Hyvän jälki

Hyvän jälki jää lapseen ikuisiksi ajoiksi. Se painuu niin kuin kosketus ihoon, menee läpi ja alle. Hyvän jälki tekee itselleen leposijan ihonlämpimään, keinuu siellä kehdossa, kylmältä suojassa.

Yllättävinä hetkinä se nousee lapsen mieleen: hyvän jälki. Se nostaa päänsä unohdusten maasta, palauttaa mieleen käsivarret ympärillä. Sisään ja ulos se hengittää, antaa painautua rintaansa vasten; kuunnella hyvyyden sydänääniä.

Hyvän jälki on rakkauden jälki. Se tulee hiljaisena hyminänä, yllättää tuulenvireellä suljetussa huoneessa. Ajasta se ei tiedä, välimatkoista se ei välitä. Jälki pysyy, vaikka lapsi ei enää ole lapsi - vaikka lapsi on jo kaukana käden ulottumattomissa.

Hyvän jälki jää lapseen ikuisiksi ajoiksi. Sinäkin olet saanut aikaan hyvän jälkiä. Ja siellä, missä näet pelkkää riittämättömyyttä, ja pelkkiä epäonnistumisia, sielläkin on hyvän jälkiä, jotka ovat käsiesi kautta tulleet.

Sinäkin olet yksi hyvän jälki.

Rakkauden syliin

Tänään ajattelen sinua, joka yhtä aikaa odotat ja pelkäät joulun tuloa.

Sinua, joka haluaisit upota juhlan lämpimään syliin, mutta menneen suru tai tulevan pelko sen estävät.

Sinua, joka uneksit unesta, mutta et nuku, joka makaat, mutta et lepää, ja joka näet kaikkialla rauhaa, mutta et koe sitä.

Tänään ajattelen sinua, ja haluan kertoa, että vielä tulee toisenlaisiakin jouluja: iloisia, punaisia ja pursuavia.

Mutta nyt on tämä joulu. Siksi muistutan sinua siitä, että et ole yksin, et ole mennyttä, etkä putoa toivon ulkopuolelle.

Ja jos putoaisitkin,
putoaisit suoraan
rakkauden syliin.

Joulu on muistamisen aikaa - myös unohtamisen

Joulu on muistamisen aikaa, ja siten myös unohtamisen. Itse olen enimmäkseen unohdellut kaikenlaista:

Muutama joulu sitten kävi niin, että kutsuttiin saunavieraita aattoaamuksi. Laitoin saunan päälle sen kummemmin miettimättä ja siirryin valmistamaan aamupalaa. Vieraiden saapuessa sauna tosiaan oli lämmin: yli sata astetta löylyä heittämättä. Kyseisenä jouluna meillä ei paistettu sikaa, mutta vieraita kylläkin. Olivat aika punaisia saunasta tullessaan.

Samat vieraat tulivat meille muutaman joulun päästä uudestaan. Silloin sauna taas unohtui kokonaan pois päältä. Totesimme tilanteen, kun seisoimme alastomina saunan ovella ja lämpimän löylynhengen sijasta vastaan lehahti viileä ilmavirta ja kuivan pyykin tuoksu. Siinä ei ne kuuluisat rinnan jäät liuonneet. Kyseisiä saunavieraita ei meillä sen koommin nähty, eikä heitä voi siitä syyttää.

Totesimme puolison kanssa, että ei meistä taida olla ihmisten saunottajiksi, joten päätimme jatkossa saunottaa pelkkää joulukinkkua. Kinkun kanssa kuitenkin kävi niin, että se unohtui ensin yhdeksi yöksi kodinhoitohuoneen lattialle ja sitten vielä uudestaan päiväksi uuniin - kahteensataan asteeseen. Sinä vuonna meillä syötiin joulunyhtöpossua, onneksi kukaan ei sairastunut.

Pahin joulu-unohdus sijoittuu kuitenkin erääseen joulukuiseen iltaan, jolloin sain mahtavan idean sytyttää takkaan kynttilöitä - ihan kuin sisustuslehdissä! Sillä kerralla unohtui myös jotain, nimittäin lautanen kynttilöiden alta. Kynttilät valuttivat runsaasti talia takan sisuksiin, ja tämä selvisi vasta, kun takkaa lämmitettiin seuraavan kerran. Takka roihusikin oikein isolla ja iloisella liekillä - jopa niin iloisella, että sammuttamaan tarvittiin ihan oikea palokunta.

Näiden joulumuistamisten ja -unohtamisen jälkeen täytyy kyllä myös muistaa kiittää omaa puolisoa, joka on tanssinut kanssani tonttupolkkaa kaikki nämä vuodet, ja armollisesti unohtanut kaikki pikku unohdukseni.

Hyvää joulua, ja kohti uusia unohduksia!

Anna lapselle lupa olla epätäydellinen

Anna lapselle lupa olla epätäydellinen, niin annat lapselle luvan olla lapsi. Ei näyttelyesine, epäjumala tai laastari vanhoihin haavoihin. Ei oman minän jatke, tai se yksi ja ainoa, jonka pitäisi tavoittaa täydellisyys muuten niin epätäydellisessä maailmassa. Anna lapsen olla epätäydellinen.

Anna lapselle lupa olla epätäydellinen, niin annat lapselle mahdollisuuden itsetuntemukseen. Niin hän voi tarkastella itseään rehellisesti; nähdä vahvuudet ja heikkoudet. Niin hän voi oppia tunnistamaan avuntarpeensa, ja oppia myös sitä ilmaisemaan, kun ei tarvitse kannatella kenenkään käsitystä täydellisestä lapsesta.

Anna lapselle lupa olla epätäydellinen, niin annat lapsen nähdä, mitä rakkaus syvimmillään on. Rakkaus, joka perustuu tosiasioiden näkemiseen. Rakkaus, joka tiedostaa virheet ja tarttuu ongelmiin, mutta ei häpeä, hylkää, tai anna ihmisten mielipiteiden tulla väliin. Rakkaus, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Epätäydellisyys on lasta ja vanhempaa yhdistävä tekijä, ei erottava kahdenvälinen kuilu. Epätäydelliselle lapselle riittää epätäydellinen vanhemman epätäydellinen rakkaus. Anna lapselle lupa olla epätäydellinen, ja anna itsellesi lupa myös.

Joulutunnelma syntyy odottamisesta

Lapsen joulutunnelma syntyy odottamisesta. Valkoisten, putoilevien lumihiutaleiden seuraamisesta ja kuvioiden piirtelemisestä huurteiseen ikkunaruutuun. Joulutunnelma syntyy pitkästymisestä ja pimeässä hohtavista pihavaloista, kärsimättömien ja kaipaavien huokausten vuorottelusta. Kuinka kauan vielä pitää odottaa?

Aikuisen on vaikea päästä joulun tunnelmaan, sillä aikuinen ei ehdi odottaa. On kotitöitä, koulutöitä ja joulutöitä. On ehdittävä konsertteihin ja vaalittava perinteitä. Odottaminen lepää niin kuin yleellisyystarvike tavaratalon ylimmällä hyllyllä, se on kuin kaukainen tavoite kuukauden mittaisen kassajonon päässä. Kulkuset helisevät korvissa. Kuinka kauan vielä pitää jonottaa?

Joulutunnelma syntyy odottamisesta. Se on löydettävissä niin lapselle kuin aikuiselle, jokaiselle joka malttaa istua alas ja lepuuttaa poskeaan lämmintä glögimukia vasten. Joulutunnelma löytyy, kunhan ensin antaa tärkeiden asioiden olla ja vaikeiden tunteiden tulla. Niiden toiselle puolelle, mustaa taivasta vasten syttyvät toivon tähdet yksi kerrallaan.

Jos kaipaat joulun tunnelmaa, pysähdy, odota ja jätä itsesi rauhaan - joulurauhaan. Luota siihen, että valo, jota elämääsi eniten kaipaat, on jo matkalla. Se saapuu kotiovelle omin jaloin, omalla ajallaan, eikä enää tarvitse odottaa.

On ok, että ei aina ole ok

Mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailevalle haluaisin sanoa, että...

🖤 Olosuhteet, joissa olet elänyt, ovat olleet kohtuuttomat. Olisi kohtuutonta odottaa, että et reagoisi niihin.

🖤 Reagoiminen on terveen merkki. Se tarkoittaa, että sivuun siirretyt tunteet ovat viimein saaneet luvan tulla. Se taas tarkoittaa, että ne voivat joskus myös mennä.

🖤 Paraneminen on sahaava liike. Se etenee kuin pörssikurssit päivittäisellä siksakilla, mutta yleissuunta on aina eteen ja ylös.

🖤 Ongelmien purkaminen kestää joskus yhtä kauan kuin niiden kerryttäminen. Siksi kannattaa välillä ajatella jotain muutakin kuin ongelmia.

🖤 Ihminen sairauden takana on yhä tallella, ja tulee kyllä ajan kanssa takaisin. Ei kuitenkaan ihan samanlaisena, kuin aikaisemmin, ja se on hyvä asia.

🖤 Ok ok, että ei aina ole ok.

Hyvää mielenterveysviikkoa erityisesti kaikille niille, joille se ei ole pelkkä viikko.

Avoin kirje marraskuulle

Hyvä marraskuu, olet nyt murjottanut niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet. Olen toistuvasti kysellyt, mikä sinua painaa, tai voinko auttaa, mutta ei. Sinä se kyhjötät olohuoneen nurkassa naama väärin päin ja väität, ettei ole mikään! Kuvitteletko, marraskuu, että uskon sinua?

Hyvä marraskuu, oletko koskaan miettinyt, millainen vieras olet? Kevätkuukaudet tuovat elämän ja kesäkuukaudet auringon, alkusyksy ruskan, talvi lumen valon. Mutta sinä, sinä et tuo elämää, et lämpöä, et väriä, etkä valoa, vaan marssit tyhjin käsin elämän suurille nyyttikesteille, ja kuvittelet, että se on muille OK. Tiedoksi, marraskuu, että se ei tosiaan ole OK.

Hyvä marraskuu, katso nyt itseäsi! Etkö voisi piristyä? Katso keskikesää, jolloin juostaan ympäri juhannussalkoa ja tehdään kukkaseppeleitä. Tai joulua, jolloin silkohapsiset kiertävät kuusta silmät tuikkien ja perinnelauluja laulaen. Ja katso, mitä sinä tarjoat? Liikenneympyrän, josta ei löydä ulos, sillä kaikkialla on pelkkää harmaata ja sumua. Etkö todella pysty parempaan, marraskuu?

Hyvä marraskuu, etkö voisi kertoa, mitä olet vailla? Sanoisit sen ääneen! Ota mallia syksystä, joka avasi suunsa, ja sai lasten ja enkelten päivän sekä kaikki glitterit. Tai ole niin kuin kevät, joka oli ajoissa asialla, ja varasi pääsiäisen pyhät ja suklaamunat. Muistatko vielä, mitä jäi sinulle jäi siinä jaossa käteen? Tuomiosunnuntai! Tuomiosunnuntai jäi käteen. Niin käy, marraskuu, kun ei saa suutaan auki.

Hyvä marraskuu, ole kiltti ja lopeta tuo passiivis-aggressiivinen murjottaminen. Avaudu! Hiostavatko kurahousut, kiristävätkö kumisaappaat? Onko pikkuhousut huonosti, hävittikö posti lelukuvaston? Tule tänne, pieni marraskuu, niin voimme yhdessä mennä viltin alle juttelemaan mukavia. Kyllä me tämä vielä selvitetään. Älä mökötä.

Terveisin,
Suomen kansa

Rakkautta voi vannoa kenelle tahansa, anteeksi pyydetään vain tärkeimmiltä

Rakas lapseni,

Anna anteeksi ne aamut, jolloin hoputin, huokailin ja heittelin ulkovaatteita eteisen lattialle. En ollut vihainen sinulle, vaan itselleni, ja sille, että olin menettänyt otteen päivästä ennen kuin se oli ehtinyt alkaa. Anna anteeksi, että pukiessa pitelin liian lujaa, ja että niin usein jouduin toivottamaan ”mukavaa päivää nyt kuitenkin".

Anna anteeksi myös ne päivät, jolloin en nostanut katsettani papereista, enkä katsonut silmiin sillä tavalla, että tuntisit olevasi olemassa. Anteeksi, että niin usein käänsin pääni kesken lauseen, ja että käyttäydyin ikään kuin merkitykselliset asiasi eivät ylittäisi uutiskynnystäni - vaikka kuulin innostuneen sydämen sykkeesi eteisestä asti.

Anna anteeksi kaikki ne illat, jolloin lähetin sinut huoneeseesi, vaikka näin kiukkusi takana olevan surun tai pelon, joka olisi ansainnut päästä syliin. Anna anteeksi lyhyet vastaukset pitkiin kysymyksiisi. Ja ne lukemattomat kerrat, jolloin vastasin sinulle niin kuin vastaisin ihmiselle, johon todellisuudessa olin turhautunut - anna anteeksi varsinkin ne.

Joka päivä kerron rakastavani sinua, mutta tänään haluan pyytää anteeksi. En siksi, että olisin erityisen surullinen, vaan siksi, että olen ymmärtänyt, miten paljon rakkautta anteeksipyyntö sisältää. Ja myönnettäköön - myös siksi, että yrittäessäni vältellä vanhempieni tekemiä virheitä, olen huomannut tehneeni osan niistä, sekä joukon ihan omia.

Rakkautta voi vannoa mille tahansa tai kenelle tahansa, mutta anteeksi pyydetään vain kaikkein tärkeimmiltä. Minulle sinä olet kaikkein tärkein, joten vielä kerran, silläkin uhalla, että vastaus on ”äiti mä kuulin jo” tai ”mitä on ruokana” - anna anteeksi.

- Äiti

Ps. Rakastan sinua ja ruokana on risottoa, mutta muista silti laittaa astiat tiskikoneeseen.

