Kattoikkunoita

Sairaalan vierihoito-osastolta lähtee kahdenlaisia äitejä. Toiset ovat niitä, jotka jättävät osaston onnellisina ja punaposkisina. He puristavat kädessään maljakosta pelastettua kukkakimppua isän kannatellessa turvakaukalossa nukkuvaa lasta. Sisällä vietettyjen päivien jälkeen auringonvalo tuntuu poikkeuksellisen kirkkaalta.

On myös toisenlaisia äitejä. He kulkevat äänettömin askelin pitkin sairaalan hämäriä käytäviä yövuoron vaihtumisen jälkeen. Ei ole kukkakimppua, ei noutajaa eikä turvakaukaloa. Ne tulevat sitten myöhemmin, jos tulevat. Kotiin lähtee vieraalta tuntuva hutera vartalo. Ovella vastassa on pelkkä tähtitaivas.


***

On rutiininomaisen sairaalapäivän ilta. Kuljen Lastenklinikan hiljaisia käytäviä. Vastasyntyneiden teho-osaston kohdalla automaattiovet käyvät. Ovet työntävät käytävälle ulkovaatteisiin pukeutuneen vaalehiuksisen nuoren naisen. Olalla keikkuu sairaalasta lahjaksi saatu Libero-laukku, joka erottaa kotiinlähtöluvan saaneet muista äideistä.

Kohdallani nainen havahtuu ajatuksistaan ja minua katsovat lammikonkokoiset siniset silmät. Surulliset ja eksyneet silmät, joilla liukastelee ainakin tuhat bambia. Hetki on lyhyt, mutta se ei estä minua eläytymästä ventovieraan ihmisen tunteiden vyöryyn ja lähtemisen vaikeuteen. Empatian aalto pyyhkäisee ylitseni. Tartun katseeseen, ja yritän kaikin voimin viestittää, että näen hänet, ja että tunnen tien, joka on hänelle uusi ja tuntematon. Sitten hetki on ohi. Nousen hissillä kerroksiin, joissa nukkuvat sairaalan hyväosaiset lapset - ne joiden ennuste on selvä. Olisi pitänyt sanoa jotain.

Päivät kuluvat ja osastolla aika käy pitkäksi. En saa kohtaamista mielestäni. Mitä lapselle on tapahtunut? Onko tilanne edennyt? Huomasiko nainen, että näin hänen tunteidensa sekamelskan ja että otin siitä osan kannettavakseni? Kuljen ruokalasta osastolle maanalaisia tunneleita pitkin. Nousen hissillä hyväosaisten kerroksiin.

Hissin ovi sulkeuu takanani, ja olen jo ohittamassa viereisen osaston ovea, kun se aukeaa. Satojen ovien sairaalassa, juuri oikealla hetkellä ovesta astuu turvakaukaloa kantava mies ja sama vaalehiuksinen sinisilmäinen nainen. Silmät ovat edelleen kuin lammikot, mutta nyt ne läikkyvät riemua. Hymy leviää entisestään, kun hän huomaa ja tunnistaa minut. Mihin tässä sanoja tarvitaan? Riemu siirtyy ja kuplii rinnassa koko loppupäivän.


***


Välillä elämä ajaa itse kunkin meistä ahtaaseen nurkkaan. Silloin ei auta kuin keskittyä hengittämiseen ja odottaa apua, joka saapuu oikeaan aikaan.

Pysähtyneen tilan hienous on elämän pienet nyanssit, jotka tulevat esiin, kun kierrokset laskevat. Sopivat sanat sopivalla hetkellä, radiossa soiva laulu tai kohtaaminen vastasyntyneiden teho-osaston ovella voivat hetkessä avata kattoikkunan suljettuun huoneeseen.

Joskus tunne elämän merkityksellisyydestä on kiinni yhdestä katseesta. Sillä yhdellä katseella saattaa tulla nostaneeksi hukkuvan ja itsensä sen mukana.

