamatta  sellaista, mitä ei voi todellisuudessa pitää. Että jos hän ei aio noudattaa yksinkertaista pyyntöä eteisen siivoamisesta, sen voisi sanoa ihan suoraan. Vaikka sillä lailla joustamattomasti kuten minä sanon: "Ei." "En." Riitahan siitä tulee, mutta tuleepa sitten edes oikeasta asiasta, nimittäin siitä, että joku yrittää hivuttaa velvollisuuksiaan toisen niskaan.

Joskus pelkkä ei kertakaikkiaan vaan toimii.  Kerran Helsingissä olin hirveällä kiirellä menossa rautatieasemalle, kun tielleni astui  Amnestyn itsevarman näköinen feissari maailmantuskan värisessä anorakissaan.
- Hei! Kiinnostaako ihmisoikeudet? 
- Ei.
Kuvitteli pitelevänsä ässää hihassa, vaan ässä olikin minulla, eikä tarvinut jäädä juttelemaan.

Väistösanat itsessään eivät ole ärsyttäviä, vaan niiden väärinkäyttö. Väärinkäytöllä tarkoitan tilanteita, joissa  henkilö lupaa suorittaa jonkun päivittäisen toiminnon omien sanojensa mukaan "myöhemmin". Väärinkäyttö on siinä, kun jätetään kertomatta, ettei kyseessä suinkaan ole myöhemmin illalla, vaan pikemminkin myöhemmin ensi vuonna. Sitähän ei sovi kiistää, etteikö ensi vuonna olisi myöhemmin. Väärinkäytön lisäksi väistösanoissa on ärsyttävää se, että ne vapauttavat väärinkäyttäjän vastuustaan, jolloin ei pääse edes valehtelusta syyttämään.

Olen huomannut, että väistösanojen väärinkäyttäjät uskovat usein itsekin sanomisiinsa, joten tavallaan he ovat omien lupaustensa uhreja. Koska itsepetos on vaikea vastus, olen yrittänyt keksiä tapoja elää kiertosanojen väärinkäytön kanssa. Olen esimerkiksi yrittänyt kääntää väistösanat mielessäni kieltosanoiksi ja siten olla odottamasta muuta kuin mitä tulossa on. 

Sitäkin olen miettinyt, kannattaisiko eri tilanteissa yrittää demonstroida miten turhauttavalta väistösanat kuulijasta tuntuvat. Sitä voisi iskeä perustarpeisiin ja kokeilla väistösanojen väärinkäyttöä esimerkiksi parivuoteessa. Ajatelkaa nyt, jos siinä kohtaa, kun ilta hämärtyy, ääni kähenee ja käsi ylittää sängyn keskiviivan, kokeilisi seuraavia:

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- Mä lupaan yrittää.

Tai 

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- JOO-JOO!

Oikeastaan voisi olla ihan hauskaa, jos välittömästi lähestymisyrityksen jälkeen alkaisi peiton alta hyräillä puhelinpalveluiden jonotusmusiikia. "Olette edelleen jonossa. Palvelemme teitä hetken kuluttua."
Se voisi tehota.

Että tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämää enemmän kuin sen tarkoitusta

Olen tehnyt kesän puutarhatöitä. Kitkenyt rikkaruohoja, istuttanut kukkia, ajatellut kukkien kastelemista ja lopulta kastellutkin kukkia. 

Lapioimista olen tehnyt hartaudella. Olen lapioinut haketta, olen lapioinut kiviä, olen lapioinut multaa. Olen lapioinut puoliksi maahan hautautuneita ruosteisia pikkuautoja, rikkoutuneita muurikiviä ja haalistuneita muovinsirpaileita.

Ennen kaikkea olen lapioinut juurikkoja.

Pienen kuusikon, kolmen tuijan juuriston ja pensaikon jäänteiden lapioiminen on työmaa. Lapsetkin ovat sen huomanneet. He ovat kantaneet kaivuupaikalle pienet keltaiset työmaakoneennäköiset, joista osaa en tunnista. Muoviset työmaakypärätkin toivat. 

Juurikon lapioiminen on toivotonta puuhaa. Ei ole väliä miten viattoman näköiseen kohtaan lapion iskee, vastassa on aina juuri, kivi tai kanto. Maaperässä on turhauttavan paljon sellaista, johon kevyt, ruosteinen lapio ei pysty. 