Elämänkellot

Kotipihaani kuuluvat kirkon kellot. Ne kantautuvat pienestä kirkosta, jossa pidetään paljon hautajaisia. Kellot, jotka soivat, ovat usein kuolinkellot. Jos tietää tarpeeksi, niistä voi päätellä oliko vainaja mies vai nainen, ja kuinka monta vuodenkiertoa hän ehti nähdä, ennen kuin kellot soivat.

Kun kirkonkellot soivat, rauhoitun. Matalammat ja korkeammat kumahdukset soivat niin kuin elämän sydämenlyönnit. Niiden musiikin kuultuani lause jää usein kesken. Unohdan, mitä olen tekemässä, ja kiire alkaa tuntua kuvitellulta. Kellot saavat hengityksen tasaantumaan. Ne pyytävät pysähtymään ja kuuntelemaan.

Kun kirkon kellot soivat, kuulen niiden lyönneissä elettyä elämää. Kellot soivat pitkistä kävelylenkeistä, viileistä syysaamuista ja vaahteranlehdistä. Ne kertovat päiväunista viltin alla, muistuttavat ilosta, joka nostatti kyyneleet, ja surusta, joka naurettiin ystävien kanssa pienemmäksi.

Ne ovat elämänkellot.

Kun kirkonkellot soivat, ne eivät kerro päivistä, joita ei koskaan tullut, vaan päivistä, jotka olivat täynnä elämää. Kellot kertovat päivistä, jotka vielä - kaikesta huolimatta - voivat olla täynnä elämää. Ne ovat myös alkusoittoa sille päivälle, joka ei koskaan pääty.

Ensi viikolla kellot kertovat myös Päivistä, jota ilman työyhteisömme ei enää ole entisensä. Lepää rauhassa Päivi. Omaisille osanotto suuressa surussa.

On vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissään - elämänlanka

Olen niitä, jotka ovat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olen tehnyt mahdollisimman paljon yksin, koska itseeni olen voinut luottaa. Jos joku pitkäaikainen projekti on ollut huipentumassa, olen voinut olla varma, etten viimeisenä iltana soita iperuuttaakseni. En aloita pahoittelulla, en jatka mutta-sanalla.

Se, joka pitelee käsissään lailla lankoja, ei pety. Hiertymät käsissä ovat sivuseikka.

Olen halunnut pidellä lankoja käsissäni myös siksi, että ne ovat tehneet oloni turvalliseksi. Olen ajatellut, että lankojen avulla voin hallita elämääni: Jos olen se, joka on kaikesta vastuussa, voin sanella rytmin (se on nopea!), valmistautua ajoissa ja tehdä varmuuden vuoksi enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaanhan, että vain parhaansa yrittäminen riittää, ja minä haluan riittää!

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on turvassa. Olenhan varmasti turvassa?

Ja olenhan minä pidellyt lankoja kyllästymiseen asti. Mutta se ei ole estänyt pettymyksiä, eikä tuonut turvaa. Langat ovat korkeintaan sotkeutuneet vartalooni, ja lopulta olen löytönyt itseni maasta hengästyneenä, sieluni ja maani myyneenä. Vieläpä olen sylkäissyt kaikkensa antanutta kasvoille ja potkaissut ylös ottamaan langoista entistä tiukemman otteen.

Se, joka pitelee käsissään lankoja, on voimakas. Ja sellainen haluan olla.

Olin niitä, jotka olivat aina halunneet pitää kaikkia lankoja käsissään. Olin, kunnes kaaduin, enkä enää noussut.

Vasta luovuttaneena ymmärsin katsoa, mihin langat johtivat. Huomasin, etteivät ne vieneet tyhjyyteen, vaan jokaisen päässä seisoi joku, jolla oli oma tahto, omat toiveet ja omat tarpeet. Joku, jolle olin antanut valtaa elämääni, ja joka saattoi käyttää sitä, miten tahtoi. Ymmärsin, että yrittäessäni pitää kaikkia lankoja käsissäni, olin tehnyt itsestäni marionettinuken.

Se oli ratkaiseva oivallus, mutta ei viimeinen kerta, kun löysin itseni maasta suu täynnä hiekkaa. Se oli silti viimeinen kerta, jolloin pakotin itseni väkivaltaisesti ylös. Nykyään yritän olla hellämpi. Jos kaadun, naurahdan niin kuin lapselle, ja sanon, että ylös vaan! Ojennan kädet - ja sakset - ja muistutan, että on vain yksi lanka, jota kannattaa pitää käsissä.

Ja se on elämänlanka.

Ps: Olet rakastettu, joten voit yhtä hyvin elää sen mukaan!

Vaikka hän onkin kolmas lapseni, olen hänen ensimmäinen äitinsä

”Äiti, leikki, eego.” Kaksivuotias tavoittelee katsettani ja pyytää leikkimään legoilla. Eikö se voisi leikkiä yksin, ajattelen. Lapsi vastaa äänettömään kysymykseeni tarraamalla kädestä. Menemme leikkihuoneeseen.

”Äiti kato, pikku haukku!” Alan kuljettaa muovieläintä toisella kädellä, mutta se ei riitä. ”Äiti, heppa. Hiihahaa!” Lapsi ottaa kasvoistani kiinni ja kääntää ne itseensä. Miten se voikin aina tietää, milloin en näe, vaikka katsonkin?

Pienet sormet asettelevat tornin päällimmäistä palikkaa ja mielessäni kasaan omaani: ruoka, pyykit ja tiskit. Huipulla tekemättömät työt yhtenä liian suurena kappaleena. Rakennelmani huojuu. Lapsi lyö torninsa nurin, nostaa molemmat kädet ilmaan ja huutaa ”jee”.

Noinko helppoa se on? Elämän uudelleen järjestäminen?

Kymmenen vuoden aikana olen levittänyt ja kerännyt nämä samat palikat tuhat kertaa, mutta lapsi hymyilee koko olemuksellaan ja se liikuttaa sekä sydäntä että kättä. Ymmärrän, että vaikka hän onkin kolmas lapseni, minä olen sentään hänen ensimmäinen äitinsä.

Ja ainoa sellainen.

Suukotan vaaleita hiuksia lapsen otsalla. Lapsi hymyilee, ja juoksee hakemaan kirjaa. Vielä minä opin kasaamaan tämän tornini oikein. ”Äiti lue”, lapsi sanoo, ja ojentaa ensimmäisen palikan. Kiitollisena otan sen vastaan.

Minullakin oli kerran lapsen silmät

Lapsen silmät ovat armolliset silmät. Ne eivät laske virheitä eivätkä muistele menneitä. Lapsen silmät ovat rakkauteen luottavat silmät. Ne etsivät uskollisesti yhteyttä ja osaavat odottaa hyvää vielä monen pettymyksenkin jälkeen.

Lapsen silmät ovat uteliaat silmät. Ne tarkkailevat, ihmettelevät ja ihailevat syyn ja seurauksen suhteita. Lapsen silmät eivät oleta. Ne kysyvät suoraan ja takeltelematta. Terävimmät kulmat ne hiovat hyvyydellään, suoristavat naurullaan mielen mutkat.

Lapsen silmät ovat ihmeelliset silmät. Ne luovat tyhjästä kokonaisia maailmoja, näkevät sohvatyynyissä lumihuippuisten vuoriston. Lapsen silmät eivät laske puuttuvia, vaan ottavat käyttönsä sen mitä on ja maalaavat loput mielikuvituksellaan.

Lapsen silmät. Niihin minä eksyn, ja jokaisella kerralla löydän jotain kadonnutta. Minullakin oli kerran lapsen silmät, minäkin olin kerran jonkun lapsi.

Ja niin olit sinäkin, ja tulet aina olemaan. Avaa lapsen silmät.

Ollappa niin kuin tervapääsky

Luin kesällä pesästään pudonneista tervapääskyn poikasista. Tervapääskyt ovat linnuista ainoita, jotka tarvitsevat ihmisen apua maahan pudottuaan. Pelastettu poikanen tarvitsee aikaa niin pudotuksesta toipumiseen kuin siipien kasvattamiseen. Pelkkä hoiva ei kuitenkaan riitä, sillä jonkun on vielä autettava tervapääsky siivilleen.

Lentoharjoittelu tapahtuu heittämällä tervapääskyä ilmaan avaralla paikalla. Lintua ei saatella ilmaan kevyesti kämmeneltä niin kuin höyhentä, vaan päämäärätietoisesti heittämällä niin kuin pesäpalloa - rintamasuunta rivakasti vastatuuleen. Jos tervapääsky ei osaa lentää, se leijailee maahan itseään satuttamatta. Jos lintu on valmis siivilleen, se lentää pois.

Mietin, millainen tunne se mahtaakaan olla, kun vauhti syöksee tervapääskyn tyhjän päälle? Se äänetön hetki, kun mahdollisuus putoamiseen ja lentämiseen ovat molemmat ilmassa. Ja kun tuuli sitten ottaakin siivistä kiinni ja alapuolella huojuvat puut käyvät yhä pienemmiksi, miltä tuntuu vapaus ja metsän raidoittava aamuaurinko?

Kerran lähdettyään tervapääskyt laskeutuvat vapaaehtoisesti vain pesimään. Ne viihtyvät tuulissa ja nukkuvatkin ilmassa. Se, mihin niiden rohkeus ja voima ei riittänyt, tapahtui, kun mitäänkyselemätön käsi tarttui ja heitti tervapääskyn löytämään turvansa tuulesta.

Ollappa niin kuin tervapääsky. Uskaltaa kämmenelle, suostua tyhjän päälle ja levittää siivet, kun aika on oikea.

Yllättävät ihmiset välittävät yllättävän pienistä asioista

Se yö sujui kymmenen pysähdyksen taktiikalla. Nousin sängystä valmiiksi väsyneenä, aivot nollatilassa. Laahustin keittiöön, jonka kaapilla aivot jaksoivat muodostaa yhden kokonaisen ajatuksen: Kahvi on loppu. Ongelmansa kullakin.

Tiedän, ettei kahvin ehtyminen ole verrattavissa napajäätikön sulamiseen, mutta sinä aamuna se tuntui kuin. Mukin halaaminen vaikutti ainoalta keinolta selvitä päivän mittaisesta pakohuoneesta. Loppu se silti oli ja niin olin minäkin.

Lasten kanssa kauppaan lähteminen on vuorikiipeilyyn verrattava ponnistus, joten lysähdin epätoivoisena nojatuoliin. Tein niin kuin vain kunnon kännykkää räpläävä latteäiti tekee ja huusin surkeaa olotilani julki sosiaalisessa mediassa. Ei mennyt kauaakaan, kun oveen koputettiin.

Oven takana seisoi luokkakaverini kahdenkymmen vuoden takaa. Se sama, jonka kanssa kuljimme koulun hiekkapihaa samanlaisissa anorakeissa ja lauloimme: ”Tässä on possu ja tässä on kärpänen”. Sama hymy, sama musta huumori ja paketti Juhlamokkkaa - maailman paras kärpänen!

Kahvi oli hyvää, mutta paras maku päivään jäi yllättävästä vieraasta. Yhdellä ovenavauksella sisään oli astellut hyvä mieli, joka jäi kylään loppupäiväksi. Jäin miettimään luokkakavereita, jotka olivat sitä vielä vuosien jälkeenkin. Peruskoululiima on kestävää liimaa.

Sitäkin mietin, miten yllättävät ihmiset saattavat välittää yllättävänkin pienistä asioista - yllättävän paljon. Se on ihana ajatus. Sitä mietin nytkin, kun kahvia on.

Yksi hyvä sydän korvaa monta tavallista

Yksi hyvä sydän korvaa monta tavallista. Se on lause, johon nojaan sateisina syysaamuina, jolloin herään valmiiksi väsyneenä, ajatukset levällään ja vähän itseltäni hukassa.

Tarvitaan vain yksi sydän. Yksi tavallinen ihminen, joka tulee ja sanoo oikeat sanat, kun epävarmuus on ainoa varmuus, johon yltää, ja epätoivo toivoista se, joka tulee pyytämättä kylään.

Vain yksi tarvitaan.

Ja aina sellainen on jostain ilmestynyt. Tullut esiin huolien takaa, kunhan on ensin raottanut silmiään valoon ja antanut itselleen luvan nähdä muutakin kuin armottomat ajatuksensa.

Yksi ainakin on lainannut uskoaan, toivoaan ja rakkauttaan kulloisenkin tarpeen mukaan. Kantanut kassillisen omenoita, vetänyt verhot sivuun ja nauranut niin, että huolehtiminen on alkanut tuntua hukkaanheitetyltä hulluudella.

Yksi hyvä sydän on korvannut monta tavallista. Sellaisen sinäkin ansaitset ja sellaisen sinä olet saanut - käyttöä varten

Miten äiti otetaan syliin?

Äiti otetaan syliin ottamalla lapsi syliin. Lapselle sanotut hellät sanat löytävät tien äidin sydämeen. Joskus ne kantavat pidemmälle kuin yksikään suoraan lausuttu lohtu tai kiitoksen sana.

Lapsen ilo on äidin ilo, lapsen kipu on äidin kipu. Äiti ja lapsi ovat selittämättömällä tavalla yhtä. Siksi lasta lohduttamalla voi puhua myös äidin pahimpiin pelkoihin.

Ota syliin lapsi, otat syliin äidin. Yhtä lailla he molemmat ovat syliä varten luodut.

Rauhaton on puolitiessä rauhaan

Rauhattomuus on rauhan esiaste. Se kannattaa muistaa, kun kesä vaihtuu syksyyn ja tuulet puhaltavat lehtien lisäksi liikkeelle mielen ja arjen kaaoksen.

Rauhattomuus ei ole syy hätääntyä. Rauhaton ei ole kuin puu pystyyn kuolemassa, vaan rauhattomuus on elonmerkki. Se tarkoittaa, että ihminen tietää, mitä hän elämältään toivoo, ja että hän tunnistaa toiveiden ja todellisuuden välisen ristiriidan.

Rauhattomuus on siis hyvän palveluksessa. Pehmeällä äänellään se kehottaa etsimään hyvää puoleensa vetäviä ratkaisuja.

