sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Rakastit minusta tällaisen

Kirjoitan paljon äitiydestä, mutta harvoin äidistäni. Hiljaisuus johtuu siitä, että suhde omaan äitiin tuntuu liian suurelta analysoitavaksi ja liian pyhältä purettavaksi. Äitisuhdetta tekee mieli kunnioittaa erottamalla se muusta elämästä alttarikaitein.

Äitisuhde on pyhä, sillä äidinrakkaudessa on taivas läsnä. Taivas alkaa jo kohdussa, ja syntymän jälkeen se saa kasvot äidin rinnalla. Taivas on siinä, kun lapsi saa heittäytyä kaikkivoipaisen ja inhimillisten rajoitusten yläpuolella olevaan syliin, ja itkeä siinä sanottavansa.

Oma taivaani on luonteeltaan taistelija. Hän on luja ja vahva nainen, joka tekee maailman valmiiksi, ja erityisesti sillon, jos joku sanoo mahdotonta. Äitini on niitä naisia, jotka suorittavat maisteritutkinnon puolentoista tunnin päivittäisen junamatkan päässä työn ja neljän lapsen ohella.

Taivaani rakastaa tekemällä. Hän jaksaa nähdä vaivaa tärkeänä pitämiensä asioiden vuoksi, ja auttaa silloin, kun tarvitaan, eikä viisi minuuttia myöhemmin. Taivas tuli luokseni sillon, kun heräsin hätäsektion jälkeen ikkunattomasta huoneesta. Se tuli js nosti minut ylös sängystä, auttoi suihkuun ja vaihtoi likaiset leikkausvaatteet puhtausiin vihreisiin. Taivas tuli sillonkin, kun siskonpoika oli loukannut olkapäänsä ja huusi tuskissaan lääkärin levitellessä käsiään. Siskoni viesteistä hätääntyneenä soitin äidille, joka vastasi puhelimeen sadan kilometrin päässä. Olkapää oli jo paikoillaan ja puhelun taustalta kuului siskonpojan iloinen pulputus. 

Äitisuhtesseen on sisäänkirjoitettu myös helvetti. Rakastavassa terveessä suhteessa lapsi saa olla riippuvainen, ja helvetti koittaa siinä vaiheessa, kun kaikkivoipaisuuskuvitelmien on aika mennä rikki. On ollut vaikea tunnustaa oman äidin inhimillisyys, ja varsinkin se, että minun on kannateltava itse itseäni. On suorastaan raivostuttavaa suostua olemaan oman elämänsä paras asiantuntija, kun samaan aikaan voisi kulkea toisen perässä niin kuin määkivä lammas.

Eriytymisen helvetti on silti kaiken vaivan väärti. Itsenäistymisen myötä koen saaneeni takaisin äidinpitämisen riemun, ja vieläpä ilman täydellisyyskuvitelmien tuomaa painolastia. Äiti on ihana, kaunis, järkevä ja rakastettava, mutta silloin kun hän ei tunnu siltä, voin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että äiti on äiti. En tiedä muista, mutta kyllä minä mieluummin nauran kuin itken elämäni ihmisten virheitä.

Olen kiitollinen äidistäni. Hän on rakastanut minusta tälläisen. Hän on rakastanut minua sillä elämänkokemuksella, ja niillä luonteenpiirteillä, jotka hän on itse pyytämättään saanut, eikä sen enempää voi keneltäkään pyytää.

