torstai 23. helmikuuta 2017

Älä tallaa liekkiä

Mielikuvissani ihmisellä on kahdet ääriviivat: ulkoiset ääriviivat ja sisäiset ääriviivat.

Ulkoiset ääriviivat ovat sellaiset, joita voi kädellä koskettaa ja katseella pyyhkiä. Omat ääriviivani tunnistaa ylipolven ulottuvista nahkasaappaista ja paksusta ponnarista. Pitelemättömästä naurusta, termosmukista ja autonavaimista laukun pohjalla. Se minä kulkee töissä, kaupungilla, päiväkodissa ja kahviloissa. Se puolustaa itse itseään, ja kuljettaa toisella olkapäällään puolta maailmaa.

Ulospäin näkyvän minän suojassa on toinen minä ja toiset ääriviivat. Sisempi minä on haavoittuvaisempi ja inhimillisempi. Se näyttäytyy valikoidusti ja vetäytyy helposti. Sen pyynnöt ovat yksinkertaisia ja lapsellisia - niin yksinkertaisia ja niin lapsellisia, että ne on helppo sivuuttaa. 

Sisempi minä haluaa levätä silloin kun ei sovi. Se haluaa syödä istualtaan, unohtua kaupan hyllyjen väliin ja lähteä juhlista ollakseen yksin. Sisempi minä haluaa valita kuka saa koskettaa, ja kieltäytyä ihmisistä, jotka eivät anna mitään, mutta jotka joka kerta repäisevät kulmasta palasen.

Sisempää minää on itsekin helppo kaltoinkohdella, sillä sen kaltoinkohtelu ei vaadi tekemättäjättämistä kummempaa: Sen kun hylkää vaan. Kaltoinkohtelun seurauksena minä tyytyy osaansa ja lakkaa esittämästä pyyntöjään. Se vetäytyy huoneen perimmäiseen nurkkaan niin pieneksi mytyksi, että kuoren hälyyttäessä tyhjyyttään sitä on jo melkein mahdoton löytää.

Olemattomiin kadonnutta sisintä ei voi pakottaa esiin. Sitä odotellessa on pysähdyttävä, revittävä omasta kädestään puhelin ja muut sijaistoiminnot, peruutettava tapaamisia ja tuotettava pettymyksiä. On siedettävä hiljaisuutta ja hyväksyttävä sitä seuraava kielteisten tunteiden vyöry. 

Kun on riittävän hiljaista ja riittävän seesteistä, minä kerää rohkeutensa, koputtaa olkapäälle ja alkaa jälleen esittää yksinkertaisia, mutta elämääpalvelvia pyyntöjään. Ääni on pieni, ja sen kuuluessa on pelkkää viisautta istuutua alas ja pitää kerrankin suunsa kiinni. 

Sisäinen minä alkaa voida hyvin, kun sen pyyntöjä kuuntelee, ja niihin vastaa. Se kasvaa kuorensa kokoiseksi ja täyttää uloimmat ääriviivansa. Itsensä mittaiseksi kasvaneen minän voi tunnistaa silmien palavasta hehkusta ja Mona Lisaa arvoituksellisemmasta hymystä. Hymyn syytä on turha arvailla, sillä se ei ole mitään muuta kuin pimeässä viruneen sielun riemua siitä, että se ylettyy taas katsomaan ikkunasta ulos.

Kun kohtaat syttyneen sielun, tee mitä vaan, mutta älä tallaa liekkiä. Sanon tämän senkin uhalla, että alan kuulostaa joltain epätoivoiselta oman elämäni Maaret Kallio-Hellsteniltä.


tiistai 14. helmikuuta 2017

Jeesuksen kaupparatsut

Aina silloin tällöin joku ratsastaa ylitseni Jeesuksella, sillä lailla kiitolaukkaa ja oikein hiekka pöllyten. Ei auta, että minut on kastettu ja konfirmoitu, eikä se, että olen kahlannut läpi kaikki vapaat ja kahlitut suunnat, raamattukoulun, sekä teologisen tiedekunnan maisteriopinnotkin. Aina löytyy joku, jonka mielestä tämä kaikki ei kohdallani riitä – Jeesuksen sovitustyöstä puhumattakaan. He kutsuvat sitä ilosanomaksi. Koppoti koppoti ihhahhaa!

Olen yrittänyt varjella uskoani sillä, että pyrin jatkuvasti erottelemaan toisistaan aasilla ratsastavan Jeesuksen ja Jeesuksella ratsastavat aasit. Ensinnä mainittu kutsuu itseään sydämeltään lempeäksi ja nöyräksi, lähestyy ihmistä viattomana vastasyntyneenä, kuluttaa parit sandaalit ja tekee pääsiäisjuhlilla isoimman sisääntulonsa aikansa mopoautolla. Lopulta hän kuolee rikollisten puolesta - edelleen yhtä viattomana kuin vastasyntyneenä. Jälkimmäisenä mainitut saattavat myös kutsua itseään lempeiksi ja nöyriksi, mutta se ei estä heitä hyppäämästä ratsujen selkään ja laukkailemasta siksakkia evankelioitavien yli Raamattu kainalossa ja suu vaahdoten.Tälläisten Jeesuksen kaupparatsujen jäljiltä olo on kaikkea muuta kuin ilonkelioitu.

