”Auta, en selviä”

”Autuuta, äiti autuuta”. Puolitoistavuotias harjoittelee ensimmäisiä sanaparejaan ja osuu kerralla kultasuoneen: ”Autuuta, autuuta”. Pehmeä käsi ojentuu ja pyytää seuraamaan. Niskan kihartuvat hiukset heilahtavat, kun lapsi kääntyy ja läpsyttää paljain jaloin keittiöön. ”Autuuta, autuuta!”. Jääkaapin ovi aukeaa, sydämeni rutistuu kasaan. Minä autuutan.

Kuusivuotiaalla avunpyyntöjen sävyt vaihtelevat. Välillä sanavalmis eskarilainen on kuin suoraan kultaisen käytöksen kirjasta: ”Äiti, voisitko ystävällisesti ojentaa maidon?”. Joskus hän hymyilee ilkikurisesti, ja sanoo: ”Teidän korkeutenne”. Väsyneenä ja vihaisena avunpyyntö on toisenlainen. Se kuulostaa siltä niin kuin joku olisi avannut Korkeasaaressa apinoiden häkin oven leijonille. Huudon syykin selviää. Patonki on loppu.

Kymmenenvuotiaan avunpyyntö on arvoituksellisin. Joskus kuuntelen tunteja tai päiviä epämääräisiä yhden sanan vastauksia tai olankohautuksia ennen kuin löydän huonon tuulen syyn: ”Eli koulussa on hiihtopäivä ja ennestään tuntematon metsäreitti arveluttaa? Ja suksien pohjassa on jäätä? Niinkö?”. Koululaisen olemus kevenee silminnähden, kun paikannan ongelman ytimen. Se liikuttaa. ”Mennään illalla katsomaan reitti ja poistetaan jäät”.

Minä autuutan.

Ymmärrän, miksi taivaan sanotaan olevan lasten kaltaisten. Lapset osaavat pyytää apua. Mitä pienempi lapsi, sitä helpompaa avun pyytäminen tuntuu olevan. Useimmilta taito kuitenkin katoaa lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Yksinkertaiset sanat juuttuvat kurkkuun, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Ehkä se on niin, että ne, joiden pyyntöihin vastattiin, jatkoivat pyytämistä. Ja ne, joiden pyytöihin ei vastattu, joutuvat opetelemaan sanat uudelleen nähdäkseen, etteivät he sittenkään ole yksin.

”Auta. En selviä”.
"Autuuta."


Olet selvinnyt hienosti

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi!

Ymmärrätkö, miten järjetöntä on syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut, tai joihin ei enää voi vaikuttaa? Ymmärrätkö, ettei jälkiviisaus ole viisautta lainkaan, tai että itsesyytökset voi lopettaa vain ihminen itse?

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi! Seuraavan kerran, kun itsesyytökset saartavat mielen, sano itsellesi näin: ”Se oli paras päätös, jonka pystyin sillä hetkellä tekemään niillä tiedoilla, jotka minulla silloin olivat käytettävissä.”

Siis kun laitoit lapsesi päivähoitoon, tai et laittanut, tai laitoit, mutta vääränlaiseen: "Se oli paras päätös, jonka pystyin sillä hetkellä tekemään niillä tiedoilla, jotka minulla silloin olivat käytettävissä.”

Tai kun ajattelit, ettei lasta sittenkään olisi pitänyt viedä lääkäriin, tai ehkä olisi, mutta eri lääkäriin: ”Se oli paras päätös, jonka pystyin tekemään niillä tiedoilla, jotka sillä hetkellä olivat käytettävissä.”

Tai kun ostit kodin, joka oli liian pieni tai liian suuri tai liian homeinen, tai jos näit ongelmia, mutta puutuit liian aikaisin tai liian myöhään tai et ollenkaan: "Se oli paras päätös. Se oli!"

Sinä rakas, ihana, huolien uuvuttama vanhempi. Ymmärrätkö, että on järjetöntä syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut, tai joihin ei enää voi vaikuttaa? Ymmärrätkö, että tänä päivänä olet paras versio siitä ihmisestä ja vanhemmasta, jollaiseksi lähtökohdistasi saattoi tässä ajassa ja vallitsevissa olosuhteissa kasvaa?

Istu alas. Laske hartiat. Hengitä.

Olet selvinnyt hienosti.

Naisille, jotka auttavat toisiaan

Toisille se oli tavallinen arki-ilta keskellä viikkoa. Tiet olivat hiljaisia, katuvalot olivat vasta syttyneet. Pikkukaupungin tapaan kaupungin ainoa ruuhka oli muodostunut McDonaldsin drive in-luukulle euron juustojen perään. Me emme olleet siinä jonossa.

