maanantai 30. tammikuuta 2017

Kattoikkunoita

Sairaalan vierihoito-osastolta lähtee kahdenlaisia äitejä. Toiset ovat niitä, jotka jättävät osaston onnellisina ja punaposkisina. He puristavat kädessään maljakosta pelastettua kukkakimppua isän kannatellessa turvakaukalossa nukkuvaa lasta. Sisällä vietettyjen päivien jälkeen auringonvalo tuntuu poikkeuksellisen kirkkaalta.

On myös toisenlaisia äitejä. He kulkevat äänettömin askelin pitkin sairaalan hämäriä käytäviä yövuoron vaihtumisen jälkeen. Ei ole kukkakimppua, ei noutajaa eikä turvakaukaloa. Ne tulevat sitten myöhemmin, jos tulevat. Kotiin lähtee vieraalta tuntuva hutera vartalo. Ovella vastassa on pelkkä tähtitaivas.

                           ***

On rutiininomaisen sairaalapäivän ilta. Kuljen Lastenklinikan hiljaisia käytäviä. Vastasyntyneiden teho-osaston kohdalla automaattiovet käyvät. Ovet työntävät käytävälle ulkovaatteisiin pukeutuneen vaalehiuksisen nuoren naisen. Olalla keikkuu sairaalasta lahjaksi saatu Libero-laukku, joka erottaa kotiinlähtöluvan saaneet muista äideistä.

Kohdallani nainen havahtuu ajatuksistaan ja minua katsovat lammikonkokoiset siniset silmät. Surulliset ja eksyneet silmät, joilla liukastelee ainakin tuhat bambia. Hetki on lyhyt, mutta se ei estä minua eläytymästä ventovieraan ihmisen tunteiden vyöryyn ja lähtemisen vaikeuteen. Empatian aalto pyyhkäisee ylitseni. Tartun katseeseen, ja yritän kaikin voimin viestittää, että näen hänet, ja että tunnen tien, joka on hänelle uusi ja tuntematon. Sitten hetki on ohi. Nousen hissillä kerroksiin, joissa nukkuvat sairaalan hyväosaiset lapset - ne joiden ennuste on selvä. Olisi pitänyt sanoa jotain. 

Päivät kuluvat ja osastolla aika käy pitkäksi. En saa kohtaamista mielestäni. Mitä lapselle on tapahtunut? Onko tilanne edennyt? Huomasiko nainen, että näin hänen tunteidensa sekamelskan ja että otin siitä osan kannettavakseni? Kuljen ruokalasta osastolle maanalaisia tunneleita pitkin. Nousen hissillä hyväosaisten kerroksiin. 

Hissin ovi sulkeuu takanani, ja olen jo ohittamassa viereisen osaston ovea, kun se aukeaa. Satojen ovien sairaalassa, juuri oikealla hetkellä ovesta astuu turvakaukaloa kantava mies ja sama vaalehiuksinen sinisilmäinen nainen. Silmät ovat edelleen kuin lammikot, mutta nyt ne läikkyvät riemua. Hymy leviää entisestään, kun hän huomaa ja tunnistaa minut. Mihin tässä sanoja tarvitaan? Riemu siirtyy ja kuplii rinnassa koko loppupäivän.


                             ***


Välillä elämä ajaa itse kunkin meistä ahtaaseen nurkkaan. Silloin ei auta kuin keskittyä hengittämiseen ja odottaa apua, joka saapuu oikeaan aikaan.

Pysähtyneen tilan hienous on elämän pienet nyanssit, jotka tulevat esiin, kun kierrokset laskevat. Sopivat sanat sopivalla hetkellä, radiossa soiva laulu tai kohtaaminen vastasyntyneiden teho-osaston ovella voivat hetkessä avata kattoikkunan suljettuun huoneeseen. 

Joskus tunne elämän merkityksellisyydestä on kiinni yhdestä katseesta. Sillä yhdellä katseella saattaa tulla nostaneeksi hukkuvan ja itsensä sen mukana.






3 kommenttia:

Hanna Kultalahti kirjoitti...

Koskettava kertomus. Oikea katse tai ele oikeaan aikaan,osaisipa sen aina antaa. Se olisi niin tärkeää!

Hanna kirjoitti...

Kun oppisikin elämään sillä lailla, että huomaisi ympärillä olevat ihmiset !

Tolperiina kirjoitti...

Tykkään