sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Elämää enemmän kuin sen tarkoitusta

Olen tehnyt kesän puutarhatöitä. Kitkenyt rikkaruohoja, istuttanut kukkia, ajatellut kukkien kastelemista ja lopulta kastellutkin kukkia. 

Lapioimista olen tehnyt hartaudella. Olen lapioinut haketta, olen lapioinut kiviä, olen lapioinut multaa. Olen lapioinut puoliksi maahan hautautuneita ruosteisia pikkuautoja, rikkoutuneita muurikiviä ja haalistuneita muovinsirpaileita.

Ennen kaikkea olen lapioinut juurikkoja.

Pienen kuusikon, kolmen tuijan juuriston ja pensaikon jäänteiden lapioiminen on työmaa. Lapsetkin ovat sen huomanneet. He ovat kantaneet kaivuupaikalle pienet keltaiset työmaakoneennäköiset, joista osaa en tunnista. Muoviset työmaakypärätkin toivat. 

Juurikon lapioiminen on toivotonta puuhaa. Ei ole väliä miten viattoman näköiseen kohtaan lapion iskee, vastassa on aina juuri, kivi tai kanto. Maaperässä on turhauttavan paljon sellaista, johon kevyt, ruosteinen lapio ei pysty. 

Ihan kuin omaa elämäänsä lapioisi.

Istun terassin reunalle ja itken. 

En itke juuria enkä kantoja, vaan kuvaa mielessäni. Näen joen, joka mutkittelee tasaista maata. Mutkat ovat niin syviä, että näyttää kuin joki olisi laskostettu kaksin kerroin. Vesi yrittää epätoivoisesti mereen, mutta uoma on hitaastivirtaava loputon haitari, jota ei kukaan soita.

Joki on elämäni.

Elämänkriiseissä on hyvätkin puolensa. Kriisit ovat koskia, joissa vesi vyöryy voimalla alas rinnettä. Veden seassa pyörivät pohjasta nousseet roskat ja oksat, vaikka ei niitä erota. Joki on ravistellut suurta kuohuviinipulloa ja kieppuva, kupliva vaalea vaahto peittää alleen kaiken. Adrenaliini humalluttaa. Massa liikkuu voimalla - en tiedä mistä tai mihin, mutta ainakin se liikkuu. Liikkuu, kunnes tulee tyven ja tasainen maa ja helpotus.

Helpotuksen jälkeen tyhjyys ja apatia. 

Elämänkriiseissä pisimmän tuntuinen matka  on matka pois kriisin keskipisteestä. Paluumatka ei ole menomatkaa pidempi, mutta se tuntuu pitkältä, koska virtaus hidastuu, voimavarat on tuhlattu, tunteet painuneet pohjaan ja utopistiset, mutta voimaa-antavat  tulevaisuuden haavekuvat ovat päätyneet majavan rakennuspuiksi.

Peitän kasvot käsilläni, vaikka ei minua kukaan näe.

Paluumatka kriisistä vaatii myös pitkämielisyyttä. On kärsivällisesti kestettävä hidasta lipumista ja sitä, että ihmisen kipu ole pelkästään puhdasta, viatonta. Kyyneneiden mukana tulevat hiekanmurut ja ne kerääntyvät uoman sisäreunoihin särkiksi samalla kun vesi kaivertaa uoman ulkoreunaa entistä syvemmäksi. Mitä pidempään kulkee, sitä kauemmas laskupaikka ja meren turkoosi siirtyy. 
Paluumatkalla kriisistä tarvitaan myös uskoa - uskoa siihen, että vesi on viisas elementti ja lopulta se löytää nopeimman reitin. Se murtaa seinämän kahden mutkan välillä.

Tätähän minä itken!

En minä itke koskea, enkä pitkältä tuntuvaa matkaa, vaan sitä, että ennen pitkää joen mutkittelevat uomat kohtaavat toisensa ja mutkien väliset seinämät murtuvat yksi kerrallaan! Itki on helpotuksen itkua. Vesi on viisas elementti ja se löytää lyhyimmän reitin tulvimatta yli ja tuhoamatta elämää sen reunoilla. Olen edelleen matkalla, ja liikun eteenpäin, vaikka hitaasti.

Olo kevenee kyynelten myötä. Hetken tuntuu siltä, niin kuin rakastaisi elämää enemmän kuin sen tarkoitusta.

Pyyhin kyyneleet, nousen ylös ja lasken multaisen lapion kottikärryihin. Joku muu saa jatkaa tästä.


2 kommenttia:

Eicca kirjoitti...

Tuo on parasta itkua. Meillä on ollut rankkoja vuosia takana ja nyt uskaltaa jo sanoa, että pahin on takanapäin. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mitta stressinaiheet eivät ole kokonaan vielä poissa. Josku käy niin, että alan itkeä jonkin ihan muun asian takia, esimerkiksi kauniin musiikin, mutta se itku avaa jotkut padot. Sitten sitä huomaa, että nämä kyyneleet olivatkin jääneet ikävästi painamaan, olipa hyvä että ne tulivat ulos.

Hanna kirjoitti...

Juuri noin minäkin sen koen! Ja se on ihmeellistä, miten itku helpottaa stressin tunnetta. Itseasiassa aika hyvä, että vauvat viestii juuri itkemällä.