Rauhassa ruma

Kahvilassa käy tasainen puheensorina. Pitelen kuppia kaksin käsin ja kuuntelen kuinka lasten pillimehujen ryystö sekoittuu taustalla polveilevaan keskusteluun.

Viereisessä pöydässä istuu pari freesiä ja puolihuolimattomiin treenivaatteisiin pukeutunutta parikymppistä. He ovat niitä, joiden vyötärö on lautasella olevaa kakkupalaa kapeampi ja joiden silti omasta mielestään ”pitäis laihduttaa ainaskii pari kiloo".

Katsoisivat tänne päin, ajattelen ja hörpin kahviani.

Tunnustelen vaivihkaa kolmen lapsen löystyttämää vatsanahkaani. Siellä se halvatun kengurupussi yhä roikkuu niin kuin puoliksi tyhjätty ostoskassi.

Vielä kymmenen vuotta sitten itsekin ihan tosissani mietin, mitä ihmettä niiden joidenkin toisten naisten vartaloille iän ja lasten myötä oikein tapahtuu: Yhdessä hetkessä he ovat kuntosalin pukuhuoneessa tupsuttelevia gaselleja ja toisessa hätäpäissään treenivaatteet muovikassiin sullovia kameleita, joiden kyttyrät ovat tipahtaneet väärälle puolelle.

Muistan senkin, kuinka ihmettelyni päättyi pari raskautta myöhemmin sillä kolmannen raskauden puolivälin nimenomaisella hetkellä, jolloin löysin särmästi viikatut alushousuni t-paitapinosta. Mieheni ne oli sinne koon ja käytetyn kangasmäärän perusteella lajitellut. Sen koommin ei tarvinnut ihmetellä, mitä ihmettä sille naisvartalolle oikein iän ja lasten myötä tapahtuu.

Jokaisen naisen täytyy selvitä yhden vartalon taktiikalla koko aikuiselämän mittaisesta temppuradasta: valvotuista öistä, kotitöistä, kotiin kannetuista töistä, lasten kantamisesta puhumattakaan. On selvää, että eletty elämä alkaa näkyä myös peilissä.

Mutta tiedättekö mitä? Saa näkyäkin!
Kun arki on yksi pöydälle unohtunut maitopurkki tai turvaistuimeen kuivanut oksennus, vähintä mitä voi tehdä, on antaa itsensä edes olla rauhassa ruma.

Tulee nimittäin vielä sekin aika, jolloin freesit parikymppiset alkavat vertailla luomupuuvillalaatuja ja yhdistelmävaunuja, ja silloin me kamelit huitaisemme kyttyrät takaisin selkään ja rokkaamme tämän maailman uuteen uskoon.


Kolme alastonta cowboyta

Elettiin keskikesää 2012. Ruoho tuoksui, kahvi läikkyi ja terassilaudat notkuivat jalan alla. Pari kuukautta aikaisemmin meille oli syntynyt uusi perheenjäsen. Kaikki oli ihan hyvin, paitsi että olin väsynyt. Todella, todella väsynyt.

Jokainen pidempään valvonut tietää tilan, jossa pää pysyy kasassa vain, jos vastoinkäymisten summa on nolla, pikkulinnut tuovat lehden nokassaan ja kaatavat samalla kahvimaidon - juuri niin väsynyt olin.

Jos ei voi lepuuttaa mieltä yöllä nukkumalla, on sitä lepuutettava päivällä muulla tavoin, ajattelin. En ollut poistunut kertaakaan vauvan syntymän jälkeen omille menoilleni, joten päätin lähteä uimahallille viettämään rauhoittavaa ja kiireetöntä kroolaaus- ja höyrysaunahetkeä.

Olin anonut huviluvan ajoissa, pakannut repun ajoissa ja tarkistanut repun sisällön ajoissa.

- Voinko nyt mennä hyvällä mielellä?, kysyin mieheltäni.
- Voit.
- Saanko olla ihan rauhassa?
- Saat.
- Heippa! (Äläkä soita perään.)

