lauantai 29. huhtikuuta 2017

Viideksi kotiin

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. En muista montako viikkoa ja montako viikonloppua on mennyt edellisestä vapaasta. Hartiasi liikahtelevat unen tahtiin. Ranteessasi on kello, jonka puista kellotaulua sinun ei tarvitse tänään katsoa.

En tiedä olenko koskaan muistanut riittävän selvästi sanoa, miten paljon arvostan työtä, jota olet tehnyt ensin perheemme selviämisen, sitten sen hyvinvoinvoinnin eteen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei minun pahimpina aikoina tarvinnut tietää erääntyneiden laskujen loppusummaa. Me molemmat kävimme töissä, mutta vain sinä tiesit tilanteen epätoivoisuuden, ja silti pysyit paineen alla vakaampana kuin minä hyvänä päivänäni.

Joskus mietin, mistä sait kaikkien niiden virallisten tahojen alaspainamisten jälkeen voimaa taistella itsellesi unelmasi näköisen yrityksen. En ymmärrä, miten pystyit näkemään mielessäsi valmiina sellaista, mitä et ollut edes aloittanut ja rakentamaan kaiken tyhjästä tyhjin käsin. Ihmettelen miten pystyit samaan aikaan taistelemaan uuden alun esteitä ja byrokratiaa vastaan, vaikka olit niin väsynyt, että et istuessasi pysynyt hereillä. Sitäkin mietin, miten edes tunnistit unelmasi, kun olit niin pitkään joutunut palvelemaan muiden omia. 

Ihailen sitä, miten pyyteettömästi olet antanut kaiken liikenevän ajan ja rakkauden lapsillemme. Minusta tuntuu, että koet ajoittan niin huonoa omaatuntoa poissaolostasi, että et huomaa miten paljon olet läsnä. Toivoisin, että näkisit itsesi silloin, kun olet nukahtanut 80-senttiseen sänkyyn 6- ja kohta 9-vuotiaan väliin. Sänky on pelkkiä käsiä ja jalkoja, ja niin täynnä rakkautta, ettei sinne jää neliösenttimetriäkään tyhjää tilaa. 

Tiedän, että olen sinulle välillä vaativa. Työn, ja perheen ulkopuolisten ihmisten vaatimukset vievät sinua välillä niin kuin virta. Katson  tehtäväkseni vetää sinut kuiville aina, kun lähdet lipumaan. Pyydän ja korotan ääntäni, ja jatkossakin sanoillani ravistan ja huudan sinut hereille aina, kun tarve vaatii.En pelkää riidellä hyvän asian puolesta.

Valitsin sinut vapaaehtoisesti kaikkien ihmisten joukosta. Et ollut silloin viimeinen vaihtoehtoni, mutta toivon, että lopussa olet. 

Sinä nukut sohvalla. Pääsi on syvällä tyynyssä, unesi vielä syvemmällä. Ranteessasi on kello, jonka ostin sinulle lahjaksi. 

Joku aika sitten istuin siinä, missä nyt nukut, ja mietin sanoja, jotka alkuperäisen suunnitelman mukaan piti kaivertaa kellotaulun taakse. Ensimmäinen vaihtoehtoni olivat laulun sanat: Minä sinua vaan. Tiedät kyllä sen laulun, jossa lauletaan: Jos joskus syliin mustan maan/ mä sua joudun kantamaan/ niin minä sinua vaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut arkisempi Viideksi kotiin - ihan vain muistutukseksi. 

Lopulta kävi niin, että tilaukseen tuli virhe, ja kello jäi kaivertamatta. Aluksi se harmitti, mutta ei oikeastaan enää: Nyt voit päivän vaatimuksista riippuen kuvittella kellotaulun kääntöpuolelle sen tekstin, jota sillä hetkellä enemmän tarvitset.

Yritä silti tulla viideksi kotiin.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Maailman epävirallisin arvotesti

Arvojen mukaan on yllättävän helppo elää, jos ne tiedostaa. Siis todella tiedostaa. 
Jos kysyn sinulta mitkä ovat elämäsi viisi tärkeintä asiaa, pystytkö kirjoittamaan ne paperille? Entäpä, jos pyydän sinua rajaamaan ne kolmeen tärkeimpään, onnistuuko? 

Jos lähelläsi ei ole ketään, kenelle tarvitsisi esittää, käytä merkintävälineistä nöyrintä eli lyijykynää.

Seuraavaksi arvioi kolmen tärkeimmän arvon listaasi. Jos listaltasi löytyy yleviä sanoja, kuten rakkaus, oikeudenmukaisuus tai vapaus, etsi sanoille konkreettisemmat vastineet. Listaa niiden alapuolelle käytännönläheisiä asioita, joita epämääräisten sanojen, kuten vaikkapa rakkauden toteutuminen elämässäsi tarkoittaa. Jos et keksi mitä rakkaus tarkoittaa tavallisena arkipäivänä klo 16.30, se tuskin on elämäsi tärkeimpiä asioita.