Rauhattomuus on rauhan esiaste myös siinä mielessä, että sen opettaa, mitä rauha on. Rauha itsessään ei tunnu miltään, mutta jos sen kerran menettää ja sitten saa takaisin, ei ikinä unohda.

Jos vapiset niin kuin haavanlehti vailla itsevarmuutta ja toivoa selviytymisestä, kuuntele tätä: Rauhattomuus tarkoittaa, että olet jo puolitiessä rauhaan. Jaksa vielä vähän. Apu on jo matkalla.


Padot sortuvat, sinä et

Hei, sinä urhea ihminen siellä! Niin, juuri sinä, joka nieleskelet kyyneleitä ja pelkäät, että hetkenä minä hyvänsä padot murtuvat ja päästävät ulos huolella padotut tunteet ja muistot. Sinua minä kutsun urheaksi ja sanon, että anna sortua vaan.

Sanon sinua urheaksi, sillä olet viimein uskaltanut kohdata sen, mitä olet pitkään juossut karkuun. Olet pysähtynyt katsomaan taaksesi kasautunutta vuorenvahvuista vesiseinää ja päättänyt kohdata sen. Olet päättänyt, vaikka se jäisi viimeiseksi teoksesi.

Se, jos jokin, on urheaa.

Saatat epäillä sanojani. Epäily johtuu siitä, että urheasta ihmisestä harvoin tuntuu urhealta. Urheus ei kuitenkaan ole tunnetta, vaan tekoja. Joskus se on pelkkää hiljaista odottamista ja uskollista sisään- ja uloshengittämistä, kunnes viimeiset vedet vyöryvät yli.

Sinä urhea ihminen siellä! Sinua minä kutsun urheaksi ja sanon, että olet lujaa tekoa, vahvempi kuin kaikki vastoinkäymiset yhteensä. Veden pyörteet ovat voimakkaat, mutta eivät ne sinua saa. Ne ainostaan vievät mennessään sen, mistä et ole pystynyt päästämään irti.

Olet urhea, selviät kyllä. Padot sortuvat, sinä et.



Perfektionismi ei ole herrasmies

Perfektionismi ei ole herrasmies. Se on juhlien kutsumaton vieras, joka saapuu hymyillen ja ojentaa ovella kymmenen pitkävartista ruusua. Kohteliaisuuksien jälkeen se riitauttaa juhlaväen, juo itsensä humalaan ja lähtiessä peruuttaa naapurin aitaan.

Sellainen vieras perfektionismi on.

Perfektionismin ansaan on helppo kävellä. Se näyttää James Bondilta, tuoksuu rahalta ja tuntuu nahkapenkiltä. Perfektionismi lupaa yltäkylläisyyttä ja väittää olevansa avain kaikkeen onnistumiseen - kukapa sellaista hurmuria ei pöytään päästäisi. Silti se kantaa rintataskussaan lupaa tappaa.

Perfektionismi on luonteeltaan säälimätön. Se varastaa elinvoiman, kaappaa toivon ja tuhoaa ilon. Perfektionismi ei anna iloita matkasta, ainostaan sen päättymisestä. Onnistumisen ilo on lyhyt, sillä sen, minkä voi saavuttaa, voi myös menettää, perfektionismi muistuttaa ja puhaltaa savuavan aseensa.

Mikä nilkki.

Perfektionismin soluttautumisen tunnistaa siitä, ettei ihminen enää pysty iloitsemaan asioista, joiden tekemistä hän ennen rakasti. Perfektionismi saa myös pelkäämään haasteita ja välttelemään tehtäviin tarttumista. Sen panttivankeina kulkevalle kukaan tai mikään ei ole tarpeeksi hyvää.

Perfektionismi ei ole herrasmies, joten sen nitistämistä on turha yrittää herrasmiesten keinoilla. Neuvottelu, sovittelu tai kompromissien hakeminen ei auta. Perfektionismi onkin selvintä kohdata sen omilla keinoilla: jäljiltä se, saarra se ja tapa se.

Ja katso, kuinka ilo palaa.



Kukaan ei ole niin rikki, etteikö hänestä mosaiikkia saisi

Ihminen ei ole koskaan niin rikki, etteikö hänestä mosaiikkia saisi. Kun palaset asettelee varovasti paikoilleen, lopputulos voi olla kauniimpi kuin koskaan ehjänä.

Mosaiikin kannalta ei ole merkitystä sillä, millä astia lyötiin rikki, kuka löi ja kuinka monta kertaa. Lopputuloksen kannalta merkitystä on sillä, mitä rikkoutumisen jälkeen tapahtuu - ja sillä, kenen käsiin sirpaleet annetaan.

Jos siis sydämesi on särkynyt, ja muutenkin tuntuu, että elämä on palasina, muista että kaaos on kaiken uuden luomisen lähtökohta. Kauneus ja kauheus ovat molemmat katsojan silmissä. Toisen sirpale on toisen aarre.

Minulle sinä olet aarre.

Ps. Haavoja sirpaleista saa ainoastaan, jos niiden päällä seisoo. Jos särkynyt ihminen saa olon tuntumaan ikävältä, kannattaa tarkistaa, ettei parhaillaan seisoskele hänen päällään.



Elämä on pakettimatka

Elämä lasten kanssa on kuin pakettimatka. Matkaa odotetaan innolla, lento jännittää ja kohde on yleensä muuta kuin oppaassa luvattiin - niin hyvässä kuin huonossa - eikä hinta silti muutu.

Pakettimatka se on. Ei pelkästään ihana tai pelkästään kamala, niin kuin ei lapsettomana eläminen tai mikään muukaan tapa elää. Jokaiseen elämäntyyliin kuuluu niin hyvät kuin huonot puolensa, eivätkä ne kumoa toisiaan. Olisi kaikille helpompaa, jos tämän saisi sanoa ääneen.

Olen sitä mieltä, että on täysin mahdollista sekä rakastaa lastaan että olla rakastamatta valvomista. Ja on täysin mahdollista nauttia perheen yhteisestä ajasta, mutta silti haluta myös olla yksin - ihan niin kuin voi rakastaa kesää, mutta inhota hyttysiä, tai pitää yhtä aikaa helteestä ja ilmastointilaitteesta.
Ei kukaan tule ja vaadi valitsemaan jompaa kumpaa.

Paketti se on lapsiperhepakettikin. Hyvästä saa pitää ja huonosta olla pitämättä, molemmat saa sanoa ääneen. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai huonoa vanhempaa. Ainoastaan rehellisen.
Jokaiseen elämäntyyliin kuuluu hyvät ja huonot puolet, eikä kukaan saa kaikkea onnea tai onnettomuutta.

Olo kevenee kummasti, kun tämän myöntää itselleen

Ole jonkun muuri

Pikkupojat saivat keväällä päähänpiston kokeilla oveenkoputtamisen ja karkuunjuoksemisen kihelmöivää jännitystä. Kolttosta lähdettiin jäkikäteen selvittämään yhdessä. Ajattelin, että kyseessä läpihuutojuttu - lapset ovat lapsia.

Hämmennys oli melkoinen, kun ovenraosta puhalsikin jääkylmä tuuli. Ventovieras ihminen pidätteli vihaansa vain vaivoin. Yritin olla kuin muuri, vahva ja vakaa aikuinen, mutta jokaisen sanani myötä kutistuin lähemmäksi lasta. Lopulta en enää pystynyt pidättämään kyyneleitäni. Poistuin autolle, jonne häpeän halvaannuttamat jalat kantoivat minut juuri ja juuri.

Kotimatka oli hiljainen.  Jäin miettimään, sanoinko kuitenkin vääriä asioita väärällä äänensävyllä? Olin pettynyt itseeni. Olin pettynyt keskustelun lopputulokseen ja siihen, että en kyennyt olemaan parempi suojamuuri pienelle lapselle. Toiset olivat saaneet vanhemmikseen linnakkeita, minun lapseni olivat saaneet rapisevan raunion, joka varisuttaa laastia joka hipaisulla.

Kun saavuimme kotiin, yritin hukuttaa harmejani kotitöihin siinä onnistumatta. Kesti kauan, ennen kuin sain ajatuksiani irti tapahtuneesta edes huokauksen ajaksi. Lapsi sen sijaan otti saman tien rutiineista kiinni ja jatkoi tavanomaisia leikkejään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Soimasin, syytin ja häpesin itseäni.

Oloni helpotti vasta, kun lapsi tuli mietiskelevän näköisenä keittiöön. ”Äiti, se kyllä auttoi, kun sain seistä sun selän takana”, poika sanoi suloisella, pohdiskelevalla äänellään. Ja tietämättään onnistui yhdellä yksinkertaisella lauseella riisumaan hiostavan päällysvaatteen äitinsä harteilta.

Tilanne meni ohi, mutta tapahtumat jäivät mietityttämään pitkäksi aikaa. Lapsen mielestä itkevä ja horjuva muuri oli riittävän hyvä muuri, mutta pätikö sama kaikissa ihmissuhteissa?  Eikö omista haavoistanikin hitaimmin olleet parantuneet juuri ne, jotka olivat aiheutuneet piiritystilanteista vailla ainoatakaan suojamuuriksi suostunutta ihmistä?

Ja ennen kaikkea: Voisinko minä olla se muuri,  joka ei pakene vaikeita tilanteita? Se, joka sanoo sanottavansa ääni vapisten, viisveisaamatta omasta julkisuuskuvastaan.

Näitä jäin miettimään ja näitä mietin yhä.

Muurin ei tarvitse olla ehjä. Muurin ei tarvitse olla virheetön. Muurin ei tarvitse ulottua taivaisiin. Muurin tärkein ominaisuus on siinä, että se seisoo järkähtämättä paikallaan silloin kuin muut juoksevat karkuun.

Ole jonkun muuri.



Miten säästöpossu saadaan röyhtäisemään ja muita opetuksia

Lapset ja raha on haastava yhtälö. Olisi mukavaa, jos niitä voisi olla molempia yhtä aikaa. Paljon.

Haastavaa on myös se, että lapsille pitäisi onnistua opettamaan rahan arvo, sekä kaikki se, mitä tapahtuu ennen kuin säästöpossu röyhtäisee. Toistaiseksi emme ole onnistuneet tehtävässä ainakaan keskimmäisen poikamme kohdalla.

Totesimme sen viimeksi tänään, kun lapsi huomasi, että isä on tekemässä töihinlähtöä lyhyen lomansa jälkeen. Tieto suututti isäpoikaleikeistä haaveillutta poikaa ja hermostuminen herätti lapsen sisäisen mafioson. Isä sai vastaanottaa ripityksen aitoitalialaiseen tyyliin:

”MÄHÄN OON SANONU SULLE MONTA KERTAA, ETTÄ MIKSET SÄ VAAN KÄY PANKKIAUTOMAATILLA”, lapsi vaahtosi kädet huitoen.

Ei onnistunut sylkeä väistellessä selittää, mistä pankkiautomaatissa makaava raha on peräisin.

Olemme yrittäneet opettaa rahan arvoa myös sillä, että lapset ovat aina silloin tällöin lähteneet isänsä mukaan töihin. Eräänkin kerran sinne lähdettiin innokkaana ja oikein työhaalarit päällä. ”NYT mä olen kuin IHAN kuin OIKEA isi”, keskimmäinen hehkutti silmät loistaen.

En tarkalleen tiedä mitä työpäivän aikana tapahtui, mutta kotiin palasi kaksi tympääntyneen näköistä lasta. Kun auton ovet aukenivat, esikoinen käveli suoraan saunaan. Sieltä hän haki löylykauhan ja ilmoitti lähtevänsä ilmaveivaamaan kauhalla kadun varteen ja kerjäämään rahaa.

Ja sinne hän tosiaan lähti. Kerjäläistä leikkimään. Miehen kanssa jouduimme toteamaan, että opetussuunitelman kohdassa "lapset ja raha" on vielä jonkun verran työmaata.

Vanhemmuuttamme on nyt takana kymmenen vuotta. Tähän asti olemme keskittyneet opettamaan asioista, joita rahalla ei saa. Ehkä seuraavan kymmenen vuoden aikana pitää opettaa myös niistä muista asioista.

Silti, jos joskus tulevaisuudessa näette lähikaupan nurkalla opiskelijapojan ilmaveivaamaassa löylykauhalla, niin tiedoksi, että se on meidän poika.





Varmin tapa erottautua massasta on olla oma itsensä

Kauneuden määritelmä on jatkuvassa muutoksessa. Yhtä kauan kuin ihminen on etsinyt peilikuvaansa heijastavilta pinnoilta, yhtä kauan kauneusihanteet ovat juosseet tavoittelijoitaan karkuun hikipannat päässä. ”Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa!”, ne huutavat ja ottavat vauhdissa parit selfiet.

Kauneusihanteiden jahtaaminen on epätoivoista. Ihanteet muuttuvat nopeasti, toisin kuin ihminen. Siksi ihanteisiin pyrkiminen on kuin kiskoisi päälleen liian pientä jumppapukua. Kyllähän Jane Fondankin puvuissa oli korkeat jalantiet ja kangas venyy, mieli vakuuttelee.

Mutta ei. Sovituskopin peilit huurtuvat ja olkaimet hiertävät olkapäät punertaviksi. Fondan sijasta peilistä kurkistaa Borat ja sitten saakin jo huhuilla kaveria avuksi, että pääsee ulos ahtaista ihanteistaan ja miksei myös sovituskopista. ”Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa?”

Kauneusihanteita on vaikea täyttää ja juuri siinä on niiden idea. Ulkonäöllä erottautuminen onnistuu, jos omistaa vartalon, jota enemmistön on mahdotonta saavuttaa. Siksi puutteen keskellä tavoitellaan runsaita muotoja ja ylensyönnin aikakaudella nälkiintynyttä ruumista. Veistoksellinen vartalo on vielä kovemman työn takana kuin laihuus. Kohta tilalla on uusi ihanne.

