sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kanaemo

Voiko hylätty ihminen uskoa Jumalaan, joka ei hylkää? Voiko tarpeeksi monta kertaa hylätty ylipäätään uskoa minkäänlaiseen Jumalaan, johon uskominen pitää sisällään jaon kahteen ja hylkäämisen mahdollisuuden?

Ymmärrän niitä, jotka eivät pysty tai jaksa uskoa.

Uskon Jumalaan, vaikka olen monta kertaa noussut ylös savuavista raunioista. Uskon, koska olen kyyneleitä niellen ja kädet täristen pidellyt kiinni rauniosta pelastamastani lauseesta: "Jumala vihaa hylkäämistä". Hän, joka kutsuu itseään rakkaudeksi vihaa hylkäämistä ja riisuu vapaaehtoisesti arvokkuutensa vertaamalla itseään kanaemoon. 

Kanaemoa yritän ajatella silloin, kun väsyneen mielen seinät vetäytyvät sisään ja jättävät jäljelle pelkän pohjapiirroksen. Kanaemo sillon, kun takaumat ja menneidyyden tunnemuistot riehaantuvat ja sekoittavat nykyhetken. Kanaemo, kun näen pelkät taivasta kohden kiipeävät liekit. 

Kanaemo sillon, kun muistan nuoruuden kirvelevät, häpeälliset muistot sivuutetuksitulemisesta. Kanaemo silloin, kun pohjattoman ihastuksen kohde siirtää kiinnostuksensa takapenkillä seuraavaan, ja viestittää kaverilleni kehotuksen "dumbata Hanna". Kanaemo, kun toinen saa kutsun sinne, minne pääsystä olisin antanut oikean käteni. 

Kanaemo sillon, kun muistan nuotiopiirin, jossa nuoruudesta mustavalkoinen viiteryhmä lämmittelee käsiään: "Se pelastuu, joka uskoo ja kastetaan, eikä lapsikaste ole mikään kaste". Kanaemo silloin, kun nuotio ritisee ja ystäväni nyökyttelevät. Kanaemo, kun minä istun kauhusta halvaantuneena, enkä pysty paeta enkä huutaa.

Kanaemo sillon, kun seurakunnan valtaapitävien keskuudessa ruoditaan minua, ja kanaemo, kun yksi heistä lähetetään kotiimme keskustelemaan puhtaasta opista. Kanaemo sillon, kun en tee niin kuin toivotaan, ja joudun astua tehtävistäni syrjään.

Kanaemo jokaisessa paikassa, jossa minä tai puolisoni emme ole tervetulleita ehtoollispöytään. Kanaemo joka kerta, kun annetaan ymmärtää että vielä ei riitä synnintunto tai armontunto, tai usko, joka kyllä parantaisi, jos sitä vain olisi riittävästi. Kanaemo aina, kun tapaan ihmisen, joka ensin antaa yhteisölleen kaiken ja tulee sitten hylätyksi yhden virheen vuoksi.

Kanaemo, kun ylivoimainen arki ja joka solun lamaannuttava uupumus imevät voimat niin kuin valtameren takaisinkutsuma tsunamiaalto. Kanaemo, kun vaadin itseäni jaksamaan, jaksamaan, jaksamaan. Kanaemo, kun katkean niin kuin ohueksijäänyt hammastikku. Kanaemo, kun arki jatkaa pyörimistä ja minä sen mukana. Kanaemo joka kerta, kun hylkään itse itseni. 

Kanaemo, kun katson trauman nielaisemia Aleppon raunioista pelastettuja lapsia. Kanaemo, kun kuuntelen kertomusta siitä, miten seksuaalinen hyväksikäyttö halvaannuttaa elämän ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Kanaemo, kun mies jättää raskaanaolevan vaimonsa. Kanaemo, kun maailma hukkuu hulluuteen.
 
Ymmärrän niitä, jotka eivät enää pysty tai jaksa uskoa. Kun on valunut viemäriin pesuveden mukana, tai ollut yksi sinne tai tänne, on vaikea uskoa Jumalaan, jolla ei ole varaa hukata yhtäkään.

"Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan."

Mutta miksi kanaemo? Mietin vertauskuvaa siihen asti, kunnes luin maatilapaloista. Liekkien roihutessa jotkut eläinlajit ovat kehittäneet keinon suojella poikasiaan tilanteissa, joissa pakeneminen on mahdotonta. Mietin vertauskuvaa, kunnes luin raunioista löytyneistä kuolleista linnuista, ja niiden levitettyjen ja mustaksijäykistyneiden siipien alta löytyneistä elävistä poikasista. Kanaemo oli kirjaimellisesti antanut henkensä pelastaakseen poikasensa.

Jumala vihaa hylkäämistä. Jumala on kanaemo. Siitä minä pidän kiinni, vaikka kyyneleitä niellen ja kädet täristen.

6 kommenttia:

Jukkis kirjoitti...

Kiitos kirjoituksesta. Muista, että Jumala pitää myös sinun kädestäsi kiinni, vaikka sinun otteesi irtoaisikin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tekstistä!Kyyneleet tulivat...Syvissä vesissä olen kahlannut ja kokenut itseni läpikäymieni asioiden vuoksi henkisesti vanhemmaksi kuin muut ns. ikäiseni. Välillä minua on jopa kartettu, kun olen kertonut kokemastani kuten läheisen itsemurhasta.
Välillä on ollut kausia, jolloin olen ollut vahva uskossani, välillä heikko ja langennutkin. Mutta silti tulee hetki, jolloin ei voi kuin katsoa kohti taivasta ja pyytää apua.

Ihanaa on ollut löytää blogisi! Paljon olet kirjoittanut tekstejä, jotka ovat liikuttaneet sisintä ja mieltä. Joten jatka ihanan blogisi pitämistä! Aurinkoista kevättä! :)

Anonyymi kirjoitti...

Upeeta tekstiä!!

Hanna kirjoitti...

Kiitos teille näistä kommenteista! :)

Hanna kirjoitti...

Ihana kuulla, kyllä jatkan. Aurinkoista kevättä myös sulle, jos tämän näet! 😊

Hanna kirjoitti...

❤️