Naisille, jotka auttavat toisiaan

Toisille se oli tavallinen arki-ilta keskellä viikkoa. Tiet olivat hiljaisia, katuvalot olivat vasta syttyneet. Pikkukaupungin tapaan kaupungin ainoa ruuhka oli muodostunut McDonaldsin drive in-luukulle euron juustojen perään. Me emme olleet siinä jonossa.

Sen sijaan olimme ystävämme kotipihassa tekemässä lähtöä läheiseen markettiin. Mustat takit kahisten sullouduimme ystäväni pieneen henkilöautoon. Hiljaisuus oli painostava ja tirskahduksemme hermostuneita. Olimme jännittyneitä.

Olimme kostoretkellä.

Tietoomme oli tullut, että ystävämme seurustelutoiveet olivat hiljattain kariutuneet julmalla tavalla. Eräs pariutumishaluinen poikamies oli pyörittänyt yhden naisen sijasta kahta, ja tilanne oli päättynyt ystävämme nöyryytykseksi. Tyttöystävinä me halusimme antaa miehelle tekojensa veroisen kiitoksen.

Suunnitelmamme oli sympaattinen. Aioimme ostaa kaupungin haisevimman pihvin, raa’an tietenkin, ja tiputtaa sen kirjekuoressa miehen uudenkarhen kerrostalohuoneiston postilaatikkoon. Arvelimme miehen olevan poissa paikkakunnalta, joten toivoimme pihvin ehtivän muhia lämpimässä melko pitkään ennen löytymistään.

Olimme varmasti näkemisen arvoinen ilmestys pienessä pako-autossamme. Sydämeni hakkasi niin, että pulssin olisi voinut mitata pelkällä katseella, kun hiivin rappukäytävää pihvi taskussani. Pokkani piti aina siihen asti, kunnes postiluukun kansi läpsähti kiinni. Sitten iski paniikki. Juoksin rappuset, syöksyin autoon, ja ystäväni kaasutti niin kuin pankkiryöstäjä parhaimpina päivinään.

Uskalsimme pysähtyä vasta toisella puolella kaupunkia. Siellä nousimme autosta, katsahdimme toisiimme ja räjähdimme voitonriemuiseen, kyyneleitä valuttavaan nauruun.

Tuona päivänä opin, mikä voima on naisten välisessä ystävyydessä. Naisina pystyimme samaistumaan toistemme tunteisiin ja aistimaan ystävämme kivun ja häpeän. Intuitiivisesti ymmärsimme, että ystävämme omanarvontunto oli saanut isoja lommoja, ja me halusimme suoristaa ne - pihvillä.

Kyllähän me pohjimmiltaan tiesimme, ettei pihvi postilaatikossa ole mikään hinta särkyneestä sydämestä. Peri-inhimillinen kostoretkemme teki silti tehtävänsä, sillä mielessämme se palautti olosuhteet ennalleen ja narrin narrin paikalle. Opimme, että silloinkin, kun poikaystävät pettävät, tyttöystävät lähtevät lihakauppaan.

Sitä emme tienneet, että nuo nuoruusvuosien särkyneiden sydänten myötäelämiset olisivat vasta laimeaa alkusoittoa tulevalle. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten monet ystävistäni tulisivat vielä kokemaan petetyn naisen kohtalon. Miten monet heistä myöhemmin katselisivat ovensuusta, kuinka ihminen, jolle he olivat parhaat vuotensa antaneet, lähtee ja jättää taakseen kokonaisen elämän rauniot.

Viimeisten vuosien myötä minulle on lopullisesti selvinnyt, miten ihmeellinen voima on naisten välisessä ystävyydessä.

Yhdessä me voimme olla kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, maahan lyödyt, mutta emme tuhotut.

Uskon, että naisille, jotka auttavat toisiaan, on varattu aivan erityinen paikka taivaassa.

4 kommenttia

Hanna kirjoitti...

😂😨❤😘

Hanna kirjoitti...

Myös itse tilanteessa oli kaikki tunteet läsnä! ��

Anonyymi kirjoitti...

Hei Hanna, nautin valtavasti näistä sinun teksteistäsi. Tunnistan sen etelä-pohojalaisen naisen pirullisen voiman, joka minussa itsessänikin jyllää, vaikka yli 20 vuotta sitten olen sieltä lähtenyt. Tähän kyseiseen kirjoitukseen koen voimakasta tarvetta kertoa omat huomioni kolmen tyttölapsen äitinä. Olen heille siitä asti opettanut, toistanut, väsymiseen asti jankuttanut, kun he kavereita ovat alkaneet etsiä, että leikkikää kaikkien kanssa, opetelkaa tuntemaan paljon, paljon erilaisia tyttöjä eskarissam leikkikää porukassa! Löytäkää ilo siitä, että teitä on monta! Monessa lapsessa on voimaa, leikissä on sitä enemmän voimaa ja iloa mitä enemmän on leikkijöitä. Ja miten vaikeaa se onkaan. Jopa tyttöjen vanhemmat etsivät omille tytöilleen sitä yhtä, parasta kaveria, joiden vanhempia sitten aletaan "kosiskella", vaihdetaan numeroita, pyydetään kaverileikkeihin, jne. Pojat leikkivät porukassa, tytöt valitsevat sen yhden parhaan kaverin ja kulkevat kaksin. Täytyyhän sen niin olla kun terveystiedon opettajakin sen faktana lukiossa kertoi? Ja kouluterkkari miehelleni jo yläasteella? Oikean ajan tullen tämä paras kaveri onkin sitten luontevaa vaihtaa poikaystävään, aviomieheen. Joku aika sitten soitin yhden tyttöni kaverin vanhemmalle kertoakseni, että lapsen ei tykkää tulla enää heille leikkimään, kun tämä toinen tyttö omii omaa tyttöäni niin kovasti, eikä huolisi pikkusisarustaan tai muita tyttöjä leikkiin mukaan ollenkaan. Oma tyttöni tietenkin kokee tämän syvänä ristiriitana, kun on niin kauan kuin muistia riittää kuullut ohjeet ottakaa kaikki mukaan, pienikin osaa jotain leikissä, monessa on voimaa. Eipä tarvinnut kauaa keskustella kun sieltä se sitten tuli "sellaisiahan ne tytöt on, että etsiytyvät kaksinleikkeihin". GRRRRRRRR... Sellaisiahan he tosiaan ovat! Vai onko heidät siihen opetettu?

Anonyymi kirjoitti...

... heh, pirullisen... :D Saako vaihtaa sanan: taivaallisen!!! Taivaallisen voiman!!! Siitä minä viimeisenä illalla kiitän, ja ensimmäisenä aamuna iloitsen. Että minussa on tämä kirpeys.