Sanoja helmi-ihmisille

Helmi syntyy, kun simpukan kuoren ja kudoksen väliin päätyy hiukkanen, joka ärsyttää ja hiertää simpukkaa. Simpukka reagoi roskaan koteloimalla sitä helmiäisellä. Prosessin lopputulos on se, mitä helmeksi kutsutaan.

Simpukan osa ei ole mukava. Siihen voi yrittää eläytyä kävelemällä hiertävä kivi kengässä siihen asti, että verestävä rakko on kovettunut tunnottomaksi kantapääksi. Se voi kestää 50 vuotta - helmen syntyminen siis.

Ihmismielen haavoittumisessa ja parantumisessa on helmeen syntyyn verrattavia elementtejä. Vastoinkäymiset ovat roska, johon on mielen pakko reagoida. Jos vastoinkäymisten aiheuttamat tunteet kokee, käsittelee ja hyväksyy, tapahtumat voidaan lopulta liittää merkitykselliseksi osaksi omaa elämäntarinaa. Parantuminen on siinä, kun helmiäiseen kietoutuneet hiekanmurut lakkaavat tuottamasta kipua.

Helmi kehittyy hitaasti, harva toipuu isoista vastoinkäymistä nopeasti ja suoraviivaisesti. Toipuminen on sahaava liike, joka sisältää parempia ja huonompia vaiheita ennustamattomassa järjestyksessä. Prosessin aikana ihminen joutuu kriittisesti arvioimaan kulkeeko toipuminen toivottuun suuntaan. Se mikä ei tapa kun voi myös katkeroittaa.

Ei ole itsestäänselvää, että Nelson Mandela selvisi 27 vankilavuodesta rauhan puolestapuhujana, ja ihmisenä, joka myöhemmin valittiin Etelä-Afrikan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi. Jaakobin pojalla Joosefillakin oli kaksikymmentä vankilassa vietettyä vuotta aikaa listata henkilöitä, jotka olisivat kuuluneet sinne hänen sijastaan. Mikä sai miehet kävelemään vankilasta ulos sikojen sijasta helminä, sen haluaisin tietää.

Ihailen helmi-ihmisiä, mutta enää en heitä kadehdi, enkä missään tapauksessa halua olla niin kuin he. Helmi-ihmisen henkilökohtaisen kasvun hintalapun lukemat ovat sitä luokkaa, että minä en ole sellaista valmis vapaaehtoisesti maksamaan. Pakon edessä ehkä.

Ja lopuksi tiedotus helmi-ihmisille: Pitäkää helmistänne hyvää huolta! Kalastajia ja sikoja riittää.

Rajarikkurit

Rajattomuus näkyy usein jo ihmisen silmistä. Joidenkin ihmisten katseesta yksinkertaisesti vaan huomaa, että ovi on valmiiksi raollaan ja päältä puuttuu ainoastaan tervetuloa-kyltti. Kun tälläistä ihmistä kättelee, tuntuu niin kuin saisi tahtomattaan osan vapaana virtaavasta seksuaalienergiasta. Näitä ovet auki-ihmisiä löytyy niin vapaista ja varatuista, kuin naimisissaolevista ja eronneista. Tämänkaltaisista ovenrivoista suosittelen päästämään irti melko joutuisasti.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka lähestyvät ketä haluavat ja milloin haluavat. He ovat rajarikkureita. Kun tälläiselle rajarikkurille ojentaa käden kättelemistä varten, he tulevat yli ja halaavat. Rajarikkurin kosketus on häntä itseään, ei toista ihmistä varten, ja siksi se tuntuu epämiellyttävältä. Tämänkaltaisia ihmisiä pyrin välttelemään. Vaihdan pöytää, vetäydyn hyllyn taakse tai annan puhelimen soida. Otan vapauden suojella omia rajojani.

Rajarikkurien kanssa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että he eivät ole läpeensä pahoja ihmisiä. Puoliksi hyvälle kun on vaikea vihastua. Puoliksi hyvien ihmisten kohdella hankalaa on myös se, että heidän käytöksensä häilyy sopivasti sopivan ja epäsopivan rajalla. Rajamaalla rajarikkuri pystyykin saamaan melko paljon harmia aikaan joutumatta siitä vastuuseen. Ehkä rajarikkuri ei tiedosta tuhojensa laajuutta itsekään, tai ehkä hän ei tiedosta koko asiaa. Ehkä hän on itsekin ollut niitä, joiden rajojen yli on joskus tultu.

Rajarikkurien toimia ei silti tarvitse hyväksyä. Kenenkään ei tarvitse hyväksyä minkäänlaisia fyysisiä tai edes henkisiä rajanylityksiä. Ei itsensä ikäisiltä, itseään vanhemmilta eikä itseään nuoremmilta. Ei seurakunnissa, ei työpaikoilla eikä missään, missä periaattessa olisi painetta olla järjestämättä kohtausta. Omia rajoja saa, ja niitä pitää suojella.