Annan esimerkin: Itselleni yksi tärkeimmistä arvoista on terveys, ja terveyden saralta ensisijaisesti mielenterveyden vaaliminen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vahdin yöuniani, laskettelen ylikierroksia monta kertaa päivässä, harrastan liikuntaa siinä määrin, mitä kehoni kestää stressitasojen nousematta, ja toisaalta pidän huolta siitä, että kuitenkin liikun. Lisäksi hoidan mieltäni terveellä hengellisyydellä, kirjoittamalla, ja käymällä terapiassa kursimassa kasaan elämäntarinaani.

Aukeneeko? Jos aukenee, sovella esimerkkiä omaan elämääsi. Jos ei aukene, siirry kissavideoihin.

Kun olet saanut kirjoitettua elämäsi keskeiset arvot selityksineen, tee kalenteritesti. Ota kalenteri esiin ja katso paljonko käytät aikaa arvostamiisi asioihin. Jos perhe on tärkein, paljonko vietät perheen kanssa aikaa?  Jos terveys on tärkeä, hoidatko sitä?  Vai onko kuitenkin niin, että ulkonäkö on tärkeä ja terveys sen harmiton sivutuote? Jos parisuhde on tärkeä, panostatko siihen, vai tulevatko puolisoa ennen työ, vanhemmat, sisarukset ja naapurin undulaatitkin? Mieti. Lähimmiltä on yleensä lyhyin matka varastaa. 

Toinen kätevä ja omia prioriteettejä selventävä testi on niin sanottu apuva-testi, yksi yksinkertainen kysymys: Kenen puoleen käännyt hädän hetkellä? Äidin, ystävän, Jumalan, puolison, työn? Tai kenelle soitat ensimmäisenä ja kerrot  elämäsi tärkeiden tapahtumien pisimmät ja yksityiskohtaisimmat versiot? Kysymys on tärkeä, sillä ihmisellä voi olla vain yksi lähin liittolainen ja käytännön teot useimmiten joko vahvistavat liittolaisuutta tai tuhoavat sitä. 
Takaisin kalenteritestiin. Usein kalenteritestin jälkeen käy niin, että on muutettava käsitystä itselleen tärkeistä asioista tai sitten raivattava elämästään lisää tilaa aidosti tärkeäksi kokemilleen asioille. Itse olen tehnyt molempia. Olen kuitenkin huomannut, että tiedostetut arvot auttavat tekemään järkeviä valintoja silloin, kun pitää valita kahden hyvän ja kivan väliltä, ja silloin, kun joku oman selkänahkansa käyttänyt tulee riipimään omaani. 

Uskallan väittää, että niille asioille, joita ihminen todella arvostaa, löytyy myös aikaa. Toivottavasti tämän maailman epävirallisimman arvotestin myötä pystyt selkeämmin hahmottamaan itsellesi arvokkaat asiat ja elämään niiden mukaan. Ainakin tee lähimmillesi palvelus ja lakkaa elämästä itsepetoksessa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain parhaat avioliitto-ohjeet

Tavattiin tänään tyttökaverien kanssa kahvikuppien äärellä. Puhe kääntyi siihen, mihin se aina lopulta kääntyy, nimittäin aviopuolisoihin. Keskutelun innoittamana päätin kasata yhteen parhaat kuulemani avioliittoneuvot. 

Ehdottomasti paras avioliittoa koskeva letkautus, jonka olen kuullut, menee seuraavalla tavalla: ”Aivan sama kenen kanssa menet naimisiin, joka tapauksessa joskus tulee päivä, jolloin tekee mieli ampua se (puoliso). En kerro kuka tämän tunnustuksen teki, mutta sen voin kertoa, että kyllä tämä tultasyöksevä tyttökin on heikolla hetkellään näin kokenut – niin paljon kuin miestäni rakastankin.

Toinen hyvä neuvo on peräisin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Siinä vaimonsa kuolinvuoteen äärellä seisovalta mieheltä kysyttiin heidän pitkän parisuhteensa salaisuutta. Vastaus kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: "Se, että ei eroa".  Pitkän parisuhteen salaisuus on siinä, että ei eroa. Kieltämättä hyvä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kolmas kuulemani erinomainen avioliittoneuvo on oikeastaan uudenlainen perspektiivi avioeroon ja siihen liittyvään ajatukseen uudesta alusta. Eräällä ystävälläni on nimittäin tapana sanoa: "Puhtaalta pöydältä saa aloittaa vain kerran". Tämä ajatus koskee erityisesti pariskuntia, joilla on yhteisiä lapsia. Lasten kautta uuteen parisuhteeseen tulee mukaan teidän, heidän ja meidän lasten, koirien, kultakalojen ja anoppien pettymykset ja odotukset. En välttämättä kutsuisi sitä puhtaaksi pöydäksi.

