Myrskyt ovat hyviä

Henkilökohtaisten kriisien kuningattarena olen oppinut yhtä sun toista elämän myrskyistä. Vähitellen olen alkanut luottamaan siihen, että myrskyt voi kohdata luottavaisesti pää pystyssä. Tämä johtuu siitä, että elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä myrskyjä.

Elämän myrskyt ovat hyviä, sillä ne eivät anna ihmisen jäädä loputtomasti ajelehtimaan päättämättömyyden merille. Kun oma viisaus ja jaksaminen loppuvat, ystävälliset myrskytuulet saapuvat ja puhaltavat ihmisen matkaan. Matkalla sade, salamat ja veden seinät pelottavat, tietenkin, mutta se ei tarkoita, että loppu olisi onneton.

On ihanaa, ettei elämän myrskyihin voi juurikaan vaikuttaa. Jos vaikuttamismahdollisuuksia olisi, ihminen tyynnyttäisi myrskyt heti ja jäisi vaille kaivattua tunnetta eteenpäinmenemisestä. Jos myrskyt voisi tyynnyttää, ihminen todennäköisesti unohtuisi ulapalle ja vieläpä saisi syyttää siitä itseään.

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä. Sanon pohjimmiltaan, sillä aaltojen lähestyessä rantaa niiden pohjat ottavat merenpohjaan, mikä saa aallot kääntymään rantaa päin tuulen suunnasta huolimatta.

Siinä mielessä aallot ovat kuin elämä itse: Suunta kääntyy vasta, kun pohja tulee vastaan.

Viimeisillä metreillä aallon vauhti hidastuu ja sen harja jyrkkenee voimakkaasti. Silloin saattaa hetken saattaa tuntua kuin loppu olisi koittanut. Todellisuudessa kyse on kuitenkin siitä, että lopussa aalto kerää viimeisetkin voimansa sylkäistäkseen antautuneen rantahietikolle.

Elämän myrskyt ovat pohjimmiltaan hyviä.
Mieluummin matkustan myrskyllä rantaan kuin ajelehdin ikuisesti.

Ei kommentteja