keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ihmettelen vaan

Olin yhdeksänvuotias, kun äidinäitini sairastui aggressiiviseen syöpään. Leikkauksessa syöpä todettiin niin laajalle levinneeksi, että veitset tippuivat pöytään, haavat ommeltiin kiinni ja äidinäiti lähetettiin kotiin kuolemaan. Elinaikaa annettiin kolme kuukautta. Kolmen kuukauden jälkeen lääkärit levittelivät käsiään. Syöpä oli kadonnut taivaan tuuliin. Mistä päin mahtoi puhaltaa? Ihmettelen vaan.

Puolisoni joutui rajuun auto-onnettomuuteen.  Autoa ei enää autoksi tunnistanut. Yhteinen ystävämme lensi törmäyksessä eteenpäin ja menehtyi, puolisoni lensi törmäyksessä taaksepäin ja selviytyi. Tutkinnassa katosta löytyivät pääniskusta syntyneet jäljet. Puolisoni päässä ei ollut jälkeäkään sen iskeytymisestä kattoon. Kolaripaikalta lähti hälytysajossa ollut mies, joka kertoi nähneensä paikalla enkeleitä. Mahtoiko olla järjissään? Ihmettelen vaan.

Lukioikäisenä koin voimakkaan henkilökohtaisen pyhän kokemuksen. Tavallisena arki-iltana, nukkumaanmenon yhteydessä mielessä alkoi soida rippikouluajoilta tuttu lintuteemainen laulu. Tulin niin täyteen iloa, että ylimääräinen valui yli kuumina kyynelinä ja kasteli tyynyn. Viiden vuoden kuluttua olin tilanteessa, jossa minulle vieras ihminen rukoili saman laulun sanoilla. Siitä viiden vuoden kuluttua tärisin ambulanssin etupenkillä matkalla Lastenklinikalle. Sain kolmelta toisilleen tuntemattomalta ihmiseltä identtisen yhden lauseen viestin. Viestissä lenteli se sama lintu. Mikähän laji mahtoi olla kyseessä? Ihmettelen vaan.

Saahan sitä ihmetellä.

5 kommenttia:

Mimmu kirjoitti...

Ihanalta kuulostaa. :) Mä uskon. Uskon Jumalaan, joka voi lähettää enkeleitä meitä varjelemaan, ja uskon Jumalaan joka lähetti Jeesuksen meidät pelastamaan. Muuten elämä on minusta liian järjetöntä ja liian paljon pitäisi selittää outona sattumana.

Sulla on tosi kiva blogi!

Sari Eskola kirjoitti...

Mä ihmettelen, miksi enkelit eivät pelastaneet ystäväänne ja mitä tämän omaiset asiasta ajattelevat...

Hanna kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hanna kirjoitti...

Sitä sopii ihmetellä... Ja sitä, miksi en itse silloin hypännyt auton kyytiin, vaan jäin kotiin... Tai sitä, miten ylipäätään jollakin voi olla niin hyvin asiat, että on kaikki perheenjäsenet elossa ja vielä terveenäkin, eikä ole edes tullut niitä läheltäpititilanteita. Sellaisiakin ihmisiä tiedän.

Se on ainakin itselleni käynyt selväksi, että lähtö tulee, kun lähtö tulee, ja jos ei vielä ole oma aika, niin sitten ei ole, vaikka tapahtuisi mitä.

Ystävämme perheen asioita en viitsi lähteä avaamaan, mutta sen verran voin kaiketi sanoa, että meitä yhdistävä tekijä on usko Jeesuksen sovitustyöhön ja sitä kautta jälleennäkemisen toivoon.Eihän usko surutyössä mikään oikopolku ole, mutta kyllä se silti ihmeellisellä tavalla kannattelee. Ehkä juuri siksi ystävämme perhe pystyi iloitsemaan siitä, että puolisoni jäi henkiin.
Heidän kanssa keskustelemista jäi hyvä ja kaunis muisto.

Elämä on ihmeellistä.

Hanna kirjoitti...

Kiitos! :)

...ja niinhän se on. Olis aika hurjaa yrittää selvitä tästä elämästä ilman uskoa ja toivoa.