On minulla omiakin ohjeita tarjota. Ensimmäinen niistä liittyy matkusteluun appivanhempien kanssa. Oma suositukseni on se, että jokainen avioliittoa suunnitteleva tekee viikon ulkomaanmatkan puolisoehdokkaan ja tulevien mahdollisten appivanhempien kanssa. Matkustamisen tuoma pieni lisästressi ja viikon tiivis yhdessäolo riittänee paljastamaan mistä värkeistä ehdokas on tehty, ja mitä on odotettavissa kahdenkymmenen vuoden päästä. 

Monien kohdalla edellinen matkustusneuvo tulee liian myöhään, mutta aina voi myös lähteä viikon matkalle puolison ja omien vanhempien kanssa. Lomailu lapsuudenperheen kanssa muistuttaa, mille perhedynamiikalle on puolisovalinnallaan lähtenyt hakemaan vaihtoehtoa alunperin. Itse  kutsun matkoja ainiinjoo-lomiksi. Jos todella haluaa eheytyä, kannattaa matkalle ottaa mukaan myös sisarukset perheineen. 

Lisää omia neuvoja: Jos parisuhteessa joutuu jatkuvasti miettimään, onko suhteessa mitään järkeä, siinä todennököisesti on. Olen observoinut, ja huomannut, että tilanteissa, joissa on aidosti pakko lähteä, sitä ei enää tarvitse miettiä. Sitäpaitsi: Avioliitto itsessään on antautumista syvästi, lujasti ja rajattomasti. Avioliitto on sellaista toisen ihmisen täydellistä hyväksymistä, jossa armo voittaa karman. Ei sillä pohjimmiltaan ole mitään tekemistä järjen kanssa.

Tässä teille perjantain parhaat avioliitto-ohjeet viikonlopun kynnyksellä. Älkää nyt oikeasti toisianne ampuko.

(Eronneille, ja erityisesti jätetyille toivotan voimia elämän jälleenrakennuspuuhiin. Älkää luovuttako!)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Unisissa aamuissa

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. 

Puoliso vietti juhlapyhät keittössä. Pöytä oli katettuna pöydän yli valuvilla piuhoilla ja lautasliinojen tilalla olevilla valkoisilla papereilla. Pään yläpuolella harmaa huolia piskotteleva pilvi, joka vastasi kysymättäkin miten meni.

Itsestäni en osaa sanoa muuta kuin sen, että en ole ollut hyvää seuraa kuluneina päivinä, vaikka yritin kyllä. Tarvin ihan liian paljon hiljaisuutta, valoa ja aikaa katsella pölyn laskeutumista pöydän lasikannelle. Tarvin vähän, mutta juuri sitä mitä ei ole saatavilla. Lapset katselivat minua aikansa   pettyneinä ja lähtivät sitten yökylään isovanhempien luokse.

Aamulla asettelin tarjottimelle suklaata, jäätelöä, kaksi croisanttia ja pannullisen kahvia. Kannoin tarjottimen makuuhuoneeseen ja sukelsin sarjojen maailmaan. Kahvikin sukelsi, sänkyyn ja paksuun petauspatjaan. Huokaisin, heitin päälle peiton, ja kaadoin uuden kupillisen.

Tänä vuonna en ehtinyt saada pääsiäisestä kiinni, vaikka perjantain lisäksi pitkältä tuntui keskiviikko, torstai, lauantai ja sunnuntai. En ehtinyt, vaikka kävin kirkossa - kolmessa eri kirkossa - kasvatin ruohon ja leikkasin pajunoksat.

En ehtinyt saada kiinni pääsiäisestä, vaikka se kulkee viivytellen, ja vaikka rakastan kiirastorstain messua ja sen hiljaista draaman kaarta, jossa kirkko puetaan surupukuun, alttarille lasketaan kolme tummanpunaista ruusua ja tyhjään saliin jää palamaan yksi ainoa liekki.

Vaan ehkä pääsiäisen sanoma on juuri parhaimmillaan tässä unisessa aamussa ja hiljakseen keinahtelevassa tuolissa, josta en saa itseäni ylösnousemaan. Ehkä pääsiäinen on juuri näissä unisissa aamuissa ja uusissa aluissa. Sen ymmärtämisessä, että elämä ja sen voima eivät tule minusta, ja sen, että en minä niitä edes kannattele, vaan pikemminkin annan kulkea niin kuin auringonsäteet lasin läpi. 

Aurinko paistaa, hauta on tyhjä ja Kristus on ylösnoussut. Minä istun tässä vielä pienen hetken.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyväksymisen kauneudesta

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. Ymmärsin sen pian kolmannen lapsen synnyttyä, kun suihkun jälkeen pudotin kylpytakin makuuhuoneen peilin edessä. Valoisa huone ja raskauden runtelema keho yhdessä olivat liikaa.

