”Auta, en selviä”

”Autuuta, äiti autuuta”. Puolitoistavuotias harjoittelee ensimmäisiä sanaparejaan ja osuu kerralla kultasuoneen: ”Autuuta, autuuta”. Pehmeä käsi ojentuu ja pyytää seuraamaan. Niskan kihartuvat hiukset heilahtavat, kun lapsi kääntyy ja läpsyttää paljain jaloin keittiöön. ”Autuuta, autuuta!”. Jääkaapin ovi aukeaa, sydämeni rutistuu kasaan. Minä autuutan.

Kuusivuotiaalla avunpyyntöjen sävyt vaihtelevat. Välillä sanavalmis eskarilainen on kuin suoraan kultaisen käytöksen kirjasta: ”Äiti, voisitko ystävällisesti ojentaa maidon?”. Joskus hän hymyilee ilkikurisesti, ja sanoo: ”Teidän korkeutenne”. Väsyneenä ja vihaisena avunpyyntö on toisenlainen. Se kuulostaa siltä niin kuin joku olisi avannut Korkeasaaressa apinoiden häkin oven leijonille. Huudon syykin selviää. Patonki on loppu.

Kymmenenvuotiaan avunpyyntö on arvoituksellisin. Joskus kuuntelen tunteja tai päiviä epämääräisiä yhden sanan vastauksia tai olankohautuksia ennen kuin löydän huonon tuulen syyn: ”Eli koulussa on hiihtopäivä ja ennestään tuntematon metsäreitti arveluttaa? Ja suksien pohjassa on jäätä? Niinkö?”. Koululaisen olemus kevenee silminnähden, kun paikannan ongelman ytimen. Se liikuttaa. ”Mennään illalla katsomaan reitti ja poistetaan jäät”.

Minä autuutan.

Ymmärrän, miksi taivaan sanotaan olevan lasten kaltaisten. Lapset osaavat pyytää apua. Mitä pienempi lapsi, sitä helpompaa avun pyytäminen tuntuu olevan. Useimmilta taito kuitenkin katoaa lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Yksinkertaiset sanat juuttuvat kurkkuun, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Ehkä se on niin, että ne, joiden pyyntöihin vastattiin, jatkoivat pyytämistä. Ja ne, joiden pyytöihin ei vastattu, joutuvat opetelemaan sanat uudelleen nähdäkseen, etteivät he sittenkään ole yksin.

”Auta. En selviä”.
"Autuuta."


Ei kommentteja