torstai 23. helmikuuta 2017

Älä tallaa liekkiä

Mielikuvissani ihmisellä on kahdet ääriviivat: ulkoiset ääriviivat ja sisäiset ääriviivat.

Ulkoiset ääriviivat ovat sellaiset, joita voi kädellä koskettaa ja katseella pyyhkiä. Omat ääriviivani tunnistaa ylipolven ulottuvista nahkasaappaista ja paksusta ponnarista. Pitelemättömästä naurusta, termosmukista ja autonavaimista laukun pohjalla. Se minä kulkee töissä, kaupungilla, päiväkodissa ja kahviloissa. Se puolustaa itse itseään, ja kuljettaa toisella olkapäällään puolta maailmaa.

Ulospäin näkyvän minän suojassa on toinen minä ja toiset ääriviivat. Sisempi minä on haavoittuvaisempi ja inhimillisempi. Se näyttäytyy valikoidusti ja vetäytyy helposti. Sen pyynnöt ovat yksinkertaisia ja lapsellisia - niin yksinkertaisia ja niin lapsellisia, että ne on helppo sivuuttaa. 

Sisempi minä haluaa levätä silloin kun ei sovi. Se haluaa syödä istualtaan, unohtua kaupan hyllyjen väliin ja lähteä juhlista ollakseen yksin. Sisempi minä haluaa valita kuka saa koskettaa, ja kieltäytyä ihmisistä, jotka eivät anna mitään, mutta jotka joka kerta repäisevät kulmasta palasen.

Sisempää minää on itsekin helppo kaltoinkohdella, sillä sen kaltoinkohtelu ei vaadi tekemättäjättämistä kummempaa: Sen kun hylkää vaan. Kaltoinkohtelun seurauksena minä tyytyy osaansa ja lakkaa esittämästä pyyntöjään. Se vetäytyy huoneen perimmäiseen nurkkaan niin pieneksi mytyksi, että kuoren hälyyttäessä tyhjyyttään sitä on jo melkein mahdoton löytää.

Olemattomiin kadonnutta sisintä ei voi pakottaa esiin. Sitä odotellessa on pysähdyttävä, revittävä omasta kädestään puhelin ja muut sijaistoiminnot, peruutettava tapaamisia ja tuotettava pettymyksiä. On siedettävä hiljaisuutta ja hyväksyttävä sitä seuraava kielteisten tunteiden vyöry. 

Kun on riittävän hiljaista ja riittävän seesteistä, minä kerää rohkeutensa, koputtaa olkapäälle ja alkaa jälleen esittää yksinkertaisia, mutta elämääpalvelvia pyyntöjään. Ääni on pieni, ja sen kuuluessa on pelkkää viisautta istuutua alas ja pitää kerrankin suunsa kiinni. 

Sisäinen minä alkaa voida hyvin, kun sen pyyntöjä kuuntelee, ja niihin vastaa. Se kasvaa kuorensa kokoiseksi ja täyttää uloimmat ääriviivansa. Itsensä mittaiseksi kasvaneen minän voi tunnistaa silmien palavasta hehkusta ja Mona Lisaa arvoituksellisemmasta hymystä. Hymyn syytä on turha arvailla, sillä se ei ole mitään muuta kuin pimeässä viruneen sielun riemua siitä, että se ylettyy taas katsomaan ikkunasta ulos.

Kun kohtaat syttyneen sielun, tee mitä vaan, mutta älä tallaa liekkiä. Sanon tämän senkin uhalla, että alan kuulostaa joltain epätoivoiselta oman elämäni Maaret Kallio-Hellsteniltä.


3 kommenttia:

rva Tii kirjoitti...

Ihana teksti. Kertakaikkiaan. Uskon tuohon.

Hanna kirjoitti...

Kiitos ❤️

Anonyymi kirjoitti...

No nyt oli kaunis kirjoitus!