Mummola, turvapaikkani

Mummolani myytiin yli kymmenen vuotta sitten. Mielikuvissani pystyn silti kulkemaan läpi koko keltaisen rintamamiestalon. On hämmästyttävää, miten elävästi pystyn palauttamaan mieleen tuulikaapin maton rahinan ja oven kevyen kumahduksen. Ne ovat ääniä, jotka katkaisivat, ja yhä katkaisevat kiireisen arjen.

Lapsuuden mummolassa oli ihanaa. Siellä kaikki oli aina samoin kuin ennen. Kuulakärkikynät löytyivät purkista liesituulettimen päältä. Jääkaapissa oli rasvaista juustoa ja viilenneet pullanpalat lepäsivät ruokakomeron keltaisella lautasella, muovikuvun alla. Mummolassa elämä oli ennustettavaa, sisustus ei muuttunut eivätkä taulujen paikat vaihdelleet. Se loi turvallisuutta.

Mummolassa oli myös hauskaa. Siellä sai katsoa saippuasarjoja niin paljon kun huvitti. Mummolassa sai myös tutkia vanhoja tavaroita ja yläkerran jännittäviä komeroita, joista olen nähnyt unta vielä aikuisenakin. Hauskaa oli sekin, kun yhtenä vuonna pihassa asui ihmisiä pelkäämätön siili. Ruokaa nähdessään siili lähti juosten vastaan. Kerran se kipitti pihan poikki ja innostuksissaan haukkasi jalassani olevia Reinoja. Se oli mahtavaa!

Mummolassa korvaamatonta oli sen tasaisen tyynnyttävä elämänrytmi. Sitä kaipaan. Mummolassa aika pysähtyi, mutta ei koskaan käynyt pitkäksi. Keittiön kaappikello löi rauhallista tahtia. Se tikitti verkkaisesti, kun joulu tuli, eikä sen tahti kiihtynyt edes silloin, kun Estonia upposi. En muista, että mummolassa olisi koskaan ollut hädän tai kiireen tuntua. Se tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna aika ihmeelliseltä.

On käsittämätöntä, miten hyvin muistan mummolan, sen jokaisen huoneen, komeron ja kaapin. On ihmeellistä, miten selvästi voin jälkikäteen nähdä myös kaiken sen talossa olleen rakkauden, jota ei erikseen toitotettu. On liikuttavaa, että vielä näin vuosienkin päästä keltainen rintamamiestalo ja ihan tavallisten isovanhempien muisto voi olla aikuiseksi kasvaneen lapsenlapsen turvapaikka.

Jos haluan, voin yhä mielikuvissani heittäytyä olohuoneen mustalle, auringon lämmittämälle nahkasohvalle ja nukahtaa raukeaan oloon. Jos päiväni on ollut ahdistukseen asti kiireinen, voin sulkea silmäni, ja tunnustella yläkertaan johtavien rappusten kaidetta, tai painaa kasvoni turkoosia silkkihuivia vasten.

Siinä on yhä mummon tuoksu.







5 kommenttia

Anuliini1975 kirjoitti...

Ihana kirjoitus! Hyvää viikonloppua sinulle :)

Margit kirjoitti...

Kaunis kirjoitus! Vähän samat tunnelmat omista mummoloista.

Tanja Lehtinen kirjoitti...

Itku tulee usein, kun ajattelen setää ja tätiäni. Tuota isän veljeä, joka otti minut niinkuin omaksi tytökseen, kun veli hylkäsi!!
Kuinka usein olinkaan viikonloput tuolla puutalossa yökyläilemässä. Täti aloitti lauantai aamun aikaisin karjalanpiirakoita tehden, keittiön ovi kiinni, että minä saisin nukkua.
Iltasella nukahdin tädin ja sedän väliin, tätini hyräillessä hengellisiä lauluja.
Päiväunilla taas minä nukahdin ja voitin aina nukahtamiskilpailun!
Ja oli se oma kirjoituspöydän laatikko, minne ilmestyi sedän silmätippapulloja leikkeihin.
Ja kuinka tädillä riitti kangasta kaapissa metritolkulla ja aina sai ommella.
Tai kuinka invalidi setäni kipusi kapean kapeat kellarinportaat kanssani tekemään puutöitä!

Ikävä, se on!
Ja tuota niin pyyteetöntä rakkautta!!

MatkaMartta kirjoitti...

Onpa kaunis teksti! Olen kurkkinut blogiasi jo pitkään, nyt uskaltauduin kirjoittamaan. Minun mummola on ollut kerrostalossa ja kesällä mökillä. Mökillä oltiin mummin kanssa välilä useampi viikko ja siellä oli samassa purkissa aina kaakao odottamassa ja iltapalaksi sai vohveleita - banannivohvelit oli parhaita <3

Hanna kirjoitti...

Kiitos! Ja kiitos samoin - eri viikonloppu vaan! :) Minulla on ollut ongelmia tämän sivuston kommenttiosion kanssa, pahoittelen, että vastaus viipynyt.