Kauneuden määritelmä on jatkuvassa muutoksessa. Se on mielestäni hyvä syy jättää tavoittelematta koko ihannetta. Varmin tapa erottautua massasta on olla oma itsensä. Pääasia, että ihmisellä on hyvä olla.



Yhtään ei tarvi jaksaa eikä painaa.

Äidinvaisto on hyvään luottava vaisto ja usein oikeassa

Äidinvaisto on yksi ihmeellisimmistä asioista, joita lapsen saamisesta seuraa. Se on maailman kahdeksas ihme, joka putosi listoilta painovirheen vuoksi tai ehkä listan laatijat olivat miehiä.

Äidinvaisto on kärsivällinen ja periksiantamaton. Se on ääni, joka mielen perällä toistaa, että juokse hyvä ihminen, vaikka sää on kaunis ja päivä niin kuin kaikki päivät tähän asti.

Äidinvaisto kertoo myös, milloin hämmentää sisäistä rauhaa ja milloin hakea aamun lehti paljain varpain, vaikka kaikki muut sanoisivat, että taivas tippuu ja tarvitaan täysi varustus.

Äidinvaisto on yksi ihmeellisimmistä asioista. Se on elämänantajan lahja sille, jonka syliin luotettiin kokonainen ihmiselämä.

Ehkä juuri siksi äidinvaisto kertoo myös, milloin on aika päästää kädestä. Äidinvaisto tietää, että se, joka pystyy tyhjästä luomaan täydellisen ihmisen alun, on riittävän viisas huolehtimaan myös lopusta.

Äidinvaisto on hyvään luottava vaisto. Ehkä siksi se on niin usein oikeassa.




Hyvää yötä maailma, äiti nukkuu nyt!


Sanovat naistenlehdissä, että itsestään huolehtiminen on tärkeää. Olen samaa mieltä. Periaatteessa. Olenhan kova huolehtimaan.

Klo 8.00 Huolehdin lapsille syötävää jääkaapista. Olen käynyt kaupassa uhmaikäisen kanssa ilman kauppalistaa, joten luovuutta tarvitaan. Syön oman aamupalani seisaaltaan.

Klo 9.00 Huolehdin siitä, että lastenohjelmat pysyvät pienimmälle sopivina. Kaksivuotias on oppinut sanomaan ”Bäbbäi (Batman) hakkaa", joten ilmeisesti en ole onnistunut huolehtimaan tarpeeksi.

Hinkkaan jugurtit sohvasta. Kerään tyhjät purkit ja tahmaiset lusikat. Sammuttelen veljesten kahnauksia niin kuin palomies ruohikkopaloja kuivan kesän jälkeen.

Klo 10.00 Huolehdin aamun jäljet keittiöstä ja olohuoneesta. Kerään vessasta muovisia Happy Meal -leluja ja heitän salaa muutaman roskiin. Laitan pyykkikoneen pyörimään. Tuleee pestyä samat pyykit jo toiseen kertaan. Voisipa samalla pestä vuodet itsestään.

Laitan väsykiukkuaan purkavan kuopuksen vaunuihin ja lähden ulos. Huolehdin siitä, että ovet jäävät auki, hellanlevyt kiinni ja ikkuna raolleen.

Klo 12.00 Pesen hampaat ja teen oikeasti sotkuisen ponnarin tilalle muka sotkuisen näköisen ponnarin. Ne näyttävät samalta. En ota kuvaa, koska siitä tulisi liian näköinen.

Alan keksiä lounasta. Teen lasten suosikkiruokaa, eli makaronipataa, jota kutsun myös koiranruoaksi. En jaksa tehdä salaattia, joten syön samaa ruokaa lasten kanssa. Pitäisi huolehtia syömisistään. Tehdä vaikka työkaverin reseptillä viherpirtelöä ruohonleikkuujätteestä ja kierrättää.

13.00 Siivoan ruokailun jäljet ja lattialle riisutut vaatteet. Imuroin.

Lämmitän loput kahvit mikrossa. Kahvi ei lihota. Se ainoastaan tummentaa hammaskiilteen, mutta kohta on kaamos, eikä kukaan huomaa. Pitäisi alkaa nauttia vihreää teetä tai sitä Thai lattea vai mikä se oli.

14.00 Kiellän lapsia avaamasta telkkaria. Isommat pojat luukuttavat kumpikin omaa musiikkiaan. Piilotan korvatulpat hiuspannan alle, koska meteli väsyttää ja ärsyttää, enkä halua tiuskia lapsille. Lapsia on niin paljon helpompi rakastaa, kun ei kuule.

15.00 Pitäisi rentoutua, mutta silmät seisoo päässä ja minulla on täysi työ pitää ne pystyssä.
Kuopus herää ja juhlat on ohi. Keitän kahvia ja löydän kaapista keksejä. Ei pitäisi syödä keksejä.

16.00 Syön keksejä, sillä on päivällisaika. Ei jaksaisi laittaa ruokaa. Ja toisaalta, onhan meillä mikro eikä Instagramin tarvitse tietää? Etsin lapset, ruokin lapset, huolehdin tiskit.

17.00 Puoliso tulee töistä kotiin. Tämä on se kohta, jolloin pitäisi tehdä läpsystä vaihto ja lähteä juoksemaan pikkuruisissa trikoissa ja ripsenpidennyksissä. Muuten lähtisin, mutta ei ole ripsienpidennyksiä eikä trikoita.

Pyykit on ihan pakko ottaa koneesta, ettei tarvitse pestä samaa koneellista enää kolmatta kertaa. Miksei ne vaan voi vanish ihan itsestään?

17.30 Käyn vessassa kuopukselta salaa. Katselen itseäni peilistä, ja totean, että pitäisi huolehtia itsestään enemmän. Punnertaa hampaita pestessä tai kyykätä, kun käy vessassa. Raskaana vessassa saattoi sentään kyökätä, ja siten pystyi täyttämään länsimaisen kauneusihanteen pienen hetken ajan.
Pesen kädet ja mustan huumorin. 

18.00 Muistan, että huomenna on uusi päivä. Katson, mitä kaapista puuttuu, että voin taas seuraavana päivänä mennä kauppaan ilman ostoslistaa. Katson myös kalenteriin, ja muistan kaverisynttärit ja likaisen kauluspaidan. Stressaan varmuuden vuoksi vähän kaikesta, koska en tarkalleen muista, mistä tänään pitikään stressata.

19.00 Huolehdin lapset kavereilta kotiin ja pihalta sisälle. Pyydän poikia siivoamaan huoneensa.  Entinen eskarilainen järkyttyy pyynnöstä ja näyttää siltä, kuin olisin pyytänyt siirtämään kuuta kaksi metriä vasemmalle. Avaan häneen huoneensa oven ja suljen sen tismalleen samalla ilmeellä.

20.00 Huolehdin iltatoimet käyntiin. Huolehdin iltapalat, hammaspesujärjestyksen, yöpukujen vaihdot ja vaipanvaihdot. Etsin ympäri taloa piiloutuneita lapsia.  Lapset kiljuvat ”Iskä siunaa”, joten ohjaan heidät drive-in iltarukoukselle olohuoneeseen.

On se kumma, että teologian maisterin siunaukset eivät kelpaa.

21.00 Sama kuin tuntia aikaisemminkin.

21.22. ”Äiti janottaa/pissattaa/en saa nukuttua/varpaanvälit on putsaamatta/haluan Pikachu-puvun synttärilahjaksi”

22.00 Laitan maitopullon valmiiksi, vaikka kuopuksen hampaat on jo pesty. Nuorena noudatin sääntöjä, äitinä olen punkkari.

Nukutusmenot kaksivuotiaan kanssa alkavat. Olen juuri lopettanut imetyksen, joten nukutuspuuhat  kestävät. Kaksivuotias pyytää ”tihhiä” ja on suloisempi kuin maailman kaikki jälkiruoat yhteensä. Muistan, miksi lopettaminen on kestänyt jo kohta puoli vuotta.

22.38 Kuopus nukahtaa sängyn viereen matolle. On niin suloinen siinä, että on pakko hetken vaan katsella. Annan lapsen nukkua missä hän tahtoo ja hiippailen omille iltatoimille.

23.00 Palaan makuuhuoneeseen ja nostan lapsen sänkyyn. Lapsi herää. Tietenkin.

23.22 Sanovat naistenlehdissä, että itsestään huolehtiminen on tärkeää. Olen samaa mieltä. Periaatteessa.Laitan silmät kiinni ja käännän kylkeä. Yhdenlaista itsestään huolehtimista sekin.

Hyvää yötä maailma, äiti nukkuu nyt!





Jos voisin palata ajassa taaksepäin

Jos voisin palata viisi vuotta ajassa taaksepäin, piipahtaisin itselleni kylään ihan tavallisena arkipäivänä. Koputtaisin oveen kahden ja neljän välillä, kun lasten päiväunet ovat ohi ja omat nukkumatta. Tulisin muka ohikulkumatkalla. Nostaisin ruokakassit pöydälle vähäeleisesti.

Jos voisin, istuttaisin itseni puhtaaseen pöytään. Keittäisin kunnon kahvit ja kaataisin kupin pintaan. Antaisin mennä lautaselle asti ja sanoisin, että tätä kyllä riittää. Juttelisin niitä näitä, enkä kertoisi, miten väsyneeltä tulisin pian näyttämään. En huolestuttaisi huolestumisella, vaan nostaisin pyykkikorin kainaloon ja kertoisin vitsin.

Jos voisin palata taaksepäin, katselisin lapsiani itseni nähden oikein ihailevasti ja kehuisin jokaisen yksitellen. Jakaisin kehut sellaisella äänen palolla ja silmien valolla, että minä siellä pöydän toisella puolella muistaisin silmänräpäyksessä, miten paljon heitä rakastinkaan. Sitten veisin roskapussin, enkä huomauttaisi, miten täynnä se on.

Jos voisin valehdella itselleni, en valehtelisi. Sanoisin suoraan, ettei elämä viiden vuoden päästä ole pisteessä, jossa sen toivoisi olevan, mutta ei myöskään pisteessä, missä sen pelkäisi olevan. Myöntäisin, että nousuja ja laskuja tulee, mutta kertoisin, että aina on vähintään yksi ottamassa kiinni. Paljastaisin, että viiden vuoden päästä nauran paljon, ja että olen taas alkanut haaveilla.
Voi, jos voisin palata ajassa taaksepäin. Olisi niin paljon sanottavaa.


Ihminen ei ole resurssi

Ihminen ei ole resurssi. Ihminen ei voi antaa itseltään pois voimavaroja, joita hän tarvitsee päivittäiseen selviytymiseen. Ihminen on ihminen ja tarvitsee ihmisen arvoiset elinolosuhteet.

Ihminen ei ole resurssi. Se tarkoittaa luopumista ajatuksesta, jonka mukaan saa levätä vasta, kun maailma on valmis ja pihvin päälle saa yritit omasta puutarhasta. Se tarkoittaa, että täytyy luopua mielihyvästä, jota saa, kun antaa itsestään kaiken ja vielä vähän päälle.

Sille, joka on rakastunut illuusioon, jossa elämä tottelee omien sormien napsautusta, luopuminen voi olla erityisen vaikeaa.

Ihminen ei ole resurssi. Se tarkoittaa, että on opeteltava sanomaan ”ei”. Se myös tarkoittaa, että ihmiset pettyvät ja suuttuvat ja tekevät olon epämukavaksi. Nekin, jotka jankuttavat levon tärkeydestä, voivat pettyä, sillä kehottaessaan sanomaan ”ei”, he eivät suinkaan tarkoittaneet, että sanoisit sen heille.

Sille, joka on tottunut hoitamaan oman tontin ja vielä naapurin ojankin, pettymyksen tuottaminen voi olla erityisen vaikeaa.

Ihminen ei ole resurssi. Ja jos onkin, niin on siinä mielessä, että joskus resurssit loppuvat. Siksi ihminen ei voi antaa itseltään pois voimavaroja, joita hän tarvitsee päivittäiseen selviytymiseen.

Sen sijaan, ihminen voi antaa pois päätöksen olla kaikkea kaikille ja päätöksen rakentaa turvallisuutta suorittamalla. Pois vaan, vaikka se pelottavalta tuntuukin! Vain tyhjin käsin on valmis vastaanottamaan sen, mitä elämällä on annettavaan.

Sen jälkeen voi myös huomata, ettei ihminen milloinkaan itseään kannatellut, vaan häntä kannateltiin ja kannatellaan yhä.


Lujaksi tulemme pitämällä yhtä

Kaikista naisista ei tule äitejä. Jotkut eivät toivo lapsia, jotkut toivovat lapsia epätoivoon asti.

Lapsettomuuden valinneet joutuvat usein vakuuttamaan, että heillä on kaikesta huolimatta sydän paikallaan. Se on hassua, sillä samaan aikaan he epäitsekkäästi antavat  itsensä siellä, missä vastavuoroisuus ei ole perimään kirjoitettu.

Lapsettomiksi jääneiden osaksi taas jää selitellä, että hekin tietävät, miltä tuntuu univaje, kohtuuttomat odotukset tai menettämisen pelkoon sotkeutunut rakkaus. Se on kohtuutonta, sillä monet heistä ovat rakastaneet viimeiseen sydämenlyöntiin liian monesti ikäänsä nähden.

Kaikista naisista ei tule äitejä. Kaikista naisista ei tarvitsekaan  tulla äitejä - ei ainakaan osoittaakseen olevansa yhtä paljon tai enemmän kuin muut. Toisaalta, yhdenkään naisen ei tarvitse luopua äitiydestään ymmärtääkseen, mitä elämä voi katkerimmillaan tai nautinnollisimmillaan olla.

Äiti tai ei, samasta maasta me naiset olemme tulleet ja samaksi maaksi me lopulta muutumme. Lujaksi tulemme pitämällä yhtä.


Maailmaa parannetaan lapsi kerrallaan

Maailmaa ei paranneta valtaapitävien kokouksissa, monisanaisissa mietinnöissä eikä hienoissa ravintoloissa. Maailmaa parannetaan yksi lapsi kerrallaan.

