keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Sitähän sä kysyit

Tiesin aina, että haluan kolmannen lapsen. Tiesin sen silloinkin, kun väsymys, esikoisen terveydelliset haasteet, valvottava vauva ja kaksi uupunutta vanhempaa olivat vain elämää. Me emme pyörittäneet arkea, arki pyöritti meitä ja linkousohjelma tuntui jumittaneen ikiajoiksi.

Tiesin aina haluavani kolmannen lapsen, vaikka en uskaltanut edes ajatella asiaa. En uskaltanut edes silloin, kun pyöritys helpotti ja aloin aavistaa, että elämästä voisi sittenkin selvitä. Olin raapinut elämääni kasaan paljain käsin vuosia, ja silti tuntui niin kuin rippeitä olisi edelleen enemmän kynsien alla kuin missään muualla.Uusi raskaus, sen onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voimavarojen riittämättömyys ja lapsen mukana tuleva huoli tuntuivat vuorenkokoiselta riskiltä.

Silti halusin lapsen ja halusin elämän. Kahden vastakkaisen toiveen sisällään kantaminen rasittaa sydäntä enemmän kuin mikään muu. Olin jatkuvassa sisällissodassa itseni kanssa. Halusin mennä tulevaisuutta kohden, mutta pelko esti. Ei kai kukaan raajarikko astele vapaaehtoisesti miinakentälle? Iltaisin, kun  muut nukkuivat, makasin sängyllä ja rukoilin, vaikka en aina osannut edes itselleni selvittää mitä. 

Yhtenä niistä illoista, kun uni tullut, sytytin yöpöydän valon ja nousin istumaan sängylle. En muista sanoinko sanat ääneen, vai oliko ajatus vaan niin voimakas, että muistan sen niin, mutta silloin rukoukseni muotoutuivat selväksi pyynnöksi. Jumala, annatko minulle kolmannen lapsen, ja jos sille tielle lähden, niin lupaatko ja vannotko, että mitä ikinä tapahtuu, pidät huolen? Lupaatko, että yhtäkään niistä kolmesta et hukkaa? Avasin yöpöydän laatikon ja etsin luettavaa.

Laatikosta löytyi ystäväni antama pieni sydämenmuotoinen rasia. Rasian sisällä oli satoja pieniä ja ohuita valkoisia paperinpaloja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi raamatunkohta, erilainen jokaisessa. Olkoon, ajattelin, ja otin rasiasta ensimmäisen, josta onnistuin otteen saamaan. Jesaja 44: 3-5.

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla. Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimen.”

Tavasin tekstiä läpi uudelleen ja uudelleen varmistaakseni, että en kuvitellut näkemääni. Kahdesta vastakkaisesta toiveesta toinen oli voittanut ja sydän takoi rinnassa sen merkiksi. Olin saanut selvään kysymyksen selvän vastauksen. Meillä koskaan ole ollut kissaa, enkä tiedä miltä näyttää kermaa saanut kissa, mutta kohdan luettuani arvelin ainakin tietäväni miltä siitä kissasta tuntuu.

Aika kului, ajatus suli hitaasti osaksi minua ja lopulta muuttui päätökseksi. Arki pyöritti meitä, mekin välillä arkea ja vuodenajat vaihtelivat. Jälleen koitti ilta, jolloin uni ei tullut, ja jolloin tartuin tuttuun sydämenmuotoiseen rasiaan. Sillä kerralla nostin kerralla useamman. Kaksi niistä olivat tismalleen samaa.

"Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla... Yksi sanoo, toinen kutsuu, kolmas kirjoittaa… Taaskaan en uskonut silmiäni. Piti ottaa valokuva.

Seuraavana päivänä menin apteekkiin ja tein raskaustestin.

Raskausaika oli vaikea, mitäpä sitä kiertelemään. Olin väsynyt, vaivoja oli edellistenkin edestä, eikä pelko väistynyt. Ei ollut muuta mistä pitää kiinni pitää kuin lupaus, joten tartuin siihen. Onneksi lupausta välillä vahvistettiinkin. Kerran vaikealla hetkellä otin yhteyttä ystäväni äitiin, joka on minulle kuin hengellinen äiti, ja menin tapaamaan häntä. Sain mukaani cd-levyn, jonka yksi kappaleista oli sanoitettu tuttujen jakeiden pohjalta. 

Lupauslapseni on nyt jo yksivuotias. Hän kiipeilee pöydille ja nauraa niin, että kaikki kahdeksan hammasta loistavat. Jälkeenpäin olen monta kertaa palannut näihin ihmeellisen tuntuisiin tapahtumiin. Olen hämmästellyt sitä, miten suuri voima voi olla muutamassa lauseessa, ja sitä, millaiset kantavat rakenteet niistä voi muodostua. Kuluttaminen, uudellenlukeminen tai edes sanojen unohtaminen ei tunnu kuluttavan niitä puhki.

Sitäkin olen hämmästellyt, miten selväsanaisia rukousvastaukset voivat joskus olla. Ihan kuin Jumala olisi hyväntahtoisesti nauranut, ja tuuppaannut kyynärpäällä kylkeen: ”Sitähän sä kysyit”. 

Niin kysyin. Ja sain vastauksen.

1 kommentti:

Hanna kirjoitti...

Ihana tarina elämästäsi ❤️