Olen joskus päästänyt lähelleni vääriä ihmisiä, ja saanut kiitokseksi likaisen olon. Jos rajarikkurin jostain tunnistaakin, niin juuri siitä, että kohtaamisen jäljiltä tuntuu niin kuin olisi täynnä likaisia sormenjälkiä. 

Omien kokemusteni myötä olen oppinut varovaisemmaksi. Siksi nykyään mieluummin ylireagoin kuin alireagoin, jos tunnen oloni uhatuksi. Välillä mietin myös sitä, osaanko itse kunnioittaa toisten rajoja heidän toivomallaan tavalla.

Sen olen huomannut, että mitä kauemmaksi kotiovesta rajan vetää, sitä helpompaa on rajojen ystävällismielinen suojeleminen.

Tarvittaessa silti huudan ja puren vaikka kaulan poikki.

Älä häpeä kyyneleitä

Tiedän miksi liikuttumista kutsutaan liikuttumiseksi: Kun ihminen liikuttuu, tunteet alkavat liikkua hänessä. Kyyneleet sisältävät stressihormoneja. Kun ihminen itkee, hän konkreettisesti itkee huoliaan pois 
Itku on liikuntaa, joka ei näy ulospäin. Se kohentaa terveydentilaa ja lisää hyvinvointia kuin kuin lenkki raikkaassa ilmassa. Kunnon itkun jälkeen tulee yleensä kunnon väsy. Siksi tunteikkaan  päivän jälkeen on hyvä antaa itsensä olla rauhassa. Henkiset lihaksetkin kasvavat levossa. 
Itku tarkoittaa, että on selvinnyt: jos ei muusta, niin elämästä hengissä. Kyyneleet tulevat, kun pahin on takana. Itkun jälkeen tulee lämmin, nälkä ja aineenvaihdunta vilkastuu. Ne ovat elonmerkkejä, kuten itkukin 
Kyyneleet ovat rakkautta puhtaimmillaan. Ne valuvat  silloin, kun on saanut elämän lahjan tai joutunut luopumaan siitä. Kyyneleet tarkoittavat, että on saanut rakastaa. Itku on armahtaja silloinkin, kun sanoja ei ole. Miten helpottavaa se onkaan, että vastasyntyneetkin osaavat itkeä! 
Kyyneleet kertovat voimasta. Jumalakin syntyi ja kuoli itkien. Älä koskaan häpeä kyyneleitäsi. 

Pärjäämisen kulttuurista huolenpidon kulttuuriin

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kulttuuri, jossa oma nahka pitää kasvattaa siemenestä ja oma arkkukin kantaa hautaan, on kohdallani tullut päätökseen. Pärjätkää te, joita pärjääminen kiinnostaa. Minä en pärjää.

Turha kuvitella, että täällä kitisisi joku uusavuton tulevaisuudentoivo. Nelilapsisen perheen vastuuntuntoisena esikoisena olen ollut kuin tehty pärjäämään. Olen itseasiassa ollut erinomainen pärjääjä.

Esimerkiksi koulunkäynnin huolehdin ensimmäiseltä luokalta yliopistoon kenenkään kyselemättä. Täysin keskenkasvuisena työskentelin muun muassa toimitussihteerin ja toimittajan tehtävissä. Opettajan urani aloitin parin päivän varoajalla korjaamalla tuttavani ylioppilaskokeen vastauksia.

Joitakin vuosia sitten suoritin lapselleni sellaisia sairaanhoidollisia toimenpiteitä, jotka sairaalassa työllistivät kaksi sairaanhoitajaa. Kerran jouduin sairaalan lastenosastolle näyttämään, miten tehdään toimenpide, jota en ollut koskaan tehnyt. Itkimme molemmat, minä ja lapsi, joten älkää väittäkö, ettenkö tietäisi mistä puhun.

Olen kyllästynyt suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin, koska se on kestämätön. Jokaisen ihmisen varalle on jonkinlainen Molotovin cocktail, jonka räjähtämiseen pärjääminen loppuu. Pärjäämisen kulttuurissa sitten tietenkin pitäisi vielä pärjätä ilman apua, tai ainakin ilman lääkkeitä, joita luotettavan lähteen mukaan ainakin seitsemän miljoonaa suomalaista syö turhaan.

Mutta minä en pärjää.

En osaa pärjätä, en jaksa pärjätä, en halua pärjätä, enkä halua, että lapsieni pitäisi pärjätä. En pärjää yksin, en pärjää ilman lääkkeitä, en pärjää ilman uskoa, enkä pärjää ilman läheisiä. En yhdellä sanalla sanottuna pärjää ilman apua.

