sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi ja hätinä muistimmekaan, että hänellä oli oikea kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vaari. Vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon jälkeen. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, omille lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin. 

Kun vaari sitten kuoli, ja oli aika mennä avoimen arkun äärelle, yllätyin siitä, että kaikkien periaatteideni ja asiantuntijasuositusten vastaisesti jätin lapset kotiin. Lähdin matkaan yksin ja vähin äänin. 

Muistan kuinka pieneen huoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Sukulaisten läsnäolosta huolimatta kävelin hiljaisuuteen, jossa kynttilän liekkikin kunnioitti kahden maailman kohtaamista lepattamalla mahdollisimman vähäeleisesti. Huoneen keskellä lepäsi arkku, jonka keskellä lepäsi vaari - ihan yhtä vaarattomana ja yllätyksettömänä kuin muutkin vainajat. Vaarin iho oli silennyt ja kasvojen kärsimys vaihtunut levollisuuteen. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Ympärillä ihmiset nyyhkyttivät. Vaarin iho tuntui kylmältä ja kuolleelta, ja kuollut hän todella olikin. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt pieneen huoneeseen toteamaankin, että hän ei ole enää täällä. En tarkalleen tiedä missä, mutta ei täällä ainakaan. Vaari oli mennyt, ja routaiseen maahan tultaisiin laskemaan pelkkä elämänlahjan muisto ja sen käärepaperit. Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. 

Päivät kuluivat, mutta en päässyt yli siitä ajatuksesta, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle ja estänyt heitä kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Mitä minä oikein ajattelin? Sitäkö, että lapset kohtaavat kuoleman ensimmäistä kertaa, kun arkussa olen minä? Kuka silloin selittää ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa. "Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä. Kotona lapset kyselivät taivaasta, ja ainoa mitä tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. 

Hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset, sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten saavuin kappeliin sovitusti etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa. 

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiinpukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus tuntui kirittävän askelia, ja ne hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta. Juttelimme siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni, ja yhdessä kokeilimme ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea, ja sitten vaarin kylmennyttä ja kangistunutta poskea. Kyllä, kuollut on, totesimme yhteistuumin. Lopuksi laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Suntio tuli sulkemaan arkun kannen ja me kolme katselimme miten hän ruuvasi arkun neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Suntion silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Loput hautajaisista menivät auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli kiitollisuus hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä. Hätkähdin sumusta papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan." Näin, kuinka sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät, ja sen kuinka sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti. 

Älkää estäkö heitä.

2 kommenttia:

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Kaunis kirjoitus!
Kunpa en estäisi...

Anonyymi kirjoitti...


Kiitollinen mieli lasten äidillä.

Jeesuksen sanat: Älkää estäkö heitä.. menen valmistamaan teille sijaa..

lohduttavat


t.eräs pyhäkoulun opettaja