maanantai 30. tammikuuta 2017

Kattoikkunoita

Sairaalan vierihoito-osastolta lähtee kahdenlaisia äitejä. Toiset ovat niitä, jotka jättävät osaston onnellisina ja punaposkisina. He puristavat kädessään maljakosta pelastettua kukkakimppua isän kannatellessa turvakaukalossa nukkuvaa lasta. Sisällä vietettyjen päivien jälkeen auringonvalo tuntuu poikkeuksellisen kirkkaalta.

On myös toisenlaisia äitejä. He kulkevat äänettömin askelin pitkin sairaalan hämäriä käytäviä yövuoron vaihtumisen jälkeen. Ei ole kukkakimppua, ei noutajaa eikä turvakaukaloa. Ne tulevat sitten myöhemmin, jos tulevat. Kotiin lähtee vieraalta tuntuva hutera vartalo. Ovella vastassa on pelkkä tähtitaivas.

                           ***

On rutiininomaisen sairaalapäivän ilta. Kuljen Lastenklinikan hiljaisia käytäviä. Vastasyntyneiden teho-osaston kohdalla automaattiovet käyvät. Ovet työntävät käytävälle ulkovaatteisiin pukeutuneen vaalehiuksisen nuoren naisen. Olalla keikkuu sairaalasta lahjaksi saatu Libero-laukku, joka erottaa kotiinlähtöluvan saaneet muista äideistä.

Kohdallani nainen havahtuu ajatuksistaan ja minua katsovat lammikonkokoiset siniset silmät. Surulliset ja eksyneet silmät, joilla liukastelee ainakin tuhat bambia. Hetki on lyhyt, mutta se ei estä minua eläytymästä ventovieraan ihmisen tunteiden vyöryyn ja lähtemisen vaikeuteen. Empatian aalto pyyhkäisee ylitseni. Tartun katseeseen, ja yritän kaikin voimin viestittää, että näen hänet, ja että tunnen tien, joka on hänelle uusi ja tuntematon. Sitten hetki on ohi. Nousen hissillä kerroksiin, joissa nukkuvat sairaalan hyväosaiset lapset - ne joiden ennuste on selvä. Olisi pitänyt sanoa jotain. 

Päivät kuluvat ja osastolla aika käy pitkäksi. En saa kohtaamista mielestäni. Mitä lapselle on tapahtunut? Onko tilanne edennyt? Huomasiko nainen, että näin hänen tunteidensa sekamelskan ja että otin siitä osan kannettavakseni? Kuljen ruokalasta osastolle maanalaisia tunneleita pitkin. Nousen hissillä hyväosaisten kerroksiin. 

Hissin ovi sulkeuu takanani, ja olen jo ohittamassa viereisen osaston ovea, kun se aukeaa. Satojen ovien sairaalassa, juuri oikealla hetkellä ovesta astuu turvakaukaloa kantava mies ja sama vaalehiuksinen sinisilmäinen nainen. Silmät ovat edelleen kuin lammikot, mutta nyt ne läikkyvät riemua. Hymy leviää entisestään, kun hän huomaa ja tunnistaa minut. Mihin tässä sanoja tarvitaan? Riemu siirtyy ja kuplii rinnassa koko loppupäivän.


                             ***


Välillä elämä ajaa itse kunkin meistä ahtaaseen nurkkaan. Silloin ei auta kuin keskittyä hengittämiseen ja odottaa apua, joka saapuu oikeaan aikaan.

Pysähtyneen tilan hienous on elämän pienet nyanssit, jotka tulevat esiin, kun kierrokset laskevat. Sopivat sanat sopivalla hetkellä, radiossa soiva laulu tai kohtaaminen vastasyntyneiden teho-osaston ovella voivat hetkessä avata kattoikkunan suljettuun huoneeseen. 