Suomalainen pärjäämisen kulttuuri tuskin kovin äkkiä muuttuu, mutta jos saisin yhden pyynnön esittää:

Voitaisiinko jo lopettaa puhe avunpyytämisen tärkeydestä, ja yksinkertaisesti vain ryhtyä auttamaan, kun näemme, että apua tarvitaan? Jospa siten vuoteen 2098 mennessä pärjäämisen kulttuuri olisi hiljalleen alkanut kääntyä kohti huolenpidon kulttuuria.

Sitä minä toivon.

Maltillisisesti positiivinen

Positiivisen ajattelun konseptilta on länsimaisessa yhteiskunnassa vaikea välttyä. Puhe ajatuksen voimasta yhdistää kirjakaupan hyllyjä, sosiaalisen median julistuksia, tieteellisiä julkaisuja, yksisarvisten, keijujen ja enkeleiden maailmoissa operoivia henkisiä opettajia sekä kristillisyyden moderneja muotoja.

Positiivinen ajattelu yhdistää toisiinsa keskenään täysin vastakkaisia uskomusjärjestelmiä. Osittain tämä johtuu siitä, että käsitteeltä puuttuu selkeä ja yhteinen määritelmä. Positiivisella ajattelulla voidaan tarkoittaa arkista ”elämä kantaa, ei valiteta turhasta” -asennetta mutta myös maagista ajattelua, jonka mukaan ihmisen ajattelemat hyvät tai pahat asiat automaattisesti tapahtuvat hänelle. Itsellenikin on vaikeuksien keskellä annettu ymmärtää, että vastoinkäymiseni syy on väärissä ajatuksissani ja riittämättömässä uskossani.

Usko positiivisen ajattelun voimaan viehättää, koska se antaa tunteen siitä, että tulevaisuutta voi hallita. On helpottavaa ajatella, että muuten niin ennustamattomassa maailmassa voi sentään kontrolloida oman elämänsä tapahtumia tai edes reaktioita niihin. Sekin on helpottavaa, että myötätunnon ehtyessä on lupa ohittaa vaikeuksiensa kanssa kamppailevat lähimmäiset energiasyöppöinä. Jotkut välttelevätkin tragedian kohdanneita ihmisiä ikään kuin vaikeudet tarttuisivat sanoista. Positiivisen mielenlaadun ylläpitämiseen vetoamalle he sulkevat kärsivät elinpiiristään, ja siten hidastavat toipumista. Ulospääsy tuskasta kun käy useimmiten juuri vaikeiden tunteiden tiedostamisen ja niiden sanoittamisen kautta.

Vaikuttaa siltä, että positiivisen ajattelun voimasta puhuvat innokkaimmin ne, jotka eivät ole sitä henkensä pitimiksi tarvinneet. Jos temperamentti on otollinen, perhetausta ja mieli tasapainoinen, on helppo haksahtaa ajattelemaan, että optimistinen suhtautuminen elämään on kaikille samanlainen valinta. Hyvinvointivaltion kasvateilla on kiusaus ajatella, että kaikki elämässä oleva hyvä on jollain tavalla omaa ansiota. Etuoikeutetun ihmisen tunnistaakin siitä, että vesilasin äärellä hän miettii, onko se puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Puhdasta ja juomakelpoista vettä etuoikeutettu ei lasissa näe, koska hänelle se on itsestäänselvyys.

Positiivisuuskriisistäni huolimatta haluan opettaa lapsilleni maltillisesti positiivista elämänasennetta. En maagista ajattelua, en elämän realiteettien ylenkatsomista enkä ajatuksen voimalla pyhitettyä itsekkyyttä. Haluan opettaa lapsilleni, että vaikeuksienkin keskellä kannattaa etsiä kiitollisuuden aiheita, ja että lopusta käsin katsottuna monet synkätkin elämänvaiheet näyttävät merkityksellisiltä. Ensisijaisesti haluan heidän ymmärtävän, että jokaisella ihmisellä on arvo, joka ei raukea tyhjiin, vaikka elämä miten kolhisi, ja ajattelu negatiivisuuden puolelle painuisikin. Jokainen ihminen on rakkauden arvoinen, jokainen lyhytkin elämä on merkityksellinen.

Maltillisesti positiivinen kasvatustapani on jo tuottanut tulosta. Huomasin sen, kun lähdin lasten kanssa kirjastoon yhtenä kesäloman viimeisistä päivistä. Kun pysähdyimme parkkipaikalle, perheen eskarilainen riuhtaisi auton oven auki, veti keuhkot täyteen ilmaa ja huusi kovalla äänellä: TERVE MAAILMA! MÄ TULIN NYT! Silloin ilmassa väreili syksyn lisäksi kuusivuotiaan koko elämänriemu. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän uskoisi omaan arvokkuuteensa, merkityksellisyyteensä ja rakastettavuuteensa.

Sitä elämänriemua koitan olla sammuttamatta lasteni silmistä – positiivisella, negatiivisella tai millään muullakaan ajattelulla.


Kirjoitus on julkaistu Seinäjoen Sanomissa 4.10.2017