Sen sijaan olimme ystävämme kotipihassa tekemässä lähtöä läheiseen markettiin. Mustat takit kahisten sullouduimme ystäväni pieneen henkilöautoon. Hiljaisuus oli painostava ja tirskahduksemme hermostuneita. Olimme jännittyneitä.

Olimme kostoretkellä.

Tietoomme oli tullut, että ystävämme seurustelutoiveet olivat hiljattain kariutuneet julmalla tavalla. Eräs pariutumishaluinen poikamies oli pyörittänyt yhden naisen sijasta kahta, ja tilanne oli päättynyt ystävämme nöyryytykseksi. Tyttöystävinä me halusimme antaa miehelle tekojensa veroisen kiitoksen.

Suunnitelmamme oli sympaattinen. Aioimme ostaa kaupungin haisevimman pihvin, raa’an tietenkin, ja tiputtaa sen kirjekuoressa miehen uudenkarhen kerrostalohuoneiston postilaatikkoon. Arvelimme miehen olevan poissa paikkakunnalta, joten toivoimme pihvin ehtivän muhia lämpimässä melko pitkään ennen löytymistään.

Olimme varmasti näkemisen arvoinen ilmestys pienessä pako-autossamme. Sydämeni hakkasi niin, että pulssin olisi voinut mitata pelkällä katseella, kun hiivin rappukäytävää pihvi taskussani. Pokkani piti aina siihen asti, kunnes postiluukun kansi läpsähti kiinni. Sitten iski paniikki. Juoksin rappuset, syöksyin autoon, ja ystäväni kaasutti niin kuin pankkiryöstäjä parhaimpina päivinään.

Uskalsimme pysähtyä vasta toisella puolella kaupunkia. Siellä nousimme autosta, katsahdimme toisiimme ja räjähdimme voitonriemuiseen, kyyneleitä valuttavaan nauruun.

Tuona päivänä opin, mikä voima on naisten välisessä ystävyydessä. Naisina pystyimme samaistumaan toistemme tunteisiin ja aistimaan ystävämme kivun ja häpeän. Intuitiivisesti ymmärsimme, että ystävämme omanarvontunto oli saanut isoja lommoja, ja me halusimme suoristaa ne - pihvillä.

Kyllähän me pohjimmiltaan tiesimme, ettei pihvi postilaatikossa ole mikään hinta särkyneestä sydämestä. Peri-inhimillinen kostoretkemme teki silti tehtävänsä, sillä mielessämme se palautti olosuhteet ennalleen ja narrin narrin paikalle. Opimme, että silloinkin, kun poikaystävät pettävät, tyttöystävät lähtevät lihakauppaan.

Sitä emme tienneet, että nuo nuoruusvuosien särkyneiden sydänten myötäelämiset olisivat vasta laimeaa alkusoittoa tulevalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten monet ystävistäni tulisivat vielä kokemaan petetyn naisen kohtalon. Miten monet heistä myöhemmin katselisivat ovensuusta, kuinka ihminen, jolle he olivat parhaat vuotensa antaneet, lähtee ja jättää taakseen kokonaisen elämän rauniot.

Viimeisten vuosien myötä minulle on lopullisesti selvinnyt, miten ihmeellinen voima on naisten välisessä ystävyydessä.

Yhdessä me voimme olla kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, maahan lyödyt, mutta emme tuhotut.

Uskon, että naisille, jotka auttavat toisiaan, on varattu aivan erityinen paikka taivaassa.

Naisen laukku vs. miehen pussukat

Jos viikko on ollut kiireinen, meillä sen näkee eteisen lattialle pudotetuista repuista, luistinpusseista ja epämääräisistä kasseista. Ne, jotka vitsailevat naisten käsilaukkujen sisällöistä, voisivat seuraavaksi ottaa kohteekseen miehet, jotka ensin pussittavat koko elämänsä ja sitten jättävät sen toisten kulkureitille.

Sanon tämän kolmen pojan äitinä ja yhden miehen vaimona.

Aina silloin tällöin huvikseni laskesken ovenpielen kassivahvuuden. Ennätyskerralla eteisestä löytyi seitsemän epämääräistä pussia, neljä reppua, yksi vetolaukku, pienen ponin kokoinen jääkiekkokassi sekä roskapussi.

Hengiteltyäni hetken sisään ja ulos, aloin tyhjätä tavaratiivistymiä yksi kerrallaan. Kun urakka oli suoritettu, vein haisevan roskapussin piharoskikseen ja lähdin viemään viimeisiä tavaroita kylpyhuoneeseen. Se oli virhe. Kylpyhuoneen oven takaa löytyi vielä yksi luistelupussi, eväspussi, makuupussi ja täysikokoinen MATKALAUKKU. Vain ruumispussi puuttui - onneksi - sillä pian siinä olisi saattanut olla sisältöä.