Joskus tunne elämän merkityksellisyydestä on kiinni yhdestä katseesta. Sillä yhdellä katseella saattaa tulla nostaneeksi hukkuvan ja itsensä sen mukana.






perjantai 27. tammikuuta 2017

Rauhassa ruma

Kahvilassa käy tasainen puheensorina. Pitelen kuppia kaksin käsin ja kuuntelen kuinka lasten pillimehujen ryystö sekoittuu taustalla polveilevaan keskusteluun. Viereisessä pöydässä istuu pari freesiä ja puolihuolimattomiin treenivaatteisiin pukeutunutta parikymppistä. Siinä he istuskelevat, ja tietämättään edustavat minulle sitä ärsyttävän täydellistä ihmistyyppiä, jonka vyötärö on kakkupalaa kapeampi. Sitä, jonka omasta mielestä kuitenkin "pitäs laihduttaa ainaskii pari kiloo". Katsoisivat tänne päin. 

Hörpin kahvia ja koitan vaivihkaa tunnustella vatsaani. Siellä se halvatun kengurupussi yhä roikkuu niin kuin puoliksi tyhjätty ostoskassi. Muistelen, kuinka joskus kymmenen vuotta sitten itsekin ihan tosissani mietin, mitä kummaa niille naisvartaloille oikein iän ja lasten myötä tapahtuu? Yhdessä hetkessä ollaan kuntosalin pukuhuoneen peilillä tupsuttelevia gaselleja, toisessa treenivaatteet hätäpäissään muovikassiin sullovia kameleita, joiden kyttyrät vaan ovat tipahtaneet väärälle puolelle. 

Muistan senkin, kuinka naisvartalon muodonmuutosta koskevat pohdiskeluni saivat päätöksensä edellisen raskauteni puolivälissä. Silloin löysin särmästi viikatut alushousuni t-paitapinosta, johon mieheni ne oli käytetyn kangasmäärän perustella lajitellut. Sen koommin ei ole tarvinnut ihmetellä, mitä ihmettä sille naisvartalolle oikein iän ja lasten myötä tapahtuu. Nyt tiedän. Sille tapahtuu elämä. 

Yhden vartalon taktiikalla pitää selvitä koko aikuiselämän mittaisesta temppuradasta: valvotuista öistä, kotitöistä, kotiin kannetuista töistä - lasten kantamisesta puhumattakaan. On selvää, että eletty elämä alkaa näkyä, vaikkapa sitten peilissä. 
Vaan tiedättekö mitä? Saa näkyäkin! 
Silloin kun arki on yksi pöydälle unohtunut maitopurkki tai turvaistuimeen kuivanut oksennus, vähintä mitä voi tehdä, on antaa itsensä edes olla rauhassa ruma. Tulee nimittäin sekin aika, jolloin freesit parikymppiset alkavat vertailla luomupuuvillalaatuja ja yhdistelmävaunuja, ja silloin me kamelit huitaisemme kyttyrät takaisin selkään ja rokkaamme tämän maailman uuteen uskoon!



torstai 12. tammikuuta 2017

Kolme alastonta cowboyta

Kun on istunut melkein kahdeksan kuukautta vauva sylissä ja sohva takapuolessa, on aika poistua kotoa ilman vauvaa ja ilman sohvaa.  

Viikko sitten lähdin salille. Otin tunnin ryhmäliikuntahien alle ja puolen tunnin infrapunasaunahien päälle. Toisen puolitoistatuntisen tuhlasin yleiseen lorvimiseen, hiusten kuivatteluun ja suoristusraudan lämmittelyyn. Time well spent, sanoisin. En kuitenkaan voinut olla muistamatta ja muistelematta edellistä kertaa, jolloin vähän vastaavalla tavalla lähdin pidemmän tauon jälkeen huuhtomaan vauvavuoden pölyjä.

Elettiin keskilämmintä keskikesää 2012. Ruoho tuoksui, kahvi läikkyi ja terassilaudat notkuivat jalan alla. Kaikki oli ihan hyvin, paitsi että olin väsynyt. Todella, todella väsynyt.  Jokainen pidempään valvonut tietää tilan, jossa pää pysyy kasassa juuri ja juuri, mikäli vastoinkäymisten summa on nolla, pikkulinnut tuovat lehden nokassaan ja siili kaataa kahvimaidon. Niin väsynyt olin.

