maanantai 24. heinäkuuta 2017

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä

Jos olisin Jeesus, luulen, että vaihtaisin nimeä. Keksisin itselleni paremman nimen, tai ainakin sellaisen, jota kukaan ei ole koskaan väärinkäyttänyt. Puhdasta lunta, jonne koirat eivät ole nostaneet jalkaa.

Jos olisin Jeesus, ottaisin uuden nimen käyttöön ja kertoisin sen ihmisille, jotka ovat kasvaneet täyteen mittaansa, olkoonkin, että vajaaseen sellaiseen. Kertoisin sen niille, jotka uskaltavat puhua omissa nimissään omat asiansa, ja niille, jotka eivät sitä turhaan lausuisi. Kaivertaisin nimen vaikka rantahietikosta löytyneeseen valkoiseen kiveen, ja kävisin nurkan takana näyttämässä kaiverruksen luottotyypeille. Että psst, ihan vain näin meidän kesken.

Jos olisin Jeesus, keksisin itselleni uuden nimen, ja kertoisin sen niille, joita on Jeesuksen nimessä lyöty niin kuin vierasta sikaa. Niille, joille on sanottu, että uskot liian vähän tai liian väärin, ja niille, joille Jeesuksen nimi on kuin joku allahuakbar, joka huudetaan ennen kuin räjähtää.

Saisivat ihmiset kehittää nimen ympärille uusia, positiivisempia mielleyhtymiä.

Jos olisin Jeesus, vaihtaisin nimeä, mutta olisin niin kettu, että en kertoisi sitä niille, jotka puhuvat tylsästi ja pitkäveteisesti. En kertoisi niille, jotka suhtautuisivat nimeen niin kuin museotavaraan, mutta sille yhdelle Pirkolle, joka sanoi, että on syntiä opettaa Raamattua tylsästi, niin sille sen nimen kyllä kertoisin.

Jos olisin Jeesus, ja jos vaihtaisin nimen, hiippailisin todellakin niiden ohi, jotka uskovat tietävänsä Jumalasta kaiken. Jättäisin nimen kertomatta seurakunnan edessä ravaaville viidakon kuninkaille, jotka hakkaavat rintaansa niin kuin Gorillat ja kutsuvat sitä nöyryydeksi. Pakko sanoa, että sille yhdelle ruostuneen saranan lailla narisevalle tiedekunnan professorille, joka sanoi, ettei Jumalasta voi tietää yhtään mitään, en kertoisi myöskään. Saisi tukehtua kammionsa pölyyn.

Jos olisin Jeesus, niin en taitaisi kertoa nimeä itsellenikään, ja välttyisin näiltä blogikirjoituksilta.

Ja jos ihan totta puhutaan, ja jos olisin Jeesus, niin varmaan ratsastaisin pitkin taivasta vaaleanpunaisella pilvellä, söisin pelkkää kakkua ja suosisin omia kavereitani. Sen ristinkuoleman ja kaikki anteeksiantamisjututkin saisitte unohtaa. Olisin aika surkea Jeesus.

Onneksi en ole Jeesus.  Mutta onneksi Jeesus kuitenkin on.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuulkaas äidit!

Kiitelkää itseänne, sillä lasten kesälomat ovat ylittäneet puolen välin, ja yhä vaan te seisotte omilla jaloillanne. 

Kiitelkää itseänne oikein runsaasti, sillä tähän mennessä monet teistä ovat valmistaneet kesäkeittiöissään lähes sata lämmintä ateriaa. Sata! Ymmärrättekö? Ei se ole mikään dejavú-ilmiö, vaan tapahtui-ihan-oikeasti-vú. Lämpimät leivät ja lämpimät katseetkin lasketaan. Pääasia, että lapsenne eivät nähneet nälkää.

Hymyilkää, äidit! Unohtakaa se yksi lapsen pudottama keräilyastia ja siitä seurannut mittasuhteeton reaktio. Muistelkaa sen sijaan  sitä kertaa, kun hillitsitte itsenne, ja sanoitte, että ei se mitään, vaikka se todellakin oli jotain. Pyytäkää anteeksi, ja unohtakaa, koska niin unohtavat lapsennekin.

