perjantai 17. maaliskuuta 2017

Robottikätinen poika

Liikennepuistossa on hiljaista ja leikkikentälläkin touhuaa vain muutamia lapsia. Istun aurinkoisella paikalla, mutta kädet ovat kylmät - johtuvat ilmasta tai pitkittyneestä jännitystilasta. Tuuli kahisuttaa koivunlehtiä toisiaan vasten ja sinistä taivasta vasten. 

Olen hereillä ja en ole hereillä. Viimeinen vuosi on ollut elämäni kuluttavin. Olen valvonut enemmän kuin koskaan, ja ollut väsyneempi kuin koskaan. Ihmiset kyselevät miten jaksan, ja yritän olla vastaamatta: en mitenkään. Ihminen jaksaa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Taustalta kuuluu ohiajavien autojen ääniä, kun nojailen puiston viileään penkkiin. Heiluttelen rattaissa olevaa lasta takaisin uneen.

Aurinkolasien takana saan olla rauhassa leikkikentän muilta vanhemmilta. Lasit päässä näen, mutta en tule nähdyksi. Olen henkinen raajarikko, eikä minulla ole nyt kenellekään mitään annettavaa. Haluan pysyä piilossa, ja aurinkolasit ovat burkhani. Ajatukset keskeytyvät, kun kuulen turvahiekkaan uppoavat juoksuaskeleet. 

"Äiti, äiti!" Nelivuotias juoksee keinuilta luokseni ja viisoo leikkitelineille hengästyneenä: "Kato äiti!". Leikkitelineiden luona seisoo suunnilleen samanikäinen poika, jolla on proteesikäsi.  Väsyttää niin, että vapisen, mutta lapseni on kummissaan, ja haluaa tietää mikä kädessä on. Ajatus liikkuu sen verran, että ymmärrän tilaisuuteni tulleen. Tällä kertaa en hyssyttele enkä yritä viedä lapsen huomiota muualle, vaan käsken mennä juttelemaan pojan kanssa ja kysymään häneltä itseltään. Omallani on vatsa täynnä teippiä ja taitosta sairaalareissun jäljiltä, ja tajuan, että tässä on hetkeni normalisoida elämän monimuotoisuutta. "Kerro missä oot ollut", huikkaan perään, kun lapsi lähtee takaisin leikkitelineille.

Näen ja kuulen, kuinka lapseni aloittaa keskustelun. Silmät loistavat, kun hän alkaa puhua sanoilla, jotka olemme hänelle antaneet. Hän esittelee teippauksiaan, ja toinen kuuntelee tarkkaavaisesti. Sitten on pojan vuoro esitellä proteesiaan: "Tämä on robottikäsi!". Robottikäsi alkaa liikkua omia ihmeellisiä liikeratojaaan, ja lapseni seuraa sen liikettä ja liikkeeseen kuuluvia äänitehosteita keskittyneesti. Että ihan oikea robottikäsi.

Kahden toisilleen tuntemattoman lapsen kohtaaminen on luonnollinen. Keskustelun, ja lasten avoimuuden seuraaminen osuu minussa syvällä olevaan ydinjäähän, ja sulattaa siitä palan. Olen onnellinen itkusta, joka alkaa taltuttaa ylikierroksilla käyvää kehoani kohti lepotilaa. Olen onnellinen myös aurinkolaseista, joiden suojassa saan itkeä rauhassa. Lasit höyrystyvät kyynelistä, ja on pakko ottaa ne pois kuivaamisen ajaksi. Itku helpottaa oloa, ja vapauttaa minut leikkimään lasten kanssa. Tämä on elämäni.

Robottikätisen pojan kohtaamisesta on jo vuosia aikaa, mutta kuva siitä on pysynyt kirkkaana mielessä. Muisto vahvistaa minussa puolta, joka ei halua, eikä suostu peittelemään omaa särkyneisyyttään. Olemalla avoimesti inhimillinen ihminen ottaa satutetuksitulemisen riskin, mutta riskin ottaa mielellään, jos toisessa vaakakupissa on koko ainutkertainen elämä, ja vaarana, että kulkee sen läpi jonakin muuna kuin mitä todella on.

1 kommentti:

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Voi miten lapset ovat aitoja!
Osaisinpa...