Altaan vesi tuntui kylmältä, niin kuin se aina aluksi tuntuu. Sukelsin ihanan huumaavan hiljaisuuteen, ja aloihin kauhoa pitkiä verkkaisia vetoja tasaisella rytmillä. Tajusin, miten kipeästi olin kaivannut ihan omaa hetkeä. Ehkä se taas tästä, ajattelin, kun olin uinut muutaman altaanmitan. Veto, veto, veto, käänn---. Sitten uintini keskeytettiin.
- Oletko sä Kivisalon Hanna?

Samaan aikaan toisaalla mieheni seisoskeli terassilla pallokuvioisissa Björn Borgin boksereissaan. Muuta hänellä ei sitten päällä ollutkaan ellei vaippasillaan kainalossa olevaa vauvaa ja ympäri pihaa pyörivää kolmevuotiasta lasketa.

Pian lähtöni jälkeen mieheni oli päättänyt grillata lounaaksi makkaraa. Kaikki oli sujunut hyvin, kunnes vauva oli kakannut vaippaan ja ovi oli paukahtanut kiinni ja lukkoon. Tarvittiin joku, joka tulisi avaamaan oven, ja se joku olisin tietysti minä.

Ongelma oli siinä, että puhelin ja miehen vaatteet olivat sisällä lukkojen takana. Pihalta löytyi ainoastaan vihreä pressu, johon kietoutua. Pitkän harkinnan jälkeen mieheni kuitenkin hylkäsi pressuidean ja pian naapurimme ruohonleikkuupuuhat keskeytyivät, kun kolme alastonta cowboyta marssivat tien yli puhelinta kyselemään.

En tiedä kuka oli eniten hämillään: alastomien miesten yllättämä naapuri, minä vai se orvon näköinen hallivalvoja, joka seisoi altaan päässä kyselemässä Kivisalon Hannaa.

Muistan vieläkin sen väsymyksen siivittämän alkukantaisen raivon, jonka valtaan jouduin kiskoessani farkkuja märkää reittä pitkin. Hiukset vettävaluvina, vaatteet joten kuten päällä sujahdin altaille vievän portin alta ja ajoin ylinopeutta kotiin.

Terassille päästyäni keräsin aggression rippeet, keuhkot täyteen ilmaa ja kiroilin ihan maan perusteellisesti heittäessäni avainnipun hiljaisena seisoskelevan miehen sekä hätiin rientäneen appiukon jalkoihin.

En muista itkinkö paluumatkalla vai en. Etelä-Pohjalaisella sisulla ajoin kuitenkin takaisin uimahallille, sujahdin puomin alta takaisin pukuhuoneeseen, riisuin vaattet, vedin märän uimapuvun päälle ja uin loppuun suunnittelun matkan. Höyrysaunassa olo oli aika tyhjä.

Nyt muisto naurattaa, vaikka tapahtumahetkellä nauru oli tilanteesta kaukana. Nykyään, kun ajattelen tapahtunutta, pystyn tuntemaan myötätuntoa sekä itseäni että puolisoani kohtaan. Me molemmat olimme väsyneitä. Me molemmat yritimme kaikkemme.

Jos kohelluksestamme kuitenkin haluaa jotain oppia, kannatta 1) hankkia vara-avain 2) välttää grillaamasta alasti 3) valehdella nimensä uimahallissa.









Mä huudan, mä huudan!

Mä huudan. Lapsille. Se on hirveää.

Muuallakin huudetaan, mutta huonon omantunnon korventamana olen aina varma siitä, että muualla huudetaan vähemmän kuin meillä. Tai jos huudetaan yhtä paljon, niin ei ainakaan yhtä kovaa.

Tässä talossa huutamiseen liittyviä epätoivon hetkiä on usein. Oma ehdoton aiheeseen liittyvä suosikkikohta on se, jossa lapsille huudetaan naama punaisilla läiskillä, että LOPETTAKAA se HUUTAMINEN! Tiedätte jutun esimerkin voimasta.