Äitylit. Äiti-ihmiset. Kehukaa itseänne siitä, että levon tarpeesta huolimatta olette lelujen päältä kävelemisen lisäksi keränneetkin niitä. Että olette raapineet kuivunutta ruokaa astioista ja pesseet pyykkiä – jotkut jopa saman koneellisen moneen kertaan. En tiedä muista, mutta minä jätän pyykit koneeseen vähän väliä, ja silti kertaakaan lapset eivät ole joutuneet juosta alasti pihan poikki. 

Äidit! Olkaa rehellisiä edes kerran viikossa. Kertokaa toisillenne kaikki se, mitä lapsille ei voi kertoa, niin ette suutuspäissänne tule sanoneeksi asioita, joita kadutte. Kertokaa kaikki pienimmätkin asiat, kuten että vihaatte huvipuistoja, korvan juuressa huutavaa musiikkia, vilkkuvia valoja ja pillimehupidikkeenä toimimista - tai mitäpä tässä teitittelemään, kun itsestäni puhun. Olen luopunut työstäni, isosta osaa harrastuksistani, huvituksistani ja yöunistani, joten katson jo todistaneeni koko maailmalle rakkauteni lapsiani kohtaan. Huvipuistojen rakastaminen ei tuo siihen mitään lisää. Kerran kesässä kuljen Keskisen ilmaistivolin läpi niin kuin elinkautisvanki, ja se saa riittää. 

Hassutelkaa, äidit! Tyhjännauraminenkin on arvokasta naurua. Kuusivuotiaan mieleenpainuvin muisto viime kesältä on se, kun ammuin häntä tissimaidolla naamaan. Viikko sitten kiepuimme ja nauroimme koululaisen kanssa, kun hyvänyöntoivotusten yhteydessä jotenkin päädyimme kuvittelemaan huvittavia tilanteita, joihin huippujalkapalloilija Ruud Gullit olisi voinut nimensä puolesta päätyä: ”Gullit, pois pöydältä!” tai ”Taas Gullit jäi pinnojen väliin!" Minä haukoin henkeä, ja poika haukkoi henkeä, eikä naurusta meinannut tulla loppua, vaikka yritimme vakavoitua. ”Levolle laske heehhehhehehee…”

Äidit! Työntäkää pää jääkylmän vesisuihkun alle, kun joku jaarittaa nykyvanhempien alennustilaa. Olemmehan me välillä poissaolevia, niin kuin minä nyt tässä kirjoittaessa, mutta ainakin me olemme kotona. Muistuttakaa tietäjiä ajasta, jolloin me olimme lapsia, juoksimme metsissä ja katsoimme salaa Tappajahai-elokuvia vanhempiemme ollessa ties missä. 

Äidit, kun joku huokailee, että ennen oli paremmin, siteeratkaa Stakesin tutkimusprofessorina toiminutta Matti Rimpelää, jonka mukaan vanhemmuus voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka osa vanhemmista ei jaksa tai osaa. Antakaa tietäjille anteeksi, sillä joskus empatia hyppää yhden sukupolven yli.

Äiti. Jos sinä olet se, joka ei jaksa tai osaa, pyydä apua. Sinäkin olet jonkun lapsi. Voit yhtä hyvin kohdella itseäsi niin kuin niitä, joita rakastat. 

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Lupauslapsi

Tiesin aina, että haluan kolmannen lapsen. Tiesin sen silloinkin, kun väsymys, esikoisen terveydelliset haasteet, valvottava vauva ja kaksi uupunutta vanhempaa olivat vain elämää. Me emme pyörittäneet arkea, arki pyöritti meitä ja linkousohjelma tuntui jumittaneen ikiajoiksi.

Tiesin aina haluavani kolmannen lapsen, vaikka en uskaltanut edes ajatella asiaa. En uskaltanut edes silloin, kun pyöritys helpotti ja aloin aavistaa, että elämästä voisi sittenkin selvitä. Olin raapinut elämääni kasaan paljain käsin vuosia, ja silti tuntui niin kuin rippeitä olisi edelleen enemmän kynsien alla kuin missään muualla.Uusi raskaus, sen onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voimavarojen riittämättömyys ja lapsen mukana tuleva huoli tuntuivat vuorenkokoiselta riskiltä.