 Kiitos äiti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sydän ei puhu

Huonon keskustelun tunnusmerkkejä on monia, mutta laiskojen itsestäänselvyyksien käyttäminen on yksi ärsyttävimmistä. Turhauttavista keskusteluista turhauttavimmat rakentuvat sellaisten perustelujen varaan, joita edes keskustelija itse ei pidä totena.
Ykköspaikan vievät ehdottomasti kaikki sydämen personifikaatioon pohjautuvat perustelut. ”Hei Jane, sun on oikeesti tehtävä mitä sun sydän sanoo.” Kuulostaako tutulta? Jos Janen sydän sanoo, että Yazka täytyy pistää lihoiksi, niin pitääkö Janen vielä silloinkin kuunnella sydäntään, vai olisko syytä antaa muillekin äänille mahdollisuus? Jos Janen sydän voi pettää, voi pettää kenen tahansa muunkin sydän - niin pienissä kuin suurissa asioissa. Sitäpaitsi: Sydän ei ole elävä olento, se on elin. Sydän ei puhu, se lyö.
Räjäyttävänä kakkosena tulevat kaikki totuudenkieltämisväittämät, kuten ”Ei oo mitään yhtä totuutta”. Väittäessään, että ei ole yhtä totuutta, keskustelija tulee lausuneeksi juuri sellaisen. En jaksa esittää, etteikö tälläinen väite saisi aivoni ylikuumenemaan. Jos ei usko yksiin totuuksiin, kannattaa lakata latelemasta niitä. ”Ei oo mitään oikeeta tai väärää” on myös nopeasti kumottavissa. Jos nappaan sanojan kädestä autonavaimet ja ajan tuliterän katumaasturin katon kautta ympäri, oikean ja väärän konsepti kirkastuu hyvin nopeasti. Siinä on turha esittää korvausvaatimuksia ja heiluttaa lakikirjaa, jos ei kerran usko oikeaan ja väärään
"Kerran me vaan eletään" on myös klassikko, ja se yltää tänään kolmannelle sijalle. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides suomalainen uskoo jällensyntymiseen, ja niistä lopuista leijonanosa uskoo sen yhden kerran kestävän ikuisesti. Molempiin katsontakantoihin sisältyy ajatus siitä, ettei ole ihan yhdentekevää miten elämänsä elää. Kerraneläminen onkin innokkaassa käytössä yleensä sillon, kun ihmisellä on tarve selitellä virheitään. Tälläisiltä kerraneläjiltä tekisi mieli kysyä, voisivatko he mitenkään ajatella elävänsä sillä tavalla, ettei heidän yksi kertansa olisi muille aivan täyttä kärsimystä.
Jos haluat saada keskustelukumppanin hulluuden partaalle, aloita näillä kolmella. Laiskat itsestäänselvyydet voivat joskus toimia osana keskustelua, mutta usemmiten ne lähinnä ärsyttävät ja rampauttavat kanssakäymisen. Voin toki olla väärässä. Siinä tapauksessa ei muuta kuin sydämen perässä juoksentelemaan sitten. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

Olen kuvitellut, että terapia on hulluille. Että psykoterapia on joku epätoivoinen kuntoutuskeino sekopäisille ei-ihmisille, jotka joko roikottavat päätä kuola valuen tai kiljuvat lepositeissä silmät verisäröillä.

Sittemmin on pitänyt muuttaa käsitystä sekä terapiasta että hulluista.

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään. Itseasiassa koko terapian aloittaminen on jo eräänlainen kunniamaininta: Se tarkoittaa, että ammattilaiset ovat todenneet terapiaan pyrkivän mielen rakenteet ehjiksi, ja siten kuntoutuskelpoisiksi. Terapiaan pääseminen on vähän niin kuin käteen lyötäisiin terveen paperit. Kaikki eivät terapiaan pääse, sillä niinkin sairaita ihmisiä on, että heitä ei voida psykoterapialla kuntouttaa.

Terapian myöntäminen tarkoittaa myös sitä, että terapiaan pyrkinyt on selviytynyt läpi pykälien, papereiden ja ammattiauttajien viidakon - vieläpä puolikkailla voimavaroilla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että eritysen hieno tunne on se, kun pystyy voittajana heiluttamaan kädessään Kelan päänahkaa. Ei sillä, että prosessin verisyys viehättäisi, mutta se, että on viimein saanut pääsyn paikkaan, jossa vapauttaa estynyt  elämänvoima virtaamaan niin kuin villi joki. 

