No shit, Sherlock!

Ensimmäinen kohtaus.

Mies on lähdössä työmatkalle ja etsii mustia puvun kanssa sopivia sukkiaan. Mies kävelee vaatehuoneeseen, pysähtyy kynnykselle ja skannaa huoneen miehisellä katseellaan. Ei näy sukkia, eikä magneettinen voimakenttä lennätä niitä käteen.

- Ootko nähnyt mun pukusukkia?, mies huutaa toiseen päähän taloa.
Pukusukille ei ole ollut viime aikoina käyttöä, mutta ilman kuudennen aistin aktivoimistakin tiedän missä ne todennäköisesti ovat.
- Ootko kattonu sukkakorista?

Mies kävelee takaisin vaatehuoneeseen.
- Ai kato. Täällähän ne onkin!

No shit, sherlock.

Toinen kohtaus.

Päivällinen on syöty ja viisivuotias puskee väkinäistä itkua eteisessä. Äänimaisema vastaa kiireistä päivää rakennustyömaalla, joten korviin sattuu. Yritän olla kysymättä "mitä"kovin kärsimättömällä äänellä. Lapsi on lähdössä ulos ja tiedän kysymättäkin, että jotain on kateissa.

- Mä en löydä mun pipoäääää! Sirkkeli ja katupora paiskaavat kättä.
- Sä seisot sen päällä, totean. Itku katkeaa Fiskarseilla leikaten.
- Ai. Heippa sitte!

Kolmas kohtaus.

Koululainen etsii raivokkasti pyhiä kolmiraitaverkkareitaan - ei harmaa- vaan valkoraitaisia. Olen kerännyt vaatteet lattialta pyykkikoriin ja se on kansanmurhaan verrattava rikos. Kahdeksanvuotias harppoo kodinhoitohuoneeseen kiukkuisessa etuviistossa. Kuulen, kuinka täyden pyykkikaapin ovi avataan ja paiskataan sitten voimalla kiinni. Siellähän ne, likaisena.
- MIKSEI TÄÄLLÄ KUKAAN PESE ENÄÄ PYYKKIÄKÄÄÄÄN!

Niinpä. Ei lisättävää.

Ei kommentteja