Silti halusin lapsen ja halusin elämän. Kahden vastakkaisen toiveen sisällään kantaminen rasittaa sydäntä enemmän kuin mikään muu. Olin jatkuvassa sisällissodassa itseni kanssa. Halusin mennä tulevaisuutta kohden, mutta pelko esti. Ei kai kukaan raajarikko astele vapaaehtoisesti miinakentälle? Iltaisin, kun  muut nukkuivat, makasin sängyllä ja rukoilin, vaikka en aina osannut edes itselleni selvittää mitä. 

Yhtenä niistä illoista, kun uni tullut, sytytin yöpöydän valon ja nousin istumaan sängylle. En muista sanoinko sanat ääneen, vai oliko ajatus vaan niin voimakas, että muistan sen niin, mutta silloin rukoukseni muotoutuivat selväksi pyynnöksi. Jumala, annatko minulle kolmannen lapsen, ja jos sille tielle lähden, niin lupaatko ja vannotko, että mitä ikinä tapahtuu, pidät huolen? Lupaatko, että yhtäkään niistä kolmesta et hukkaa? Avasin yöpöydän laatikon ja etsin luettavaa.

Laatikosta löytyi ystäväni antama pieni sydämenmuotoinen rasia. Rasian sisällä oli satoja pieniä ja ohuita valkoisia paperinpaloja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi raamatunkohta, erilainen jokaisessa. Olkoon, ajattelin, ja otin rasiasta ensimmäisen, josta onnistuin otteen saamaan. Jesaja 44: 3-5.

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla. Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.”

Tavasin tekstiä läpi uudelleen ja uudelleen varmistaakseni, että en kuvitellut näkemääni. Kahdesta vastakkaisesta toiveesta toinen oli voittanut ja sydän takoi rinnassa sen merkiksi. Olin saanut selvään kysymyksen selvän vastauksen. Meillä koskaan ole ollut kissaa, enkä tiedä miltä näyttää kermaa saanut kissa, mutta kohdan luettuani arvelin ainakin tietäväni miltä siitä kissasta tuntuu.

Aika kului, ajatus suli hitaasti osaksi minua ja lopulta muuttui päätökseksi. Arki pyöritti meitä, mekin välillä arkea ja vuodenajat vaihtelivat. Jälleen koitti ilta, jolloin uni ei tullut, ja jolloin tartuin tuttuun sydämenmuotoiseen rasiaan. Sillä kerralla nostin kerralla useamman. Kaksi niistä olivat tismalleen samaa.

"Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla... Yksi sanoo, toinen kutsuu, kolmas kirjoittaa… Taaskaan en uskonut silmiäni. Piti ottaa valokuva.

Seuraavana päivänä menin apteekkiin ja tein raskaustestin.

Raskausaika oli vaikea, mitäpä sitä kiertelemään. Olin väsynyt, vaivoja oli edellistenkin edestä, eikä pelko väistynyt. Ei ollut muuta mistä pitää kiinni pitää kuin lupaus, joten tartuin siihen. Onneksi lupausta välillä vahvistettiinkin. Kerran vaikealla hetkellä otin yhteyttä ystäväni äitiin, joka on minulle kuin hengellinen äiti, ja menin tapaamaan häntä. Sain mukaani cd-levyn, jonka yksi kappaleista oli sanoitettu tuttujen jakeiden pohjalta. 

Lupauslapseni on nyt jo yksivuotias. Hän kiipeilee pöydille ja nauraa niin, että kaikki kahdeksan hammasta loistavat. Jälkeenpäin olen monta kertaa palannut näihin ihmeellisen tuntuisiin tapahtumiin. Olen hämmästellyt sitä, miten suuri voima voi olla muutamassa lauseessa, ja sitä, millaiset kantavat rakenteet niistä voi muodostua. Kuluttaminen, uudellenlukeminen tai edes sanojen unohtaminen ei tunnu kuluttavan niitä puhki.

Sitäkin olen hämmästellyt, miten selväsanaisia rukousvastaukset voivat joskus olla. Ihan kuin Jumala olisi hyväntahtoisesti nauranut, ja tuuppaannut kyynärpäällä kylkeen: ”Sitähän sä kysyit”. 