Niin että ennen kuin naurat naisen käsilaukun sisällölle, ota ensin roskapussi pois omasta silmästäsi.







Myrskyt ovat hyviä

Henkilökohtaisten kriisien kuningattarena olen oppinut yhtä sun toista elämän myrskyistä. Vähitellen olen alkanut luottamaan siihen, että myrskyt voi kohdata luottavaisesti pää pystyssä. Tämä johtuu siitä, että elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä myrskyjä.

Elämän myrskyt ovat hyviä, sillä ne eivät anna ihmisen jäädä loputtomasti ajelehtimaan päättämättömyyden merille. Kun oma viisaus ja jaksaminen loppuvat, ystävälliset myrskytuulet saapuvat ja puhaltavat ihmisen matkaan. Matkalla sade, salamat ja veden seinät pelottavat, tietenkin, mutta se ei tarkoita, että loppu olisi onneton.

On ihanaa, ettei elämän myrskyihin voi juurikaan vaikuttaa. Jos vaikuttamismahdollisuuksia olisi, ihminen tyynnyttäisi myrskyt heti ja jäisi vaille kaivattua tunnetta eteenpäinmenemisestä. Jos myrskyt voisi tyynnyttää, ihminen todennäköisesti unohtuisi ulapalle ja vieläpä saisi syyttää siitä itseään.

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä. Sanon pohjimmiltaan, sillä aaltojen lähestyessä rantaa niiden pohjat ottavat merenpohjaan, mikä saa aallot kääntymään rantaa päin tuulen suunnasta huolimatta.

Siinä mielessä aallot ovat kuin elämä itse: Suunta kääntyy vasta, kun pohja tulee vastaan.

Viimeisillä metreillä aallon vauhti hidastuu ja sen harja jyrkkenee voimakkaasti. Silloin saattaa hetken saattaa tuntua kuin loppu olisi koittanut. Todellisuudessa kyse on kuitenkin siitä, että lopussa aalto kerää viimeisetkin voimansa sylkäistäkseen antautuneen rantahietikolle.

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä.
Mieluummin matkustan myrskyllä rantaan kuin ajelehdin ikuisesti.

Parisuhteiden väärinymmärretyin lause?

Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisissa parisuhteissa kaikkein väärinymmärretyin lause on tämä: ”Tule mun työ”. Sisukkaan suorittajakansan suussa herkkä huokaus tuntuu kääntyvän muotoon: ”Tule, mun työ!”. Ja työhän tulee - ja vie mennessään monta hyvää parisuhdetta.

Uskon, että liiallinen työnteko on yksi suurimmista nykyparisuhteiden ongelmista. Asiaa pahentaa se, ettei ongelmaa uskalleta tunnustaa. Moni kyllä myöntää tekevänsä runsaasti työtä, mutta harva myöntää edes itselleen mitään silloin, kun työnteko on ylittänyt sairaan ja terveen välisen rajan. Se on sääli. Nimittäin, vaikka työ ei työtä tekemällä lopu, moni parisuhde kyllä loppuu.

Mistä liiallisen työnteon sitten tunnistaa?

Hälytyskellojen pitäisi soida, mikäli työnsä määrää tai sisältöä täytyy jatkuvasti selitellä läheisilleen. Aidosti pakolliset työtehtävät ovat sellaisia, joiden tärkeyden pystyy paketoimaan yhteen lauseeseen. Esimerkiksi ”työpaikka palaa”, on lause, jota ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Sen kun lähtee vaan.
Toinen liiallisen työnteon merkki on siinä, kun työssä onnistuminen tai epäonnistuminen alkaa määritellä koko perustyytyväisyyden tilaa. Kolmas, ja mielestäni täysin selkeä liiallisen työnteon merkki on se, kun puoliso joutuu kiihkeästi perustella, miksi työpaikalla käyminen keskellä yötä ON itseasiassa työssäkäymistä, vaikka visiitti kestäisikin vain pari minuuttia.
Liialliseen työntekoon kannattaa puuttua heti, kun sen huomaa. On pelkästään iloinen asia, että kotona on joku, joka odottaa. Työympäristössä ihmiset saattavat pettyä, kun luotettavana pidetty resurssi katoaa, mutta se ei haittaa! Pidemmällä aikavälillä on fiksumpaa jakaa pettymystä tasaisesti ympärilleen, kuin kerätä sitä siihen yhteen ämpäriin, joka saatetaan kaataa kotiovella niskaan.
Joten: ”Tule mun työ” vai ”Tule, mun työ!”? Missä on pilkun paikka tänään? Toivottavasti ei ainakaan töissä.