Maailmaa parannetaan siellä, missä hihat kääritään ja hiukset kieputetaan pikaiselle nutturalle. Siellä, missä uhmakohtaukset vastaanotetaan ja hiekkaan piirretään oikean ja väärän välinen raja.

Maailmaa parannetaan siellä, missä kipeisiin kohtiin puhalletaan ja paidat itketään läpimäriksi. Maailmaa parannetaan siellä, missä lasketaan sataantuhanteen ja nukahdetaan samalle tyynylle.

Maailmaa ei paranneta siellä, missä kauluspaidat kokoontuvat ja palkintoja jaetaan, vaan siellä, missä tulevaisuuden perusteita luodaan - siellä missä lapsia kauluspaitoihin kasvatetaan.

Maailmaa parannetaan kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa ja kaikkialla, missä elämännälkäinen lapsi kohtaa kohtaa avoimen sylin. Maailmaa parannetaan yksi lapsi kerrallaan.

Kiitos sinulle maailmanparantaja.




Pitää kiinni ja päästää irti - siitä on vanhemmuus tehty

Vanhemmuus on yhtä irti päästämisen ja kiinni pitämisen jatkuvaa vuorottelua. Vanhemmuudessa kasvaminen on yhä hienovaraisempien viestien lukemaan oppimista: Sen tunnistamista, milloin ottaa lapsi sydämen viereen. Ja milloin päästää irti, vaikka jokainen solu huutaisi, että itse ei ole ollenkaan valmis.

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun esikoinen lähti ensimmäistä kertaa kotipihasta pelkkien rohkaisujen saattelemana. Katselin ikkunasta vaivihkaa, miten lapsi otti askelia suureen maailmaan. Reippaasti edennyt matka hidastui vasta kaarteessa, joka katkaisisi näköyhteyden kotipihaan. Lapsi selvästi empiä. Hän pysähteli ja kääntyili muutaman askeleen välein. Näytti jokaisella vilkaisulla vähän edellistä pienemmältä.

Loittonevaa selkää katsellessa oli täysi työ pitää itsensä sisällä. En ollut ollenkaan varma, olinko antanut lapselle riittävän selkeät ohjeet? Olinko painottanut tarpeeksi, miten tärkeää on katsoa eteenpäin, mutta pysyä silti tien reunassa – elämässä ja muutenkin. Olisi ollut niin helppo avata ikkuna ja huutaa perään. Napata takki eteisen naulakosta ja juosta kiinni lyhyt matka.

Mutta eihän äiti voi pitää kiinni, jos lapsi on päättänyt päästää irti.

Eilen samainen poika sai luvan olla ulkona tavallista myöhempään. Läheisellä nuopparilla oli illanvietto, jota poika oli odottanut koko pitkän viikon. Lapsi sai luvan mennä ja minä lähdin haikeuksissani yksinäiselle, rauhalliselle iltakävelylle.

Auringonlasku oli kaunis. Paluumatkalla kävi mielessä, voisiko kuitenkin kiertää nuopparin kautta. Jäin etäämmälle seisoskelemaan, ja katselin, kuinka poikalauma purkautui ovesta kovaäänisesti ja alkoi kiinnitellä pyöräilykypäriään. Kun tuttu sininen takki vilahti, heilautin kättä ja sain vastaukseksi iloisen tervehdyksen.

Palasimme kotiin yhtä matkaa. Minä ja isoksi kasvanut poikani, joka ei enää kaarteessa vilkuile kotiin. Antoi silti vielä pitää kiinni. Ja minähän pidin. Lujasti.





Parhaimmat ohjeet panikoijille (Etkä enää koskaan ole onneton)

Minulla on viharakkaussuhde elämänohjeita tarjoaviin julkaisuihin. Kirjoitukset, jotka lupaavat paljon, mutta antavat vähän, ärsyttävät. Toisaalta, tarvitsen jatkuvasti uusia näkökulmia ja ajatuksia arjessa jaksamiseen. Siksi olen edelleen etsinyt elämänohjeita ja löytynyt elämänohjeita. Olen myös keksinyt ohjeita itse, ja nyt niistä parhaat tulevat tässä!

Ohje numero yksi on periaatteessa yksinkertainen: Hengitä. Hengitä ihan tavallisesti sisään ja tavallisesti ulos, sillä ihminen ei pärjää ilman happea. Stressaantuneena ihminen saattaa pidättää hengitystään, mistä tulee kummallinen olo. Kummallinen olo tulee helposti tulkittua ennakkoaavistuksesi siitä, että kaikki asiat ovat pahasti pielessä ja kohta galaksit putoavat päähän.

Oikeasti kyse on siitä, että aivot eivät saa happea ja siitä nyt vaan tulee huono olo. Asia on korjattavissa hengittämällä, mutta on muistettava hengittää myös ulos, sillä pelkkä sisäänhengittäminen on vähän sama kuin ei hengittäisi ollenkaan.

Toinen ohje liippaa läheltä ensimmäistä: Älä usko stressihormonin puheita. Omissa epätieteellisissä kokeissani olen huomannut, että stressaantunut mieli tuottaa jos jonkinlaista legendaa. Stressihormonin tunnistaa siitä, että yhtäkkiä mieleen puskee ideaa aina koko talon remontista, elämäntapamuutoksesta, valokuva-albumien järjestämisestä, vaatekaapin ja parisuhteen uudistamisesta ja elämää pidemmän to-do -listan tyhjentämisestä – tietenkin nyt heti.

Stressihormoniin kannattaa suhtautua niin kuin puiston nurkassa mongertelevaan vanhaan juoppoon: Juoppo katkolle turvallisiin olosuhteisiin nukkumaan ja juttua jatketaan vasta sitten, kun pää on selvä.

Kolmas ohje on lyhyt ja se menee näin: Älä mieti viittä minuuttia kauempaa asioita, joita et muista viiden vuoden kuluttua. Tämä ohje on hyvä, toimiva ja muualta varastettu. Esimerkiksi itse en aio viiden vuoden päästä muistella, miltä tuntui istua junan vessassa, kun "lukossa" ollut ovi riuhtaistiin auki. Ilman tätä sääntöä varmasti muistelisin.

Neljäs ohje on helppo: Syö ja nuku. Ihan oikeasti. Väsynyt ja nälkäinen ihminen on taakaksi kaikille, myös itselleen. Kun on saanut vähän ruokaa ja unta ja ruokaa, turhat asiat ei ärsytä. Niin yksinkertaista se on, paitsi vauvaperheissä.

Viides ohje on olevinaan syvällinen: Kun paniikki valtaa ajatukset, mene makuulle ja laita silmät kiinni. Sen mitä näet silmät kiinni, sen todella omistat. Eli et juuri mitään. Ihminen syntyy alasti ja haudataankin melko vähissä vaatteissa, joten omaisuuden kerääminen ja elämän hamstraaminen on turhaa. Toisaalta, ihminen sulkee silmänsä suudellessaan, nauraessaan ja rukoillessaan, joten jotain pyhää silmien sulkemisessa on, ja siksi sen täytyy olla hyväksi.

Kuudes ohje on kaukoidästä varastettu, huonosti suomennettu ja omiin tarpeisiin muokattu: Älä ainoastaan kysele itseltäsi, millaisten asioiden suhteen koet intohimoa. Kysy myös, mitkä asiat ovat sellaisia, joiden puolesta olet valmis kärsimään? Ihminen innostuu monenlaista asioista, mutta vähemmän on niitä, joiden puolesta kärsiä. Tätä ajatusta kannattaa pyöritellä, kun yrittää hahmottaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Seitsemäs ajatus pohjautuu Raamattuun, mutta keksin sen ihan itse. Seitsemän on myös täydellisyyden luku, joten siihen on hyvä lopettaa: Jumalan luomassa maailmassa pelkällä olemassaololla on arvo. Kaikki olemisen päälle tuleva on ylimääräistä hyvää itselle ja muille jaettavaksi. Miksi yrittää olla jotain ihmeellistä, kun voi olla vaan?

Tässä olivat kaikki parhaimmat ohjeeni panikoijille. Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti, sillä nyt et enää koskaan ole onneton - niinhän tämän lajityypin kirjoituksissa kuuluu luvata!




Jos saisit olla yhden päivän sinä

Jos voisin toivoa sinulle yhden asian, toivoisin, että edes yhden päivän ajan saisit olla sinä. Että yhden päivän ajan saisit tehdä mitä haluat ja ajatella mitä mieleen juolahtaa tai olla ajattelematta. Että saisit nauraa omalla äänelläsi ja laulaa kaupan hyllyjen välissä. Kaataa toisen kupin kahvia ja antaa sen läikkyä yli.

Jos voisin toivoa sinulle yhden asian, toivoisin, että saisit yhden päivän vapaata huolistasi. Että yhden päivän ajan saisit unohtaa pyrkimykset olla paras versio itsestäsi - muiden versioista puhumattakaan. Että voisit harhailla ilman päämäärää, hymyillä vastaantulijoille aurinkolasien suojista ja antaa tuulen sotkea hiukset.

Toivoisin, että edes yhden päivän ajan saisit olla sinä. Huolettomana, vapaana ja vailla ylimääräisiä painoja. Silloin huomaisit, että väsyn ja huolen takaa löytyy edelleen hauska ja kaunis ihminen.
Se sama, joka olit, ennen kuin elämä ehtii väliin.

Mitään ei ole menetetty. Kaikki on yhä tallella.
Minulle sinä olet jo paras versio itsestäsi.




Tavallisen ihmisen leima on hyvä leima

Kuinkahan monta kertaa olen lukenut haastatteluja ihmisistä, jotka ovat päättäneet toteuttaa unelmansa tietystä työstä, asemasta tai omaisuudesta. Onnistumisen myötä heitä on alettu pitää menestyjinä.

Ja kuinkahan monta kertaa olen lukenut samaisista ihmisistä, jotka kaiken jälkeen ovat luopuneet työstään, asemastaan tai omaisuudestaan saadakseen aikaa tärkeämmille asioille - ja sitten heitä vasta menestyjinä on pidettykin.

Mietin, miksei niitä tavallisia ihmisiä, jotka ovat heti elämänsä alusta eläneet yksinkertaista mutta täyttä elämää rakkaimpiensa kanssa, kutsuta menestyjiksi myös?

Eikö se vasta menestystä olekin, että ilman sen kummempia harhapolkuja ja kiertoteitä on löytänyt sen, mikä elämässä on tärkeää?Ja se, että uskaltaa pitää löydöistään kiinni ja elää itsensä kokoista elämää, vaikka sen seurauksena saakin kannettavakseen ihan tavallisen ihmisen leiman.

Tavallisen ihmisen leima - se taitaa lopulta olla ihan hyvä leima.


Vanhempien yhteinen aika vapauttaa lapset olemaan lapsia

Vanhempien parisuhde on lapsen koti. Ymmärsin aavistuksen, mistä sanonnassa on kyse, kun kuusikymppiset vanhempani lähtivät kahdestaan ostosreissulle matkan taakse. Havaitsin itsessäni lapsenomaista iloa, kun kuulin, ettei reissuun lähdetty työn takia tai velvollisuudesta, vaan huvin vuoksi, ilman sen suurempaa syytä. Minun äitini ja isäni.

Vanhempien parisuhde voi siis olla lapsen koti myös silloin, kuin lapset ovat jo aikuisia.

Pitäisi useammin yrittää järjestää aikaa oman puolison kanssa. Laatuaikaa kahden kesken tai laadutonta, jos ei parempaan pysty. Voisi vaikka katsella keskinkertaisia tv-ohjelmia tai kerrata keittiön pöydän ääressä kaikki ne päivän tapahtumat, joille nauraminen ei tapahtumahetkellä olisi ollut poliittisesti korrektia. Muistella sitä, että ennen meitä kaikkia olimme me kaksi.  

Vanhempien parisuhde ei ole lapsen ainoa koti, mutta merkittävä osa siitä. Kun parisuhde hengittää, lapsi voi elää ikänsä mukaisesti. Hän voi keskittyä siihen, mikä on tärkeää, eli rakentamaan muurahaisille taloja, heittelemään kiviä lampeen ja eläytymään leikkiin niin syvästi, että kotiintuloaika unohtuu. 

Jos vanhempien parisuhde voi hyvin, lapsen ei tarvitse kannatella kodin ilmapiiriä. Jos vanhemmat elävät muutenkin kuin vanhemmuuden kautta, lapsen ei tarvitse kantaa taakkaa, joka aiheutuu, kun pitäisi jaksaa olla vanhempansa ainoa elämänsisältö.

Vanhempien kannattaa panostaa parisuhteeseen, sillä kahdenkeskeinen aika ei ole lapsilta pois. Päinvastoin, se vapauttaa lapset olemaan lapsia.

Se on rakkautta, jossa kaikki voittavat.










Maailma pysyy pystyssä, vaikka korvaamattomat ihmiset nostaisivat jalat pöydälle

Kun tuntuu, että ei voi missään tapauksesa levätä, lepää. Kun tuntuu, että ei ainakaan voi ottaa kunnon vapaata, ota vapaata. Kun tuntuu, että ei voi kieltäytyä, sano ei.

Perustarpeiden toistuva sivuuttaminen on merkki siitä, että epäterveen ja terveen välinen raja on jo ylittynyt. Taukoa tarvitaan kaikkein kipeimmin silloin, kun ihminen kuvittelee, että kaikista ihmisistä juuri hänellä ei ole mahdollisuutta lepoon.

Maailmalla on ärsyttävä tapa pysyä pystyssä, vaikka korvaamattomat ihmiset välillä nostaisivatkin jalat pöydälle. Mene siis johonkin yksinäisen paikkaan ja levähdä vähän.




Jos mietit riitätkö, silloin riität

Jos unohdut usein pohtimaan, mahdatko olla tarpeeksi ja mahdatko riittää, silloin sinä todella riität. Oman riittävyyden pohtiminen on merkki siitä, että välität, yrität ja haluat antaa parasta. Riittämätön ihminen ei vaivaisi päätään moisilla asioilla.