Niin kysyin. Ja sain vastauksen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

Puolisoni on huono sanomaan ei. Hän ei halua sanoa ei minulle, eikä hän ainakaan halua sanoa ei lapsille - ellei sitten ole ihan pakko. Hän kuuluu siihen osaan maailman miehistä, jotka kylmän sään iskiessä kutovat lapsilleen takin vaikka rintakarvoistaan. Hyväsydämmisyys ja muu myötäkarvaan silittäminen muotoutuvat ongelmaksi lähinnä sillon, kun hänen pitäisi osata sanoa ei. 
Olen huomannut, että tällaisia tilanteita varten miehen mieli on kehitellyt tilalle erilaisia ei:n väistäviä ilmaisuja.

Väistösanat ovat sanoja, jotka kuulostavat myönteisiltä vastauksilta, mutta sisältävät ei:n siemenen. Yhdeksällä kertaa kymmenestä väistösanat ovat raatelevia susia määkivissä vaatteissaan. Mieheni väistösanat ovat  "myöhemmin", "kohta" sekä harvinaisempi  "Mä lupaan yrittää...". Itse olen JOO-JOO-naisia.

Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että hän voisi ihan reilusti ja rehellisesti olla lupaamatta  sellaista, mitä ei voi todellisuudessa pitää. Että jos hän ei aio noudattaa yksinkertaista pyyntöä eteisen siivoamisesta, sen voisi sanoa ihan suoraan. Vaikka sillä lailla joustamattomasti kuten minä sanon: "Ei." "En." Riitahan siitä tulee, mutta tuleepa sitten edes oikeasta asiasta, nimittäin siitä, että joku yrittää hivuttaa velvollisuuksiaan toisen niskaan.

Joskus pelkkä ei kertakaikkiaan vaan toimii.  Kerran Helsingissä olin hirveällä kiirellä menossa rautatieasemalle, kun tielleni astui  Amnestyn itsevarman näköinen feissari maailmantuskan värisessä anorakissaan.
- Hei! Kiinnostaako ihmisoikeudet? 
- Ei.
Kuvitteli pitelevänsä ässää hihassa, vaan ässä olikin minulla, eikä tarvinut jäädä juttelemaan.

Väistösanat itsessään eivät ole ärsyttäviä, vaan niiden väärinkäyttö. Väärinkäytöllä tarkoitan tilanteita, joissa  henkilö lupaa suorittaa jonkun päivittäisen toiminnon omien sanojensa mukaan "myöhemmin". Väärinkäyttö on siinä, kun jätetään kertomatta, ettei kyseessä suinkaan ole myöhemmin illalla, vaan pikemminkin myöhemmin ensi vuonna. Sitähän ei sovi kiistää, etteikö ensi vuonna olisi myöhemmin. Väärinkäytön lisäksi väistösanoissa on ärsyttävää se, että ne vapauttavat väärinkäyttäjän vastuustaan, jolloin ei pääse edes valehtelusta syyttämään.

Olen huomannut, että väistösanojen väärinkäyttäjät uskovat usein itsekin sanomisiinsa, joten tavallaan he ovat omien lupaustensa uhreja. Koska itsepetos on vaikea vastus, olen yrittänyt keksiä tapoja elää kiertosanojen väärinkäytön kanssa. Olen esimerkiksi yrittänyt kääntää väistösanat mielessäni kieltosanoiksi ja siten olla odottamasta muuta kuin mitä tulossa on. 

Sitäkin olen miettinyt, kannattaisiko eri tilanteissa yrittää demonstroida miten turhauttavalta väistösanat kuulijasta tuntuvat. Sitä voisi iskeä perustarpeisiin ja kokeilla väistösanojen väärinkäyttöä esimerkiksi parivuoteessa. Ajatelkaa nyt, jos siinä kohtaa, kun ilta hämärtyy, ääni kähenee ja käsi ylittää sängyn keskiviivan, kokeilisi seuraavia:

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- Mä lupaan yrittää.

Tai 

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- JOO-JOO!

Oikeastaan voisi olla ihan hauskaa, jos välittömästi lähestymisyrityksen jälkeen alkaisi peiton alta hyräillä puhelinpalveluiden jonotusmusiikia. "Olette edelleen jonossa. Palvelemme teitä hetken kuluttua."
Se voisi tehota.

Että tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämää enemmän kuin sen tarkoitusta

Olen tehnyt kesän puutarhatöitä. Kitkenyt rikkaruohoja, istuttanut kukkia, ajatellut kukkien kastelemista ja lopulta kastellutkin kukkia. 