Olen yrittänyt kotona soveltaa työssä oppimaani niin sanottua pedagogista kiukkua. Kasvatuksen nimissä olen tiukentanut äänensävyä ja kiristänyt kehonkieltä ilman varsinaista suuttumuksentunnetta. Ihan kiva, mutta ei toimi. Ei edes aviomieheen. Liikettä alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tunne tulee peliin mukaan, ja kytkintä ovat nostaneet sekä maltti että valtti.

Lapsille huutaminen on sikäli turhauttava laji, että siitä on harvoin hyötyä. Sanottavansa saisi nopeammin perille ottamalla intensiivisen katsekontakin ja ilmaisemalla asian määrätietoisesti. Vielä kun sanomaansa tehostaisi auttamalla lasta tekemisen alkuun, niin kyllä lähtisi. Mutta eihän sitä väsyneenä jaksa! Sillon on hyvä huutaa sohvalta katteettomia uhkauksia ja esittää itselleen ja muille, että kyllä tässä niin on yritetty, mutta ei ne vaan tottele!

Olen yrittänyt vähentää huutamista, ja olen siinä onnistunutkin. Tällä temperamentilla vaan on pitänyt aloittaa kaukaa lähtöviivan takaa ja maaliin on vielä pitkä matka. Hyvä minä, silti! Aion jatkaa yrittämistä. En kestä ajatusta kurahousuissa töpöttävistä suloisista lapsenlapsista, ja naama väristen huutavista vanhemmista, joiden olemuksesta ja sanakäänteistä tunnistan itseni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Yhdestä olen koittanut pitää kiinni. Silloin kun lapsi väsyneenä ja vihaisena huutaa pahimmat solvauksensa, ja vakuuttaa, että ei enää tykkää äitistä, laitan kädet pienille olkapäille, katson (taas) intensiivisesti silmiin, ja vakuutan, että minäpä tykkään susta silti.

Eikö se siitä!







Ps. Anteeksi-sana on kätevä arkisessa käytössä. Joskus olen käynyt herättämässä nukkuvat lapset anteeksipyyntöä varten. Ovat varmaan unissaan osanneet arvostaneet elettä...

Alussa meitä oli kaksi

Alussa meitä oli kaksi. Kaksi nuorta ja kaunista puolivalmista aikuista täynnä uskoa itseensä ja unelmiinsa.

Meitä oli kaksi. Oli sympaattinen paritalon puolikas, kiiltävät autot, yritys ja opiskelupaikka korkeakoulussa. Oli pyöristyvä vatsa ja neljänkymmenen viikon lepatus sen pohjalla. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.

Meitä oli kolme. Oli ihana, mutta sairas lapsi, taantuma ja yrityksen saneeraus. Oli leikkauksia ja uuden opettelua. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuisi kaiken muun lisäksi hyviäkin asioita.

Meitä oli neljä. Oli sairas, mutta ihana lapsi, sekä terve ja ihana, mutta valvottava lapsi. Oli konkurssi, rahahuolet ja loppuunpalamisen alkeet. Oli pitkä ja pimeä talvi. Oli muistoja ajoista, jolloin luotti siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita.

Meitä oli. Muuta en muista.

Meitä oli viisi. Oli uusia voimia, uusia alkuja ja uskoa tulevaisuuteen. Oli uusi yritys, uusi työ ja uusi lapsi - ihana, taas. Oli tieto siitä, että kaikenlaisille ihmisille tapahtuu kaikenlaisia asioita.

Meitä on viisi. Ja samaan aikaan meitä on edelleen kaksi. Ei enää niin nuorta, eikä kaunistakaan, mutta edelleen yhdessä.

Ja joka kerta, kun saamme hetken vetää henkeä ja olla kahdestaan, muistamme, miksi valitsimme toisemme alunperin...Ja miltä tuntuu taas odottaa hyviä asioita.