Hulluistakin on pitänyt muuttaa käsitystä. Tiedon ja elämänkokemuksen lisääntymisen myötä olen todennut, että eivät niin sanotut hullut ole mitään eläimellisiä ihmisehköjä olentoja, vaan ihan oikeita ihmisiä. 

Jokainen hulluksi leimattu on jonkun lapsi: Rakastettava, oikea ihminen, joka sai joko perimän, kaltoinkohtelun tai näiden molempien seurauksena huonommat kortit elämään kuin joku toinen. Hullua ei ole se, että ihmisen mieli särkyy ylivoimaisen paineen alla, vaan se, että joku pitää omana ansionaan ilmaisena lahjana saatua terveyttä. 

Ps. Menkää hoitoon kaikki!




sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian lyhyt otsatukka suojelee idiooteilta

Elettiin mustaa ja kylmää talviaamua yhdeksänkymmentäluvulla. Olin yläasteen kynnyksellä ja juuri herännyt. Peilistä katsoi lapsenpyöreä tyttö, jonka kevennetty otsatukka oli kasvanut ulos mitastaan. Silmillä roikkuvat hiukset kai estivät minua näkemästä tulevaisuuteen, sillä annoin oranssipäiset keittiösakset isän käteen ja pyysin häntä siistimään otsatukkani.

Saksien terävät reunat painautuivat paksua hiusta vasten ja metallin hankaava ääni kertoi, että hiukset olivat hävinneet taistelun muutamalla painalluksella. Hävinneet tosiaan. Peilin äärelle palattuani minua odotti järkyttävä näky, kun entinen pitkä ja kevennetty otsatukka ylti hätinä puoleenväliin otsaa. Lopputulosta ei parantanut sekään, että luonnontaipuisa hiusalaatu sain otsurin käpertyymään loukkaantuneennäköisesti ihoa vasten.

Siinä hetkessä tuntui niin kuin koko elämäni ja tulevaisuuteni olisi leikattu ja lakaistu roskapussiin silmieni edessä. Itkin, panikoin ja syytin isää elämäni pilaamisesta. Isä yritti vakuutella, että elämäni kyllä kasvaisi takaisin, mutta peilikuva puhui vakuuttavammin. Olisin halunnut lukkiutua huoneeseni ennaltamääräämättömäksi ajaksi.

Kouluun oli kuitenkin lähdettävä. Pahinta tilanteessa oli se, että olin sopinut samalle illalle kouludiscotreffit ystäväni kanssa. Ystäväni oli saanut discoluvan vain mukaanlähtöni ehdolla, ja jos olisin vetätynyt kammiooni, olisi otsatukkani asettunut vaakalaudalle ystävänikin tulevaisuuden. Lähdin discoon nöyryytettynä. En tiedä johtuiko se Nuija ja tosinuija-tyylisestä otsurista vai mistä, mutta hitaille ei ollut hakijoita ja sain ihan rauhassa toimittaa suojelusenkelin tehtäviäni.

Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen jyrsitystä otsurista, kehosta puoliksi lapsen sekä siitä, että minulta kiellettiin kaikki vähänkin kotitekoiselta kiljulta haisevat menot. Sain kasvurauhan, jonka turvin etsiä itseäni ja niitä elämäni tärkeimpiä ihmisiä, jotka myöhemmin tulisivat saamaan kulkuluvan herkimmille alueille.

Olen onnellinen kasvurauhasta, ja siitä, että löysin ne ihmiset, jotka silmiään räpäyttämättä pystyvät katsomaan pimeyteen minussa. Siitä hyväksynnästä ja rakkaudesta olen  kiinnittynyt tähän elämään. Älä siis sure liian lyhyttä otsatukkasi - mikä se ikinä onkaan. Liian lyhyt otsatukka on kuin suojaväri, joka suojelee idiooteilta. Muista se.