Lapioimista olen tehnyt hartaudella. Olen lapioinut haketta, olen lapioinut kiviä, olen lapioinut multaa. Olen lapioinut puoliksi maahan hautautuneita ruosteisia pikkuautoja, rikkoutuneita muurikiviä ja haalistuneita muovinsirpaileita.

Ennen kaikkea olen lapioinut juurikkoja.

Pienen kuusikon, kolmen tuijan juuriston ja pensaikon jäänteiden lapioiminen on työmaa. Lapsetkin ovat sen huomanneet. He ovat kantaneet kaivuupaikalle pienet keltaiset työmaakoneennäköiset, joista osaa en tunnista. Muoviset työmaakypärätkin toivat. 

Juurikon lapioiminen on toivotonta puuhaa. Ei ole väliä miten viattoman näköiseen kohtaan lapion iskee, vastassa on aina juuri, kivi tai kanto. Maaperässä on turhauttavan paljon sellaista, johon kevyt, ruosteinen lapio ei pysty. 

Ihan kuin omaa elämäänsä lapioisi.

Istun terassin reunalle ja itken. 

En itke juuria enkä kantoja, vaan kuvaa mielessäni. Näen joen, joka mutkittelee tasaista maata. Mutkat ovat niin syviä, että näyttää kuin joki olisi laskostettu kaksin kerroin. Vesi yrittää epätoivoisesti mereen, mutta uoma on hitaastivirtaava loputon haitari, jota ei kukaan soita.

Joki on elämäni.

Elämänkriiseissä on hyvätkin puolensa. Kriisit ovat koskia, joissa vesi vyöryy voimalla alas rinnettä. Veden seassa pyörivät pohjasta nousseet roskat ja oksat, vaikka ei niitä erota. Joki on ravistellut suurta kuohuviinipulloa ja kieppuva, kupliva vaalea vaahto peittää alleen kaiken. Adrenaliini humalluttaa. Massa liikkuu voimalla - en tiedä mistä tai mihin, mutta ainakin se liikkuu. Liikkuu, kunnes tulee tyven ja tasainen maa ja helpotus.

Helpotuksen jälkeen tyhjyys ja apatia. 

Elämänkriiseissä pisimmän tuntuinen matka  on matka pois kriisin keskipisteestä. Paluumatka ei ole menomatkaa pidempi, mutta se tuntuu pitkältä, koska virtaus hidastuu, voimavarat on tuhlattu, tunteet painuneet pohjaan ja utopistiset, mutta voimaa-antavat  tulevaisuuden haavekuvat ovat päätyneet majavan rakennuspuiksi.

Peitän kasvot käsilläni, vaikka ei minua kukaan näe.

Paluumatka kriisistä vaatii myös pitkämielisyyttä. On kärsivällisesti kestettävä hidasta lipumista ja sitä, että ihmisen kipu ole pelkästään puhdasta, viatonta. Kyyneneiden mukana tulevat hiekanmurut ja ne kerääntyvät uoman sisäreunoihin särkiksi samalla kun vesi kaivertaa uoman ulkoreunaa entistä syvemmäksi. Mitä pidempään kulkee, sitä kauemmas laskupaikka ja meren turkoosi siirtyy. 
Paluumatkalla kriisistä tarvitaan myös uskoa - uskoa siihen, että vesi on viisas elementti ja lopulta se löytää nopeimman reitin. Se murtaa seinämän kahden mutkan välillä.

Tätähän minä itken!

En minä itke koskea, enkä pitkältä tuntuvaa matkaa, vaan sitä, että ennen pitkää joen mutkittelevat uomat kohtaavat toisensa ja mutkien väliset seinämät murtuvat yksi kerrallaan! Itki on helpotuksen itkua. Vesi on viisas elementti ja se löytää lyhyimmän reitin tulvimatta yli ja tuhoamatta elämää sen reunoilla. Olen edelleen matkalla, ja liikun eteenpäin, vaikka hitaasti.

Olo kevenee kyynelten myötä. Hetken tuntuu siltä, niin kuin rakastaisi elämää enemmän kuin sen tarkoitusta.

Pyyhin kyyneleet, nousen ylös ja lasken multaisen lapion kottikärryihin. Joku muu saa jatkaa tästä.