Pelko on saippuakupla

Kontrollinmenettämisen pelko, hulluksitulemisen pelko, kuolemanpelko, helvetinpelko – uskon, että ne ovat kaikki samaa pelkoa. Neuroottisen pelon juuri on yhteinen, jokainen vain nimeää sen elämäntilanteeseensa ja elämänkatsomukseensa sopivalla nimellä. Sillä, mikä nyt kullekin edustaa pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua.

Minä nimesin pelkoni helvetinpeloksi. Mitäpä muuta asialleen omistautunut kristitty pelkäisi kuin takapuolen alla lepattavaa ikuista tulta, joka kärventää, mutta ei tapa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut järkevämpää puhua helvetinahdistuneisuudesta, sillä kyse oli pysyvästä ja voimakkaasta kauhunsekaisesta ahdistuksesta, joka alkoi aamulla, kesti iltaan ja vei toimintakyvyn. Helvetti sinänsä oli kuvaava sana, sillä minulle helvetti edustaa juuri rakkaudettomuutta, täydellistä hylätyksitulemista sekä ikuista putomista pohjattomaan kuiluun, jossa kukaan ei ota vastaan.

Hetkenä, jolloin ahdistuneisuuteni räjähti käsiin, näytti kuin se olisi tullut tyhjästä ja siksi uskoin, että se oli totta. Nyt, kun luen läpi syitä vaikealle ahdistuneisuudelle, minua naurattaa. Ahdistuneisuudelle altistavia asioita luetellessa on kuin pelaisi bingoa omalla persoonallisuudellaan ja voittaisi joka kierroksella kahvipaketin. Pidin siitä tai en, olen ihminen, joka on herkkä tunneärsykkeille, joka reagoi voimakkaasti ja palautuu tunnepiikeistä hitaasti, mikä taas altistaa uusille piikeille. Sekin on hyväksyttävä, että tunteidensäätelytaidoissani on aina ollut toivomisen varaa ja että ihmisenä olen kasvanut ankaraksi itseäni kohtaan.

Tämä kaikki itsessään olisi jo riittänyt laukaisemaan ahdistuksen, mutta lisäksi nuorena aikuisena kohtasin useamman traumaattisen, elämän jatkuvuutta uhkaavan kokemuksen, joiden synnyttävät tunteet koteloituivat minuun, aiheuttivat pysyvän ylivireystilan ja veivät uupumuksen partaalle - siis sinne, missä irrationaaliset pelot rehottavat. Hurraa!

Omasta pelostani teki erityisen haastavan se, ettei sitä voinut kohdata hallituissa olosuhteissa. Ei terapeuttini kyennyt viemään minua kuoleman yli ja näyttämään, että ei tässä kuinkaan käy. Pimeää pelkäävä voidaan viedä valottomaan huoneeseen, mutta helvettiä, tai ihan vaan kuolemaa pelkäävälle ei voida antaa siedätyshoitoa. Omaa pelkoani hankaloitti myös se, että osa hengellistä auktoriteeteista vahvistivat sitä. Opin, että joillekin kristityille helvetin ikuisesti ritisevät liekit ja ennalta-arvaamaton. mielipuolen lailla ailahteleva Jumala ovat uskon pyhin ja koskemattomin osa-alue.

Pelon lievittäminen ja ahdistuneisuudesta poisoppiminen on ollut pitkä ja vaativa prosessi. Minun on pitänyt opetella kunnioittamaan omaa herkkyyttääni. On pitänyt opetella hengittämään, rentoutumaan ja rauhoittamaan ylikierroksilla käyvä keskushermosto. On pitänyt rakentaa sisäistä turvaa ja käydä läpi asioita, jotka ovat aiheuttaneet turvattomuutta. On pitänyt kohdata traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tunteet ja tuntea ne. On pitänyt katkoa ihmissuhteita ja luoda uusia. On pitänyt etsiä uusia, terveellisempiä hengellisiä esikuvia, ympäristöjä ja teologisia näkökulmia.

On pitänyt vaikka mitä, mutta se kaikki on ollut tasapainon löytämisen arvoista.

Luulen, että jonain päivänä vielä kiitän pelkoani siitä, että se vei minut kohtaamaan itseni. Ehkä vielä joskus kiitän, ettei se päästänyt minua lähtemään, vaan ystävänä saatteli minut jyrkänteen reunalle ja sanoi: ”Katso, se on pelkkää ilmaa”.

En tiedä mitä sinä tällä hetkellä pelkäät, vai pelkäätkö mitään, mutta sen haluan sanoa, että useimmat pelot ovat saippuakuplia. Kun niihin viimein ylettyy, pelkkä hipaisu riittää hajottamaan ne.

Joten älä pelkää saippuakuplia!

Lue myös:

Kanaemo

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/03/kanaemo.html

Terapiaan ei jouduta, sinne päästään

http://sekunnitjatunnit.blogspot.fi/2017/05/terapiaan-ei-jouduta-sinne-paastaan.html





Ei kommentteja