Ihan kuin omaa elämäänsä lapioisi.

Istun terassin reunalle ja itken. 

En itke juuria enkä kantoja, vaan kuvaa mielessäni. Näen joen, joka mutkittelee tasaista maata. Mutkat ovat niin syviä, että näyttää kuin joki olisi laskostettu kaksin kerroin. Vesi yrittää epätoivoisesti mereen, mutta uoma on hitaastivirtaava loputon haitari, jota ei kukaan soita.

Joki on elämäni.

Elämänkriiseissä on hyvätkin puolensa. Kriisit ovat koskia, joissa vesi vyöryy voimalla alas rinnettä. Veden seassa pyörivät pohjasta nousseet roskat ja oksat, vaikka ei niitä erota. Joki on ravistellut suurta kuohuviinipulloa ja kieppuva, kupliva vaalea vaahto peittää alleen kaiken. Adrenaliini humalluttaa. Massa liikkuu voimalla - en tiedä mistä tai mihin, mutta ainakin se liikkuu. Liikkuu, kunnes tulee tyven ja tasainen maa ja helpotus.

Helpotuksen jälkeen tyhjyys ja apatia. 

Elämänkriiseissä pisimmän tuntuinen matka  on matka pois kriisin keskipisteestä. Paluumatka ei ole menomatkaa pidempi, mutta se tuntuu pitkältä, koska virtaus hidastuu, voimavarat on tuhlattu, tunteet painuneet pohjaan ja utopistiset, mutta voimaa-antavat  tulevaisuuden haavekuvat ovat päätyneet majavan rakennuspuiksi.

Peitän kasvot käsilläni, vaikka ei minua kukaan näe.

Paluumatka kriisistä vaatii myös pitkämielisyyttä. On kärsivällisesti kestettävä hidasta lipumista ja sitä, että ihmisen kipu ole pelkästään puhdasta, viatonta. Kyyneneiden mukana tulevat hiekanmurut ja ne kerääntyvät uoman sisäreunoihin särkiksi samalla kun vesi kaivertaa uoman ulkoreunaa entistä syvemmäksi. Mitä pidempään kulkee, sitä kauemmas laskupaikka ja meren turkoosi siirtyy. 
Paluumatkalla kriisistä tarvitaan myös uskoa - uskoa siihen, että vesi on viisas elementti ja lopulta se löytää nopeimman reitin. Se murtaa seinämän kahden mutkan välillä.

Tätähän minä itken!

En minä itke koskea, enkä pitkältä tuntuvaa matkaa, vaan sitä, että ennen pitkää joen mutkittelevat uomat kohtaavat toisensa ja mutkien väliset seinämät murtuvat yksi kerrallaan! Itki on helpotuksen itkua. Vesi on viisas elementti ja se löytää lyhyimmän reitin tulvimatta yli ja tuhoamatta elämää sen reunoilla. Olen edelleen matkalla, ja liikun eteenpäin, vaikka hitaasti.

Olo kevenee kyynelten myötä. Hetken tuntuu siltä, niin kuin rakastaisi elämää enemmän kuin sen tarkoitusta.

Pyyhin kyyneleet, nousen ylös ja lasken multaisen lapion kottikärryihin. Joku muu saa jatkaa tästä.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Rakastit minusta tällaisen

Kirjoitan paljon äitiydestä, mutta harvoin äidistäni. Hiljaisuus johtuu siitä, että suhde omaan äitiin tuntuu liian suurelta analysoitavaksi ja liian pyhältä purettavaksi. Äitisuhdetta tekee mieli kunnioittaa erottamalla se muusta elämästä alttarikaitein.

Äitisuhde on pyhä, sillä äidinrakkaudessa on taivas läsnä. Taivas alkaa jo kohdussa, ja syntymän jälkeen se saa kasvot äidin rinnalla. Taivas on siinä, kun lapsi saa heittäytyä kaikkivoipaisen ja inhimillisten rajoitusten yläpuolella olevaan syliin, ja itkeä siinä sanottavansa.

Oma taivaani on luonteeltaan taistelija. Hän on luja ja vahva nainen, joka tekee maailman valmiiksi, ja erityisesti sillon, jos joku sanoo mahdotonta. Äitini on niitä naisia, jotka suorittavat maisteritutkinnon puolentoista tunnin päivittäisen junamatkan päässä työn ja neljän lapsen ohella.