Peilin kautta näin puolisoni ovensuussa minua vaivihkaa katselemassa. Ei hän sanonut mitään, mutta kaikki se ihailu, hyväksyntä ja rakkaus hänen katseessaan. Onneksi huomasin hänet, sillä kestin näkemäni vain katsomalla toisenlaista peilikuvaa hänen silmistään. 

Siinä hetkessä opin, että hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista. 

Hyväksyminen on myös yksi elämän vaikeimmista asioista, senkin olen vähitellen oppinut. Hyväksyminen on vaikeaa, sillä hyväksyminen kattaa myös kaikkein tärkeimpien ihmisten ei-toivottavat  ominaisuudet. 

Emme me puolisonikaan kanssa siihen taianomaisen peilihetkeen jääneet. Huoneeseen tunkeutuivat olohuoneen äänet, vauvan pyytävä itku ja minä puin päälleni. Pian ilmassa oli yhtä sun toista arkista molemminpuolista hyväksyttävää.

Hyväksyminen on kuitenkin suhteen säilymisen elinehto. Hyväksyminen on ihmissuhteiden aamusade, valonsäde ja kostea multa: Se mahdollistaa kasvun. Hyväksyminen on osa aikuisuutta, ja aikuisuuteen kuuluu toisten jälkien korjaaminen - myös omassa sydämessä. 

Hyväksymisellä en kuitenkaan tarkoita haavoittavien tekojen hyväksymistä. Tarkoitan nimenomaan niihin tarttumista, ja oman olemisen mukauttamista sellaiseksi, että haavoittaminen käy mahdottomaksi. Kyseessä on epäkiitollinen prosessi, jossa muutoksen vaatimus siirtyy itselle. 

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että minun on etsittävä uusi tapa olla olemassa niille ihmisille, jotka ovat minua rikkoneet. Minun on tehtävä vaikeita ratkaisuja, minun on asetettava uudenlaiset itseä suojelevat rajat, minun on etsittävä ulkopuolista apua. Se olen minä, jonka on hyväksyttävä toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja unohdettava se, jonka toivoisin hänen olevan.

Pohjimmilltaan hyväksymisessä on kyse kaksinkertaisesta armahtamisesta: Hyväksymällä vapautan toisen omista epärealistisista odotuksistani, itseni odotuksia seuraavista verenmakuisista pettymyksistä, ja molemmat odottamasta hetkeä, jolloin pinttyneet ongelmat ratkeavat kuin itsestään.

Toisen ihmisen hyväksyminen on yksi elämän kauneimmista asioista, ja sitä minä ainakin itselleni toivon: Että voisin olla  alaston, koruton minä, ja joku rakastaisi silti.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muistin minut

Ensimmäinen kohtaus. Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen. 
- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa. Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat. Huokaus.
- Ootko kattonu sukkakorista?
Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!
No shit, sherlock. 

Toinen kohtaus. Päivällinen on syöty ja 
viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla. Yritän olla kysymättä mitä kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.
- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä. 
- Sä seisot sen päällä, totean, ja
itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus. Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan
- Ei harmaaraitaisia vaan niitä valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!
Niinpä.

Olen mestari etsimään hukattuja tavaroita. Löydän toppahanskat, haalarin vetoketjusta irronneet vetimet ja viimevuotiset vappupillit. Jos legoukolta irtoaa hampaasta paikka, senkin minä löydän. Ainoastaan yksi tuntuu olevan kroonisesti kateissa ja se olen minä itse.

Totesin sen viimeksi eilen, kun kuuntelin loittonevaa auton ääntä tyhjässä talossa. Olisi ollut pari tuntia aikaa tehdä mitä haluan, mutta kuka sitä pitkään omista haluamisistaan erossaolleena yhtäkkiä osaa sanoa mitä haluaaKun en osannut haluta mitään tiettyä, kaaduin petaamattomaan sänkyyn ja laitoin musiikin soimaan.

Puolessa välissä soittolistaa harmittoman tuntuinen kappale pääsi yllättämään. Ensimmäiset soinnut harhauttivat ajatukset, läpäisivät mielen paksun kuin sumun ja oikaisivat muistoihin. Muutama sointu, ja muistin miltä tuntuu nukahtaa luonnonpuiston äänin Tansanian taivas telttakaton yllä. Muistin kirkkaat valot, mustana näkyvän yleisön ja jännityksen ennen ensimmäistä sointua. Täydellisen riimin riemun, uuden pikitien rullaluistinten alla ja rakkauden verenpunaiseen kynsilakkaan. Muistin minut. Kohtasin minut.

Sovittiin, että tavataan myöhemmin paremmalla ajalla.