Jos katselet itseäsi tästä näkökulmasta, huomaat, että olet tehnyt kaiken, mikä tällä hetkellä on lähtökohdistasi mahdollista. Jos katselet itseäsi ulkopuolisen silmin, huomaat, että olisi kohtuutonta pyytää itseltään enempää.

Ravista huolet hartioilta ja huokaise kerran syvään. Katkaise itsesyytösten kehä, ennen kuin nurmikko on siltä kohtaa pilalla. Voit lähteä ulos aurinkoon ja olla onnellinen ilman painavaa syytä.

Se ei ole keneltäkään pois. Vähiten sinulta itseltäsi.

Ps. Olet ihana. Riittävän ihana. Joten mene jo!







Miten kaksivuotias pidetään hengissä? - Oi Pika, auta!

Kaksivuotiaan kanssa yksi päivä on niin kuin vuosi ja vuosi niin kuin yksi päivä. Tämä johtuu siitä, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Tälläkin viikolla perheessämme on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Leikattu versio viikostamme, olkaa hyvät!

***

Ensimmäinen kohtaus: Makaan sängyssä. Havahdun siihen, että kainalooni virtaa jotain märkää ja kylmää. Pyörähdän ympäri ja näen taaperon, joka kaataa sänkyyn maitoa suoraan litran purkista. Olen ollut koko ajan vieressä ja hereillä, miten lopputulos voi olla tämä? Vaihdan lakanan. Onneksi kyse on maidosta, joka on helpompi siivota kuin voi ja kananmunat. Ne ovat normaalisti kaksivuotiaan kolttosten perusraaka-aineita.

Toinen kohtaus: On iltapäivä. Puhun puhelimessa ja viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Katselen ikkunasta, kunnes yhtäkkiä tunnen takaani tulevan viileän tuulahduksen. Ulko-ovi on selällään eikä lasta näy missään. Syöksyn ulos niin nopeasti kuin pystyn, ja näen taaperon, joka juoksee loska roiskuen kohti tietä. Saan hänestä kiinni juuri ennen pihasta poistumista.

Kolmas, neljäs ja viides kohtaus: Taapero pissaa keittiön, eteisen ja makuuhuoneen matolle.

Kuudes kohtaus: On aamu. Herään siihen, että taapero kaivaa silmiä päästäni. Hän ei usko kauneusuniin, ainoastaan silmänkääntötemppuihin. Menemme olohuoneeseen, jossa lapsi huomaa sohvalla nukkuvan isänsä. ”Kukkuu”, sanoo taapero. "Herätä se", minä vastaan. Taapero tekee työtä käskettyä ja riuhtaisee isänsä nenästä niin että tuntuu. Sen jälkeen lapsi heittäytyy sohvalle mukavaan asentoon ja ojentaa murokulhon täytettäväksi. Palveluksessanne, sir!

Seitsemäs kohtaus: Vaihdan taaperolle vaippaa. Olen paketoimassa vaippaa roskakoriin, kun huomaan sen sisällä rahan. Huudan mieheni paikalle. Toteamme yhdessä, että taaperon läpi on kulkenut ihan oikea kymmenen sentin kolikko. Mietimme, miten nämä tälläiset kaksivuotiaat oikein pidetään hengissä aikuiseksi asti? Säikähdyksestä selvittyämme lisäämme taaperon toiveammattilistalle säästöpossun ja salakuljettajan vakanssit.

***
Vanhempien juoksuttamiseen tähtäävä kahden vuoden erikoistumiskoulutus on onnistunut taaperomme kohdalla erinomaisesti. Edellä mainittujen tempausten  lisäksi silmälasieni sanka on saanut kyytiä, sohvalle on katettu murobuffet ja lapsi on liimaillut terveyssiteitä hiuksiinsa.

Viime viikkoina taapero on ahkerasti toistellut lausetta ”Pika, auta!”. Emme tiedä, mitä lause tarkoittaa, mutta jotenkin se tuntuu sopivan tähän vauhdikkaaseen elämänvaiheeseen. Kaksivuotiaan  hengissäpitäminen on kovaa työtä. Siksi toteamme yhteen ääneen:

Oi Pika - kuka oletkaan - auta!







Emme hylänneet toisiamme

Kun parisuhde on ollut vuosia kovan paineen alla, riittää ilonaiheeksi, kun saa kävellä yhdessä ilman aikataulua ja vetää perässään muovitraktorin päällä istuvaa kaksivuotiasta. Me teimme niin sunnuntaina. Kävelimme, puhuimme ja kuuntelimme toisiamme niin kuin parhaat ystävät, jotka eivät ole tavanneet pitkään aikaan.

Hiekka rohisi traktorin renkaan alla. Nauroimme kaapelille, joka sai toimittaa vetoköyden virkaa. Näky oli niin kuin pienoiskuva yhteisestä elämästämme: Kaikki on vähän sinne päin, mutta eteenpäin mennään.

Siinä kävellessämme tunsin iloa. Vaikeuksista huolimatta emme olleet luovuttaneet toisistamme. Emme luovuttaneet, vaikka lukemattomina iltoina matka olohuoneen puolelta toiselle oli niin pitkä, ettei sitä yhdessä illassa ehtinyt ylittämään.

Ymmärsin, että emme koskaan olleet hylänneet toisiamme. Olimme vain eläneet liian pitkään äärirajoilla, keskittyneet selviytymään. Taistele tai pakene - ei siinä mielentilassa ole voimia toisen tunteiden huomioimiselle tai rikkinäisille kattotiilille. Se ei ole valinta vaan luonnon laki.

Kotikadulla näimme viiden joutsenen parven, joka lensi meitä kohti täsmällisessä muodostelmassa. Kohdallamme parven ensimmäinen lintu väistyi johtopaikalta lepäämään ja seuraava otti vetovastuun. Linnut olivat selvinneet pitkän matkan vastuuta vuorotellen ja toisiansa tukien. Nyt ne olivat päässeet perille.

Joutsenien kotiinpaluun riemuun oli helppo yhtyä. Hymyilin leväesti ja huusin linnuille tervetuloa-toivotuksen. Samalla toivotin tervetulleeksi uuden elämämme.

Emme hylänneet toisiamme. Me selvisimme.

Näe minut kokonaan

Avioliitossa on kyse siitä, että valitaan maailmasta se yksi ihminen, jonka kanssa halutaan olla ylitse muiden. Sen jälkeen hänelle näytetään itsestä kaikki ne puolet, joita muilta piilotellaan viimeiseen asti.

Näky ei aina ole kaunis, mutta kannattaa katsoa suoraan ja silmiään räpäyttämättä. Sillä mitäpä ihminen tekisi sellaisella rakkaudella, joka ei kata koko persoonaa sen pimeimpiä nurkkia myöden.

Jos avioliitto pitäisi tiivistää kolmeen lauseeseen, se olisi:
Näe minut kokonaan. Älä koskaan lähde. Muuta en pyydä.







Älä hylkää itseäsi

Jos on pakko ylittää itsensä ja selviydyttävä yksin, voi tehdä niin kuin alle vuoden ikäinen poikani, jolla oli kiire oppia kävelemään.

Kun tuesta oli päästettävä irti, eikä ketään ollut käden ulottuvilla, lapsi otti oikealla kädellä kiinni vasemmasta ja lähti liikkeelle. Varmoin askelin ja itseään kädestä pidellen hän käveli koko matkan kaatumatta.

Lapsi oli riemuissaan uudesta taidostaan, ja minä opin jotain oleellista: Niin kauan kuin ihminen ei hylkää itseään, hän ei ole koskaan yksin.

Jos ei kukaan ole tällä hetkellä pitelemässä kädestäsi, älä ainakaan itse päästä irti. Tunteesi, ajatuksesi ja unelmasi ovat todellisia ja huomioonottamisen arvoisia.

Älä koskaan hylkää itseäsi.

 


Äitys on varma tie askeesiin

Oletko koskaan miettinyt, miksi useimmissa uskonnoissa pyhät miehet ovat juuri - no, miehiä? Intiassa rastahiuksiset saddhut istuvat risti-istunnassa oransseissa asuissan tai makaavat pikkuhoususillaan piikkimatolla. Tiibetissä munkit kulkevat pää kainalossa ja almukulho toisessa. Minne tahansa matkustaakin, askeesia harjoittavat ihmiset ovat aina miehiä. Missä ovat askeesia harjoittavat naiset?

Minäpä kerron: He ovat lastensa kanssa kotona.

Maailma on tykitetty täyteen naisaskeetikkoja, mutta heistä ei tiedetä. Tämä johtuu siitä, että lasten jälkeen naisilla ei ole ollut aikaa pitää meteliä omasta askeesistaan tai pysähtyä tien varsille mietiskelemään yhtään mitään.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö naisten askeesin harjoittaminen kävisi kuumana: Naisaskeetikoilla OM-tavun sijasta on käytössä EI-tavu, mietiskely tapahtuu puolijuoksussa ja sen sisältö on elämän kiertokulun sijasta ruokaympyrä ja unisyklit. Hiusten harjaamisen useimmat ovat jättäneet ja ruokana ovat lasten tähteet. Ruumiita ja jätteitä pursuavassa Gangesissa he eivät sentään kylve, mutta vaeltavat päivittäin kaatopaikoilla, joita lastenhuoneiksikin kutsutaan.
Henkilökohtainen suosikkiaskeetikkoni on 400-luvulla elänyt Simeon Styliitta. Simeon Styliitta tunnetaan myös nimellä pylväspyhimys, sillä hän harjoitti askeesia asumalla korkean pylvään päässä ympärivuorokautisesti. Styliitan tasapainoilua minä ajattelin, kun suoritin tilastotieteen verkkotenttiä terassin oven raossa seisten, kannettava tietokone toisella käsivarrella ja lastenrattaita jalalla heilutellen.

Simeon Styliitta tuntuu läheiseltä myös siksi, että aivan kuten hänkin, minäkin vastaan jatkuvasti luokseni tulleiden pienten ihmisten kysymyksiin ja olen aina useiden silmäparien ympäröimänä - myös vessassa.

Äitiys on varma tie askeetikoksi - Sanokaa minun sanoneen. Jos ette usko, kysykää uskontotieteilijä René Gothónilta, jonka määritelmän mukaan erilaisia askeesiperinteitä yhdistää muun muassa paastoaminen, seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytyminen, omaisuudesta, omistamisesta ja kaikesta mahdollisesta ilonpidosta luopuminen sekä eristäytyminen muusta yhteiskunnasta.” Minusta Gothónin kuvaus kuulostaa ihan vanhempainvapaalta.

Askeesia ja äitiyttä yhdistää moni muukin asia, mutta erityisesti yksi niistä on mainitsemisen arvoinen: Molemmissa kyse on siitä, että luopuu jostain hyvästä saadakseen jotain vielä parempaa.
Kymmenen vuoden äitiyden jälkeen pystyn sanoa, että lapset ovat ehdottomasti olleet kaiken vaivan arvoisia. Tämä ei kerro elämäntavan helppoudesta, vaan lasten käsittämättömästä kyvystä maksaa kaikki tuhatkertaisesti takaisin.






Elämästä voi selvitä hengissä - Hyvää pääsiäistä!


Pääsiäinen on mainettaan valoisampi juhla. Monet, varsinkin pienten lasten vanhemmat haluaisivat ohittaa tummanpuhuvan viikon välttyäkseen lasten kiusallisilta kysymyksiltä.

Pääsiäinen on kuitenkin - jos ei positiivinen - niin vähintäänkin realistinen juhla. Ensimmäiseen pääsiäiseen sisältyvät ainakin seuraavat opetukset:

1. Kaikenlaisten ihmisten armahtaminen ja sisällyttäminen ”meihin” ei aina miellytä etuoikeutettuja. Armahtaminen ja sisällyttäminen kannattaa silti.

2. Ihmiset voivat tuomita väärin vahingossa ja tietämättömyyttään tai tahallaan ja omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väärä tuomio on silti aina väärä tuomio - vähemmällä pääsee, kun ei leiki Jumalaa.

3. Petos on katkerimmillaan silloin, kun se kohdistuu ihmiseen suuteluetäisyydellä. Onneksi on katumus! Katumuksen tehtävä on ajaa ihminen kohtaamiseen ja uuteen alkuun, ei kovuuteen ja tuhoon.

4.Joukossa tyhmyys tiivistyy ja sen suojista on helppo huudella. Yksilö on silti aina vastuussa teoistaan. Silloin kun mielettömyys tapahtuu, siitä on paras pestä kätensä julkisesti.

5. Toisen ristien kantaminen synnyttää ihmisessä syvää ja kestävää iloa. Se on etuoikeus silloinkin, kun sitä ei taltioida historiankirjoihin.

6. Ihmistä voi rakastaa niin paljon, että valitsee kuolla hänen puolestaan.

7. Äidinrakkaus ei petä eikä väisty. Nainen seisoo rakkaansa rinnalla katkeraan loppuun saakka.

8. Ei ole väliä, miten alas on elämässään vajonnut ja mitä likaa tunnollaan kantaa. Niin kauan kuin henki pihisee, voi hylätä ylpeytensä ja löytää paratiisin - vaikka jo maan päältä.

9. Täydellinen pimeys ei ole syy vaipua epätoivoon. Taivas on aina mustimmillaan juuri ennen aamunkoittoa.

10. Elämästä voi selvitä hengissä. Kuolemasta myös.

Aika käytännöllisiä ja valoisia opetuksia minun mielestäni. Kaiken ikäisille.

Hyvää pääsiäistä!









Arkivanhempi on miljoonan dollarin yleiskone

Olen huomannut, että monessa perheessä toinen vanhemmista on niin sanottu arkivanhempi. Arkivanhempi on vanhemmista se, joka hoitaa lapsiin ja kotiin liittyvän ajatustyön sekä merkittävän osan käytännön järjestelyistä. Arkivanhemman toimesta parittomat sukat, puolityhjät murokulhot ja nenäliinat kulkeutuvat paikoilleen. Arkivanhemman yhdessä kädessä on sähkövatkain, toisessa sähköpora, ja loput neljä kättä nostelevat lattialle pudonneita tavaroita.