Jos ei voi lepuuttaa mieltä yöllä nukkumalla, on sitä lepuutettava päivällä hukkumalla - no ei sentään, mutta lähdin kuitenkin uimahallille leppoisan kroolaaus- ja höyrysaunahetken toivossa. Olin anonut huviluvan ajoissa, pakkannut repun ajoissa ja tarkistanut repun sisällön ajoissa. 
- Voinko nyt mennä hyvällä mielellä?, kysyin mieheltäni.
- Voit.
- Saanko olla ihan rauhassa?
- Saat.
- Heippa! (Äläkä soita perään.)

Altaan vesi tuntui kylmältä, niin kuin se aina aluksi tuntuu. Sukelsin hiljaisuuteen. Sitten vedin pitkiä verkkaisia vetoja tasaisella rytmillä. Ehkä se taas tästä, ajattelin, kun olin uinut muutaman altaanmitan. Veto, veto, veto, käänn---
Siihen loppui leppoisa uintireissu.

Samaan aikaan toisaalla mieheni seisoskeli terassilla kaikkensa-antaneissa pallokuvioisissa Björn Borgin boksereissaan. Muuta hänellä ei sitten päällä ollutkaan, ainoastaan vauva vaippasillaan kainalossa ja nelivuotias nälkäsilmä näköetäisyyden päässä. Pian lähtöni jälkeen pojat olivat yhdessä tuumin päättäneet grillata lounaaksi makkaraa. Kaikki oli sujunut hyvin siihen asti, kunnes vauva oli kakannut ja ovi oli paukahtanut kiinni. Lukkoon, kuinkas muuten. Tarvittiin joku, joka tulisi avaamaan oven, ja se joku olin minä.

En tiedä kumpi oli enemmän hämillään, minä, vai se hallivalvoja, joka seisoi orvon näköisenä radan päässä kyselemässä josko olen Kivisalon Hanna. Vai olisiko se kaikkein hämmentynein kuitenkin ollut se vastapäisen talon asukas, jonka ruohonleikkuupuuhat keskeytyivät, kun kolme alastonta cowboyta saapui kyselemään puhelinta lainalle. Mieheni ei sentään ollut kietoutunut takapihalta löytämäänsä vihreään pressuun, vaikka kertomansa mukaan oli sitäkin harkinnut. 

Muistan vieläkin sen väsymyksen siivittämän alkukantaisen raivon, jonka valtaan jouduin kiskoessani farkkuja märkää reittä pitkin. Hiukset vettävaluvina, vaatteet joten kuten päällä sujahdin altaille vievän portin puomin alta, harpoin parkkipaikalle ja ajoin ylinopeutta kotiin. Terassille päästyäni keräsin aggression rippeet, keuhkot täyteen ilmaa ja kiroilin niin maan perusteellisesti heittäessäni avainnipun hiljaisena seisoskelevan mieheni sekä hätiin rientäneen appiukon jalkoihin.  

En muista itkinkö paluumatkalla vai en. Todennäköisesti en jaksanut. Etelä-Pohjalaisella sisulla kuitenkin ajoin takaisin uimahallille, sujahdin puomin alta takaisin pukuhuoneen puolelle, riisuin vaattet, vedin märän uimapuvun päälle ja uin loppuun sen mitä olin suunnitellutkin. Höyrysaunassa olo oli aika tyhjä.

Mitä tästä opimme?
1. Hanki vara-avain 
2. Älä grillaa alasti
3. Valehtele nimesi uimahallissa 

- Hanna




keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Mä huudan, mä huudan!

Mä huudan. Lapsille. Se on hirveää. 

Muuallakin huudetaan, mutta huonon omantunnon korventamana olen aina varma siitä, että muualla huudetaan vähemmän kuin meillä. Tai jos huudetaan yhtä paljon, niin ei ainakaan yhtä kovaa.

Tässä talossa huutamiseen liittyviä epätoivon hetkiä on usein. Oma ehdoton aiheeseen liittyvä suosikkikohta on se, jossa lapsille huudetaan naama punaisilla läiskillä, että LOPETTAKAA se HUUTAMINEN! Tiedätte jutun esimerkin voimasta.

