perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuulkaas äidit!

Kiitelkää itseänne, sillä lasten kesälomat ovat ylittäneet puolen välin, ja yhä vaan te seisotte omilla jaloillanne. 

Kiitelkää itseänne oikein runsaasti, sillä tähän mennessä monet teistä ovat valmistaneet kesäkeittiöissään lähes sata lämmintä ateriaa. Sata! Ymmärrättekö? Ei se ole mikään dejavú-ilmiö, vaan tapahtui-ihan-oikeasti-vú. Lämpimät leivät ja lämpimät katseetkin lasketaan. Pääasia, että lapsenne eivät nähneet nälkää.

Hymyilkää, äidit! Unohtakaa se yksi lapsen pudottama keräilyastia ja siitä seurannut mittasuhteeton reaktio. Muistelkaa sen sijaan  sitä kertaa, kun hillitsitte itsenne, ja sanoitte, että ei se mitään, vaikka se todellakin oli jotain. Pyytäkää anteeksi, ja unohtakaa, koska niin unohtavat lapsennekin.

Äitylit. Äiti-ihmiset. Kehukaa itseänne siitä, että levon tarpeesta huolimatta olette lelujen päältä kävelemisen lisäksi keränneetkin niitä. Että olette raapineet kuivunutta ruokaa astioista ja pesseet pyykkiä – jotkut jopa saman koneellisen moneen kertaan. En tiedä muista, mutta minä jätän pyykit koneeseen vähän väliä, ja silti kertaakaan lapset eivät ole joutuneet juosta alasti pihan poikki. 

Äidit! Olkaa rehellisiä edes kerran viikossa. Kertokaa toisillenne kaikki se, mitä lapsille ei voi kertoa, niin ette suutuspäissänne tule sanoneeksi asioita, joita kadutte. Kertokaa kaikki pienimmätkin asiat, kuten että vihaatte huvipuistoja, korvan juuressa huutavaa musiikkia, vilkkuvia valoja ja pillimehupidikkeenä toimimista - tai mitäpä tässä teitittelemään, kun itsestäni puhun. Olen luopunut työstäni, isosta osaa harrastuksistani, huvituksistani ja yöunistani, joten katson jo todistaneeni koko maailmalle rakkauteni lapsiani kohtaan. Huvipuistojen rakastaminen ei tuo siihen mitään lisää. Kerran kesässä kuljen Keskisen ilmaistivolin läpi niin kuin elinkautisvanki, ja se saa riittää. 

Hassutelkaa, äidit! Tyhjännauraminenkin on arvokasta naurua. Kuusivuotiaan mieleenpainuvin muisto viime kesältä on se, kun ammuin häntä tissimaidolla naamaan. Viikko sitten kiepuimme ja nauroimme koululaisen kanssa, kun hyvänyöntoivotusten yhteydessä jotenkin päädyimme kuvittelemaan huvittavia tilanteita, joihin huippujalkapalloilija Ruud Gullit olisi voinut nimensä puolesta päätyä: ”Gullit, pois pöydältä!” tai ”Taas Gullit jäi pinnojen väliin!" Minä haukoin henkeä, ja poika haukkoi henkeä, eikä naurusta meinannut tulla loppua, vaikka yritimme vakavoitua. ”Levolle laske heehhehhehehee…”

Äidit! Työntäkää pää jääkylmän vesisuihkun alle, kun joku jaarittaa nykyvanhempien alennustilaa. Olemmehan me välillä poissaolevia, niin kuin minä nyt tässä kirjoittaessa, mutta ainakin me olemme kotona. Muistuttakaa tietäjiä ajasta, jolloin me olimme lapsia, juoksimme metsissä ja katsoimme salaa Tappajahai-elokuvia vanhempiemme ollessa ties missä. 

Äidit, kun joku huokailee, että ennen oli paremmin, siteeratkaa Stakesin tutkimusprofessorina toiminutta Matti Rimpelää, jonka mukaan vanhemmuus voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka osa vanhemmista ei jaksa tai osaa. Antakaa tietäjille anteeksi, sillä joskus empatia hyppää yhden sukupolven yli.

Äiti. Jos sinä olet se, joka ei jaksa tai osaa, pyydä apua. Sinäkin olet jonkun lapsi. Voit yhtä hyvin kohdella itseäsi niin kuin niitä, joita rakastat. 

2 kommenttia:

Henna / Pölyä Pinnoilla kirjoitti...

Hieno kirjoitus, kiitos tästä ❤😊

Margit kirjoitti...

Ihanaa luettavaa, jälleen kerran.