Jos työssäkäyvän vanhemman työn tuloksia voi ihastella viimeistään palkkapäivänä, arkivanhemman työt tulevat näkyväksi vasta silloin, kun ne jäävät tekemättä - esimerkiksi silloin, kun arkivanhempi sairastuu. Jos tavallisina iltoina arkivanhemmasta tuntuu siltä, ettei hän ole saanut aikaiseksi mitään, sairaspäivinä käy selväksi, millainen yleiskone hän todellisuudessa onkaan: Tekemättömien töiden huojuvan tornin varjossa arkivanhempi voi vain huokailla ja ihastella tavanomaisen aikaansaamisensa määrää.

Arkivanhemman sairastuessa hänen merkityksensä selkenee myös muille perheenjäsenille. Vähän ajan kuluttua lapsetkin huomaavat, että murokulhoilta puuttuvat jalat, ja etteivät sukatkaan raahaudu pyykkikoriin omilla pikku käsillään. Jos arkivanhempi sairastuu niin perusteellisesti, että kehon lisäksi yleisestä käytöstä poistuu myös arkivanhemman mieli, silloin puolisokin saattaa olla pienen hetken pulassa: Onhan kyseessä kuitenkin koko perheen keskusmuistin kaatuminen, mikä ei suinkaan ole pieni asia monilapsisessa perheessä.

Arkivanhemman sairastuminen paljastaa, miten haavoittuvainen kokonaisuus perhe on, jos sen sisäinen työnjako on liian tarkkarajainen. Ilmiötä voi onneksi ennaltaehkäistä järkevällä työnjaolla. Uskon, että perhe voi hyvin, jos jokainen perheenjäsen häärää pääsääntöisesti omalla osaamisalueellaan, mutta tutustuu sen verran muidenkin tehtäviin, että osaa tarvittaessa tuurata ketä vaan. Myös arkivanhempaa.

- Vaikka hän sellainen miljoonan dollarin yleiskone onkin.






Mitä jos armahtaisit itseäsi?

Minä näen kaiken sen vaivan, minkä kotona perheesi eteen teet. Sen näkymättömän työn, josta kukaan ei kiitä. Leivänmurut, jotka pyyhkäiset pöydältä ja pyykit, jotka laitat koneeseen, vaikka pitäisi jo mennä.

Näen jokaisen kengän, jonka laitat paikoilleen, jokaisen likaisen lautasen, jonka keräät muiden jäljiltä. Kuulen jokaisen nielaistun sanan, joka olisi tehnyt mieli huutaa. Näen jokaisen kerran, kun luovut omista suunnitelmissasi muiden vuoksi.



Näen sen myös sen hiljaisen hetken ennen nukkumaanmenoa, kun avaat lastenhuoneen oven ja kuuntelet tasaista hengitystä. Ja sen menettämisen pelon, joka silloin tällöin yllättää, kun kello on jo paljon, eikä ovi ole käynyt, sen näen myös.

Näen jokaisen kyyneleen, jokaisen hymyn ja jokaisen hyväksyvän katseen. Näen jokaisen kattilallisen ruokaa, jokaisen maksetun laskun ja jokaisen läsnäolon hetken.

Kysymys kuuluu, näetkö sinä saman?

Jos näkisit kaiken, minkä minä näen, luulen, että pitäisit itsestäsi todella paljon. Jos laskisit epäonnistumisien sijasta onnistumisia, huomaisit, että olet ennemmän kuin riittävä.

Mitä jos armahtaisit itseäsi?






Vanhempi, pitäisikö sinut huostaanottaa itse itseltäsi?

Moni pienten lasten vanhempi ihmettelee jatkuvasti omaa väsymystään ja huonovointisuuttaan. ”Ei voi ymmärtää, miten voi taas niin väsyttää”, äidit päivittelevät ja kaatavat lisää kahvia silmäpusseihinsa. Olen itsekin nukahtanut istualleni kesken vaipanvaihdon ja seissyt terveyskeskuksen luukulla arvailemassa lapseni syntymäaikaa - väsy sen vei.

Myös isät väsyvät. Muutama viikko sitten mieheni lähti pitkän ja ylitunteja pursuilevan työviikon päätteeksi esikoisen pelireissulle. Sain jääkiekkokaukalon reunalta tekstiviestin: ”Nyt on kyllä niin järkyttävä väsy, että kun täältä tullaan, toivoisin, että saisin hiukan nukkua.” Viestiin oli helppo vastata myöntävästi, varsinkin, kun kuulin että mieheni oli nukahtanut kolme kertaa kesken sen kirjoittamisen.

Vanhempien väsymyksen minä siis ymmärrän oikein hyvin. Se, mitä en ymmärrä, on väsymyksen syiden ihmetteleminen. Mitä epäselvää asiassa on? Jos ihminen tekee täyden työpäivän töissä, toisen kotona, tyhjää tunnevarastonsa lapsiin, nukkuu puolikkaita öitä ja samaan aikaan jatkuvasti laiminlyö päivittäisiä perustarpeitaan, ei ole ihme, että vähän väsyttää. Eikö se olisi suoranainen ihme, jos ei väsyttäisi?

Uskon, että vanhemmat voisivat paljon paremmin, jos kohtelisivat itseään kuin lapsiaan: antaisivat nälkäiselle ruokaa, väsyneelle unta ja surulliselle syliä. Eihän nälkäiselle lapsellekaan sanota, että käy kaupassa, tee lumityöt ja ulkoiluta koira, niin sitten ehkä saat palkinnoksi vessareissun, ja jos hyvin käy, kylmän kahvin ja kolmioleivän. Eikä itkuun asti väsynyttä lasta lähetetä päivän päätteeksi kuntosalille kyykkäämään itseään hengiltä, eikä hänen elintärkeitä yöuniaan evätä joutavien asioiden tähden.

Ei yksikään järkevä vanhempi kohtelisi lastaan niin epäreilusti, mutta itseään kyllä.

Sosiaalialan ammattilaiset olisivat takajaloillaan, jos he tietäisivät, minkälaisissa oloissa vanhemmat itseään pitävät. Luulen, että tälläkin hetkellä Suomessa asuu aika monta väsynyttä vanhempaa, jotka kaltoinkohtelevat itseään ja sitten yön pimeinä tunteina häpeävät heikkouksiaan ja miettivät, mikä on, kun ei jaksa.

Väsynyt vanhempi, käsi sydämelle! Kohteletko itseäsi niin ala-arvoisesti, että sinut olisi syytä huostaanottaa itse itseltäsi? Voisitko edes ajatella, että alkaisit kohdella itseäsi ikään kuin olisit huolenpidon arvoinen?

Usko tai älä, sitä sinä olet.

Pelko on saippuakupla

Kontrollinmenettämisen pelko, hulluksitulemisen pelko, kuolemanpelko, helvetinpelko – uskon, että ne ovat kaikki samaa pelkoa. Neuroottisen pelon juuri on yhteinen, jokainen vain nimeää sen elämäntilanteeseensa ja elämänkatsomukseensa sopivalla nimellä. Sillä, mikä nyt kullekin edustaa pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua.

Minä nimesin pelkoni helvetinpeloksi. Mitäpä muuta asialleen omistautunut kristitty pelkäisi kuin takapuolen alla lepattavaa ikuista tulta, joka kärventää, mutta ei tapa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut järkevämpää puhua helvetinahdistuneisuudesta, sillä kyse oli pysyvästä ja voimakkaasta kauhunsekaisesta ahdistuksesta, joka alkoi aamulla, kesti iltaan ja vei toimintakyvyn. Helvetti sinänsä oli kuvaava sana, sillä minulle helvetti edustaa juuri rakkaudettomuutta, täydellistä hylätyksitulemista sekä ikuista putomista pohjattomaan kuiluun, jossa kukaan ei ota vastaan.

Hetkenä, jolloin ahdistuneisuuteni räjähti käsiin, näytti kuin se olisi tullut tyhjästä ja siksi uskoin, että se oli totta. Nyt, kun luen läpi syitä vaikealle ahdistuneisuudelle, minua naurattaa. Ahdistuneisuudelle altistavia asioita luetellessa on kuin pelaisi bingoa omalla persoonallisuudellaan ja voittaisi joka kierroksella kahvipaketin. Pidin siitä tai en, olen ihminen, joka on herkkä tunneärsykkeille, joka reagoi voimakkaasti ja palautuu tunnepiikeistä hitaasti, mikä taas altistaa uusille piikeille. Sekin on hyväksyttävä, että tunteidensäätelytaidoissani on aina ollut toivomisen varaa ja että ihmisenä olen kasvanut ankaraksi itseäni kohtaan.

Tämä kaikki itsessään olisi jo riittänyt laukaisemaan ahdistuksen, mutta lisäksi nuorena aikuisena kohtasin useamman traumaattisen, elämän jatkuvuutta uhkaavan kokemuksen, joiden synnyttävät tunteet koteloituivat minuun, aiheuttivat pysyvän ylivireystilan ja veivät uupumuksen partaalle - siis sinne, missä irrationaaliset pelot rehottavat. Hurraa!

Omasta pelostani teki erityisen haastavan se, ettei sitä voinut kohdata hallituissa olosuhteissa. Ei terapeuttini kyennyt viemään minua kuoleman yli ja näyttämään, että ei tässä kuinkaan käy. Pimeää pelkäävä voidaan viedä valottomaan huoneeseen, mutta helvettiä, tai ihan vaan kuolemaa pelkäävälle ei voida antaa siedätyshoitoa. Omaa pelkoani hankaloitti myös se, että osa hengellistä auktoriteeteista vahvistivat sitä. Opin, että joillekin kristityille helvetin ikuisesti ritisevät liekit ja ennalta-arvaamaton. mielipuolen lailla ailahteleva Jumala ovat uskon pyhin ja koskemattomin osa-alue.

Pelon lievittäminen ja ahdistuneisuudesta poisoppiminen on ollut pitkä ja vaativa prosessi. Minun on pitänyt opetella kunnioittamaan omaa herkkyyttääni. On pitänyt opetella hengittämään, rentoutumaan ja rauhoittamaan ylikierroksilla käyvä keskushermosto. On pitänyt rakentaa sisäistä turvaa ja käydä läpi asioita, jotka ovat aiheuttaneet turvattomuutta. On pitänyt kohdata traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tunteet ja tuntea ne. On pitänyt katkoa ihmissuhteita ja luoda uusia. On pitänyt etsiä uusia, terveellisempiä hengellisiä esikuvia, ympäristöjä ja teologisia näkökulmia.

On pitänyt vaikka mitä, mutta se kaikki on ollut tasapainon löytämisen arvoista.

Luulen, että jonain päivänä vielä kiitän pelkoani siitä, että se vei minut kohtaamaan itseni. Ehkä vielä joskus kiitän, ettei se päästänyt minua lähtemään, vaan ystävänä saatteli minut jyrkänteen reunalle ja sanoi: ”Katso, se on pelkkää ilmaa”.

En tiedä mitä sinä tällä hetkellä pelkäät, vai pelkäätkö mitään, mutta sen haluan sanoa, että useimmat pelot ovat saippuakuplia. Kun niihin viimein ylettyy, pelkkä hipaisu riittää hajottamaan ne.

Joten älä pelkää saippuakuplia!

Lue myös:

Kanaemo

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/03/kanaemo.html

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/05/terapiaan-ei-jouduta-sinne-paastaan.html





Suuritarpeinen äiti on takuuvarma lomanpilaaja

Itsetuntemuksen lisääntyminen on hieno asia näin lomankin kannalta. Lukuisten yritysten ja erehdysten kautta olen oppinut, minkälainen lasten kanssa lomaileminen minulle parhaiten sopii. Vastaus on: ei minkäänlainen. Siksi emme lähde tällä hiihtolomalla yhtään mihinkään.

Syy perhelomakammoon ei ole miehessä tai lapsissa, vaan minussa. Olen sellainen suuritarpeinen äiti, joka tarvitsee lomallakin unta, lepoa, säännöllistä rytmiä ja ruokaa ennen nälkää. Jos tarpeeni eivät täyty, ahdistun, valitan ja kommunikoin yksitavuisilla sanoilla. ”Yritä nyt”, sanoo mieheni, ja minä yritän, kaksi minuuttia.

Myönnetään pois. Suuritarpeinen äiti on takuuvarma lomanpilaaja.

Puolisoni ei voi mitenkään ymmärtää, miten nainen, jolle aikaisemmin yhdeksän välilaskun Teksasin matka oli mahtava seikkailu, romahtaa, jos joku vain sanoo sanat ”Keskisen tivoli”. Totta puhuen, en ymmärrä itsekään, mutta nykyään loma-ahdistuneisuuteni käsittää myös yhden päivän huvipuistovierailut. Ihan sama ovatko puistot sisällä vai pihalla, en vaan pysty.

Ei minulla lähtökohtaisesti ole mitään perheen ja matkustamisen yhdistämistä vastaan. Olen vaan niin vanhanaikainen ihminen, että odotan palaavani lomalta virkistyneempänä kuin sinne lähdin. Jos pillimehuralli, takapenkin tuomarointi ja väkisinmakaaminen pienessä hotellihuoneessa on minulle vara-akutkin tyhjentävä kokemus, miksi ihmeessä maksaisin siitä?

”Lasten takia”, sanoo mies ja nyökyttelee.

Se on eittämättä hyvä vastaus. Lastemme lomien pelastukseksi onkin koitunut mieheni, joka on varsinainen perhelomien Kari Grandi. Puolisoni selvittää tyylillä pidemmätkin lomareissut. Asuntovaunut, autot, junat tai teltat eivät ahdista. Mitä huvipuistoihin, konsertteihin ja kylpylöihin tulee, puolisoni mielestä enemmän on enemmän. Lapset nauttivat.

Ja niin nautin minäkin, kotona. Kiitokseksi siitä rokkaan tämän koko viisihenkisen perheen arjen. Se on aika paljon se.