Olen yrittänyt kotona soveltaa työssä oppimaani niin sanottua pedagogista kiukkua. Kasvatuksen nimissä olen tiukentanut äänensävyä ja kiristänyt kehonkieltä ilman varsinaista suuttumuksentunnetta. Ihan kiva, mutta ei toimi. Ei edes aviomieheen. Liikettä alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tunne tulee peliin mukaan, ja kytkintä ovat nostaneet sekä maltti että valtti.

Lapsille huutaminen on sikäli turhauttava laji, että siitä on harvoin hyötyä. Sanottavansa  saisi nopeammin perille ottamalla intensiivisen katsekontakin ja ilmaisemalla asian määrätietoisesti. Vielä kun sanomaansa tehostaisi auttamalla lasta tekemisen alkuun, niin kyllä lähtisi. Mutta eihän sitä väsyneenä jaksa! Sillon on hyvä huutaa sohvalta katteettomia uhkauksia ja esittää itselleen ja muille, että kyllä tässä niin on yritetty, mutta ei ne vaan tottele!

Olen yrittänyt vähentää huutamista, ja olen siinä onnistunutkin. Tällä temperamentilla vaan on pitänyt aloittaa kaukaa lähtöviivan takaa ja maaliin on vielä pitkä matka. Hyvä minä, silti! Aion jatkaa yrittämistä. En kestä ajatusta kurahousuissa töpöttävistä suloisista lapsenlapsista, ja naama väristen huutavista vanhemmista, joiden olemuksesta ja sanakäänteistä tunnistan itseni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Yhdestä olen koittanut pitää kiinni. Silloin kun lapsi väsyneenä ja vihaisena huutaa pahimmat solvauksensa, ja vakuuttaa, että ei enää tykkää äitistä, laitan kädet pienille olkapäille, katson (taas) intensiivisesti silmiin, ja vakuutan, että minäpä tykkään susta silti. 

Eikö se siitä!

- Hanna

Ps. Anteeksi-sana on kätevä arkisessa käytössä. Joskus olen käynyt herättämässä nukkuvat lapset anteeksipyyntöä varten. Ovat varmaan unissaan osanneet arvostaneet elettä...

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Alussa meitä oli kaksi

Alussa meitä oli kaksi. Kaksi nuorta ja kaunista puolivalmista aikuista täynnä uskoa itseensä ja unelmiinsa. 

Meitä oli kaksi. Oli sympaattinen paritalon puolikas, kiiltävät autot, yritys ja opiskelupaikka korkeakoulussa. Oli pyöristyvä vatsa ja neljänkymmenen viikon lepatus sen pohjalla. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. 

Meitä oli kolme. Oli ihana, mutta sairas lapsi, taantuma ja yrityksen saneeraus. Oli leikkauksia ja uuden opettelua. Oli luottamus siihen, että hyville ihmisille tapahtuisi kaiken muun lisäksi hyviäkin asioita. 

Meitä oli neljä. Oli sairas, mutta ihana lapsi, sekä terve ja ihana, mutta valvottava lapsi. Oli konkurssi, rahahuolet ja loppuunpalamisen alkeet. Oli pitkä ja pimeä talvi. Oli muistoja ajoista, jolloin luotti siihen, että hyville ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita.

Meitä oli. Muuta en muista.

Meitä oli viisi. Oli uusia voimia, uusia alkuja ja uskoa tulevaisuuteen. Oli uusi yritys, uusi työ ja uusi lapsi - ihana, taas. Oli tieto siitä, että kaikenlaisille ihmisille tapahtuu kaikenlaisia asioita. 

Meitä on viisi. Ja samaan aikaan meitä on edelleen kaksi. Ei enää niin nuorta, eikä kaunistakaan, mutta edelleen yhdessä.

Ja joka kerta, kun saamme hetken vetää henkeä ja olla kahdestaan, muistamme, miksi valitsimme toisemme alunperin...Ja miltä tuntuu taas odottaa hyviä asioita.