Päivä, jolloin en kysy mitään

Pöydällä on kaksi jalallista kakkulautasta. Toinen lasia ja toinen kristallilasia. Korkeaan jalalliseen astiaan olen liimannut vihreän Angry Birds-tarran syntymäpäiväjuhlia varten. ”Käydään nopeasti sairaalassa”, sanon miehelleni. Pikainen käynti lastenosastolla ennen vieraiden tuloa ja juhlat voivat alkaa.

Kun viimein pääsemme lähtemään sairaalasta, juhliin on enää muutama tunti. Juhlat tosin eivät koskaan ala, koska pian  lapsi oksentaa eteisen matolle kivusta ja itkusta, ja minä menen paniikkiin. Alan pudota, vaikka tiedän, että todellisuudessa hätää ei ole. Sisältäni alkaa nousta pelottava ja syvä itku, joka ei itkemällä lopu. Tunnen miten päivän tapahtumat aktivoivat neljän vuoden takaiset traumaksi koteloituneet muistot. Ne tekevät reiän muistojen seinään ja päästävät psyykkisen kivun vuotamaan nykyhetkeen. 

Ambulanssi tulee. Istun ja itken koko neljän tunnin matkan hyödyttömänä etupenkillä. Puolisoni hoitaa tehtäväänsä perheen kalliona ja pysyy rauhallisena kaikkien puolesta. Voimakas kipulääke lopulta taittaa lapsen kivun, mutta minä itken yhtä aikaa kaikkia elämäni itkemättömiä itkuja ja epäonnistunutta pakomatkaani niiden luota.

Illalla itku vaimenee, mutta se ei lakkaa, vaan siirtyy äänettömäksi vaikerrukseksi sisälleni. Sängyssä kaikkensa antanut nelivuotias nukkuu sikeää unta, ja todistan imemisrefleksin väliaikaista paluuta, kun pienet huulet etsivät lohdun rytmiä.

Elämässäni on ollut paljon vaikeita hetkiä, joiden kanssa olen päässyt sopuun. Tuskallisten tapahtumien muistot ovat yksi kerrallaan joko menettäneet merkityksensä tai löytäneet tarkoituksensa. Juhlapäivän ambulanssimatka on muisto, jolle en ole onnistunut antamaan merkitystä. Vaikka miten olen antanut ajatuksille aikaa, ja toivonut, että ne löytäisivät itsekseen perille, ja lähettäisivät postikortin aurinkoiselta rannalta.

Odotan vastausta edelleen. Odotuksen sävy on kuitenkin vaihtunut toiveikkaaseen iloon. Odota niin kuin tietäisin, että vastaus on olemassa, ja että se on matkalla luokseni, tai minä sen luokse. Kun kuuntelen ikkunan läpi pihalla juoksevia lapsia, heidän huutojaan, ja kiljahtelujaan, tunnen ilonsekaista syvää rauhaa.

”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.  Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Tulee päivä, jolloin en kysy enää mitään, etkä kysy sinäkään. 

Huoneessa on kevyet verhot ja kevyt valo. 

Se on elämämme paras päivä.

7 kommenttia

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Tunnistan tuon putoamisen tunteen, ja pelon joka on enemmän kauhua kuin pelkoa. Suoraa huutoa ja vapaata pudotusta. Ajatuksena, että ehkä tältä sairaalareissulta ei enää palata, ehkä ne ei tällä kertaa pystykään auttamaan.
Pelko on sukua toivolle, se lohduttaa hieman. Jos ei olisi enää toivoa, ei olisi pelkoakaan.

Enkä minäkään toivu ikinä kokonaan, vaikka aikaa kuluu ja kaikki on jo paljon paremmin.
Tai ehkä toivun, sitten kun viimeisetkin kyyneleet kuivataan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos.
Tuon hetken jakamisesta.
Avuttomuus on kuulemma hetki kun voi lähentyä Jumalan kanssa.
Hän on lähellä aina valmiina auttamaan.
Siltikin se tunne kouraisee niin syvältä, kuin kuulisi lasin helisevän rikki

Hanna kirjoitti...

Sä oot viisas ihminen, kuka lieneekään. Piti oikein ajatuksella lukea, mitä kirjoitit. Tuli sellainen tunne, että meillä on yhteinen kokemus...

Hanna kirjoitti...

<3

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Tässä poraan.
Tuli yhtymäkohta!
Miksi huolehdin ihan älyttömästi mun 16 vuotiasta poikaa joka ajaa mottoripyörällä. Taustalla pelko, kuoleman pelko, menettämisen pelko!
Se yhtymäkohta tuli tässä kun luin sun juttua. Se annettiin!
Sama poika, pieni vauva, Amerikassa, oli tukehtua 1,5 kk iässä. Oli niin kipeä ja kuumeinen. Piti soittaa 911. Tuli miehet ja minä tärisin.
Siitä seurasi sairaalareissu ja uniapnemonitori moneksi kuukaudeksi!
Se pelko on sitä, että lapseni kuolee, tuhkehtuu, nukkuu pois nukkuessaan. Enkä voi tehdä mitään!!

Itken, sillä nyt tiedän, mistä se on tullut!

Kiitän, että mä sain tän lukea ja sain ymmärtää!
Kiitän myös Herraa, että Hän tän avasi, sun tekstin kautta!!

Hanna kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hanna kirjoitti...

Ihana kuulla! Kiitos, että kerroit tämän! Halaus näin etänä täältä sinne!<3 <3