tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

Puolisoni on huono sanomaan ei. Hän ei halua sanoa ei minulle, eikä hän ainakaan halua sanoa ei lapsille - ellei sitten ole ihan pakko. Hän kuuluu siihen osaan maailman miehistä, jotka kylmän sään iskiessä kutovat lapsilleen takin vaikka rintakarvoistaan. Hyväsydämmisyys ja muu myötäkarvaan silittäminen muotoutuvat ongelmaksi lähinnä sillon, kun hänen pitäisi osata sanoa ei. 
Olen huomannut, että tällaisia tilanteita varten miehen mieli on kehitellyt tilalle erilaisia ei:n väistäviä ilmaisuja.

Väistösanat ovat sanoja, jotka kuulostavat myönteisiltä vastauksilta, mutta sisältävät ei:n siemenen. Yhdeksällä kertaa kymmenestä väistösanat ovat raatelevia susia määkivissä vaatteissaan. Mieheni väistösanat ovat  "myöhemmin", "kohta" sekä harvinaisempi  "Mä lupaan yrittää...". Itse olen JOO-JOO-naisia.

Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että hän voisi ihan reilusti ja rehellisesti olla lupaamatta  sellaista, mitä ei voi todellisuudessa pitää. Että jos hän ei aio noudattaa yksinkertaista pyyntöä eteisen siivoamisesta, sen voisi sanoa ihan suoraan. Vaikka sillä lailla joustamattomasti kuten minä sanon: "Ei." "En." Riitahan siitä tulee, mutta tuleepa sitten edes oikeasta asiasta, nimittäin siitä, että joku yrittää hivuttaa velvollisuuksiaan toisen niskaan.

Joskus pelkkä ei kertakaikkiaan vaan toimii.  Kerran Helsingissä olin hirveällä kiirellä menossa rautatieasemalle, kun tielleni astui  Amnestyn itsevarman näköinen feissari maailmantuskan värisessä anorakissaan.
- Hei! Kiinnostaako ihmisoikeudet? 
- Ei.
Kuvitteli pitelevänsä ässää hihassa, vaan ässä olikin minulla, eikä tarvinut jäädä juttelemaan.

Väistösanat itsessään eivät ole ärsyttäviä, vaan niiden väärinkäyttö. Väärinkäytöllä tarkoitan tilanteita, joissa  henkilö lupaa suorittaa jonkun päivittäisen toiminnon omien sanojensa mukaan "myöhemmin". Väärinkäyttö on siinä, kun jätetään kertomatta, ettei kyseessä suinkaan ole myöhemmin illalla, vaan pikemminkin myöhemmin ensi vuonna. Sitähän ei sovi kiistää, etteikö ensi vuonna olisi myöhemmin. Väärinkäytön lisäksi väistösanoissa on ärsyttävää se, että ne vapauttavat väärinkäyttäjän vastuustaan, jolloin ei pääse edes valehtelusta syyttämään.

Olen huomannut, että väistösanojen väärinkäyttäjät uskovat usein itsekin sanomisiinsa, joten tavallaan he ovat omien lupaustensa uhreja. Koska itsepetos on vaikea vastus, olen yrittänyt keksiä tapoja elää kiertosanojen väärinkäytön kanssa. Olen esimerkiksi yrittänyt kääntää väistösanat mielessäni kieltosanoiksi ja siten olla odottamasta muuta kuin mitä tulossa on. 

Sitäkin olen miettinyt, kannattaisiko eri tilanteissa yrittää demonstroida miten turhauttavalta väistösanat kuulijasta tuntuvat. Sitä voisi iskeä perustarpeisiin ja kokeilla väistösanojen väärinkäyttöä esimerkiksi parivuoteessa. Ajatelkaa nyt, jos siinä kohtaa, kun ilta hämärtyy, ääni kähenee ja käsi ylittää sängyn keskiviivan, kokeilisi seuraavia:

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- Mä lupaan yrittää.

Tai 

- Kulta, tuu ny vähä tänne (käh-käh)
- JOO-JOO!

Oikeastaan voisi olla ihan hauskaa, jos välittömästi lähestymisyrityksen jälkeen alkaisi peiton alta hyräillä puhelinpalveluiden jonotusmusiikia. "Olette edelleen jonossa. Palvelemme teitä hetken kuluttua."
Se voisi tehota.

Että tarkkuutta niiden sanojen kanssa!

2 kommenttia:

Eicca kirjoitti...

Meidän isi sanoi aina "katsotaan". Äiti sanoi "ei". Meillä oli sellainen perinteinen perhe, missä äiti oli suuren osan arjesta meidän lasten kanssa kotona ja isi oli ihan kamalasti töissä. Nyt kun ajattelen asiaa jälkikäteen, isi ei varmaan raaskinut käyttää meidän uhanalaisia yhdessäolon hetkiä niin negatiivisiin asioihin kuin "ei"n sanomiseen.

Uskollinen Lukijasi kirjoitti...

Meillä mies "olisi kyllä" tehnyt kaiken. "Sitten." Jos mä odotan vuoden sukkien siirtymistä lattialta pyykkikoriin eikä sopivaa hetkeä tunnu löytyvän, niin mies ikään kuin mitätöi sen että lopulta minä sain taas toimia aikuisen ihmisen palvelijana toteamalla että "olisin mä ne kyllä siitä SITTEN korjannut."