keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Mä huudan, mä huudan!

Mä huudan. Lapsille. Se on hirveää. 

Muuallakin huudetaan, mutta huonon omantunnon korventamana olen aina varma siitä, että muualla huudetaan vähemmän kuin meillä. Tai jos huudetaan yhtä paljon, niin ei ainakaan yhtä kovaa.

Tässä talossa huutamiseen liittyviä epätoivon hetkiä on usein. Oma ehdoton aiheeseen liittyvä suosikkikohta on se, jossa lapsille huudetaan naama punaisilla läiskillä, että LOPETTAKAA se HUUTAMINEN! Tiedätte jutun esimerkin voimasta.

Olen yrittänyt kotona soveltaa työssä oppimaani niin sanottua pedagogista kiukkua. Kasvatuksen nimissä olen tiukentanut äänensävyä ja kiristänyt kehonkieltä ilman varsinaista suuttumuksentunnetta. Ihan kiva, mutta ei toimi. Ei edes aviomieheen. Liikettä alkaa syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tunne tulee peliin mukaan, ja kytkintä ovat nostaneet sekä maltti että valtti.

Lapsille huutaminen on sikäli turhauttava laji, että siitä on harvoin hyötyä. Sanottavansa  saisi nopeammin perille ottamalla intensiivisen katsekontakin ja ilmaisemalla asian määrätietoisesti. Vielä kun sanomaansa tehostaisi auttamalla lasta tekemisen alkuun, niin kyllä lähtisi. Mutta eihän sitä väsyneenä jaksa! Sillon on hyvä huutaa sohvalta katteettomia uhkauksia ja esittää itselleen ja muille, että kyllä tässä niin on yritetty, mutta ei ne vaan tottele!

Olen yrittänyt vähentää huutamista, ja olen siinä onnistunutkin. Tällä temperamentilla vaan on pitänyt aloittaa kaukaa lähtöviivan takaa ja maaliin on vielä pitkä matka. Hyvä minä, silti! Aion jatkaa yrittämistä. En kestä ajatusta kurahousuissa töpöttävistä suloisista lapsenlapsista, ja naama väristen huutavista vanhemmista, joiden olemuksesta ja sanakäänteistä tunnistan itseni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Yhdestä olen koittanut pitää kiinni. Silloin kun lapsi väsyneenä ja vihaisena huutaa pahimmat solvauksensa, ja vakuuttaa, että ei enää tykkää äitistä, laitan kädet pienille olkapäille, katson (taas) intensiivisesti silmiin, ja vakuutan, että minäpä tykkään susta silti. 

Eikö se siitä!

- Hanna

Ps. Anteeksi-sana on kätevä arkisessa käytössä. Joskus olen käynyt herättämässä nukkuvat lapset anteeksipyyntöä varten. Ovat varmaan unissaan osanneet arvostaneet elettä...

2 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Mä niin tiedän tämän. Mä huudan kans. Ja uskon vakaasti, että huudan enemmän ja pahemmin kuin sinä :D. Meillä on 8, 5 ja 2 -vuotiaat, jotka ei oo nukkuneet yksikään alle kahden vuoden, ja vaikka pahimman yli on päästy niin kun kerran se huutamisen pato on sortunut, ja huutamaan on alettu, niin siltä tieltä sitä sitten onkin temppu ruveta peruuttelemaan, ainakaan kovin pitkiä matkoja. Mutta yritän sitä minäkin. Yritän vähentää. Yritän peruuttaa. Onnistun sitä paremmin, mitä vähemmän on väsy, ja mitä kauempana on kuukautispäivä. Pahimpina aikoina luulen aiheuttaneeni traumoja. Kun geenit on mitä on, tunnesäätelyn keinot harvat ja hatarat, ja esimerkissäkin löytyy, niin se on siinä. Onneksi osaan pyytää anteeksi, vaikka sitä ei oikein kukaan ole koskaan opettanutkaan. Sen tiedän varmasti, että sun lapset arvostaa sun anteeksipyyntöä, olivat sitten puoliunessa, tai raivopäissään, tai mitä vaan. Se on lapsissa jotenkin niin suloista. He antavat anteeksi vielä vilpittömämmin kuin aikuinen pyytää. Se saa minut jatkamaan yrittämistä. Iloinen olen siitä, että ainakin huutamiseni on useimmiten rehellinen, suora tunteenilmaus. En tiuski, en nälvi, solvaa tai puhu sarkastisesti. En myöskään ole mennyt siihen mitä joissain perheissä olen huomannut tapahtuvan, että "varmuuden vuoksi" puhutaan lapsille rumasti koko ajan. Huutamisen tarttuminen vanhemmasta toiseen on aika yleistä myöskin. Meillä on sopimus, että kun toinen on kireänä ja huutoherkkä, niin toisen on oltava aktiivisesti pehmeämpi vanhempi. Tässäkin tehtiin ensin virheitä, sitten niitä korjailtiin, ja nyt jo sujuu, jopa hyvin! Kaikkea voi sitten vissiin oppia.

Ei heitetä toivoa, eikä mitään muutakaan, niin kyllä se äänikin ehkä joskus alkaa olla lähtemättä lapasesta.

Anonyymi kirjoitti...

Kumpa olisin lukenut nää kirjoitukset silloin 15-20 vuotta sitten kun olin samassa tilanteessa! Sitä helposti luulee että on ainoa joka ei onnistu olemaan täydellinen. No, ainakin on opittu meilläkin anteeksi-sanan käyttö puolin ja toisin sattuneesta syystä! Tsemppiä meille kaikille haastaviin tilanteisiin!