Taivaani rakastaa tekemällä. Hän jaksaa nähdä vaivaa tärkeänä pitämiensä asioiden vuoksi, ja auttaa silloin, kun tarvitaan, eikä viisi minuuttia myöhemmin. Taivas tuli luokseni sillon, kun heräsin hätäsektion jälkeen ikkunattomasta huoneesta. Se tuli js nosti minut ylös sängystä, auttoi suihkuun ja vaihtoi likaiset leikkausvaatteet puhtausiin vihreisiin. Taivas tuli sillonkin, kun siskonpoika oli loukannut olkapäänsä ja huusi tuskissaan lääkärin levitellessä käsiään. Siskoni viesteistä hätääntyneenä soitin äidille, joka vastasi puhelimeen sadan kilometrin päässä. Olkapää oli jo paikoillaan ja puhelun taustalta kuului siskonpojan iloinen pulputus. 

Äitisuhtesseen on sisäänkirjoitettu myös helvetti. Rakastavassa terveessä suhteessa lapsi saa olla riippuvainen, ja helvetti koittaa siinä vaiheessa, kun kaikkivoipaisuuskuvitelmien on aika mennä rikki. On ollut vaikea tunnustaa oman äidin inhimillisyys, ja varsinkin se, että minun on kannateltava itse itseäni. On suorastaan raivostuttavaa suostua olemaan oman elämänsä paras asiantuntija, kun samaan aikaan voisi kulkea toisen perässä niin kuin määkivä lammas.

Eriytymisen helvetti on silti kaiken vaivan väärti. Itsenäistymisen myötä koen saaneeni takaisin äidinpitämisen riemun, ja vieläpä ilman täydellisyyskuvitelmien tuomaa painolastia. Äiti on ihana, kaunis, järkevä ja rakastettava, mutta silloin kun hän ei tunnu siltä, voin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että äiti on äiti. En tiedä muista, mutta kyllä minä mieluummin nauran kuin itken elämäni ihmisten virheitä.

Olen kiitollinen äidistäni. Hän on rakastanut minusta tälläisen. Hän on rakastanut minua sillä elämänkokemuksella, ja niillä luonteenpiirteillä, jotka hän on itse pyytämättään saanut, eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

 Kiitos äiti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sydän ei puhu

Huonon keskustelun tunnusmerkkejä on monia, mutta laiskojen itsestäänselvyyksien käyttäminen on yksi ärsyttävimmistä. Turhauttavista keskusteluista turhauttavimmat rakentuvat sellaisten perustelujen varaan, joita edes keskustelija itse ei pidä totena.
Ykköspaikan vievät ehdottomasti kaikki sydämen personifikaatioon pohjautuvat perustelut. ”Hei Jane, sun on oikeesti tehtävä mitä sun sydän sanoo.” Kuulostaako tutulta? Jos Janen sydän sanoo, että Yazka täytyy pistää lihoiksi, niin pitääkö Janen vielä silloinkin kuunnella sydäntään, vai olisko syytä antaa muillekin äänille mahdollisuus? Jos Janen sydän voi pettää, voi pettää kenen tahansa muunkin sydän - niin pienissä kuin suurissa asioissa. Sitäpaitsi: Sydän ei ole elävä olento, se on elin. Sydän ei puhu, se lyö.
Räjäyttävänä kakkosena tulevat kaikki totuudenkieltämisväittämät, kuten ”Ei oo mitään yhtä totuutta”. Väittäessään, että ei ole yhtä totuutta, keskustelija tulee lausuneeksi juuri sellaisen. En jaksa esittää, etteikö tälläinen väite saisi aivoni ylikuumenemaan. Jos ei usko yksiin totuuksiin, kannattaa lakata latelemasta niitä. ”Ei oo mitään oikeeta tai väärää” on myös nopeasti kumottavissa. Jos nappaan sanojan kädestä autonavaimet ja ajan tuliterän katumaasturin katon kautta ympäri, oikean ja väärän konsepti kirkastuu hyvin nopeasti. Siinä on turha esittää korvausvaatimuksia ja heiluttaa lakikirjaa, jos ei kerran usko oikeaan ja väärään
"Kerran me vaan eletään" on myös klassikko, ja se yltää tänään kolmannelle sijalle. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides suomalainen uskoo jällensyntymiseen, ja niistä lopuista leijonanosa uskoo sen yhden kerran kestävän ikuisesti. Molempiin katsontakantoihin sisältyy ajatus siitä, ettei ole ihan yhdentekevää miten elämänsä elää. Kerraneläminen onkin innokkaassa käytössä yleensä sillon, kun ihmisellä on tarve selitellä virheitään. Tälläisiltä kerraneläjiltä tekisi mieli kysyä, voisivatko he mitenkään ajatella elävänsä sillä tavalla, ettei heidän yksi kertansa olisi muille aivan täyttä kärsimystä.
Jos haluat saada keskustelukumppanin hulluuden partaalle, aloita näillä kolmella. Laiskat itsestäänselvyydet voivat joskus toimia osana keskustelua, mutta usemmiten ne lähinnä ärsyttävät ja rampauttavat kanssakäymisen. Voin toki olla väärässä. Siinä tapauksessa ei muuta kuin sydämen perässä juoksentelemaan sitten. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.

Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.

Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon - vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt  elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki. 

Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä. 

Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä. 

Ps. Menkää hoitoon kaikki!




sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian lyhyt otsatukka suojelee idiooteilta

Elettiin mustaa ja kylmää talviaamua yhdeksänkymmentäluvulla. Olin yläasteen kynnyksellä ja juuri herännyt. Peilistä katsoi lapsenpyöreä tyttö, jonka kevennetty otsatukka oli kasvanut ulos mitastaan. Silmillä roikkuvat hiukset kai estivät minua näkemästä tulevaisuuteen, sillä annoin oranssipäiset keittiösakset isän käteen ja pyysin häntä siistimään otsatukkani.

Saksien terävät reunat painautuivat paksua hiusta vasten ja metallin hankaava ääni kertoi, että hiukset olivat hävinneet taistelun muutamalla painalluksella. Hävinneet tosiaan. Peilin äärelle palattuani minua odotti järkyttävä näky, kun entinen pitkä ja kevennetty otsatukka ylti hätinä puoleenväliin otsaa. Lopputulosta ei parantanut sekään, että luonnontaipuisa hiusalaatu sain otsurin käpertyymään loukkaantuneennäköisesti ihoa vasten.

Siinä hetkessä tuntui niin kuin koko elämäni ja tulevaisuuteni olisi leikattu ja lakaistu roskapussiin silmieni edessä. Itkin, panikoin ja syytin isää elämäni pilaamisesta. Isä yritti vakuutella, että elämäni kyllä kasvaisi takaisin, mutta peilikuva puhui vakuuttavammin. Olisin halunnut lukkiutua huoneeseni ennaltamääräämättömäksi ajaksi.

Kouluun oli kuitenkin lähdettävä. Pahinta tilanteessa oli se, että olin sopinut samalle illalle kouludiscotreffit ystäväni kanssa. Ystäväni oli saanut discoluvan vain mukaanlähtöni ehdolla, ja jos olisin vetätynyt kammiooni, olisi otsatukkani asettunut vaakalaudalle ystävänikin tulevaisuuden. Lähdin discoon nöyryytettynä. En tiedä johtuiko se Nuija ja tosinuija-tyylisestä otsurista vai mistä, mutta hitaille ei ollut hakijoita ja sain ihan rauhassa toimittaa suojelusenkelin tehtäviäni.

Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen jyrsitystä otsurista, kehosta puoliksi lapsen sekä siitä, että minulta kiellettiin kaikki vähänkin kotitekoiselta kiljulta haisevat menot. Sain kasvurauhan, jonka turvin etsiä itseäni ja niitä elämäni tärkeimpiä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat saamaan kulkuluvan herkimmille alueille.

Olen onnellinen kasvurauhasta, ja siitä, että löysin ne ihmiset, jotka silmiään räpäyttämättä pystyvät katsomaan pimeyteen minussa. Siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta olen  kiinnittynyt tähän elämään. Älä siis sure liian lyhyttä otsatukkasi - mikä se ikinä onkaan. Liian lyhyt otsatukka on kuin suojaväri, joka suojelee idiooteilta. Muista se.