Jos joskus päädyt tilanteeseen, jossa koet itsesi kristinuskon uhriksi, suosittelen, että käyt ajatuksissasi läpi muutaman seikan. Ensinnäkin, kumpi juoksi yli, Jeesus vai aasi? Kavionjäljet naamassa paljastavat syyllisen. Toiseksi, jos toteat tulleesi kaupparatsun yliajamaksi, kannattaa muistaa, että viestintuojaa ei saa ampua, ei edes itsepuolustustarkoituksessa.  Kolmanneksi, vaikka Jeesuksen kaupparatsut vaikuttavat siltä, että he tietävät tismalleen mitä he ovat tekemässä, he eivät todellakaan tiedä mitä he ovat tekemässä. Sori siitä, sanoi Jeesuskin ristillä.   

Koppoti koppoti ihhahhaa!

 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ihmettelen vaan

Olin yhdeksänvuotias, kun äidinäitini sairastui aggressiiviseen syöpään. Leikkauksessa syöpä todettiin niin laajalle levinneeksi, että veitset tippuivat pöytään, haavat ommeltiin kiinni ja äidinäiti lähetettiin kotiin kuolemaan. Elinaikaa annettiin kolme kuukautta. Kolmen kuukauden jälkeen lääkärit levittelivät käsiään. Syöpä oli kadonnut taivaan tuuliin. Mistä päin mahtoi puhaltaa? Ihmettelen vaan.

Puolisoni joutui rajuun auto-onnettomuuteen.  Autoa ei enää autoksi tunnistanut. Yhteinen ystävämme lensi törmäyksessä eteenpäin ja menehtyi, puolisoni lensi törmäyksessä taaksepäin ja selviytyi. Tutkinnassa katosta löytyivät pääniskusta syntyneet jäljet. Puolisoni päässä ei ollut jälkeäkään sen iskeytymisestä kattoon. Kolaripaikalta lähti hälytysajossa ollut mies, joka kertoi nähneensä paikalla enkeleitä. Mahtoiko olla järjissään? Ihmettelen vaan.

Lukioikäisenä koin voimakkaan henkilökohtaisen pyhän kokemuksen. Tavallisena arki-iltana, nukkumaanmenon yhteydessä mielessä alkoi soida rippikouluajoilta tuttu lintuteemainen laulu. Tulin niin täyteen iloa, että ylimääräinen valui yli kuumina kyynelinä ja kasteli tyynyn. Viiden vuoden kuluttua olin tilanteessa, jossa minulle vieras ihminen rukoili saman laulun sanoilla. Siitä viiden vuoden kuluttua tärisin ambulanssin etupenkillä matkalla Lastenklinikalle. Sain kolmelta toisilleen tuntemattomalta ihmiseltä identtisen yhden lauseen viestin. Viestissä lenteli se sama lintu. Mikähän laji mahtoi olla kyseessä? Ihmettelen vaan.

Saahan sitä ihmetellä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Äitimaattivaihteella

Pikkulapsiperheen pieni elämänpiiri pyörii välillä niin olematonta kehää, että joskus horisontti katoaa ja aivot kytkeytyvät automaattivaihteelle. Automaattivaihteelle, jota voi tuttavallisemmin kutsua myös äitimaattivaihteeksi.

Äitimaattivaihteella paksumpikin bullshitti menee läpi. Sitä uskoo, että lapsi laittaa kupin tiskikoneeseen "heti" pleikkapelin jälkeen, ja sen, ettei lapsi soittele hätävaraksi tarkoitetulla prepaidliittymällä minnekään - Mitä nyt isälle parikymmentä keskeytystä työpäivään tärkeillä teemoilla, kuten "Hei, mä oon nyt tässä halkopinon vieressä". 

Tai otetaanpa esimerkiksi laulu, johon juuri viittasin. Se, jossa piiri pieni pyörii ja lapset siinä "hyörii". Hyörii? Anteeksi nyt, mutta mitä on hyöriminen? Se ei ole mitään muuta kuin raiteiltaansuistuneen laulunkirjoittajan epätoivoinen riimi pyörimiselle, vaan ethän sinä kaltaiseni kana-aivo ole sitä huomannut. Se johtuu tietenkin äitimaattivaihteesta.

Äitimaattivaihteella ihminen tekee enemmän kuin ajattelee: Itse olen esimerkiksi juonut rintamaitoani, lähtenyt päiväkodista kenkäsuojat jalassa ja tarjonnut tuttia niin miehelle kuin vauvan takapuolelle.

Äitimaattivaihteella mielessä pysyvät vain kaikkein tärkeimmät asiat, hienoiset yksityiskohdat sen sijaan häviävät niin kuin juoppo Alkoon. Päivökotiin kyllä muistaa viedä luistimet, mutta ei suojia ja sen täytetyn lomakkeen, mutta ei ksylitolipastillirahoja. Ainakaan ei jumppapäivänä muista viisivuotiaan ylikasvaneita varpaankynsiä ja mustan sukkanukan värjäämiä jalanpohjia. Niitähän on todella kätevä "ihan nopskaa" ulkovaatteissa pestä päiväkodin vessan lavuaarissa, ja yrittää samaan aikaa esittää lapselle, että toiminta on ihan normaalia, mutta "ei silti kerrota kellekkää". (Ei tosin tarvinut kertoa yhtään mitään, koska kilikilikello soi, ovi tempaistiin auki ja koko lapsiryhmä ryntäsi vessaan käsienpesulle.)

Äitimaattivaihteessa parasta on kantolupa äitimaattiaseeseen. Äitimaattiaseella pystyy tulittamaan samoja yksinkertaisia käskylauseita päivästä toiseen jatkuvalla syöttöllä. Se, jos mikä on kätevää, kun ei tarvitse edes ajatella mitään. Koneisto suorittaa toistuvasti latauksen, virityksen, laukaisun ja hylsynpoiston niin kauan kuin liipaisinta painetaan. Ei muuta kuin tulta munille!

Niin ja hyöritään, kun tavataan!

- Hanna