Älkää estäkö heitä

Äitini isä kuoli yhdeksänkymmenen vuoden iässä elämästä kyllänsä saaneena. Kutsuimme häntä vaariksi niin usein, että unohdimme hänellä olevan oikea, kasteessa annettu nimikin. Meille hän oli vanha, harmaa ja kankea vaari, joka oli enimmäkseen kärttyinen, paitsi suukon saadessaan. Minulle hän oli rakas mutta ristiriitainen hahmo, lapsilleni vähän vieras ja pelottavakin.

Kun vaari sitten kuoli, oli aika mennä avoimen arkun äärelle. Mietin pitkään, otanko lapset mukaan, mutta lopulta lähdin matkaan yksin. Oli maaliskuinen päivä. Ulkona oli aistittavissa ensimmäiset kevään merkit.

Saattohuoneeseen astuminen tuntui niin kuin olisi astunut vieraalle planeetalle. Huoneessa oli täysi hiljaisuus sukulaisista huolimatta. Vain yksittäiset nyyhkäykset ja kuiskaukset muistuttivat siitä, että en ollut yksin. Kynttilän liekkikin lepatti vähäeleisesti, kuin kunnioitti kahden maailman kohtaamista. Huoneen keskellä oli arkku, jossa vaari lepäsi levollisen näköisenä. Pieneltäkin hän näytti. Arkku antoi elämälle uudet mittasuhteet.

Silitin vaaria ja suukonkin taisin antaa. Hänen silennyt ihonsa tuntui kylmältä ja kuolleelta. Sitähän minä oikeastaan olin mennyt toteamaankin: Että vaari oli kuollut, ja että hän ei ole enää täällä. Vaari oli lähtenyt sinne, minne me muut emme voineet mennä ja routaiseen maahan laskettaisiin enää pelkkä elämän lahjan muisto ja sen rypistyneet käärepaperit.

Jätin pienen huoneen haikein, mutta rauhallisin mielin. Kotona lapset kyselivät vaarista ja taivaasta. Ainoa mitä minulle tuli mieleen, oli kertoa heille asuinsijasta, jossa on monta huonetta. Siellä mummu ja vaari olivat nyt yhdessä, istuivat sohvalla ja rapisuttivat paperista karkkipussia.

Päivät kuluivat, mutta minua vaivasi ajatus siitä, että olin rajannut lapseni kuoleman ulkopuolelle. Kaikkien periaatteideni ja asiantuntijoiden suositusten vastaisesti olin jättänyt lapset kotiin. Mitä minä oikein ajattelin? Olin estänyt lapsiani kohtaamasta väistämättömän turvallisessa ympäristössä. Vaarini kuolema oli lasteni ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus kohdata kuolema ilman henkilökohtaisen menetyksen varjoa.

”Sallikaa lasten tulla", ja minä olin estänyt heitä.

Varsinaiset hautajaiset järjestettiin muutaman viikon kuluttua. Ajatus lasten ja kuoleman toinen toisiinsa tutustuttamisesta ei ollut jättänyt rauhaan, joten rohkaisin mieleni ja saavuin kappeliin etuajassa, sillä kertaa lasten kanssa. Tehtäväni vanhempana oli kohdata kuolema lasten kanssa yhdessä, kädestä pitäen, joten avasimme painavan oven ja jätimme selän taakse tutun, ennustettavan maailman. Kappelissa tuoksui kuolema ja kukkakauppa.

Suntio tiesi odottaa meitä. Kaksi - ja viisivuotiaat mustiin pukeutuneet poikani kävelivät reippaasti käytävän päähän. Uteliaisuus kiritti askelia, jotka hidastuivat vasta avoimen arkun lähellä. Pojat katselivat vaaria hiljaisena ja minä avasin keskustelun kuolemasta ja taivaasta.

Puhuimme lasten kanssa taivaasta, ja siitä, mikä ero on nukkuvalla ja kuolleella. Otin poikien kädet vuoron perään omaan käteeni. Kokeilimme silittää ensin omaa lämmintä ja pehmeää poskea ja sitten vaarin kylmennyttä, kangistunutta poskea. ”Kuollut on”, totesimme yhteistuumin. Sanoimme viimeiset hyvästit ja sitten laskin valkoisen liinan vaarin kasvojen päälle. Taka-alalla seissyt suntio saapui ruuvaamaan arkun kannen neljässä nurkassa olevat ristit paikoilleen. Hänen silmissään kiiltelivät kyyneleet.

Vaari sai hienot ja asianmukaiset hautajaiset – sellaiset, jotka sotaveteraani ansaitsee. Siunaustilaisuus meni osaltani auringonvalon värjäämässä sumussa. Tunsin oloni kevyeksi ja puhtaaksi. Raskaan ja painavan surun tilalla oli tullut kiitollisuus lasten kanssa vietetystä hyvän pyhyyden täyttämästä hetkestä.

Hätkähdin sumustani papin sanoihin: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan", Sylissäni istuvan viisivuotiaan kasvot värähtivät ja näin, miten papin sanat upposivat sinne, minne ne eivät tavallisesti yllä. Olimme kohdanneet kuoleman, ja nähneet, että siinä ei ollut mitään pelättävää.

Ulkona tuuli puhalsi kevyesti ja lohduttavasti.

Älkää estäkö heitä.



4 kommenttia

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Kaunis kirjoitus!
Kunpa en estäisi...

Anonyymi kirjoitti...


Kiitollinen mieli lasten äidillä.

Jeesuksen sanat: Älkää estäkö heitä.. menen valmistamaan teille sijaa..

lohduttavat


t.eräs pyhäkoulun opettaja

Veera kirjoitti...

- Kaunis ja koskettava kirjoitus -

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis kirjoitus. Ihana lukea rauhasta jonka kohtasit surun keskellä ❤