Taivaan lahjoja ovat

”Lapset eivät synny elämäksi, vaan osaksi elämää”. Se on helpottava ajatus ihmiselle, jolle lapset eivät riitä koko elämänsisällöksi. Silti on sanottava, että lasten täyttämä osa elämästä ei ole ainoastaan lasten, vaan myös naurun, rakkauden ja ihmettelyn täyttämää.

Kuluneella viikolla perheen eskarilainen on vastannut useimmista kannatti-tämäkin-päivä-nähdä -hetkistä. Esimerkiksi eilen oli sellainen hetki.

Kyselin nojatuolista käsin, josko joku voisi tuoda kahvia keittiöstä. Eskarilainen ampaisi liikkeelle sillä sekunnilla sivuluisussa ja palasi olohuoneeseen termarin kanssa. Sitten kajahti ”Teidän korkeutenne” ja poika polvistui juhlallisesti nojatuolin viereen. Päänkin painoi ojentaessaan pannua yläviistoon, silmät täynnä naurua.

Pari päivää sitte samainen eskarilainen sulatti sydämeni päiväkodin parkkipaikalle. Lähtökahinoissa minulta meni hermot ja tuli huudettua vähän turhan kovaa ja vähän turhasta asiasta. Hävetti ihan hirveästi ja pyytelin tosissani eskarilaiselta anteeksi. Poika näki, että nyt on äidillä tosi kyseessä. Hän nousi autosta, ja ilmoitti oikein pontevasti, että ”Kyllä äiti annan anteeksi, OIKEIN SYDÄMENI POHJASTA.”

Ja sitten se, kun viime viikolla tajusin, etteivät lapset olleet koskaan saaneet tulla pullantuoksuiseen kotiin. Aloin korjata asiaa leipomalla korvapuusteja. Eskarilaista päiväkodista hakiessa hehkuttelin koko kotimatkan, kuinka äiti on leiponut pullaa. Kotiin saavuttua poika meni ensimmäisenä sisälle. Pihalle asti kuuluikin ihanalla tavalla riipaiseva parkaisu: ”MIKÄ TÄÄ IHANA HAJU ON!!” Lapsi ei tunnistanut pullan tuoksua, mutta palkitsi kyllä vilpittömyydellään vaivannäön.

Lapsilla on hämmästyttävä kyky palauttaa elämään nauru, rakkaus ja ihmettely sillon, kun ne pääsevät hukkumaan arkisiin itsestäänselvyyksiin. Taivaan lahjoja ovat.
Minä kannoin heidät, mutta he synnyttivät minut. Ja elämänriemullaan synnyttävät joka päivä uudelleen.

Ei kommentteja