maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muistin minut

Ensimmäinen kohtaus. Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen. 
- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa. Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat. Huokaus.
- Ootko kattonu sukkakorista?
Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!
No shit, sherlock. 

Toinen kohtaus. Päivällinen on syöty ja 
viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla. Yritän olla kysymättä mitä kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.
- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä. 
- Sä seisot sen päällä, totean, ja
itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus. Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan
- Ei harmaaraitaisia vaan niitä valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!
Niinpä.

Olen mestari etsimään hukattuja tavaroita. Löydän toppahanskat, haalarin vetoketjusta irronneet vetimet ja viimevuotiset vappupillit. Jos legoukolta irtoaa hampaasta paikka, senkin minä löydän. Ainoastaan yksi tuntuu olevan kroonisesti kateissa ja se olen minä itse.

Totesin sen viimeksi eilen, kun kuuntelin loittonevaa auton ääntä tyhjässä talossa. Olisi ollut pari tuntia aikaa tehdä mitä haluan, mutta kuka sitä pitkään omista haluamisistaan erossaolleena yhtäkkiä osaa sanoa mitä haluaaKun en osannut haluta mitään tiettyä, kaaduin petaamattomaan sänkyyn ja laitoin musiikin soimaan.

Puolessa välissä soittolistaa harmittoman tuntuinen kappale pääsi yllättämään. Ensimmäiset soinnut harhauttivat ajatukset, läpäisivät mielen paksun kuin sumun ja oikaisivat muistoihin. Muutama sointu, ja muistin miltä tuntuu nukahtaa luonnonpuiston äänin Tansanian taivas telttakaton yllä. Muistin kirkkaat valot, mustana näkyvän yleisön ja jännityksen ennen ensimmäistä sointua. Täydellisen riimin riemun, uuden pikitien rullaluistinten alla ja rakkauden verenpunaiseen kynsilakkaan. Muistin minut. Kohtasin minut.

Sovittiin, että tavataan myöhemmin paremmalla ajalla.






4 kommenttia:

Elina kirjoitti...

Samalla matkalla ollaan. Itseä etsimässä. On myös tavattu silloin tällöin.

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Juu mä kans kateissa. Ehkä löydän kun oikein kaivan jostakin sisimpäni sopukoista.
Kyllä varmasti, mutta kun aina ei jaksaisi etsiä.
Voisko se mä tulla vaikka siihen ihan viereen ja sanoa moi.
Olen tässä ja voitasko me tutustua...
oikeesti.

Hanna kirjoitti...

:)

Hanna kirjoitti...

<3