Lue myös:




Miten kotiäiti pidetään järjissään?

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2011/10/miten-kotiaiti-pidetaan-jarjissaan.html?m=1



Elämämme uuteen aamuun

Synnytin esikoiseni hätäsektiolla pitkän ja vaikean alatiesynnytyksen päätteeksi. Jotkut sanovat, ettei sektio ole synnytys ollenkaan, mutta minusta tuntuu, että synnytin saman lapsen kahdesti. Ensimmäisessä synnytyksessä koin sekä alatiesynnytyksen ennustamattomuuden ja sanoinkuvaamaattomat kivut, mutta silti nukuin ohi ensimmäisen parkaisun ja sain muistoksi pysyvät haavat mieleen ja kehoon.

Ensikohtaamisemme tapahtui heräämössä. Nukutuksen jäljiltä olin ihmeellisen levännyt, ja ehkä siksi ensimmäinen hetkemme oli kirkas kuin talvinen keskipäivä. Lapsi oli käsittämättömän kaunis. Rakastuin häneen välittömästi, sinä samaisena hetkenä, jolloin hänet ojennettiin syliini pestynä, puhtaana ja kapaloituna. Hetken olin pelkkää sisäänhengitystä, jonka jokaisella hengenvedolla keho täyttyi kevyestä euforiasta ”Niin kaunis”, toistelin. ”Niin kaunis, niin kaunis, niin kaunis”, rakkauden köyhdyttämällä sanavarastollani.

En voinut uskoa, että saisimme lapsen itsellemme. Ja tavallaan olin oikeassa. Sain pidellä lastani vain muutaman minuutin, sillä samalla sain tietää, että hänellä on edessään leikkausten sarja yliopistollisessa sairaalassa. Sitten hänet vietiinkin jo valmisteltavaksi kiireellistä siirtoa varten. Sylini tyhjeni yhtä nopeasti kuin se oli täyttynytkin, ja pian minä olin yksin pienessä, ikkunattomassa huoneessa.

Niinä päivinä synnyttäneiden osasto oli niin täynnä uutta elämää, etteivät hoitajat enimmäkseen ehtineet vastata kutsuihini. Ensimmäisen yön jäljiltä leikkausvaatteet olivat yhä vaihtamatta, lääkkeet saamatta ja suihku kaukana tavoittamattomissa. Kehon halkaiseva haava teki sängyn laidoista kalterit, joiden yli ei päässyt edes päättäväisyydellä.

Tunsin erossaolon aiheuttaman tuskan fyysisinä tuntemuksina. Tuntui, niin kuin osa minusta olisi repäisty irti, viety pois, ja minut jätetty vuotamaan kuiviin. Katselin lapsen kuvia ja itkin lohduttomasti. Itkin ikävääni, rakkauttani ja tuntemattoman pelkoa. Itkin jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan erossa, ja sitä, että lastani saivat pidellä vieraat kädet. Että joku toinen oli saanut lahjaksi korvaamattomat ensimmäiset hetkemme. Kyyneleet valuivat poskilta ja yhdistyivät kaulalla toisiinsa niin kuin Niilin haarat.

Synnyin äidiksi vaikealla tavalla. Saman vuorokauden aikana koin rankan synnytyksen, hädän ja kuolemanpelon varjon sekä yhdenlaisen lapsesta luopumisen. Yhdessä vuorokaudessa sain syliini sen, mitä olin elämäni odottanut, mutta ennen kuin olin edes ehtinyt painamaan mieleeni lapsen kasvot, jouduin jo päästämään irti. Kai jokainen vanhempi joskus kohtaa hetken, jolloin kaislakori on tiivistettävä vedenpitäväksi ja lapsi laskettava virran vietäväksi, mutta minä jouduin kohdata todellisuuden äitiyteni alusta alkaen.

Ensimmäisestä vuorokaudesta lähtien kannoin sisälläni tietoa siitä, että lapsi, joka on minun, ei lopulta olekaan minun.

Tunnen myötätuntoa itseäni kohtaan, kun muistelen ensimmäisiä päiviäni äitinä. Miten kovasti jouduin taistella, ennen kuin sain siirron samaan sairaalaan lapseni kanssa. Miten viiltäviltä tuntuivat sen lääkärin sanat, joka ihmetteli lapsenikävääni, ja sitä, etteivät valokuvat lapsesta riitä. Tulen surulliseksi, kun muistelen, miltä tuntui tulla ohitetuksi yhtenä synnyttäneenä naisena, jonka mielialat heittelevät – ikään kuin herkistymisen tarkoitus ei juuri olisi pitää äidin ja lapsen yhteyttä rikkomattomana.

Tunnen myötätuntoa, kun muistelen lähtöäni yliopistolliseen sairaalaan. Sitä, kuinka pakkasin tavaroitani samaan aikaan, kun vastasyntynyttä kuljetettiin leikkaussaliin. Muistan ylivoimaisen pelon ja tärisevät kädet, kun tuijotin puhelinta ja pelkäsin huonoja uutisia koko pitkän, yksinäisen automatkan. Muistan nälän ja janon ja sen, että istuma-asennossa tuoretta leikkaushaava särki. Ne olivat viimeiset voimat, joilla puristin itseni hisseihin, rappuihin ja käytäviin, kun tein matkaa kohti vastasyntyneiden teho-osastoa.

Saavuimme teho-osaston huoneeseen lähes yhtä aikaa, minä hieman leikkauksesta saapunutta lasta myöhemmin. Tarvittiin kaksi hoitajaa siirtelemään telineitä, johtoja ja lasta, ennen kuin sain hänet syliini. Pieni ihmiseni nukkui. Kun sain hänet lähelleni, tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta. Jännitys purkautui kohisten, elimistöni hälyytysäänet ja vilkkuvat valot sammuivat. Suunnaton pelko, hätä ja mieltä repivä tuska haihtuivat kuin sumu. Taisteluni lapsen luo oli kannattanut.

Painoin vastasyntyneen kaulan kuoppaa vasten. Tunsin hänen lämpimän ihonsa, jolla vielä viipyi nukutusaineen makea tuoksu. Olimme heräämässä elämämme uuteen aamuun.

Lue myös synnytyskertomukset:

”Auta, en selviä”

”Autuuta, äiti autuuta”. Puolitoistavuotias harjoittelee ensimmäisiä sanaparejaan ja osuu kerralla kultasuoneen: ”Autuuta, autuuta”. Pehmeä käsi ojentuu ja pyytää seuraamaan. Niskan kihartuvat hiukset heilahtavat, kun lapsi kääntyy ja läpsyttää paljain jaloin keittiöön. ”Autuuta, autuuta!”. Jääkaapin ovi aukeaa, sydämeni rutistuu kasaan. Minä autuutan.

Kuusivuotiaalla avunpyyntöjen sävyt vaihtelevat. Välillä sanavalmis eskarilainen on kuin suoraan kultaisen käytöksen kirjasta: ”Äiti, voisitko ystävällisesti ojentaa maidon?”. Joskus hän hymyilee ilkikurisesti, ja sanoo: ”Teidän korkeutenne”. Väsyneenä ja vihaisena avunpyyntö on toisenlainen. Se kuulostaa siltä niin kuin joku olisi avannut Korkeasaaressa apinoiden häkin oven leijonille. Huudon syykin selviää. Patonki on loppu.

Kymmenenvuotiaan avunpyyntö on arvoituksellisin. Joskus kuuntelen tunteja tai päiviä epämääräisiä yhden sanan vastauksia tai olankohautuksia ennen kuin löydän huonon tuulen syyn: ”Eli koulussa on hiihtopäivä ja ennestään tuntematon metsäreitti arveluttaa? Ja suksien pohjassa on jäätä? Niinkö?”. Koululaisen olemus kevenee silminnähden, kun paikannan ongelman ytimen. Se liikuttaa. ”Mennään illalla katsomaan reitti ja poistetaan jäät”.

Minä autuutan.

Ymmärrän, miksi taivaan sanotaan olevan lasten kaltaisten. Lapset osaavat pyytää apua. Mitä pienempi lapsi, sitä helpompaa avun pyytäminen tuntuu olevan. Useimmilta taito kuitenkin katoaa lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Yksinkertaiset sanat juuttuvat kurkkuun, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Ehkä se on niin, että ne, joiden pyyntöihin vastattiin, jatkoivat pyytämistä. Ja ne, joiden pyytöihin ei vastattu, joutuvat opetelemaan sanat uudelleen nähdäkseen, etteivät he sittenkään ole yksin.

”Auta. En selviä”.
"Autuuta."


Olet selvinnyt hienosti

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi!

Ymmärrätkö, miten järjetöntä on syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut, tai joihin ei enää voi vaikuttaa? Ymmärrätkö, ettei jälkiviisaus ole viisautta lainkaan, tai että itsesyytökset voi lopettaa vain ihminen itse?

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi! Seuraavan kerran, kun itsesyytökset saartavat mielen, sano itsellesi näin: ”Se oli paras päätös, jonka pystyin sillä hetkellä tekemään niillä tiedoilla, jotka minulla silloin olivat käytettävissä.”

Siis kun laitoit lapsesi päivähoitoon, tai et laittanut, tai laitoit, mutta vääränlaiseen: "Se oli paras päätös, jonka pystyin sillä hetkellä tekemään niillä tiedoilla, jotka minulla silloin olivat käytettävissä.”

Tai kun ajattelit, ettei lasta sittenkään olisi pitänyt viedä lääkäriin, tai ehkä olisi, mutta eri lääkäriin: ”Se oli paras päätös, jonka pystyin tekemään niillä tiedoilla, jotka sillä hetkellä olivat käytettävissä.”

Tai kun ostit kodin, joka oli liian pieni tai liian suuri tai liian homeinen, tai jos näit ongelmia, mutta puutuit liian aikaisin tai liian myöhään tai et ollenkaan: "Se oli paras päätös. Se oli!"

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi. Ymmärrätkö, että on järjetöntä syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut, tai joihin ei enää voi vaikuttaa? Ymmärrätkö, että tänä päivänä olet paras versio siitä ihmisestä ja vanhemmasta, jollaiseksi lähtökohdistasi saattoi tässä ajassa ja vallitsevissa olosuhteissa kasvaa?

Istu alas. Laske hartiat. Hengitä.

Olet selvinnyt hienosti.

Naisille, jotka auttavat toisiaan

Toisille se oli tavallinen arki-ilta keskellä viikkoa. Tiet olivat hiljaisia, katuvalot olivat vasta syttyneet. Pikkukaupungin tapaan kaupungin ainoa ruuhka oli muodostunut McDonaldsin drive in-luukulle euron juustojen perään. Me emme olleet siinä jonossa.

Sen sijaan olimme ystävämme kotipihassa tekemässä lähtöä läheiseen markettiin. Mustat takit kahisten sullouduimme ystäväni pieneen henkilöautoon. Hiljaisuus oli painostava ja tirskahduksemme hermostuneita. Olimme jännittyneitä.

Olimme kostoretkellä.

Tietoomme oli tullut, että ystävämme seurustelutoiveet olivat hiljattain kariutuneet julmalla tavalla. Eräs pariutumishaluinen poikamies oli pyörittänyt yhden naisen sijasta kahta, ja tilanne oli päättynyt ystävämme nöyryytykseksi. Tyttöystävinä me halusimme antaa miehelle tekojensa veroisen kiitoksen.

Suunnitelmamme oli sympaattinen. Aioimme ostaa kaupungin haisevimman pihvin, raa’an tietenkin, ja tiputtaa sen kirjekuoressa miehen uudenkarhen kerrostalohuoneiston postilaatikkoon. Arvelimme miehen olevan poissa paikkakunnalta, joten toivoimme pihvin ehtivän muhia lämpimässä melko pitkään ennen löytymistään.

Olimme varmasti näkemisen arvoinen ilmestys pienessä pako-autossamme. Sydämeni hakkasi niin, että pulssin olisi voinut mitata pelkällä katseella, kun hiivin rappukäytävää pihvi taskussani. Pokkani piti aina siihen asti, kunnes postiluukun kansi läpsähti kiinni. Sitten iski paniikki. Juoksin rappuset, syöksyin autoon, ja ystäväni kaasutti niin kuin pankkiryöstäjä parhaimpina päivinään.

Uskalsimme pysähtyä vasta toisella puolella kaupunkia. Siellä nousimme autosta, katsahdimme toisiimme ja räjähdimme voitonriemuiseen, kyyneleitä valuttavaan nauruun.

Tuona päivänä opin, mikä voima on naisten välisessä ystävyydessä. Naisina pystyimme samaistumaan toistemme tunteisiin ja aistimaan ystävämme kivun ja häpeän. Intuitiivisesti ymmärsimme, että ystävämme omanarvontunto oli saanut isoja lommoja, ja me halusimme suoristaa ne - pihvillä.

Kyllähän me pohjimmiltaan tiesimme, ettei pihvi postilaatikossa ole mikään hinta särkyneestä sydämestä. Peri-inhimillinen kostoretkemme teki silti tehtävänsä, sillä mielessämme se palautti olosuhteet ennalleen ja narrin narrin paikalle. Opimme, että silloinkin, kun poikaystävät pettävät, tyttöystävät lähtevät lihakauppaan.

Sitä emme tienneet, että nuo nuoruusvuosien särkyneiden sydänten myötäelämiset olisivat vasta laimeaa alkusoittoa tulevalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten monet ystävistäni tulisivat vielä kokemaan petetyn naisen kohtalon. Miten monet heistä myöhemmin katselisivat ovensuusta, kuinka ihminen, jolle he olivat parhaat vuotensa antaneet, lähtee ja jättää taakseen kokonaisen elämän rauniot.

Viimeisten vuosien myötä minulle on lopullisesti selvinnyt, miten ihmeellinen voima on naisten välisessä ystävyydessä.

Yhdessä me voimme olla kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, maahan lyödyt, mutta emme tuhotut.

Uskon, että naisille, jotka auttavat toisiaan, on varattu aivan erityinen paikka taivaassa.