lauantai 18. maaliskuuta 2017

Täällä, ylempänä!

Kirjat ovat kotiinsasidotun tapa matkustaa paikkoihin, joita ei muuten pääsisi näkemään. Aloitin opiskelemaan erityispedagogiikkaa saadakseni jatkaa kotonaoloa vauvan kanssa, mutta kävikin niin, että opiskelut yllättivät. Ne veivät minut sivupoluille, jotka olivat koko ajan alkaneet takapihaltani, ja joista samaan aikaan olin ollut autuaan tietämätön.  

Erityisen paljon minua ovat puhuttaneet tarinat vammaisuudesta. On ollut hämmentävää lukea vammaisuuden monista muodoista, ja siitä, miten lujassa ihmisen arvoinen elämä voi olla vielä 2000-luvun Suomessakin. Tarinat muuttuivat musteesta lihaksi, kun tutustuin ihmiseen - kirjoittaja hänkin - jonka todellisesta elämästä kirjani ovat minulle  kertoneet.

"Emme me ole mitään erityisihmisiä, vaan ihmisiä, joilla on erityinen näkökulma ihmisyyteen. Siihen eläytymien on jokaisen ihmisen, ei erityisopettajan tehtävä", hän sanoo. Yhtenä aamuna tein työtä käskettyä ja eläydyin hänen tarinaansa. Kirjoitin tekstin, jonka myötä toivon, että yksi maan  näkymättömistä tytöistä tulisi näkyväksi. Toivon, että jonain päivänä hän kirjottaa itse  koko oman pitkän tarinaansa yksiin kansiin, ja vie meidät lukijat niin häkellyttäviin maisemiin, että jonkun pitää muistuttaa hengittämään.

Osa tekstistä on suoraan hänen omista kirjoituksistaan.


                               ***


Täällä, ylempänä!

Eivät katso silmiin. Katsovat alemmas. Eivät katso rintojani - sekin olisi parempi - vaan katsovat jalkojani, jotka eivät toimi kuten muilla ja samaan aikaan toimivat kuitenkin. Tasaisin väliajoin katseet valuvat alas ja muistuttavat poikkeuksesta, jonka teen sääntöön.

Sanovat, että olisin Jumalalle kunniaksi, jos parantuisin - ihme, jota kaikki voisivat katsella ja ihmetellä niin kuin sirkuksen karvaista naista. Katson itseäni peilistä: Olen tyttö, jolla on hymy ja asuun sopivat korvikset. Eikö se tosiaan riitä ihmeeksi, että kannan tämän ainutlaatuisen kehoni ja elämäntaidon opettajani pää pystyssä ja hyvyyteen uskoen? Tai se, että en välittömästi kurista jokaista, joka haluaa rukoilla minua tulemaan terveeksi. Joksikin muuksi kuin mitä olen.

Mietin sitä viimeksi tänään, kun taksikuski kysyi, että tarvitsenko apua, ja vastasin, että kiitos en. Ja hän sanoi, että aikoo sitten kunnioittaa sitä. Ja sitten puhuimme siitä, kuinka se on joillekin kamalan vaikeaa. Että kuinka kuuntelematta tehdään ja kosketaan. Ja sitten vain mietin, kuinka siihen törmääkin oikeastaan kaikkialla, siihen kohtaamisen vaikeuteen, epävarmuuteen ja siitä seuraavaan kuuntelematta toimimiseen. 

Kunpa pastoreilla olisi taksikuskien koulutus!
Ehkä sitten välttyisin ihmisiltä, jotka keräävät viikkokausia rohkeutta tullakseen rukoilemaan puolestani. Välttyisin keksimästä aina vaan uusia tapoja sanoa ei kiitos, ja kiusalliselta hiljaisuudelta, joka laskeutuu, kun yhtäkkiä maailmassa ei ole muita rukousaiheita kuin nämä jalat. 

Minulla on punaiset kiharat hiukset. Ne ovat nimeni i-kirjaimen piste ja huutomerkki: Minulla on oikeus olemassaoloon ja sen koko kauneuteen. Välillä mietin, pitäisikö silti kirjoittaa lappu kaulaan. Sellainen, jossa lukee, että olen täydellinen juuri näin. Tai ehkä pitäisi olla monisanaisempi, ja kertoa, mitä osaan. Että minulla on kyky löytää kauneutta sieltä, mistä muut eivät sitä osaa etsiä, ja että osaan nousta myrskyn yläpuolelle ketterämmin kuin yksikään niistä, jotka kutsuvat minua valuvikaiseksi. Vai pitäiskö vain kirjottaa, että minä olen täällä. 

Olen täällä, ylempänä! Katso minua.

 
Teksti on kirjoitettu yhdessä Jenniina Järven kanssa. Jenniinan runoutta löydät Instagramista nimimerkillä kukalohduttaisinyytia

2 kommenttia:

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Kiitos!
Tässä on oppimisen paikka!!

Hanna kirjoitti...

Ihanaa, että joku sanoo noin! :D