He ovat minun lapsiani kuitenkin

Ensimmäistä kertaa elämässä olen joutunut kohtaaman omaan lapseen kohdistuvan kiusaamisen herättämiä tunteita. Veljellistä, lasten ikätasoon kuuluvaa pientä kiusaa on aina ollut, mutta ei koskaan sellaista, joka vaikuttaisi lapseen syvemmällä tasolla.

Kunnes nyt.

Automatkalla lapsi kertoi päivällä kuulluista, ulkonäköön kohdistuneista ilkeistä sanoista. Eivät ne isoja sanoja olleet, mutta sattuivat osumaan arkaan paikkaan. Tavallisen, melko kovaäänisen puhetulvan sijaan lapsen sanat tulivat katkonaisesti. Ihan kuin puhuminen olisi sattunut.

Voi olla, että kuvittelin, mutta tuntui niin kuin lapsi olisi yrittänyt toimia kuten äitinsäkin ja pakottaa itseään sanomaan ääneen ajatuksia, jotka saivat hänet häpeämään. Sanoja seurasi hiljaisuus, jonka aikana lapsen silmistä näkyi niiden takana käyvä kuhina: Mikä on totta? Mitä minä ajattelen, mitä äiti ajattelee ja mitä se yksi lapsi ajattelee.

Pieni eskarilainen ja kolme isoa tulkintaa.
Ääneenlausuttuna vaikeimmatkin asiat menettävät suurimman tuhovoimansa, joten yritin kysymyksillä auttaa lasta eteenpäin.

- Jos on monta mielipidettä samasta asiasta, eikä tiedä mitä ajatella, kenen mielipidettä kannattaa kuunnella? Kannattaako uskoa jonkun yhdentekevän ihmisen mielipidettä, vai sen, joka rakastaa?
- Sen, joka rakastaa, lapsi vastasi.
- Kuka rakastaa?
- Äiti ja isä.

Hymy.

Kahden sekunnin kuluttua etupenkki oli tyhjä ja lapsi eteisessä ulkovaatteita riisumassa. Otin yksivuotiaan turvaistuimesta ja menin perässä. Yritin vielä painottaa, että ellei kiusaaminen lopu, tarvittaessa äidistä kyllä löytyy leijonan ominaisuudet. Pojan huomio oli jo muualla, kavereissa ja leikeissä. Ulko-ovi kävi.

Illalla lapsi tuli innostuneena kotiin kaverien (ihan muiden kuin kiusaavien kaverien) luota.

-Äiti! Mä pidin mun omia puolia! Sanoin, että mua pitää uskoa, tai muuten sä suutut ja tuut vetämään niitä turpaan!

Totesimme, että kaveritaitoja on vielä vähän hiottava.

Lapsen kiusaamisesta johtuvien tunteiden käsitteleminen herättää itsessäkin surua. Silti, jollain erikoisella tavalla näen tilanteessa mahdollisuudet myös hyvään. Ehkä nämä ovat niitä tapahtumia, joiden kautta lapset oppivat myötätuntoa muita kohtaan. Ehkä näiden tapahtumien myötä veljekset oppivat kohtelemaan toistensa ominaispiirteitä hyvin. Ehkä tätä kautta lapset oppivat löytämään jotain ainutlaatuisuudestaan, ja saavat käyttöön voimat, joka vapautuvat, kun mukautuminen lakkaa.

Ehkä. Ehkä eivät. Ennemmin silti kasvatan kuin katselen vierestä kuinka käy. He ovat minun lapsiani kuitenkin.

5 kommenttia

Henna Maria kirjoitti...

Hanna, sulla on hyviä tekstejä, kiitos tästä lahjasta! Yritän myös valaa lapsiin uskoa äidin ja isän rakkauteen ja toivon, että ne jaksaisi uskoa meidän mielipidettä erityisesti kun joku muu sitä yrittää romuttaa. Äitiys käy sydämelle! :)

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Sinulla on ihana ja humoristinen tapa kirjoittaa. On ilo lukea asioita, jotka ovat raskaitakin, kun niistä löytyy se ilon pilkahdus pimeyden keskellä!

Hanna kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hanna kirjoitti...

Niinhän se käy! :) Kiitos kauniista sanoistasi!

Hanna kirjoitti...

Voi kiitos! :) Harvoinpa asiat ovat yksiselitteisiä. Raskaista asioista löytyy iloa js päin vastoin.